zu Guttenberg luopui tohtorin tittelistän. Perjantaina hän vielä vakuutti, ettei luovu tittelistään ennen kuin Yliopisto tutkii sitaatit. Tänään hän antoi lausunnon, jossa hän ilmoitti pidättyvänsä tohtorin tittelin käytöstä. Tohtorin väitöskirjassa on lukuisa määrä lainauksia ilman lähdetiedostoa ja monia lainauksia on muutettu vain sanalla tai kahdella. Väitöskirjaa ei ole mahdollista lukea internetissä, joten lainauksien määrää on vaikea todeta.Mistä tohtorin väitöskirjan tutkiminen yllättäen alkoi, sitä en osaa sanoa. Liittyykö tämä mahdollisesti kansleri vaalikampanjan aloittamiseen. Zu Guttenberg on ollut yksi vahvoista kansleri ehdokkaista. Onko tämä hänen kansleriuransa päätös ennen kuin ura on ehtinyt alkaakaan`?
Hampurin kaupunginjohtajan vaalit on käyty. CDU hävisi ennennäkemättömän selkeällä äänten katomäärällä, kun SPD taas voitti selvällä äänten enemmistöllä. Uusi kaupunginjohtaja on Olaf Schulz. Hampurin kaupunginjohtajan titteli on paljon muutakin kuin vain kaupunginjohtajan nimike. Jo nyt puhutaan Schulzin mahdollisesta ehdokkuudesta seuraavissa kanslerin vaaleissa.
93-vuotias ranskalainen (syntynyt Saksassa 1917) on kirjoittanut 30-sivuisen kirjasen, josta on tullut Ranskassa bestseller ja joka on nyt käännetty saksan kielelle. Stephane Hessel, kahdesta keskitysleiristä hengissä selvinnyt, on koko elämänsä puolustanut ihmisoikeuksia ja kirjoittanut tämän mega-bestseller kirjan herätelläkseen nuorison huomaamaan ihmisoikeuksien tärkeyden ja tämän hetkiset ongelmat. Kirja ei ole Hesselin mukaan mikään ohjekirja siihen miten meidän pitää maailman ongelmat ratkaista, vaan sen tarkoitus on herättää ihmiset huomaamaan ongelmat.Kirja on ilmestynyt jo yli 20 maassa ja se on kaikkialla myyntilistojen kärjessä. Kun kuuntelee hänen puhettaan, saksan kielellä, keskitysleiriajastaan, paosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, tuntuu uskomattomalta kuinka valtava kokemus yhdellä ihmisellä on. Hän on yksi harvoista vielä hengissä olevista keskitysleireistä hengissä selvinneistä. Hän puhuu äärettömän selvää saksan kieltä siitä huolimatta, että hän on elänyt lähes koko elämänsä Ranskassa. Häntä kuuntelee suunnattomalla kunnioituksella, ei pelkästään hänen korkean ikänsä vuoksi, vaan nimenomaan hänen positiivisen elämänkatsomuksen takia, ihmisoikeuksien puolustajana. Hänen puheensa suuntautuu tulevaisuuteen. Mikään hänessä ei kuulu menneisyyteen, muistot kyllä, mutta hänen mielenkiintonsa suuntautuu eteenpäin.
Toivon, että mahdollisimman moni lukisi hänen kirjansa, vaikka se ei olekaan mikään ohjekirja miten maailma pitää pelastaa. Hänestä säteilee uskomaton aura. Hän sanoo oppineensa äidiltään olemaan onnellinen vaikka ei aina olekaan onnellinen. Hän yrittää vaikeuksien jälkeenkin ajatella optimistisesti ja positiivisesti. Hän sanoo, että jos ihmisellä on halua olla onnellinen, hän on onnellinen - vaikeuksienkin takia. Häntä on pahoinpidelty ja kidutettu keskitysleireissä ja silti hän tuntee olevansa onnellinen, koska elää yhä vielä niiden kauheiden kokemusten jälkeenkin.
Mielenkiintoista on kuulla, että hän sanoo haluavansa kuolla. Hän ei halua tulla vanhaksi ja sairaaksi, vaan nauttii elämästään nyt, kun muisti on hyvä ja hän on vielä terve. Kuolema on kuitenkin jotain sellaista, joka meitä kaikkia odottaa. Hän haluaa tietää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.Kuolema muodostaa elämästä mosaiikin, joka tavallaan pyöristä eletyn elämän.
Ja minä pyöristän nyt tämän päivän menemällä nukkumaan.Hyvää yötä.
Isoäidin opettamat käsityöt ovat saaneet minut innostumaan ja haalin kaikki käyttökelpoiset vanhat kankaat. Kaiken voi käyttää uudelleen. Mukana Frieda - kissa, ja 4 lastenlasta.
maanantai 21. helmikuuta 2011
lauantai 19. helmikuuta 2011
mitä Friedhelm tekee aamulla? Was macht Friedhelm morgens?
Joku sanoi, etteivät kissat opi käskystä mitään. Ei pidä paikkaansa. Kärsivällisyydellä ja pienillä herkkupaloilla Friedhelm on oppinut istumaan ja antamaan tassua. Järjetöntä, sanoo joku. Kissat kaipaavat aivotyöskentelyä siinä missä koiratkin. Niiden kanssa täytyy leikkiä ja niitä täytyy leikittää. Kissa on aktiivinen eläin ja erittäin älykäs. Yksin kotona nukkuva kissa ei tee muuta kuin syö ja odottaa omistajaansa kotiin, että saisi viettää hetken tämän seurassa, yleensä vain makoillen sylissä tai sohvalla. Onko siinä mitään järkeä?
Jemand hat mir gesagt, dass die Katzen lernen nichts. Das stimmt nicht. Sie brauchen nur Geduld und Leckerlies und sie lernen zu sitzen und geben sogar die Pfote. Unsinn, sagt jemand. Nein. Katzen Gehirn muss gefordert werden genau so wie bei Hunden. Man muss mit denen spielen. Die Katze ist ein aktives Tier und sehr klug. Eine Katze allein zuhause frisst nur und schläft und wartet bis ihre Besitzerin nach Hause kommt um auf dem Schoss zu sitzen und schlafen. Ist das ein sinnvolles Leben?
Aamulla, kun Friedhelmillä nälkä kurnii suonissa ja sen mielestä olemme nukkuneet tarpeeksi kello lyödessä seitsemää, hän raapaisee makuuhuoneen verhoa yhden kerran, odottaa hetken meidän reaktiotamme ja raapaisee uudelleen. Ensimmäisillä kerroilla nousin sängystä ja annoin Friedhelmille aamupalan. Se oli väärä reaktio Friedhelm oppi, että verhoa raapaisemalla hän saa minut ylös ja keittiöön. Signaali siis toimi. Kuten Pavlovin eläinkokeissa, toisinpäin vain.
Morgens, wenn Friedhelm`s Magen knurrte und er dachte wir haben schon genug geschlafen wenn die Kirchenklochen um 7.00 loiten, er kratzte die Vorhänge einmal, wartete auf unsere Reaktion und kratzte noch mal. Am Anfang bin ich aufgestanden und habe ihm das Frühstück gemacht. Das war eine falsche Reaktion. Er hat gelernt, dass wenn er die Vorhänge kratzt bekommt er das Essen. Signal funktioniert. Genau so wie bei Pavlov´s Hundetests, nur umgekehrt.
Seuraavalla kerralla kielsin Friedhelmiä roikkumasta verhoissa. Suhisin ja puhisin. Ei mitään vaikutusta. Friedhelm roikkui verhoissa, kurkisti olkapäänsä yli ja odotti. Raapaisi uudelleen ja sen jälkeen, kun olin heittänyt sitä tyynyllä, se siirtyi vaatekomeron verhon kimppuun. Vaatekomeron ovet oli poltettu puutarhassa edellisenä kesänä ja tilalle oli hankittu ikeasta vahvaa puuvillakangasta väliaikaisratkaisuksi. Se sopi Friedhelmille erinomaisesti, sillä minua häiritsi enemmän sängyn vieressä verhoja repivä kissa kuin parvekkeen ovessa roikkuva kissa. Kun sittenkään ei toivottua tulosta tapahtunut, Friedhelm siirtyi turkkilaiseen käsinkudottuun mattoon! Se oli viimeinen pisara kärsivällisyydelleni. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Taas oli peli hävitty.
Nächstes Mal habe ich Friedhelm verboten in dem Vorhang zu hängen. Ich habe mit komischen Geräuschen versucht ihn wegzujagen. Keine Reaktion. Friedhelm hing in dem Vorhang, schaute über seine Schulter und wartete. Er kratzte erneut und nach dem ich ihm mit Kissen beworfen habe fing er an den Kleiderschrankvorhang zu krazen. Wir hatten die Kleidertüren im Garten verbrant und aus Ikea dicke Stoff als Tür genäht. Da hat er die Vorhänge gekratzt und das war noch schlimmer als Katze die Vorhänge vor der Balkontür kratze. Wenn er immer noch nicht die gewünschte Ergebnisse hatte - das Frühstück - fing er an unseren wertvollen Teppich zu kratzen. Das war zu viel für mich. Ich bin aufgestanden und in die Küche gegangen. Schon wieder hat ich das Spiel verloren.
Sen jälkeen tajusin, että häviän jokaisen pelin, jos aina nousen sängystä ja teen niinkuin Friedhelm haluaa. Seuraavalla kerralla, kun Friedhelm raapi verhoja, turkkilaista mattoa ja kiipesi päälleni seisomaan, en räpäyttänyt edes silmääni. Se palasi alkutilanteeseen ja raapi parvekkeen verhoa. Komensin sen tomeralla äänellä alas ja naputin sängyn laitaa. Kun olin tehnyt monena aamuna näin, se tuli aina sängyn viereen. Sen jälkeen komensin sen hyppäämään sänkyyn eikä aikaakaan kun se tajusi, että sängynlaitaan koputtaminen tarkoitaa komentoa sänkynviereen ja taputus peiton päälle hyppyä sänkyyn. Nyt minun ei tarvitse enää tehdä muuta kuin koputtaa sängynlaitaan ja Friedhelm lopettaa raapimisen ja hyppää takaisin sänkyyn nukkumaan. Jas me saamme nukkua rauhassa pari tuntia! Niin, että kyllä ne kissatkin oppivat.
Nachdem habe ich verstanden, dass ich jedes Spiel verlieren würde, wenn ich immer das mache, was Friedhelm möchte. Am nächsten Morgen, als Friedhelm die Vorhänge krazte, den türkischen handgeknüpten Teppiche demolierte und anschließend über mich kletterte, ich habe nicht mal meine Auge gezwinkert. Friedhelm ging zurück zum Balkonvorhang. Hing da fest und versuchte mit allen Mitteln mich zu wecken. Mit ganz fester Stimme habe ich ihn aufgefordert zurückzukommen. Dann habe ich auf meine Bettkante geklopft und gesagt: "hyppää" (Hüpf!). Jetzt muss ich nur auf die Bettkante klopfen und er kommt sofort ins Bett uns schläft weiter paar Stunden. So hat Friedhelm auch gelernt ohne Worte meine Kommandos zu verfolgen.Katzen lernen alles, wenn man nur Zeit und Geduld hat.
hier ist ein Video über eine Katze die genau so ihr Herrchen weckt wie Friedhelm uns weckt.
http://www.youtube.com/watch?v=w0ffwDYo00Q
Jemand hat mir gesagt, dass die Katzen lernen nichts. Das stimmt nicht. Sie brauchen nur Geduld und Leckerlies und sie lernen zu sitzen und geben sogar die Pfote. Unsinn, sagt jemand. Nein. Katzen Gehirn muss gefordert werden genau so wie bei Hunden. Man muss mit denen spielen. Die Katze ist ein aktives Tier und sehr klug. Eine Katze allein zuhause frisst nur und schläft und wartet bis ihre Besitzerin nach Hause kommt um auf dem Schoss zu sitzen und schlafen. Ist das ein sinnvolles Leben?
Aamulla, kun Friedhelmillä nälkä kurnii suonissa ja sen mielestä olemme nukkuneet tarpeeksi kello lyödessä seitsemää, hän raapaisee makuuhuoneen verhoa yhden kerran, odottaa hetken meidän reaktiotamme ja raapaisee uudelleen. Ensimmäisillä kerroilla nousin sängystä ja annoin Friedhelmille aamupalan. Se oli väärä reaktio Friedhelm oppi, että verhoa raapaisemalla hän saa minut ylös ja keittiöön. Signaali siis toimi. Kuten Pavlovin eläinkokeissa, toisinpäin vain.
