3.4.1872 Pietari

 
Kävelen ajatuksissani mäntymetsän reunaa kohti valkoista pitsihuvilaa. On vuodenvaihde 1917-1918. Pietarissa on levotonta, mutta rauhattomuus ei ole levinnyt vielä Terijoelle. Suuret valkoiset  ja keltaiset huvilat lepäävät unenomaisessa rauhassa, vaikka sisällä  huoneissa ahdistuksen aistii huoneessa edestakaisin liikkuvien ihmisten jaloista, kiihkeistä sananvaihdoista ja painostavasta hiljaisuudesta, joka laskeutuu heti, kun enää ei puhuta mitään. Useimmat talot oli lumi käärinyt valkoiseen peittoon kuin suojatakseen niiden peitettyjä, kalliita huonekaluja. Clarankin talossa oli huone, jossa 12 pianoa odottivat kevättä ja kesävieraita, jotka tulisivat viettämään kesänsä huvilallaan. Pianot tuotiin yhteen huoneeseen, jota lämmitettiin, koska muita taloja ei pidetty koko talven yli lämpiminä. Se olisi ollut turhaa, kun ei niissä ketään talvisin asunut. Joskus joku palvelusväkeen kuulunut kävi katsastamassa, että kaikki oli kunnossa kevättä varten ja vasta, kun herrasväki Pietarista päätti siirtyä kesän viettoon huvilalleen, lähetettiin 5-6 palvelusväkeen kuuluvaa siivoamaan talvenjäljet, tuulettamaan huoneet ja hakemaan Neben huvilalta piano. Se kuului asiaan, että salongissa oli piano musisointia varten. Clara järjesti joka kevät pianoille hyvän virittäjän Pietarista. Itse he asuivat yhdessä huvilassa ja omistivat muutaman talon, jota vuokrasivat. Heillä oli myös maata, jota viljeltiin ja isänsä itse osti lumppuja, joita toimitti pietarilaisiin tehtaisiin. Omaisuutta ja rahaa heillä kyllä oli.Rakkautta - - pääasia oli, että Clara oli aikoinaan saanut pelastettua sisarensa ja äitinsä joutumasta perikatoon. Hänen oli ollut pakko naida itseään miltei 40 vuotta vanhempi mies. Kotiopettajattarena hän ei olisi pystynyt hankkimaan elantoa koko perheelleen. Nyt Bertta, Frieda ja Ella saivat elää yhdessä Claran kanssa ja tekivät töitä hänen miehelleen. Tosin Frieda oli naimisissa jo Pietarissa. Hän oli tullut mieensä kanssa sisarensa luokse joulua ja uuttavuotta viettämään. Pietarissa kuohui. Kadut täyttyivät mellakoivista ihmisistä, vaunuilla oli turha yrittää edes toiselle puolelle kaupunkia. Paikkapaikoin lojui ruumis jossain tienvieressä. Oli parempi olla Terijoella, kaukana levottomuuksista.Saattoi samalla miettiä mihin pitäisi ryhtyä.

Vieraat istuivat suuren pöydän ääressä iltateellä. Joku soitti hiukan epävireistä pianoa taustalla kuin rauhoittaakseen puhetta, joka tuntui välillä nousevan yhtä kovaksi hälinäksi kuin Pietarin kaduille kokoontuneiden mielenosoittajien vaativat äänet. Clara istui miehensä vieressä ja kuunteli Friedan miehen huolestunutta selostusta Pietarin vallankumouksesta, punakapinasta, kuten isoäitini Emma sitä nimitti. Jostain oli mukaan tullut bessarabialainen nuori upseeri, joka istui pöydässä tyylikkäänä sotilaspuvussaan. Hänen vieressään istuivat Emma ja tämän veli Mikko, joka oli haavoittunut jossain kahakassa Helsingissä ja päässyt lomalle jouluksi kotiin Vammelsuuhun. Upseeri oli hoitanut Mikon kättä ja se parani täysin terveeksi. Keskustelu pöydässä solui venäjäksi, saksaksi ja välillä jopa suomeksi, tosin Clara ei puhunut paljon suomea, mutta käytti suomalaisia sanoja keskellä lausettaan. Kotiopettajattarena toimiessaan hän oli opettanut ranskaa ja saksaa vaikka olikin venäläistä syntyperää.

