Kauluri

ex-mies veljensä kanssa olivat syyslomalla Saksassa. Sää vaihteli sumusta aurinkoon ja pakkasöistä kuulakkaisiin syyshetkiin. Taas huomasin kuinka kauniissa maisemissa asumme. Värikylläisyys yllätti minutkin. Ex-mieheni veli oli viimeksi vuonna 1971 Essenissä seurakunnan matkalla ja tapasi  yli 40 vuoden jälkeen entisen nuorisokuoron jäseniä. Kaikki omalla tavalla harmaantuneita/kaljuuntuneita/rypykkäitä, mutta yhtä innostuneita kuin ennenkin. Aika ei pysähdy, kohtelee vain toisia ystävällisemmin. Nostalgiamatka menneeseen sai muistot siirtymään pölyyntyneistä kuva-albumeista takaisin tähän päivään. Matka oli hänelle muutakin kuin menneisyyden muistelua. Se antoi intoa uuteen ja nyt kansalaisopisto saa kuulemma uuden saksankielen opiskelijan hänestä!

Minä olen sensijaan jatkanut tätä neulomisten sarjaa:

Tämä on kudottu 8 puikoilla ja lankana on paksua villasekoitelankaa. En tehnyt pyöröpuikoilla vaan kahdella paksulla puikolla ja ompelin sitten saumalla yhteen.

Olen myös opetellut taas kiireisen kauden jälkeen pysähtymään. Olen haalinut liikaa tekemistä itselleni enkä jaksa keskittyä oikein mihinkään. Kai se on eräänlaista "tahdon-näyttää-etten-ole-sairas-" asennetta. Ylihuomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi maksansiirrosta.Olisin halunnut tehdä töitä jo viikko leikkauksen jälkeen vaikka tiesin, että kyse ei ollut mistään umpisuolen poistosta. Mitä paremmaksi oloni tuli, sitä kiihkeämmin halusin olla normaalissa elintilassa enkä välittänyt edes kivuista. Lääkäreiden ja oman mieheni toppuutukset valuivat kuin vesi hanhen selästä. Takapakkia tuli kuumeen muodossa, vatsakrampit ja jatkuvat ripulit eivät silti oikein pysäyttäneet, mutta nyt on ihan pakko rauhoittua. Ei minun tarvitse näyttää kenellekään, että teen 12 tuntia töitä päivässä ja hosun puutarhassa kuin pihatonttu ennen joulua. Jos en jotain jaksa niin en sitten jaksa.

Oli ihana käydä kävelemässä Altenbergin tuomiokirkon ympäristössä ex-mieheni veljen kanssa. Jutella hänen lapsuudestaan, menetyksistä ja tulevaisuudesta. Hän menetti vaimonsa puoli vuotta sitten juuri, kun oli päässyt eläkkeelle ja edessä  olisi ollut yhteinen rauhallinen aika. Mitä se auttaa, kun rehkii ja yrittää tehdä sata asiaa ja olla kaikille mieliksi, kun sitten yhtäkkiä menettää sen mikä on rakkainta? Enää ei voi sanoa kuinka tärkeää yhteinen aika oli. Ei voi korjata sanojaan, joita ei halunnutkaan sanoa. Ei voi pitää kädestä kiinni, kun nukahtaa illalla kuvitellen mitä seuraavana päivänä voisi yhdessä tehdä. Heidän lähdettyään halin omaa miestäni ja sanoin, että hän on parasta mitä minulle on tapahtunut enkä voisi kuvitellakaan eläväni ilman häntä. Tosin sanon sen miltei joka päivä, mutta jotenkin se oli pakko sanoa vielä uudelleen. Ei voi olettaa toisen tietävän minun tunteeni ja ajatukseni jollen pue niitä sanoiksi.