Morgens, wenn Friedhelm`s Magen knurrte und er dachte wir haben schon genug geschlafen wenn die Kirchenklochen um 7.00 loiten, er kratzte die Vorhänge einmal, wartete auf unsere Reaktion und kratzte noch mal. Am Anfang bin ich aufgestanden und habe ihm das Frühstück gemacht. Das war eine falsche Reaktion. Er hat gelernt, dass wenn er die Vorhänge kratzt bekommt er das Essen. Signal funktioniert. Genau so wie bei Pavlov´s Hundetests, nur umgekehrt.
Seuraavalla kerralla kielsin Friedhelmiä roikkumasta verhoissa. Suhisin ja puhisin. Ei mitään vaikutusta. Friedhelm roikkui verhoissa, kurkisti olkapäänsä yli ja odotti. Raapaisi uudelleen ja sen jälkeen, kun olin heittänyt sitä tyynyllä, se siirtyi vaatekomeron verhon kimppuun. Vaatekomeron ovet oli poltettu puutarhassa edellisenä kesänä ja tilalle oli hankittu ikeasta vahvaa puuvillakangasta väliaikaisratkaisuksi. Se sopi Friedhelmille erinomaisesti, sillä minua häiritsi enemmän sängyn vieressä verhoja repivä kissa kuin parvekkeen ovessa roikkuva kissa. Kun sittenkään ei toivottua tulosta tapahtunut, Friedhelm siirtyi turkkilaiseen käsinkudottuun mattoon! Se oli viimeinen pisara kärsivällisyydelleni. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Taas oli peli hävitty.
Nächstes Mal habe ich Friedhelm verboten in dem Vorhang zu hängen. Ich habe mit komischen Geräuschen versucht ihn wegzujagen. Keine Reaktion. Friedhelm hing in dem Vorhang, schaute über seine Schulter und wartete. Er kratzte erneut und nach dem ich ihm mit Kissen beworfen habe fing er an den Kleiderschrankvorhang zu krazen. Wir hatten die Kleidertüren im Garten verbrant und aus Ikea dicke Stoff als Tür genäht. Da hat er die Vorhänge gekratzt und das war noch schlimmer als Katze die Vorhänge vor der Balkontür kratze. Wenn er immer noch nicht die gewünschte Ergebnisse hatte - das Frühstück - fing er an unseren wertvollen Teppich zu kratzen. Das war zu viel für mich. Ich bin aufgestanden und in die Küche gegangen. Schon wieder hat ich das Spiel verloren.
Sen jälkeen tajusin, että häviän jokaisen pelin, jos aina nousen sängystä ja teen niinkuin Friedhelm haluaa. Seuraavalla kerralla, kun Friedhelm raapi verhoja, turkkilaista mattoa ja kiipesi päälleni seisomaan, en räpäyttänyt edes silmääni. Se palasi alkutilanteeseen ja raapi parvekkeen verhoa. Komensin sen tomeralla äänellä alas ja naputin sängyn laitaa. Kun olin tehnyt monena aamuna näin, se tuli aina sängyn viereen. Sen jälkeen komensin sen hyppäämään sänkyyn eikä aikaakaan kun se tajusi, että sängynlaitaan koputtaminen tarkoitaa komentoa sänkynviereen ja taputus peiton päälle hyppyä sänkyyn. Nyt minun ei tarvitse enää tehdä muuta kuin koputtaa sängynlaitaan ja Friedhelm lopettaa raapimisen ja hyppää takaisin sänkyyn nukkumaan. Jas me saamme nukkua rauhassa pari tuntia! Niin, että kyllä ne kissatkin oppivat.
Nachdem habe ich verstanden, dass ich jedes Spiel verlieren würde, wenn ich immer das mache, was Friedhelm möchte. Am nächsten Morgen, als Friedhelm die Vorhänge krazte, den türkischen handgeknüpten Teppiche demolierte und anschließend über mich kletterte, ich habe nicht mal meine Auge gezwinkert. Friedhelm ging zurück zum Balkonvorhang. Hing da fest und versuchte mit allen Mitteln mich zu wecken. Mit ganz fester Stimme habe ich ihn aufgefordert zurückzukommen. Dann habe ich auf meine Bettkante geklopft und gesagt: "hyppää" (Hüpf!). Jetzt muss ich nur auf die Bettkante klopfen und er kommt sofort ins Bett uns schläft weiter paar Stunden. So hat Friedhelm auch gelernt ohne Worte meine Kommandos zu verfolgen.Katzen lernen alles, wenn man nur Zeit und Geduld hat.
hier ist ein Video über eine Katze die genau so ihr Herrchen weckt wie Friedhelm uns weckt.
http://www.youtube.com/watch?v=w0ffwDYo00Q
perjantai 18. helmikuuta 2011
deutschlands verteidigungsministers doctorarbeit ist plagiat? saksan puolustusministerin tohtorin väitöskirja kopio?
täällä käydään kovaa polemiikkia siitä onko saksan puolustusministerin parooni von und zu Gutenberg´in tohtorin väitskirja täydellinen kopio. Puolustusministerin vastustajat ovat tuoneet esille lainauksia, joita ei ole merkitty lainauksiksi vaan omiksi tutkimustuloksiksi. Sellainen ei tietenkään käy. Pahimpien kritisointien mukaan koko väitöskirja on kopioitu. Puolustusministeri piti tänään televisiossa lehdistötilaisuuden, jossa hän vakuutti, ettei ole kopioinut väitöskirjaansa, mutta aikoo antaa yliopistolle vastauksen heti, kun Afganistanin tilanne antaa siihen mahdollisuuden.
Saa nähdä mitä tuossa asiassa vielä tapahtuu. On sellainen tunne kuin aikoinaan Bill Clintonin vakuutteluissa, ettei hänellä ole koskaan ollut seksuaali suhdetta harjoittelija Lewinskin kanssa. Zu Gutenberg oli yhtä vakuuttava vannoessaan, ettei ole kopioinut väitöskirjaansa.
Mitä muuta mielenkiintoista tapahtuu Saksan politiikassa. Hampurissa on vaalit. Poliitikot puhuvat niin pitkäveteisiä puheita että kirkontornitkin kaatuvat.
Berliinissä on elokuvafestivaalit. berlinale. Löysin vain yhden suomalaisen filmin, joka on tehty yhdessä liettuan kanssa. Ruotsista on valtavasti filmejä mukana. Suosituimmuuslistan kärjessä on iranilaisen ohjaajan Ashgar Farhadin elokuva "Nadar ja Sinin", joka kertoo aivan tavallisen iranilaisen avioparin elämästä ja avioerosta. Huomenna festivaalit loppuvat ja silloin tiedetään kuka on voittanut kultaisen karhun. Mukana on paljon muitakin hyviä filmejä. Berliinin filmijuhlat ovat - eri tavalla kuin muut festivaalit - poliittiset filmijuhlat. Minä haluan nähdä yhden filmin, joka kertoo turkkilaisesta perheestä, joka tulee Saksaan ja saa Saksan kansalaisuuden. Filmi vaikuttaahyvin huvittavalta, hiukan ironiselta.Edellytyksenä passin saamiselle on sianlihan syönti yhden viikon ajan!
Minun kulttuurikissani istuu sylissäni ja minä niiskutan. Villalangat ympärillä kutsuvat virkkaamaan. Läppäri sylissä pistän kuitenkin sanoja "paperille". eihän nyt enää kirjoiteta paperille. silti pidän käsilaukussani ihan vanhanaikaista muistikirjaa, johon kirjoitan tapahtumia, kirjoja, joiden kritiikin kuulen radiosta ja jotka haluan lukea, elokuvia, joiden arvosteluja luen aamulehdestä ja jotka haluan nähdä, paikkoja, joissa haluan käydä, kun olen nähnyt niiden esittelyt televisiossa. Kirjaani kirjoitan kaikenlaisia asioita, tapahtumia, mielikuvia, ihmisten nimiä ja osoitteita. Se on rakas seuralaiseni, kun istun junassa tai kuulen ihmisten puhuvan erilaisista asioista. Ehkä joskus voin käyttää sanontoja jossain. Kuuntelen mielelläni etenkin vanhojen ihmisten jutustelua bussissa tai junassa. Kun he puhuvat ihan aitoa kölschin murretta. sitä en aina tahdo edes ymmärtää.
ja nyt taidan mennä nukkumaan. Kello raksuttaa jo puoltayötä.
Oikein mukavaa iltayötä.
Saa nähdä mitä tuossa asiassa vielä tapahtuu. On sellainen tunne kuin aikoinaan Bill Clintonin vakuutteluissa, ettei hänellä ole koskaan ollut seksuaali suhdetta harjoittelija Lewinskin kanssa. Zu Gutenberg oli yhtä vakuuttava vannoessaan, ettei ole kopioinut väitöskirjaansa.
Mitä muuta mielenkiintoista tapahtuu Saksan politiikassa. Hampurissa on vaalit. Poliitikot puhuvat niin pitkäveteisiä puheita että kirkontornitkin kaatuvat.
Berliinissä on elokuvafestivaalit. berlinale. Löysin vain yhden suomalaisen filmin, joka on tehty yhdessä liettuan kanssa. Ruotsista on valtavasti filmejä mukana. Suosituimmuuslistan kärjessä on iranilaisen ohjaajan Ashgar Farhadin elokuva "Nadar ja Sinin", joka kertoo aivan tavallisen iranilaisen avioparin elämästä ja avioerosta. Huomenna festivaalit loppuvat ja silloin tiedetään kuka on voittanut kultaisen karhun. Mukana on paljon muitakin hyviä filmejä. Berliinin filmijuhlat ovat - eri tavalla kuin muut festivaalit - poliittiset filmijuhlat. Minä haluan nähdä yhden filmin, joka kertoo turkkilaisesta perheestä, joka tulee Saksaan ja saa Saksan kansalaisuuden. Filmi vaikuttaahyvin huvittavalta, hiukan ironiselta.Edellytyksenä passin saamiselle on sianlihan syönti yhden viikon ajan!
Minun kulttuurikissani istuu sylissäni ja minä niiskutan. Villalangat ympärillä kutsuvat virkkaamaan. Läppäri sylissä pistän kuitenkin sanoja "paperille". eihän nyt enää kirjoiteta paperille. silti pidän käsilaukussani ihan vanhanaikaista muistikirjaa, johon kirjoitan tapahtumia, kirjoja, joiden kritiikin kuulen radiosta ja jotka haluan lukea, elokuvia, joiden arvosteluja luen aamulehdestä ja jotka haluan nähdä, paikkoja, joissa haluan käydä, kun olen nähnyt niiden esittelyt televisiossa. Kirjaani kirjoitan kaikenlaisia asioita, tapahtumia, mielikuvia, ihmisten nimiä ja osoitteita. Se on rakas seuralaiseni, kun istun junassa tai kuulen ihmisten puhuvan erilaisista asioista. Ehkä joskus voin käyttää sanontoja jossain. Kuuntelen mielelläni etenkin vanhojen ihmisten jutustelua bussissa tai junassa. Kun he puhuvat ihan aitoa kölschin murretta. sitä en aina tahdo edes ymmärtää.
ja nyt taidan mennä nukkumaan. Kello raksuttaa jo puoltayötä.
Oikein mukavaa iltayötä.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Das waren noch Zeiten als meine Oma für den Fürst Obolensky gearbeitet hat
Nach einem interviewen mit Emma Ikonen über die alten Zeiten in Vammelsuu, wo Emma und Kalle Ikonen geboren wurden und wo sie lebten. (das ICH ist hier meine Mutter, Katja Attila. Sie ist am 8.4.1922 in Wiburg geboren und lebt jetzt in Imatra, in Karelien in Finnland)
Vammelsuu gehörte damals zu Finnland und nach dem II Weltkrieg hat die Sowjetunion Karelien übernommen. Vammelsuu (heute Serovo) ist ein ehemaliges Finnisches Dorf. Bis 1944 gehörte Vammelsuu zur Gemeinde Uusikirkko, (wo Emmas Vater, Tuomas Rokka 8.12.1855 geboren wurde) und grenzte in Osten an Terijoki.
Vammelsuu
Im Fortsetzungskrieg (der Krieg zwischen Finnland und der Sowjetunion 1941-1944 ) war der südlichste Hauptkampflinie in Vammelsuu. Vammelsuu gehörte zu dem Gebiet, das Finnland an Sowetunion nach ende des Winter- und Fortsetzungskrieges 1940 und 1944 abgeben musste. 1941 mussten auch Emma und Kalle, sowie über halber Millionen Finnen ihr Haus verlassen und nach Finnland umziehen. Aber das ist eine andere Geschichte.