Emma kuunteli miesten puheita rajan sulkemisesta. Näytti siltä, ettei Frieda päässyt enää miehensä kanssa takaisin Pietariin. Sinne jäisi heidän kaunis, suuri kotinsa. Onneksi Claran mies suostui ottamaan heidät kaikki hoteisiinsa. Hän taisi olla Vammelsuun rikkaimpia miehiä. Maata ja taloja heillä oli. Clara muutti miehensä kanssa toiseen huvilaansa, Emma jäi hoitamaan toista taloa. Bessarabialainen upseeri jäi myös sinne. Hän oli rauhallinen, kiltti poika, jota ei tarvinnut pelätä. Olihan hän hoitanut Mikon kädenkin kuntoon. Päivittäin Emma siivosi taloa, laittoi upseerille ruokaa ja jutteli hänen kanssaan venäjäksi. Sen verran venäjää Emma oli työssään herrasväen palveluksessa oppinut, että pärjäsi myös upseerin kanssa jonkinlaisessa keskustelussa. Keittiövenäjäksi mummi omaa osaamistaan kutsui.Emma oli juuri 20 täyttänyt ja tehnyt jo 14-vuotiaasta lähtien erinäisiä työtehtäviä herrasväelle. Ensin pikkupiikana ja myöhemmin sisäkkönä. Nebellä oli aina palvelusväkeä. Clara osasi olla hyvinkin tarkka emäntä, niinkauan kun isäntä eli. Sitten hänen tarkkuutensa jotenkin vain lipsui ja hän hyväsydämisenä ihmisenä jakoi omaisuutaan ystäville ja tutuille eikä aina ehkä ajatellut, että huonot päivätkin voisivat tulla. Hän otti Emman kummilapsekseen ja antoi hänelle jouluisin erikoislahjoja. Muisti syntymäpäivänä jollain nukella tai mekolla. Kaikille palvelusväen lapsille he aina jouluisin jakoivat lahjat ja vanhemmat saivat vaatetta ja ruokaa. Koko väki kutsuttiin aina jouluna pirttiin, jossa jaettiin jotain suuhunpantavaa.

Kesäisin Clara kulki pienen jakkaran kanssa heinäpellolla tarkastamassa, ettei niittoväki jättänyt heinän karikkeita haravoimatta. Hän osasi olla jopa ilkeäkin - vaikka sitten toisaalta hyväsydäminen ja antelias.Hän ei osannut käsitellä rahaa eikä omaisuutta enää sitten, kun miehestään aika jätti. Ehkä hän halusi jakaa kaikille iloa, muttei huomannut omaisuutensa hupenemista. Ensin tuli eräs inkeriläinen upseeri, sotavanki, rengiksi tilalle. Nuori, komea mies, joka nopeasti huomasi, ettei renkinä ollut yhtä hyvä olla kuin isäntänä. Raha kuitenkin lähti liikkeelle eikä Clara osannut sanoa EI. Kun sitten siitä miehestä päästiin, Clara rakastui toiseen - naimisissa olevaan terijokelaiseen, jonka luokse hän muutti asumaan. Vastavuoroisesti miehen vaimo ja lapset muuttivat Claran huvilalle. Järjestely olisi ehkä toiminutkin, jos mies ei olisi ollut niin väkivaltainen. Onneksi jo allekirjoitetut luovutuskirjat omaisuudesta saatiin perutuksi ja Clara oli taas yksin, yhtä kokemusta rikkaampana, mutta taloja köyhempänä.