”Als meine Mutter (Emma Ikonen) mir die Geschichte über Frau Nebe erzählte, habe ich das Leben von die Herschafften am Anfang der Jahrhundert vor meine Augen gesehen. Das Leben im großen Villen, Pferdekutchen, Dienstmädchen und den Knechten, über das Alltag und die grossen Feiern. Ich fragte, wer war dieser Herr Nebe. Was hat er gemacht. Er hat Medizin studier, konnte Menschen und Tiere heilen aber hat trotzdem nicht als Arzt gearbeitet, sonder er war Bauer. Er besaß viel Land in Vammelsuu und in der Umgebung. Er kaufte Lumpen und verkaufte sie dann weiter in verschiedenen Textilfabriken in Sankt Petersburg. Meine Mutter erinnert ihn als alter, dicker und hässlicher Mann mit dem Bart. Er war Witwer und hatte keine Kinder. Er hatte grosses Haus mit Dienstpersonal und brauchte eine neue Frau. Es war bestimmt so günstiger als eine Hauswirtschaftlerin einzustellen. So kam er nach Sankt Petersburg und hat ein junges Mädchen aus einer armen Familie, das als Hauslehrerin arbeitete, geheiratet. So hat er mit Clara auch ihr drei Schwester und ihr Mutter bekommen. Clara war arm und wollte ihre Familie, die Schwestern Ella, Bertta und Frieda bei sich halten. Das hat Herr Nebe akzeptiert und sie durften alle bei ihm wohnen. Bertta blieb doch in Sankt Petersburg aber alle anderen sind als „Zugabe“ mitgekommen. Die Ehe blieb kinderlos und Clara hat später erzählt, dass sie auch nach der Ehe Jungfrau war.
So lange Herr Nebe lebte lief alles finanziell sehr gut aber er hat meiner Oma, Eeva Rokka, die auch im Haus arbeitete, erzählt, dass er fürchtet, dass die junge Frau Clara kann nicht mit dem Geld umgehen und so bald er tot ist wird alles Bach runter gehen. Und so ist dann auch passiert. Als Herr Nebe starb, hat Frau Nebe viel Land und Häuser verkauft und hat das Geld an ihre Freunde verschenkt. Vielleicht hat sie einige Leute glücklich gemacht, wer weiß. Meine Oma erzählte, dass Clara Nebe hatte viele Villen die über Sommer an reiche Familien aus Sankt Petersburg vermietet wurde. Alle Villen waren möbliert und Herr Nebe hat auch Klavieren vermietet für die reichen Familien und hatte dann über den Winter die Klaviere in seinem grossen Haus behalten. Dafür hatten sie eine grosse Zimmer geheizt so, dass ca. 12 Klavieren da im guten Zustand überwintern konnten. Im Spring kam dann ein Klavierstimmer aus Sankt Petersburg, der alle Klaviere wieder in Stimme brachte. Damals hatte man keine Stereoanlagen, es war üblich, dass man Klavier spielen konnte.
Einmal kam Frieda-Schwester nach Vammelsuu zum Weihnachten. Sie war verheiratet in Sankt Petersburg. Es war im Winter 1917-1918 und der Aufruhr der Linken, wie meine Mutter es nannte. . Der Grenz zwischen Finnland und Russland war zu. Mit Freymans (Frieda) kam auch eine junge Offizier aus Bessarabien und er blieb auch auf der Finnische Seite der Grenz, in Vammelsuu. (Vammelsuu war damals noch Finnland).
Auch wenn Finnland während der Nikolai II immer stärker Russifizieren sollte, gab es die Zollgrenze zwischen Finnland und Russland. Die 1891 mit aller Kraft eingesetzte Russifizierung führte soweit, dass die finnische Wehrmacht aufgelöst und die Finnen zu Dienstleistungen in russischen Einheiten beordert wurden. Nikolai II wollte auch das Russische als Amtsprache einführen. Finnland wollte immer stärker ein selbständiger Staat werden. 1917 als das Zarentum Zerfall wurde die Selbstständigkeitserklärung vom Landtag angenommen. Die Zeiten waren sehr unruhig in Russland und in Finnland aber in Vammelsuu war alles noch ruhiger als in Sankt Petersburg.
Mein Onkel Mütterlicherseits (Mikko Rokka) war irgendwo in einem Krawall und hat sein Hand verletzt und war im Krankenhaus in Helsinki. Er kam auch nach Vammelsuu über Weihnachten und der junge Offizier hat seiner Hand ganz Gesund gepflegt. Meine Mutter erzählte, dass genau dann war die Familie Nebe in eine andere Haus umgezogen und sie war allein mit dem Offizier im Haus aber er war sehr nette Junge. Ich fragte welche Sprache haben sie miteinander gesprochen und Mutter sagte; „natürlich auf Russisch.“ Es war üblich, dass alle bisschen Russisch sprechen konnten, sonnst hätten sie nicht arbeiten können. Viele haben bei reicheren Russischen Familien gearbeitet.
So mussten Frieda und ihre Mann auch in Finnland bleiben und ihr schönes, grosses Haus in Sankt Petersburg verlassen. Sie haben dann bei Familie Nebe gelebt aber Herr Nebe hat Geld. Er war bestimmt der reichste Mann in Vammelsuu. Frau Nebe war die Patentante von meiner Mutter. Es war üblich dass ein Pächter fragte den Hausbesitzer als Patentante für die Kinder oder das reiche Hausbesitzer wollte ein Kind als Patenkind nehmen und so hatte meiner Mutter auch ein Kleid oder eine Puppe von Tante Clara bekommen. Auch andere Kinder haben Geschenke zum Weihnachten bekommen und alle Leute wurden am Weihnachten zu grosse Sal eingeladen und haben Lebensmittel oder Kleidungen bekommen.
Herr Nebe war Deutscher Abstammung und Clara war eine Russin. Sie hat als Hauslehrerin Deutsch und Französische gelehrt. Als sie alt wurde war ich mit ihr auf Deutsch in Korrespondenz. Es war sehr interessant zu hören wie das Leben damals war. Meine Mutter hat oft über Tante Clara gesprochen und ich denke sie und ihr Mann haben eine grosse Rolle in ihr Leben gespielt.
Mutter erzählte, dass Tante Clara konnte auch sehr gründlich und streng sein. Sie hatte ein kleiner Stuhl, den sie zum Heuernte mitnahm und überprüfte, dass alles gründlich Geharkte wurde. Sie konnte auch sehr bösartig sein – trotz ihrer Freigebigkeit.
Nach dem Tod ihres Mannes hat ihr Leben verändert. Sie hatte einen Kriegsgefangenen als Knecht bekommen aber dieser Mann aus Inkeri war jung und sah gut aus und so war er eigentlich mehr Hausherr als Knecht. Sie haben sich als Ehepaar gelebt bis das Geld immer weniger wurde. Bald danach hat Clara sich ein einem verheirateten Mann verliebt und zog nach Terijoki zu ihm. Er hat eine Familie aber schickte seine Frau und Kinder in das Haus von Clara und wollte noch, dass Clara für seine Kinder Französisch und Deutsch beibringt. Gleichzeitig hat er Clara geprügelt um ihr Geld zu bekommen. Clara hat den Verkaufsvertrag über ihr Haus schon unterschrieben aber sie konnte den Vertrag noch ungültig machen und so ist er aus Claras Leben verschwunden. Danach kam ein anderer Mann, ein Jude, der auch Claras Geld haben wollte und hat es auch geschafft. Letztendlich Clara hatte nichts mehr und lebte in einem kleinen Haus in Tyriseä mit ein Kuh und ein Ziege bis der Winterkrieg (vom 30. November 1939 bis zum 13. März 1940) anfing und sie nach Järvenpää, nach Finnland umziehen musste. Da wohnte sie in einem kleinen Haus neben dem Friedhof, bis zu ihren Tod. Sie hat die Gräber gepflegt und so ein bisschen Geld bekommen. Da habe ich sie mit meiner Mutter und meinem Vater das Erste Mal am 3.4.1947 besucht als sie 75 wurde. Sie hat in meinem Tagebuch geschrieben: „ Zum Andenken an den Besuch zum 75:ten Besuch (!) 3.4.47. Was ich wünsche, was ich suche, Mein Begeren ist nur klein, Bin die Letzte in dem Buche, will zuletzt vergessen sein. Von ihrer Taufgrossmutter Clara Nebe“. Das habe ich noch in meinem Gästebuch auf die letzte Seite. Sie lebte damals in einer kleinen Hütte wo sie ein grosses Bett mit hohen Matratzen und viele Kissen hatte. Das war noch als Erinnerung von alten Zeiten. Die Teppiche waren so schmutzig, dass meine Absätze stecken blieb. Die Hütte war voll kleine Erinnerungsstücke, Tischdecken und kaputten Kaffeetassen. Meinem Vater hat mit ihr Russisch gesprochen, meine Mutter Finnisch und ich Deutsch. Das war ein Wiedersehen! Aber alle waren sehr glücklich darüber, obwohl ich die Tante Clara da das erste Mal getroffen habe. Nachher haben wir mit einander geschrieben, bis ihr Tod. Ich habe sie später noch mal besucht. So verschwindet die Glanz und Ehre!
------------------------------------------
Ich habe noch mal über meine Omas Patentante, Clara Nebe über das Internet gesucht. Sie hat in Ihrem Brief an meine Mutter 1950 erzählt, dass ihr Neffe, Dr. Eric Platan in Lappeenranta wohnt. Ich habe seinen Familienbaum gefunden, aber Clara dort nicht gefunden. ich habe keine Ahnung wie ihr Geburtsname ist. Ich würde mich freuen, wenn jemand ingendwas über Clara Nebe weiss oder mir sagen kann, wo ich weiter suchen könnte.
Am Wochenende habe ich mit meinem Mann einen alten Mann hier in Leverkusen gesucht. Das ist auch so eine Geschichte aus der Vergangenheit. Meine Mutter war in Hyrynsalmi und später in Norwegen, in Bardu 1942-1945, bis zum Kriegsende. Sie hatte immer ein Gästebuch gehabt und letztes Jahr das Buch mir gegeben. Dort habe ich ein Bild von einem Soldaten gefunden - es gab natürlich viele Bilder - aber das Bild hat meine Neugierde geweckt. Der junge Mann lebte in Schlebusch I in Leverkusen, nur 20 km von uns entfernt. Erst habe ich die Strasse im Internet gesucht. Nichts gefunden. Da fiel mir ein, dass vielleicht die Strasse gar nicht mehr so heisst und BINGO! Ich habe es gefunden. Nach dem Krieg sind viele Strassennamen geändert worden. Am Sonntag sind wir einfach dort hin gefahren und haben das Haus gefunden. Ich habe geklingelt und ein Mann hat die Tür geöffnet. "Guten Tag, ich heisse Tintti und komme aus Finnland. kennen Sie den Artur Prieß?" Ich hatte nicht damit gerechnet, dass er noch da wohnen würde oder jemand ihn kennen würde,aber der Mann hat mir gesagt, dass er das Haus von ihm vor ein paar Jahren gekauft hatte und der Mann lebt jetzt in Leichlingen. Wir sollten noch von einem Nachbarn fragen wo genau er jetzt wohnt. No, ja der alte Nachbar war nicht zuhause und wir wissen noch nicht ob der Artur noch lebt und wenn ja, wo er lebt. Das werde ich auch noch rausfinden. Er muss so ca 89-90 Jahre alt sein, so alt wie meine Mutter jetzt.
Vammelsuu gehörte damals zu Finnland und nach dem II Weltkrieg hat die Sowjetunion Karelien übernommen. Vammelsuu (heute Serovo) ist ein ehemaliges Finnisches Dorf. Bis 1944 gehörte Vammelsuu zur Gemeinde Uusikirkko, (wo Emmas Vater, Tuomas Rokka 8.12.1855 geboren wurde) und grenzte in Osten an Terijoki.
Im Fortsetzungskrieg (der Krieg zwischen Finnland und der Sowjetunion 1941-1944 ) war der südlichste Hauptkampflinie in Vammelsuu. Vammelsuu gehörte zu dem Gebiet, das Finnland an Sowetunion nach ende des Winter- und Fortsetzungskrieges 1940 und 1944 abgeben musste. 1941 mussten auch Emma und Kalle, sowie über halber Millionen Finnen ihr Haus verlassen und nach Finnland umziehen. Aber das ist eine andere Geschichte.
”Als meine Mutter (Emma Ikonen) mir die Geschichte über Frau Nebe erzählte, habe ich das Leben von die Herschafften am Anfang der Jahrhundert vor meine Augen gesehen. Das Leben im großen Villen, Pferdekutchen, Dienstmädchen und den Knechten, über das Alltag und die grossen Feiern. Ich fragte, wer war dieser Herr Nebe. Was hat er gemacht. Er hat Medizin studier, konnte Menschen und Tiere heilen aber hat trotzdem nicht als Arzt gearbeitet, sonder er war Bauer. Er besaß viel Land in Vammelsuu und in der Umgebung. Er kaufte Lumpen und verkaufte sie dann weiter in verschiedenen Textilfabriken in Sankt Petersburg. Meine Mutter erinnert ihn als alter, dicker und hässlicher Mann mit dem Bart. Er war Witwer und hatte keine Kinder. Er hatte grosses Haus mit Dienstpersonal und brauchte eine neue Frau. Es war bestimmt so günstiger als eine Hauswirtschaftlerin einzustellen. So kam er nach Sankt Petersburg und hat ein junges Mädchen aus einer armen Familie, das als Hauslehrerin arbeitete, geheiratet. So hat er mit Clara auch ihr drei Schwester und ihr Mutter bekommen. Clara war arm und wollte ihre Familie, die Schwestern Ella, Bertta und Frieda bei sich halten. Das hat Herr Nebe akzeptiert und sie durften alle bei ihm wohnen. Bertta blieb doch in Sankt Petersburg aber alle anderen sind als „Zugabe“ mitgekommen. Die Ehe blieb kinderlos und Clara hat später erzählt, dass sie auch nach der Ehe Jungfrau war.
So lange Herr Nebe lebte lief alles finanziell sehr gut aber er hat meiner Oma, Eeva Rokka, die auch im Haus arbeitete, erzählt, dass er fürchtet, dass die junge Frau Clara kann nicht mit dem Geld umgehen und so bald er tot ist wird alles Bach runter gehen. Und so ist dann auch passiert. Als Herr Nebe starb, hat Frau Nebe viel Land und Häuser verkauft und hat das Geld an ihre Freunde verschenkt. Vielleicht hat sie einige Leute glücklich gemacht, wer weiß. Meine Oma erzählte, dass Clara Nebe hatte viele Villen die über Sommer an reiche Familien aus Sankt Petersburg vermietet wurde. Alle Villen waren möbliert und Herr Nebe hat auch Klavieren vermietet für die reichen Familien und hatte dann über den Winter die Klaviere in seinem grossen Haus behalten. Dafür hatten sie eine grosse Zimmer geheizt so, dass ca. 12 Klavieren da im guten Zustand überwintern konnten. Im Spring kam dann ein Klavierstimmer aus Sankt Petersburg, der alle Klaviere wieder in Stimme brachte. Damals hatte man keine Stereoanlagen, es war üblich, dass man Klavier spielen konnte.
Einmal kam Frieda-Schwester nach Vammelsuu zum Weihnachten. Sie war verheiratet in Sankt Petersburg. Es war im Winter 1917-1918 und der Aufruhr der Linken, wie meine Mutter es nannte. . Der Grenz zwischen Finnland und Russland war zu. Mit Freymans (Frieda) kam auch eine junge Offizier aus Bessarabien und er blieb auch auf der Finnische Seite der Grenz, in Vammelsuu. (Vammelsuu war damals noch Finnland).
Auch wenn Finnland während der Nikolai II immer stärker Russifizieren sollte, gab es die Zollgrenze zwischen Finnland und Russland. Die 1891 mit aller Kraft eingesetzte Russifizierung führte soweit, dass die finnische Wehrmacht aufgelöst und die Finnen zu Dienstleistungen in russischen Einheiten beordert wurden. Nikolai II wollte auch das Russische als Amtsprache einführen. Finnland wollte immer stärker ein selbständiger Staat werden. 1917 als das Zarentum Zerfall wurde die Selbstständigkeitserklärung vom Landtag angenommen. Die Zeiten waren sehr unruhig in Russland und in Finnland aber in Vammelsuu war alles noch ruhiger als in Sankt Petersburg.
Mein Onkel Mütterlicherseits (Mikko Rokka) war irgendwo in einem Krawall und hat sein Hand verletzt und war im Krankenhaus in Helsinki. Er kam auch nach Vammelsuu über Weihnachten und der junge Offizier hat seiner Hand ganz Gesund gepflegt. Meine Mutter erzählte, dass genau dann war die Familie Nebe in eine andere Haus umgezogen und sie war allein mit dem Offizier im Haus aber er war sehr nette Junge. Ich fragte welche Sprache haben sie miteinander gesprochen und Mutter sagte; „natürlich auf Russisch.“ Es war üblich, dass alle bisschen Russisch sprechen konnten, sonnst hätten sie nicht arbeiten können. Viele haben bei reicheren Russischen Familien gearbeitet.
So mussten Frieda und ihre Mann auch in Finnland bleiben und ihr schönes, grosses Haus in Sankt Petersburg verlassen. Sie haben dann bei Familie Nebe gelebt aber Herr Nebe hat Geld. Er war bestimmt der reichste Mann in Vammelsuu. Frau Nebe war die Patentante von meiner Mutter. Es war üblich dass ein Pächter fragte den Hausbesitzer als Patentante für die Kinder oder das reiche Hausbesitzer wollte ein Kind als Patenkind nehmen und so hatte meiner Mutter auch ein Kleid oder eine Puppe von Tante Clara bekommen. Auch andere Kinder haben Geschenke zum Weihnachten bekommen und alle Leute wurden am Weihnachten zu grosse Sal eingeladen und haben Lebensmittel oder Kleidungen bekommen.
Herr Nebe war Deutscher Abstammung und Clara war eine Russin. Sie hat als Hauslehrerin Deutsch und Französische gelehrt. Als sie alt wurde war ich mit ihr auf Deutsch in Korrespondenz. Es war sehr interessant zu hören wie das Leben damals war. Meine Mutter hat oft über Tante Clara gesprochen und ich denke sie und ihr Mann haben eine grosse Rolle in ihr Leben gespielt.
Mutter erzählte, dass Tante Clara konnte auch sehr gründlich und streng sein. Sie hatte ein kleiner Stuhl, den sie zum Heuernte mitnahm und überprüfte, dass alles gründlich Geharkte wurde. Sie konnte auch sehr bösartig sein – trotz ihrer Freigebigkeit.
Nach dem Tod ihres Mannes hat ihr Leben verändert. Sie hatte einen Kriegsgefangenen als Knecht bekommen aber dieser Mann aus Inkeri war jung und sah gut aus und so war er eigentlich mehr Hausherr als Knecht. Sie haben sich als Ehepaar gelebt bis das Geld immer weniger wurde. Bald danach hat Clara sich ein einem verheirateten Mann verliebt und zog nach Terijoki zu ihm. Er hat eine Familie aber schickte seine Frau und Kinder in das Haus von Clara und wollte noch, dass Clara für seine Kinder Französisch und Deutsch beibringt. Gleichzeitig hat er Clara geprügelt um ihr Geld zu bekommen. Clara hat den Verkaufsvertrag über ihr Haus schon unterschrieben aber sie konnte den Vertrag noch ungültig machen und so ist er aus Claras Leben verschwunden. Danach kam ein anderer Mann, ein Jude, der auch Claras Geld haben wollte und hat es auch geschafft. Letztendlich Clara hatte nichts mehr und lebte in einem kleinen Haus in Tyriseä mit ein Kuh und ein Ziege bis der Winterkrieg (vom 30. November 1939 bis zum 13. März 1940) anfing und sie nach Järvenpää, nach Finnland umziehen musste. Da wohnte sie in einem kleinen Haus neben dem Friedhof, bis zu ihren Tod. Sie hat die Gräber gepflegt und so ein bisschen Geld bekommen. Da habe ich sie mit meiner Mutter und meinem Vater das Erste Mal am 3.4.1947 besucht als sie 75 wurde. Sie hat in meinem Tagebuch geschrieben: „ Zum Andenken an den Besuch zum 75:ten Besuch (!) 3.4.47. Was ich wünsche, was ich suche, Mein Begeren ist nur klein, Bin die Letzte in dem Buche, will zuletzt vergessen sein. Von ihrer Taufgrossmutter Clara Nebe“. Das habe ich noch in meinem Gästebuch auf die letzte Seite. Sie lebte damals in einer kleinen Hütte wo sie ein grosses Bett mit hohen Matratzen und viele Kissen hatte. Das war noch als Erinnerung von alten Zeiten. Die Teppiche waren so schmutzig, dass meine Absätze stecken blieb. Die Hütte war voll kleine Erinnerungsstücke, Tischdecken und kaputten Kaffeetassen. Meinem Vater hat mit ihr Russisch gesprochen, meine Mutter Finnisch und ich Deutsch. Das war ein Wiedersehen! Aber alle waren sehr glücklich darüber, obwohl ich die Tante Clara da das erste Mal getroffen habe. Nachher haben wir mit einander geschrieben, bis ihr Tod. Ich habe sie später noch mal besucht. So verschwindet die Glanz und Ehre!
------------------------------------------
Ich habe noch mal über meine Omas Patentante, Clara Nebe über das Internet gesucht. Sie hat in Ihrem Brief an meine Mutter 1950 erzählt, dass ihr Neffe, Dr. Eric Platan in Lappeenranta wohnt. Ich habe seinen Familienbaum gefunden, aber Clara dort nicht gefunden. ich habe keine Ahnung wie ihr Geburtsname ist. Ich würde mich freuen, wenn jemand ingendwas über Clara Nebe weiss oder mir sagen kann, wo ich weiter suchen könnte.
Am Wochenende habe ich mit meinem Mann einen alten Mann hier in Leverkusen gesucht. Das ist auch so eine Geschichte aus der Vergangenheit. Meine Mutter war in Hyrynsalmi und später in Norwegen, in Bardu 1942-1945, bis zum Kriegsende. Sie hatte immer ein Gästebuch gehabt und letztes Jahr das Buch mir gegeben. Dort habe ich ein Bild von einem Soldaten gefunden - es gab natürlich viele Bilder - aber das Bild hat meine Neugierde geweckt. Der junge Mann lebte in Schlebusch I in Leverkusen, nur 20 km von uns entfernt. Erst habe ich die Strasse im Internet gesucht. Nichts gefunden. Da fiel mir ein, dass vielleicht die Strasse gar nicht mehr so heisst und BINGO! Ich habe es gefunden. Nach dem Krieg sind viele Strassennamen geändert worden. Am Sonntag sind wir einfach dort hin gefahren und haben das Haus gefunden. Ich habe geklingelt und ein Mann hat die Tür geöffnet. "Guten Tag, ich heisse Tintti und komme aus Finnland. kennen Sie den Artur Prieß?" Ich hatte nicht damit gerechnet, dass er noch da wohnen würde oder jemand ihn kennen würde,aber der Mann hat mir gesagt, dass er das Haus von ihm vor ein paar Jahren gekauft hatte und der Mann lebt jetzt in Leichlingen. Wir sollten noch von einem Nachbarn fragen wo genau er jetzt wohnt. No, ja der alte Nachbar war nicht zuhause und wir wissen noch nicht ob der Artur noch lebt und wenn ja, wo er lebt. Das werde ich auch noch rausfinden. Er muss so ca 89-90 Jahre alt sein, so alt wie meine Mutter jetzt.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Äiti täyttää 89-vuotta ja muistelee menneitä
varasimme lentoliput Suomeen huhtikuun 6. päivälle. Äiti täyttää 89 vuotta.Se on pitkä elämäntaival ja nyt äidin päiväkirjoja lukiessa olen huomannut kuinka monivaiheista, rikasta ja värikylläistä elämää äiti on saanut viettää. Hänen elämäänsä on mahtunut sotia ja rauhaa, rahan puolittamista ja Suomen talouden nousua ja laskua. Kun hän aloitti nuorena tyttönä työnsä Imatran Rautatehtaalla 16.8.1946 (sittemmin Rautatehtaasta tuli Ovako Oy ja Ovako Steel)hänen pomonsa kysyi ensimmäiseksi "Talar Fröken svenska, va". Äiti oli kuulemma vastannut, että pakon edessä kyllä. Pakon edessä hän oli jopa tappanut yhden rotan, kun miehet olivat halunneet pelotella nuorta tyttöä ja tuoneet pöydälle puolikuolleen eläimen.
Ei siihen aikaan sinuteltu esimiehiä eivätkä esimiehet sinutelleet alaisiaan. Samanlainen järjestelmä toimii täällä Saksassakin. Ehdin olla 6 vuotta töissä, kun lomamatkallamme Sallassa pomoni ehdotti sinuttelua. Se tuntui alussa todella vaikealta ja jatkuvasti unohdimme molemmat sinutella toisiamme.
Äiti kertoi, että sodan jälkeen Rautatehtaan lähes koko tuotanto meni sotakorvausten maksamiseen. Tehdasrakennuskaan ei ollut yhtä nykyaikainen kuin tänään. Pihan perällä oli huussi eikä konttorin sisällä ollut montaa litraa vettä pesua varten. Toimistotilatkin olivat melko tomuisia ja pölyisiä sillä arkistot olivat erään omakotitalon saunarakennuksessa...
Äiti muisteli, että uusi konttori valmistui 1950 paikalle, jota kutsuttiin Armottoman niityksi. Ehkä siksi, että rakennuspaikka oli märkää ja pehmeää niittyä ja sinne jouduttiin junttaamaan paaluja, joiden päälle vasta päästiin kuonasta ja sementistä valaen rakentamaan kolmikerroksinen talo, "uusi konttori". Siinä minäkin olen kolmena kesänä ollut töissä konttoripalvelukeskuksessa.