Hän oli vielä kaunis ja nuori eikä ihan köyhäkään. Kosijoita oli ja Clara rakastui liikemieheen, joka sai Clarasta niin pysyvän otteen, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Hän menetti talot ja maat ja päätyi pieneen kunnan omistamaan mökkiin Tyrisevällä. Siellä hän asusteli yksinään muutaman lehmän ja vuohen kanssa, että sai itselleen pientä elantoa. Pietarin komea elämä oli taaksejäänyttä aikaa. Pitsihuvilat Terijoella elivät enää muistoissa eivätkä rikkaat ystävät vierailleet Claran luona. Hän oli tavallaan palannut siihen mistä oli nuorena tyttönä koettanut päästä irti mennessän itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa naimisiin. Se liitto jäi lapsettomaksi. Clara olisi niin mielellään halunnut saada lapsia ympärilleen. Nyt hän oli vastuussa vain itsestään, ehkä niin oli parempi. Sisarilleen ja äidilleen hän oli aikoinaan taannut avioliitollaan paremman elämän. Omaa elämäänsä hän ei ollut osannut taata.
Talvisota syttyi ja Tyrisevä, Vammelsuu, Terijoki, koko Karjalankannas evakuoitiin Suomeen. Myös Clara joutui lähtemään ja jättämään pienen harmaan mökkinsä, lehmänsä ja vuohensa, jotka eivät mahtuneet mukaan. Laukussa oli muutamia hauraita muistoja Pietarin loistosta; kauniita kahvikuppeja, koriste-esineitä, joita Clara haikeana siveli kuin saadakseen ne uudelleen eloon.Hän päätyi Järvenpäähän, pieneen harmaaseen mökkiin hautausmaan lähelle. Ympärillä puhuttiin vain suomea, hänen oli vaikea seurata keskustelua, kun kieli oli niin outo, vaikka hän suomea olikin puhunut ja ymmärtänyt.Venäjä oli hänen äidinkielensä, ranska ja saksa. Mutta pääasia oli, että ympärillä oli rauhallista. Hän sai pientä ylimääräistä rahaa kastellessaan hautausmaan kukkia. Siellä tututstui myös joihinkin Kannakselta tulleisiin, miltei tuttuihin ihmisiin.

Emma ja Kalle kävivät joskus tapaamassa ja sisaret vierailivat silloin tällöin. Hekin olivat vanhoja eivätkä sairauksiltaan päässeet aina liikkeelle. Clara oli ottanut naapurin perheen nuorimmaisen pojan kummipojakseen. Paljoa ei hänellä ollut enää antaa mutta oli silti mukava tunne, kun oli kummipoika, jonka kehitystä saattoi päivittäin seurata.

3.4.1947 hän täytti 75-vuotta. Silloin äitini, Katja kävi ensimmäisen kerran Claran luona. Hän oli kuullut koko lapsuutensa ajan "Neben Tätistä", joka tuntui miltei unenomaiselta, kauniilta, rikkaalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä, joka oli vaikuttanut Emma ja Kalle Ikosen elämään erittäin merkittävällä tavalla heidän asuessaan Vammelsuussa Claran tilallisina. Claran pieni mökki ei ollut kummoinen, mutta se oli täynnä pieniä muistoesineitä, rikkinäisiä kahvikuppeja, vanhoja käsintehtyjä liinoja ja iso sänky, jonka korkean patjan päällä lukuisat pienet koristetyynyt saivat huoneeseen vanhanajan venäläisen tunnelman. Lattiamatot olivat niin piintyneet ja kaiketi likaiset, että kengänkannat upposivat siihen. Kalle puhui Claran kanssa venäjää, äitini Katja saksaa ja mummini Emma suomea. Kielet soljuivat kuin vesipuro toistensa lomitse.

Milloin Claran elämä, kunnia ja loisto lopullisesti katosivat, sitä en tiedä. Kuolinpäivästä minulla ei ole mitään tietoa. Tiedän vain hänen eläneen, kotiopettajattaresta rikkaan Neben vaimoksi ja lopulta päätyvän pieneen mökkiin Järvenpäähän. Yksi elämä oli poissa. Lopullisesti.

.