Siihen uuteen konttoriin tulivat aikanaan tietokoneet, jotka olivat niin arkoja, hienoja ja ehkä vähän salaperäisiäkin, että huonet suljettiin ja eristettiin tavallisilta pulliaisilta. Systeemiosaston henkilökuntakin oli kuin "toisen kerroksen väkeä". Tietokoneella kuulemma löydettiin jopa yhdelle lapselle isäkin. Eräs nuori nainen odotti vauvaa, mutta ei tiennyt tulevan lapsensa isästä muuta kuin nimen, joka sekin oli ilmoitettu väärin. Tehtaan osaston hän kyllä muisti sekä muutamia muitakin viittauksia mahdolliseen isään. Kun tietokoneeseen oli syötetty kaikki tiedot, ne olivat ns. reikäkorttiajoja niin joka ajossa osa korteista putosi pois ja lopulta jäljelle jäi vain kaksi korttia, joihin tiedot sopivat ja niin lopulta isä löytyi ja joutui myös vastuuseen lapsestaan.
Äiti on muistellut usein tehtaan tapahtumia. 50- ja 60-luvulla työntekijät tekivät paljon asioita yhdessä. Minäkin muistan monia lastenjuhlia "Tipulassa" eli entisessä ruotsinkielisessä koulussa. Tehtaalla työskenteli paljon ruotsinkielisiä, osa jopa niin ummikoita, etteivät puhuneet sanaakaan suomea. Lisäksi insinöörit taisivat nostaa omanarvontuntoaan keskustelemalla ruotsiksi - osasivat sitten tai eivät. Joka tapauksessa Tipulassa vietettiin monia lastenjuhlia. Löysin äidin albumista kuvia naamiaisista, tanssiaisista ja joulujuhlista, joihin osallistui koko sosiaalikonttori ja muitakin osastoja. Ohjelmat suunniteltiin itse ja esiintymisasut tehtiin mm. kreppipaperista. Ohjelmia harjoiteltiin ruokatunneilla ja samalla tehtiin myös hulahulahameita, perhosen siipiä ja tuntosarvia.
Äiti meni naimisiin melko yllättäen ja yllätyksenä sekä itselleen että muille.Hän ei oikein tiennyt miten olisi ilmoittanut naimisiinmenostaan esimiehelleen. Avioliitto solmittiin - ei nyt ihan ruokatunnilla - mutta lyhyellä varoitusajalla kuitenkin. Äiti meni pomonsa luokse kysymään kenelle pitäisi ilmoittaa, että työhuoneen oveen pitäisi vaihtaa nimikilpi. Kun häneltä kysyttiin syytä nimikilven vaihtoon, äiti oli kertonut, että hänet vihitään seuraavana viikonloppuna. Sihen hänen pomonsa: "kuka se mies on? Ettehän te ole ennenkään mennyt naimisiin!" siihen äiti oli vastannut: "no nyt menen!"
Sihteeri aika päättyi, kun äiti nimitettiin 1.9.1970 tehtaan sosiaalipäälliköksi. Monta kertaa hän sai selittää ihmetteleville miehille, jotka pyysivät sosiaalipäällikköä puhelimeen, että he puhuvat sosiaalipäällikön kanssa. Siihen aikaan ei vielä ollut kovin yleistä, että sosialipäällikkönä oli nainen!
Äiti jäi vuonna 1982 eläkkeelle, mutta kirjoitti vielä monia vuosia Rautaveikkoon sekä hoiti sotainvaliidien toimistoa, kävi entisten rautatehtaalaisten luona hoitamassa heidän asioitaan ja neuvomassa erilaisissa eläkkeisiin liittyvissä asioissa.
Nyt äidin ei tarvitse enää välittää eläkeasioista eikä neuvoa toisia veropapereiden täytössä. Hän voi rauhassa katsella vanhoja matkakertomuksiaan, joita hän on kirjoittanut lähes jokaiselta tekemältään matkalta. Niiden kirjojen ja päiväkirjojen mukana minäkin olen matkustellut Pietarista Suomeen vallankumouksen jälkeisinä vuosina sekä käynyt Sveitsissä vuonna 1952, kun vielä ei ollut keksitty helpalentomatkoja eikä lentolippuja tilattu internetistä vaan ne tulivat matkatoimiston kautta ihan oikeina monisivuisina lentolippuina. Äiti on kirjannut erittäin tarkasti ylös jopa kahvin ja leivosten hinnat niin Zürichissä kuin Milanossakin. Äidillä oli Zürichin matkatoimistosta Milanon matkaa varten eräänlainen Interrailkortin esimuoto ns. Generalabonnemente, joka maksoi 80 Frangia ja sillä sai matkustaa 15 päivää.Italian matkaa varten äiti tarvitsi viisumin, jonka hankkiminen oli kuulemma hyvin helppoa. Kun luen äidin matkakertomusta Italiasta ja etenkin Milanosta, minulle tulee mieleen ensimmäinen Italian matkani. Samalla tavalla ihmettelin ihmisten eloisuutta, ilta-auringossa hohtavia vuoria, katukahviloita ja kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Italialaiset naiset olivat niin huoliteltuja että tuntui kuin olisi aina ollut muotinäytöksessä. Puheensorina täytti kadut ja torit. Pikkulapset olivat kaiken keskipisteenä ja jokaisen nuorenparin lähistöllä vaani mummeli, jonka silmältä eivät jääneet näkemättä salaisesti vaihdetut suudelmat. Äiti kirjoittaa matkakirjassaan kuinka Milanon tuomiokirkko teki häneen valtavan vaikutuksen ja etenkin roomalaiskatolinen kirkko, jossa ihmiset tekivät ristinmerkin ovella. Äiti mainitsee erityisesti kauniit italialaiset naiset ja hyvinpukeutuneet miehet, jotka loivat silmäyksiä heihin kahteen sinisilmäiseen naiseen.
Miehet eivät ole muuttuneet 50-luvulta. Muistan, kun sisareni kanssa kävelimme Diano Marinon rantakatua ja takanamme kääntyivät nuoret miehet viheltämään ja meistä se tuntui jotenkin käsittämättämältä, kun ei meille Suomessakaan kukaan ollut viheltänyt! Pitkä vaaleatukkani taisi olla ainoa syy vihellyksille. Kun viimeksi kävin Milanossa muutama vuosi sitten, tuttavaperheen isä otti minua kädestä kiinni ja talutti minut läpi Milanon - osoittaakseen, että kuuluin jollekin miehelle. Eivät ole tainneet miehet muuttua vieläkään.
Ei siihen aikaan sinuteltu esimiehiä eivätkä esimiehet sinutelleet alaisiaan. Samanlainen järjestelmä toimii täällä Saksassakin. Ehdin olla 6 vuotta töissä, kun lomamatkallamme Sallassa pomoni ehdotti sinuttelua. Se tuntui alussa todella vaikealta ja jatkuvasti unohdimme molemmat sinutella toisiamme.
Äiti kertoi, että sodan jälkeen Rautatehtaan lähes koko tuotanto meni sotakorvausten maksamiseen. Tehdasrakennuskaan ei ollut yhtä nykyaikainen kuin tänään. Pihan perällä oli huussi eikä konttorin sisällä ollut montaa litraa vettä pesua varten. Toimistotilatkin olivat melko tomuisia ja pölyisiä sillä arkistot olivat erään omakotitalon saunarakennuksessa...
Äiti muisteli, että uusi konttori valmistui 1950 paikalle, jota kutsuttiin Armottoman niityksi. Ehkä siksi, että rakennuspaikka oli märkää ja pehmeää niittyä ja sinne jouduttiin junttaamaan paaluja, joiden päälle vasta päästiin kuonasta ja sementistä valaen rakentamaan kolmikerroksinen talo, "uusi konttori". Siinä minäkin olen kolmena kesänä ollut töissä konttoripalvelukeskuksessa.
Siihen uuteen konttoriin tulivat aikanaan tietokoneet, jotka olivat niin arkoja, hienoja ja ehkä vähän salaperäisiäkin, että huonet suljettiin ja eristettiin tavallisilta pulliaisilta. Systeemiosaston henkilökuntakin oli kuin "toisen kerroksen väkeä". Tietokoneella kuulemma löydettiin jopa yhdelle lapselle isäkin. Eräs nuori nainen odotti vauvaa, mutta ei tiennyt tulevan lapsensa isästä muuta kuin nimen, joka sekin oli ilmoitettu väärin. Tehtaan osaston hän kyllä muisti sekä muutamia muitakin viittauksia mahdolliseen isään. Kun tietokoneeseen oli syötetty kaikki tiedot, ne olivat ns. reikäkorttiajoja niin joka ajossa osa korteista putosi pois ja lopulta jäljelle jäi vain kaksi korttia, joihin tiedot sopivat ja niin lopulta isä löytyi ja joutui myös vastuuseen lapsestaan.
Äiti on muistellut usein tehtaan tapahtumia. 50- ja 60-luvulla työntekijät tekivät paljon asioita yhdessä. Minäkin muistan monia lastenjuhlia "Tipulassa" eli entisessä ruotsinkielisessä koulussa. Tehtaalla työskenteli paljon ruotsinkielisiä, osa jopa niin ummikoita, etteivät puhuneet sanaakaan suomea. Lisäksi insinöörit taisivat nostaa omanarvontuntoaan keskustelemalla ruotsiksi - osasivat sitten tai eivät. Joka tapauksessa Tipulassa vietettiin monia lastenjuhlia. Löysin äidin albumista kuvia naamiaisista, tanssiaisista ja joulujuhlista, joihin osallistui koko sosiaalikonttori ja muitakin osastoja. Ohjelmat suunniteltiin itse ja esiintymisasut tehtiin mm. kreppipaperista. Ohjelmia harjoiteltiin ruokatunneilla ja samalla tehtiin myös hulahulahameita, perhosen siipiä ja tuntosarvia.
Äiti meni naimisiin melko yllättäen ja yllätyksenä sekä itselleen että muille.Hän ei oikein tiennyt miten olisi ilmoittanut naimisiinmenostaan esimiehelleen. Avioliitto solmittiin - ei nyt ihan ruokatunnilla - mutta lyhyellä varoitusajalla kuitenkin. Äiti meni pomonsa luokse kysymään kenelle pitäisi ilmoittaa, että työhuoneen oveen pitäisi vaihtaa nimikilpi. Kun häneltä kysyttiin syytä nimikilven vaihtoon, äiti oli kertonut, että hänet vihitään seuraavana viikonloppuna. Sihen hänen pomonsa: "kuka se mies on? Ettehän te ole ennenkään mennyt naimisiin!" siihen äiti oli vastannut: "no nyt menen!"
Sihteeri aika päättyi, kun äiti nimitettiin 1.9.1970 tehtaan sosiaalipäälliköksi. Monta kertaa hän sai selittää ihmetteleville miehille, jotka pyysivät sosiaalipäällikköä puhelimeen, että he puhuvat sosiaalipäällikön kanssa. Siihen aikaan ei vielä ollut kovin yleistä, että sosialipäällikkönä oli nainen!
Äiti jäi vuonna 1982 eläkkeelle, mutta kirjoitti vielä monia vuosia Rautaveikkoon sekä hoiti sotainvaliidien toimistoa, kävi entisten rautatehtaalaisten luona hoitamassa heidän asioitaan ja neuvomassa erilaisissa eläkkeisiin liittyvissä asioissa.
Nyt äidin ei tarvitse enää välittää eläkeasioista eikä neuvoa toisia veropapereiden täytössä. Hän voi rauhassa katsella vanhoja matkakertomuksiaan, joita hän on kirjoittanut lähes jokaiselta tekemältään matkalta. Niiden kirjojen ja päiväkirjojen mukana minäkin olen matkustellut Pietarista Suomeen vallankumouksen jälkeisinä vuosina sekä käynyt Sveitsissä vuonna 1952, kun vielä ei ollut keksitty helpalentomatkoja eikä lentolippuja tilattu internetistä vaan ne tulivat matkatoimiston kautta ihan oikeina monisivuisina lentolippuina. Äiti on kirjannut erittäin tarkasti ylös jopa kahvin ja leivosten hinnat niin Zürichissä kuin Milanossakin. Äidillä oli Zürichin matkatoimistosta Milanon matkaa varten eräänlainen Interrailkortin esimuoto ns. Generalabonnemente, joka maksoi 80 Frangia ja sillä sai matkustaa 15 päivää.Italian matkaa varten äiti tarvitsi viisumin, jonka hankkiminen oli kuulemma hyvin helppoa. Kun luen äidin matkakertomusta Italiasta ja etenkin Milanosta, minulle tulee mieleen ensimmäinen Italian matkani. Samalla tavalla ihmettelin ihmisten eloisuutta, ilta-auringossa hohtavia vuoria, katukahviloita ja kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Italialaiset naiset olivat niin huoliteltuja että tuntui kuin olisi aina ollut muotinäytöksessä. Puheensorina täytti kadut ja torit. Pikkulapset olivat kaiken keskipisteenä ja jokaisen nuorenparin lähistöllä vaani mummeli, jonka silmältä eivät jääneet näkemättä salaisesti vaihdetut suudelmat. Äiti kirjoittaa matkakirjassaan kuinka Milanon tuomiokirkko teki häneen valtavan vaikutuksen ja etenkin roomalaiskatolinen kirkko, jossa ihmiset tekivät ristinmerkin ovella. Äiti mainitsee erityisesti kauniit italialaiset naiset ja hyvinpukeutuneet miehet, jotka loivat silmäyksiä heihin kahteen sinisilmäiseen naiseen.
Miehet eivät ole muuttuneet 50-luvulta. Muistan, kun sisareni kanssa kävelimme Diano Marinon rantakatua ja takanamme kääntyivät nuoret miehet viheltämään ja meistä se tuntui jotenkin käsittämättämältä, kun ei meille Suomessakaan kukaan ollut viheltänyt! Pitkä vaaleatukkani taisi olla ainoa syy vihellyksille. Kun viimeksi kävin Milanossa muutama vuosi sitten, tuttavaperheen isä otti minua kädestä kiinni ja talutti minut läpi Milanon - osoittaakseen, että kuuluin jollekin miehelle. Eivät ole tainneet miehet muuttua vieläkään.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Keväistä on
KEVÄT KEIKKUEN TULEVI
keikutaan kuin västäräkin selässä. Peipposista ei ole vielä tietoa, mutta etupihan aurinkoisella kohdalla kukkivat jo lumikellot. Kesää tästä ei vielä pitkään aikaan ole tulossa, mutta nautin siitä, että aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja mittari näyttää jo lämmintä 10 asteen verran. Ihan tässä tulee ikkunan edessä hiki!!!
Nappasin eilen työpaikan ikkunasta kuvan. Maisema näyttää ja tuoksuu keväiseltä. Lannalta siis. Hevoset paistattelevat päivää tuossa takaniityllä ja minä haluaisin ratsastamaan. Edellisestä kerrasta on jo kulunut parisen vuotta aikaa, en taitaisi enää päästä edes selkään ilman tuolia.
Aloitin taas säännölliset Pilates-harjoitukset. Venytykset ja hengitysharjoitukset tekevät kropalle ja mielelle hyvää. En ole koskaan ollut mikään urheilija. Alakoulun hiihtokilpailuissa venyivät kilpamatkat muutaman tunnin mittaisiksi niin, että opettajatkin olivat jo häipyneet kotiin ennen kuin minä ja Tiiu tulimme "hiihtokilpailusta" kotiin. Taisi olla Tiiun isä odottamassa meitä metsänreunassa, kun ei lapsia alkanut kuulua kotiin..
Pilates tuntuu omalta lajilta. Se on rauhallista venyttelyä, lähes omaan tahtiin eikä ole kiire saada kiloja tippumaan. Tällä hetkellä tilanne on päinvastainen. Yritän saada muutaman kilon lisää. Maksaleikkauksen jälkeen paino putosi alle 50 kilon ja näytin kauan kaapissa seisseeltä luurangolta. Syön ahkerasti suklaata, paino oli noussut 50,7 kiloon tänä aamuna.
Olen menettänyt työpaikkani. 7 kk palkka on saamatta. Joku voi huokaista syvään miksi yleensä odotin niin kauan ennen kuin irtisanoin itseni. Johtuuko se lojaalisuudesta pomoani kohtaan vai ajattelemattomuudesta, halusta toivoa, että kaikki kääntyy parhain päin? Kaikkea ja paljon muuta siltä väliltä. Aloitin tässä firmassa heti koulun loputtua. Tämä oli minun ensimmäinen ihan oikea työpaikka, vaikka olinkin tehnyt 4 vuotta töitä lastenkodilla, mutta tämä tuntui omalta. Tuntuu vieläkin ja siksi en oikein jaksa uskoa, että kaikki olisi ohi. Kirjoitin itselleni perjantaina irtisanomisen. Olen sihteeri, kirjoitan kaikille työtodistukset ja irtisanomiset, myös itselleni. Koska olen ollut 7 kk ilman palkkaa (enkä ainoa sellainen) voin sanoa itseni irti ilman karenssiaikaa. Menen huomenna työvoimatoimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. . En jää odottelemaan tarjouksia, sillä 54-vuotiaalle ei taida löytyä hirvittävästi hommia. Ajattelin ruveta tekemään itsenäisiä töitä. Kirjoittaminen kiinnostaa. Voisin ruveta tekemään myös tilkkutöitä myyntiin tai perustaa internetkaupan. Eihän sitä tiedä mitä kaikkea päähän pälkähtää, kun menen kylpyammeeseen miettimään.
Nyt menen kotiin. Teen tulevaisuudessakin töitä tälle firmalle, siihen asti, kunnes kaikki loppuu tai saamme uuden rahoittajan, jonka turvin jatkamme. Ei vielä ole menetetty mitään. Ei edes konkurssiin olla menossa. Toinen firmamme valitettavasti joutui ilmoittautumaan konkurssikypsäksi, vaikka kypsiä emme ole siinäkään firmassa. Olemme kaikki tehneet töitä palkatta, toivoen, että jostain ilmaantuisi rahoittaja.
Käyn ostamassa jäätelön ja suklaata ja maailma näyttää kohta paljon valoisammalta.
keikutaan kuin västäräkin selässä. Peipposista ei ole vielä tietoa, mutta etupihan aurinkoisella kohdalla kukkivat jo lumikellot. Kesää tästä ei vielä pitkään aikaan ole tulossa, mutta nautin siitä, että aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja mittari näyttää jo lämmintä 10 asteen verran. Ihan tässä tulee ikkunan edessä hiki!!!
Nappasin eilen työpaikan ikkunasta kuvan. Maisema näyttää ja tuoksuu keväiseltä. Lannalta siis. Hevoset paistattelevat päivää tuossa takaniityllä ja minä haluaisin ratsastamaan. Edellisestä kerrasta on jo kulunut parisen vuotta aikaa, en taitaisi enää päästä edes selkään ilman tuolia.
Aloitin taas säännölliset Pilates-harjoitukset. Venytykset ja hengitysharjoitukset tekevät kropalle ja mielelle hyvää. En ole koskaan ollut mikään urheilija. Alakoulun hiihtokilpailuissa venyivät kilpamatkat muutaman tunnin mittaisiksi niin, että opettajatkin olivat jo häipyneet kotiin ennen kuin minä ja Tiiu tulimme "hiihtokilpailusta" kotiin. Taisi olla Tiiun isä odottamassa meitä metsänreunassa, kun ei lapsia alkanut kuulua kotiin..
Pilates tuntuu omalta lajilta. Se on rauhallista venyttelyä, lähes omaan tahtiin eikä ole kiire saada kiloja tippumaan. Tällä hetkellä tilanne on päinvastainen. Yritän saada muutaman kilon lisää. Maksaleikkauksen jälkeen paino putosi alle 50 kilon ja näytin kauan kaapissa seisseeltä luurangolta. Syön ahkerasti suklaata, paino oli noussut 50,7 kiloon tänä aamuna.
Olen menettänyt työpaikkani. 7 kk palkka on saamatta. Joku voi huokaista syvään miksi yleensä odotin niin kauan ennen kuin irtisanoin itseni. Johtuuko se lojaalisuudesta pomoani kohtaan vai ajattelemattomuudesta, halusta toivoa, että kaikki kääntyy parhain päin? Kaikkea ja paljon muuta siltä väliltä. Aloitin tässä firmassa heti koulun loputtua. Tämä oli minun ensimmäinen ihan oikea työpaikka, vaikka olinkin tehnyt 4 vuotta töitä lastenkodilla, mutta tämä tuntui omalta. Tuntuu vieläkin ja siksi en oikein jaksa uskoa, että kaikki olisi ohi. Kirjoitin itselleni perjantaina irtisanomisen. Olen sihteeri, kirjoitan kaikille työtodistukset ja irtisanomiset, myös itselleni. Koska olen ollut 7 kk ilman palkkaa (enkä ainoa sellainen) voin sanoa itseni irti ilman karenssiaikaa. Menen huomenna työvoimatoimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. . En jää odottelemaan tarjouksia, sillä 54-vuotiaalle ei taida löytyä hirvittävästi hommia. Ajattelin ruveta tekemään itsenäisiä töitä. Kirjoittaminen kiinnostaa. Voisin ruveta tekemään myös tilkkutöitä myyntiin tai perustaa internetkaupan. Eihän sitä tiedä mitä kaikkea päähän pälkähtää, kun menen kylpyammeeseen miettimään.
Nyt menen kotiin. Teen tulevaisuudessakin töitä tälle firmalle, siihen asti, kunnes kaikki loppuu tai saamme uuden rahoittajan, jonka turvin jatkamme. Ei vielä ole menetetty mitään. Ei edes konkurssiin olla menossa. Toinen firmamme valitettavasti joutui ilmoittautumaan konkurssikypsäksi, vaikka kypsiä emme ole siinäkään firmassa. Olemme kaikki tehneet töitä palkatta, toivoen, että jostain ilmaantuisi rahoittaja.
Käyn ostamassa jäätelön ja suklaata ja maailma näyttää kohta paljon valoisammalta.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Ostoksilla
KISSAKUPIT
Tapahtui ennen joulua.
Paikka: Bergisch Gladbach, Saksa
osanottajat: Tintti ja Guido ja eräs iranilainen antiikki- ja teekauppias
1. Näytös
Tintti kävelee Bergisch Gladbachin talvisia katuja kerrankin yhdessä miehensä Guidon kanssa, ikkunaostoksilla ennen joulua. Kaupungilla on tungosta eikä Guido välitä kierrellä kaupasta toiseen. kuin huomaamatta he osuvat tuttavan antiikki- ja teekauppaan, jonka sisältä löytyy aina jotain hauskaa.
Yhtäkkiä he molemmat huomaavat kissa-aiheisen teekannun ja sen vieressä 4 viehättävää kuppia. "voi kun söpö" huokaa Tintti. "tosi ihanat kissat - eikä edes mikään kitsch-kannu". Guido nyökyttelee vieressä päätään. Tavaraa tutkitaan puolin ja toisin, mutta sitä ei sittenkään päätetä ostaa. He poistuvat kaupasta toivotellen hyvät joulut.
2. Näytös
kaksi päivää myöhemmin. Tintti on yksin kaupungilla, on maanantai aamupäivä. Toimistolle täytyy ostaa sokeria ja kahvia ja Tintti päättää käydä äkkiä katsomassa antiikkikaupassa vieläkö kissakannu on paikalla. siellä se on. hän ostaa sen siltä seisomalta, ettei kukaan muu vie sitä. Koska Guido piti kannusta ja mukeista, se on hyvä joululahja Guidolle. Ison paketin kanssa Tintti palaa takaisin toimistolle.
3. Näytös
Paketti on piilotettu yläkertaan ompeluhuoneeseen. Sinne Guido ei eksy milloinkaan. Aikaa kuluu parisen viikkoa ja jouluaatto lähestyy. Paketti kääritään joulupaperiin ja siirretään makuuhuoneen nurkkaan, jonne muutkin ihmeellisesti ilmestyneet paketit ovat kokoontuneet. Kukaan ei ole ostanut mitään, kukaan ei ole hankkinut lahjoja. niitä vain pikkuhiljaa käsittämättömällä tavalla kerääntyy päivä päivältä enemmän ja enemmän ja lahjasäkki on täynnä, pyykkikori puolillaan!
4. Näytös
Paikka: Handstrasse, Bergisch Gladbach.Guidon vanhemmat.
Jouluaatto, ruuan jälkeen, kun on aika avata lahjat, joita kukaan ei ole ostanut. Uskomme nyt joulupukkiin ja Christkind`iin. Guido ottaa ison paketin käsiinsä ja ihmettelee sen painavuutta ja kokoa. Helisyttelee sitä, mutta sisältä ei kuulu loiskintaa eikä kolinaa. Hän avaa paketin ja yhtäkkiä hän purskahtaa nauruun: KISSAKUPIT JA KISSAKANNU! Guido selittää: "menin viikkon kuluttua liikkeeseen toivoen, että kissakannu ja kupit olisivat vielä siellä. Omistaja sanoi, että ne on myyty. Tietäen tietenkin, kenelle hän ne oli myynyt.Masentuneena lähdin kotiin, sillä ne kupit ja kannu olivat niin hauskoja, että olisin todella halunnut ostaa ne sinulle joululahjaksi."
5. Näytös
Kissakupit ja kissa Teekannu
Friedhelm sai Alessin italialaisen design kissanruokakupin, jota hän ensimmäiset kaksi päivää kierrellen ja kaarrellen ihmetteli ennen kuin hyväksyi sen uudeksi ruoka-astiakseen. On todella tyylikäs ja kätevä, kun kupit nousevat kissan hännästä nostamalla. Helppo pitää puhtaana ja pysyy hyvin paikallaan eikä kaadu.
http://www.alessi.de/ashop-de/mirri-miriam_91_project_1886.html
Tapahtui ennen joulua.
Paikka: Bergisch Gladbach, Saksa
osanottajat: Tintti ja Guido ja eräs iranilainen antiikki- ja teekauppias
1. Näytös
Tintti kävelee Bergisch Gladbachin talvisia katuja kerrankin yhdessä miehensä Guidon kanssa, ikkunaostoksilla ennen joulua. Kaupungilla on tungosta eikä Guido välitä kierrellä kaupasta toiseen. kuin huomaamatta he osuvat tuttavan antiikki- ja teekauppaan, jonka sisältä löytyy aina jotain hauskaa.
Yhtäkkiä he molemmat huomaavat kissa-aiheisen teekannun ja sen vieressä 4 viehättävää kuppia. "voi kun söpö" huokaa Tintti. "tosi ihanat kissat - eikä edes mikään kitsch-kannu". Guido nyökyttelee vieressä päätään. Tavaraa tutkitaan puolin ja toisin, mutta sitä ei sittenkään päätetä ostaa. He poistuvat kaupasta toivotellen hyvät joulut.
2. Näytös
kaksi päivää myöhemmin. Tintti on yksin kaupungilla, on maanantai aamupäivä. Toimistolle täytyy ostaa sokeria ja kahvia ja Tintti päättää käydä äkkiä katsomassa antiikkikaupassa vieläkö kissakannu on paikalla. siellä se on. hän ostaa sen siltä seisomalta, ettei kukaan muu vie sitä. Koska Guido piti kannusta ja mukeista, se on hyvä joululahja Guidolle. Ison paketin kanssa Tintti palaa takaisin toimistolle.
3. Näytös
Paketti on piilotettu yläkertaan ompeluhuoneeseen. Sinne Guido ei eksy milloinkaan. Aikaa kuluu parisen viikkoa ja jouluaatto lähestyy. Paketti kääritään joulupaperiin ja siirretään makuuhuoneen nurkkaan, jonne muutkin ihmeellisesti ilmestyneet paketit ovat kokoontuneet. Kukaan ei ole ostanut mitään, kukaan ei ole hankkinut lahjoja. niitä vain pikkuhiljaa käsittämättömällä tavalla kerääntyy päivä päivältä enemmän ja enemmän ja lahjasäkki on täynnä, pyykkikori puolillaan!
4. Näytös
Paikka: Handstrasse, Bergisch Gladbach.Guidon vanhemmat.
Jouluaatto, ruuan jälkeen, kun on aika avata lahjat, joita kukaan ei ole ostanut. Uskomme nyt joulupukkiin ja Christkind`iin. Guido ottaa ison paketin käsiinsä ja ihmettelee sen painavuutta ja kokoa. Helisyttelee sitä, mutta sisältä ei kuulu loiskintaa eikä kolinaa. Hän avaa paketin ja yhtäkkiä hän purskahtaa nauruun: KISSAKUPIT JA KISSAKANNU! Guido selittää: "menin viikkon kuluttua liikkeeseen toivoen, että kissakannu ja kupit olisivat vielä siellä. Omistaja sanoi, että ne on myyty. Tietäen tietenkin, kenelle hän ne oli myynyt.Masentuneena lähdin kotiin, sillä ne kupit ja kannu olivat niin hauskoja, että olisin todella halunnut ostaa ne sinulle joululahjaksi."
5. Näytös
http://www.alessi.de/ashop-de/mirri-miriam_91_project_1886.html
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
onpas eletty historiassa!
Olen siirtynyt takaisin nykyaikaan ja tähän hetkeen. Tuntuu kuin olisin tehnyt eräänlaisen aikamatkan ja kulkenut isoäitini jalanjälkiä Vammelsuusta vuodesta 1897 Pietariin ja Viipuriin ja pysähdellyt välillä Terijoen hiekkarannoilla, viettänyt hetken Tyrisevässä ja palannut sitten tutkimaan Terijoen tilannetta ennen ja jälkeen vallankumouksen, kun pikkurikolliset ja agitaattorit valtasivat Terijokea. Mummi oli vain 8-vuotias, kun Pietarin verisunnuntaissa kuoli senaikaisten tietojen mukaan noin 5000 ihmistä, kun tsaarin sotilaat avasivat tulen mieltään osoittavia ihmisiä kohtaan. Silminnäkijöiden mukaan jopa puihin kiivenneitä pikkulapsia ammuttiin alas kuin jotain kypsiä hedelmiä. Mummini kertoi samanlaisia tarinoita Pietarista, kun hän yritti päästä sisarensa Katrin luokse ja kaduilla lojui ruumiita ja haavoittuneita ihmisiä. Se oli joskus vuoden 1916 tai 1917 aikanaan, kun hän oli Pietarissa sisäkkönä. Katri oli ollut kauhuissaan kuinka hänen pikkusisarensa sellaisessa tilanteessa lähti yksin kaupungille! Mummi kai oli pelännyt omassa asunnossaan tai missä lie sillä hetkellä ollut ja halusi sisarensa luokse turvaan.
Nyt olen palannut nykyhetkeen enkä häädä sitä pois...kuten Kaarlo Sarkia kirjoittaa runossaan, joka minusta edelleen on yksi kauneimmista elämänohjeista:
Elämä on aina elettävä sellaisena tai toisenlaisena, mutta sitä ei saa pelätä, sillä se loppuu ja sen jälkeen on turha valittaa, ettei ehtinyt elää.
Nyt olen palannut nykyhetkeen enkä häädä sitä pois...kuten Kaarlo Sarkia kirjoittaa runossaan, joka minusta edelleen on yksi kauneimmista elämänohjeista:
| Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä. Suo sen tupaasi tulla tai jos liettä ei sulla, sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää. Älä haudoille elämää lymyyn kulje: Ei kuolema sinulta oveaan sulje. Kuin lintu lennä, älä viipyen menneen rauniolla nykyhetkeä häädä. Suo jääneen jäädä, suo olleen haudassa olla, tulevaa koe vastaan mennä. Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin: On kuoleman portti aina avoin. Älä koskaan sano: "Tämä on iäti minun." Elon maljasta juovu, taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu. On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano. Elä pelotta varassa yhden kortin: Näet aina avoinna kuoleman portin. |
Elämä on aina elettävä sellaisena tai toisenlaisena, mutta sitä ei saa pelätä, sillä se loppuu ja sen jälkeen on turha valittaa, ettei ehtinyt elää.
lauantai 5. helmikuuta 2011
Ranua 1960
Mies suki hiuksiaan - myrkynmustia ja niin kiiltäviä, että Jennymummo olisi tiristänyt niistä hyvät rasvat pannulle. Peilistä tuijottivat sikamaiset viirusilmät. Luonne senmukainen: lipevä ja ylen kohtelias. "limanuljaska koko ukko" sylkäisi Jenny ajatuksissaan miehelle.
Eenokki ja Aapo vilistivät kintuistaan minkä viisivuotiaan vauhdilla pääsivät. Emännät olivat lähteneet jo aamulypsylle, talon miehet ja rengit pellolle. Ei täällä Lapin perukoilla ruukatu sängyssä lorvailla, kun lehmät mylväisivät ensimmäisen kerran.
Vanha isäntä istui piippuaan poltellen portailla. Kiellettyä, syntiä se oli, pauhasi Kittilän saarnamies seuroissa - ja käsi hamusi emännän hameen alle. "minkhän sille teet" mietti vanha isäntä puhaltaessaan savut kuin vanha höyrylaiva Pielisellä.
Jennymummo letitti ohuen sippuraista tukkaansa tiukalle sykerölle niskaansa. Pihalta kantautuivat äänet mökkiin. Kauttaltaan harmaa, karheista hirsistä tehty mökki pilkotti sireenipensaan suojassa. Päätalo pihan keskellä oli mittavannäköinen; kaksikerrosinen eikä Jenny enää muistanut kuinka monta huonetta siihen oli aikoinaan rakennettu. Piti olla jo silloin iso vaikkei edes lapsia ollut. Eikä niitä tullut. Ukko kuoli tukkimetsällä. Talo jäi ja Jenny. Naapurin renki kitutti pienessä tuvassaan viereisellä palstalla ja niin oli Jenny pyytänyt Kallea kokoamaan pesueensa ja muuttamaan taloon asukiksi. Jenny teki sopimuksen ja jäi mökkiin asumaan. Kallen perhe kasvoi ja nyt ei taida enää kukaan pitää lapsista lukua. 15 noita viime keväänä oli, kun kaksi oli kuollut syntyessään.
Ruosteenruskealla kammallaan mummo sipaisi viimeiset haituvat mustan liinansa alle. Aapo ja Eenokki ryntäsivät porstuaan. Koputtivat. Sen oli Jenny opettanut. Hyvätapaisia olivat. Pojat seisahtuivat paksun lautaoven eteen. Tuijottivat vinoja ovilautoja ja kuuntelivat joko mummo kopisteli tuvassan. Jännitys näkyi liikkeistä. Hermostuneina rykivät ja tömisyttivät kumiteräsaappaitaan oven pieleen. "tulkhan pojat sissään" kuului mummon ääni tuvan perältä. Päin törmäsivät tupaan. Kompastui Aapo omiin jalkoihinsa. Niin tohkeissaan oli. Jenny mummo naurahti. Olisipa ollut pappa tätä näkemässä. Kuin omia ovat nuo pojat. "onkhan mummo jo kuullu...valokuvvaja tullee" -Tännää", valistivat pojat mummoa. "Kaikkien pittää olla pihalla". Aapo tapitti mummon silmiin kuin olisi etsinyt niistä vastausta. Ei sitä täällä peräkylillä joka päivä tapahtunut näin isoa asiaa. Seuroissa oli huudettu ja möykätty kaikkea maallista himoa vastaan. Eenokki ja Aapo pelkäsivät sarnaaja Kaukosta. Koko tupa tärisi, kun Kaukonen pasuunan suulla huusi. Kaatuivat pelosta ihmiset. Tärisivät kuin sairaat siat. Mutta mummo ei sellaisesta välittänyt. Isä oli sanonut, ettei tänne oteta vääräuskoisia, mutta nyt tuli ja mummo piti saada mukaan.
Jenny katkaisi leetasta aimo palan pojille ja hätyytteli pihalle. "tulkhaa mummo mukkaa. Piha pitä saaha siivotuks" hoputti Aapo pikkuvanhana. "Tulen mie, tulen" ja sulki lautaoven poikien perässä.
Jenny otti kahvipannun hellan päältä tuvan nurkasta, kattoi itselleen pöydän. Niin käyhiä ei oltu, ettei leetaa ja kahvia olisi ollut pöydässä. Valkoisten pitsiverhojen välistä mummo katseli pihamaalle. Lehmät oli lypsetty, miehet palanneet pihalle. Rengit ja piiat ja lapset joka koossa taitojensa mukaan pöllyyttivät pihamaata. Kuin olisi kuningas tulossa. Mikä mies lienee tuo valokuvaaja. Ettei vaan vie taas yhtä tytöistä niin kuin vime kesän saarnaaja. Kalle oli hyvä isäntä, mutta niin sinisilmäinen, ettei kesäpäiväkään vetänyt vertoja hänen luottamukselle. Antoi Lean lähteä, kun luuli, että oppilaakseen ottaa, muka. Näkihän sen jo saarnaajan jatkuvista vilkuiluista, ettei siinä opetuslasta haettu. Ei ainakaan raamatullisiin oppeihin. Ja siltähän se Lea tuli tiineenä takaisin. Ei sanonut Kalle mitän. Mutta ei päästänyt enää tyttöjään yksin saarnaajan knassa sivuhuoneeseen. Ja nyt tämä valokuvaaja. Mistä lie tulossa. Mitä se tänne Ranualle? Mitä meissä nyt on kuvaamista? Tavallisia ihmisiä tässä ollaan. Mummo tunkkasi leetapalan kahviinsa ja seurasi pihan menoa; emännät hopuuttivat lapsia, miehet istuivat tauolla ja lapset ryntäilivät kuin säikytetyt torakat pitkin pihaa.
Aurinko porotti. "pitää ottaa valkoinen huivi, muuten palaa pää" mummo nousi ketterästi kuin orava ja haki kamarista uuden huivin. Kampasi vielä kerran tukkansa, työnsi hiukset huivin alle ja astui sitten pihamaalle seuraamaan väen yltiöpäistä hyörintää. "maailmanlopun meno", mietti itsekseen, kun hälinä ei ottanut laantuakseen, kun kuvaaja ajoi autollaan pihaan. Suuremman hälyn taisi aiheuttaa tuo auto kuin itse kuvaaja.
Siinä se oli, komia mies, mutta niin ilkeännäköinen kuin itse piru, mummo huokaisi. Rupesi asettelemaan väkeä ryhmään. Aapo pääsi Joosepin syliin ja muut lapset sitten eteen. Siinä sitä hässäkkää oli. Tuntui kuin olisivat olleet nukkeja kaikki. Niin se mies niitä kohteli. Komensi miehet toiseen laitaan, vanhat taakse ja nuoret eteen. Liisin otti kädestä kiinni ja parhaimmalle paikalle asetteli. Näkyviin. Ettei vaan olisi jo iskenyt silmäänsä tyttöön. Jenny jäi suosiolla sivummalle. Mitä sitä enää vanha ihminen. - Kuin yhdestä iskusta hiljeni väki. Pysähtyi. Lapsetkin kuin olisivat kivettyneet. Ei kuulunut ääntäkään. Tuijotettiin kameran silmään kuin suolapatsaiksi muuttuneet Sodoman ja Gomorran väki.
Eenokki ja Aapo vilistivät kintuistaan minkä viisivuotiaan vauhdilla pääsivät. Emännät olivat lähteneet jo aamulypsylle, talon miehet ja rengit pellolle. Ei täällä Lapin perukoilla ruukatu sängyssä lorvailla, kun lehmät mylväisivät ensimmäisen kerran.
Vanha isäntä istui piippuaan poltellen portailla. Kiellettyä, syntiä se oli, pauhasi Kittilän saarnamies seuroissa - ja käsi hamusi emännän hameen alle. "minkhän sille teet" mietti vanha isäntä puhaltaessaan savut kuin vanha höyrylaiva Pielisellä.
Jennymummo letitti ohuen sippuraista tukkaansa tiukalle sykerölle niskaansa. Pihalta kantautuivat äänet mökkiin. Kauttaltaan harmaa, karheista hirsistä tehty mökki pilkotti sireenipensaan suojassa. Päätalo pihan keskellä oli mittavannäköinen; kaksikerrosinen eikä Jenny enää muistanut kuinka monta huonetta siihen oli aikoinaan rakennettu. Piti olla jo silloin iso vaikkei edes lapsia ollut. Eikä niitä tullut. Ukko kuoli tukkimetsällä. Talo jäi ja Jenny. Naapurin renki kitutti pienessä tuvassaan viereisellä palstalla ja niin oli Jenny pyytänyt Kallea kokoamaan pesueensa ja muuttamaan taloon asukiksi. Jenny teki sopimuksen ja jäi mökkiin asumaan. Kallen perhe kasvoi ja nyt ei taida enää kukaan pitää lapsista lukua. 15 noita viime keväänä oli, kun kaksi oli kuollut syntyessään.
Ruosteenruskealla kammallaan mummo sipaisi viimeiset haituvat mustan liinansa alle. Aapo ja Eenokki ryntäsivät porstuaan. Koputtivat. Sen oli Jenny opettanut. Hyvätapaisia olivat. Pojat seisahtuivat paksun lautaoven eteen. Tuijottivat vinoja ovilautoja ja kuuntelivat joko mummo kopisteli tuvassan. Jännitys näkyi liikkeistä. Hermostuneina rykivät ja tömisyttivät kumiteräsaappaitaan oven pieleen. "tulkhan pojat sissään" kuului mummon ääni tuvan perältä. Päin törmäsivät tupaan. Kompastui Aapo omiin jalkoihinsa. Niin tohkeissaan oli. Jenny mummo naurahti. Olisipa ollut pappa tätä näkemässä. Kuin omia ovat nuo pojat. "onkhan mummo jo kuullu...valokuvvaja tullee" -Tännää", valistivat pojat mummoa. "Kaikkien pittää olla pihalla". Aapo tapitti mummon silmiin kuin olisi etsinyt niistä vastausta. Ei sitä täällä peräkylillä joka päivä tapahtunut näin isoa asiaa. Seuroissa oli huudettu ja möykätty kaikkea maallista himoa vastaan. Eenokki ja Aapo pelkäsivät sarnaaja Kaukosta. Koko tupa tärisi, kun Kaukonen pasuunan suulla huusi. Kaatuivat pelosta ihmiset. Tärisivät kuin sairaat siat. Mutta mummo ei sellaisesta välittänyt. Isä oli sanonut, ettei tänne oteta vääräuskoisia, mutta nyt tuli ja mummo piti saada mukaan.
Jenny katkaisi leetasta aimo palan pojille ja hätyytteli pihalle. "tulkhaa mummo mukkaa. Piha pitä saaha siivotuks" hoputti Aapo pikkuvanhana. "Tulen mie, tulen" ja sulki lautaoven poikien perässä.
Jenny otti kahvipannun hellan päältä tuvan nurkasta, kattoi itselleen pöydän. Niin käyhiä ei oltu, ettei leetaa ja kahvia olisi ollut pöydässä. Valkoisten pitsiverhojen välistä mummo katseli pihamaalle. Lehmät oli lypsetty, miehet palanneet pihalle. Rengit ja piiat ja lapset joka koossa taitojensa mukaan pöllyyttivät pihamaata. Kuin olisi kuningas tulossa. Mikä mies lienee tuo valokuvaaja. Ettei vaan vie taas yhtä tytöistä niin kuin vime kesän saarnaaja. Kalle oli hyvä isäntä, mutta niin sinisilmäinen, ettei kesäpäiväkään vetänyt vertoja hänen luottamukselle. Antoi Lean lähteä, kun luuli, että oppilaakseen ottaa, muka. Näkihän sen jo saarnaajan jatkuvista vilkuiluista, ettei siinä opetuslasta haettu. Ei ainakaan raamatullisiin oppeihin. Ja siltähän se Lea tuli tiineenä takaisin. Ei sanonut Kalle mitän. Mutta ei päästänyt enää tyttöjään yksin saarnaajan knassa sivuhuoneeseen. Ja nyt tämä valokuvaaja. Mistä lie tulossa. Mitä se tänne Ranualle? Mitä meissä nyt on kuvaamista? Tavallisia ihmisiä tässä ollaan. Mummo tunkkasi leetapalan kahviinsa ja seurasi pihan menoa; emännät hopuuttivat lapsia, miehet istuivat tauolla ja lapset ryntäilivät kuin säikytetyt torakat pitkin pihaa.
Aurinko porotti. "pitää ottaa valkoinen huivi, muuten palaa pää" mummo nousi ketterästi kuin orava ja haki kamarista uuden huivin. Kampasi vielä kerran tukkansa, työnsi hiukset huivin alle ja astui sitten pihamaalle seuraamaan väen yltiöpäistä hyörintää. "maailmanlopun meno", mietti itsekseen, kun hälinä ei ottanut laantuakseen, kun kuvaaja ajoi autollaan pihaan. Suuremman hälyn taisi aiheuttaa tuo auto kuin itse kuvaaja.
Siinä se oli, komia mies, mutta niin ilkeännäköinen kuin itse piru, mummo huokaisi. Rupesi asettelemaan väkeä ryhmään. Aapo pääsi Joosepin syliin ja muut lapset sitten eteen. Siinä sitä hässäkkää oli. Tuntui kuin olisivat olleet nukkeja kaikki. Niin se mies niitä kohteli. Komensi miehet toiseen laitaan, vanhat taakse ja nuoret eteen. Liisin otti kädestä kiinni ja parhaimmalle paikalle asetteli. Näkyviin. Ettei vaan olisi jo iskenyt silmäänsä tyttöön. Jenny jäi suosiolla sivummalle. Mitä sitä enää vanha ihminen. - Kuin yhdestä iskusta hiljeni väki. Pysähtyi. Lapsetkin kuin olisivat kivettyneet. Ei kuulunut ääntäkään. Tuijotettiin kameran silmään kuin suolapatsaiksi muuttuneet Sodoman ja Gomorran väki.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
3.4.1872 Pietari
Kävelen ajatuksissani mäntymetsän reunaa kohti valkoista pitsihuvilaa. On vuodenvaihde 1917-1918. Pietarissa on levotonta, mutta rauhattomuus ei ole levinnyt vielä Terijoelle. Suuret valkoiset ja keltaiset huvilat lepäävät unenomaisessa rauhassa, vaikka sisällä huoneissa ahdistuksen aistii huoneessa edestakaisin liikkuvien ihmisten jaloista, kiihkeistä sananvaihdoista ja painostavasta hiljaisuudesta, joka laskeutuu heti, kun enää ei puhuta mitään. Useimmat talot oli lumi käärinyt valkoiseen peittoon kuin suojatakseen niiden peitettyjä, kalliita huonekaluja. Clarankin talossa oli huone, jossa 12 pianoa odottivat kevättä ja kesävieraita, jotka tulisivat viettämään kesänsä huvilallaan. Pianot tuotiin yhteen huoneeseen, jota lämmitettiin, koska muita taloja ei pidetty koko talven yli lämpiminä. Se olisi ollut turhaa, kun ei niissä ketään talvisin asunut. Joskus joku palvelusväkeen kuulunut kävi katsastamassa, että kaikki oli kunnossa kevättä varten ja vasta, kun herrasväki Pietarista päätti siirtyä kesän viettoon huvilalleen, lähetettiin 5-6 palvelusväkeen kuuluvaa siivoamaan talvenjäljet, tuulettamaan huoneet ja hakemaan Neben huvilalta piano. Se kuului asiaan, että salongissa oli piano musisointia varten. Clara järjesti joka kevät pianoille hyvän virittäjän Pietarista. Itse he asuivat yhdessä huvilassa ja omistivat muutaman talon, jota vuokrasivat. Heillä oli myös maata, jota viljeltiin ja isänsä itse osti lumppuja, joita toimitti pietarilaisiin tehtaisiin. Omaisuutta ja rahaa heillä kyllä oli.Rakkautta - - pääasia oli, että Clara oli aikoinaan saanut pelastettua sisarensa ja äitinsä joutumasta perikatoon. Hänen oli ollut pakko naida itseään miltei 40 vuotta vanhempi mies. Kotiopettajattarena hän ei olisi pystynyt hankkimaan elantoa koko perheelleen. Nyt Bertta, Frieda ja Ella saivat elää yhdessä Claran kanssa ja tekivät töitä hänen miehelleen. Tosin Frieda oli naimisissa jo Pietarissa. Hän oli tullut mieensä kanssa sisarensa luokse joulua ja uuttavuotta viettämään. Pietarissa kuohui. Kadut täyttyivät mellakoivista ihmisistä, vaunuilla oli turha yrittää edes toiselle puolelle kaupunkia. Paikkapaikoin lojui ruumis jossain tienvieressä. Oli parempi olla Terijoella, kaukana levottomuuksista.Saattoi samalla miettiä mihin pitäisi ryhtyä.
Vieraat istuivat suuren pöydän ääressä iltateellä. Joku soitti hiukan epävireistä pianoa taustalla kuin rauhoittaakseen puhetta, joka tuntui välillä nousevan yhtä kovaksi hälinäksi kuin Pietarin kaduille kokoontuneiden mielenosoittajien vaativat äänet. Clara istui miehensä vieressä ja kuunteli Friedan miehen huolestunutta selostusta Pietarin vallankumouksesta, punakapinasta, kuten isoäitini Emma sitä nimitti. Jostain oli mukaan tullut bessarabialainen nuori upseeri, joka istui pöydässä tyylikkäänä sotilaspuvussaan. Hänen vieressään istuivat Emma ja tämän veli Mikko, joka oli haavoittunut jossain kahakassa Helsingissä ja päässyt lomalle jouluksi kotiin Vammelsuuhun. Upseeri oli hoitanut Mikon kättä ja se parani täysin terveeksi. Keskustelu pöydässä solui venäjäksi, saksaksi ja välillä jopa suomeksi, tosin Clara ei puhunut paljon suomea, mutta käytti suomalaisia sanoja keskellä lausettaan. Kotiopettajattarena toimiessaan hän oli opettanut ranskaa ja saksaa vaikka olikin venäläistä syntyperää.
Emma kuunteli miesten puheita rajan sulkemisesta. Näytti siltä, ettei Frieda päässyt enää miehensä kanssa takaisin Pietariin. Sinne jäisi heidän kaunis, suuri kotinsa. Onneksi Claran mies suostui ottamaan heidät kaikki hoteisiinsa. Hän taisi olla Vammelsuun rikkaimpia miehiä. Maata ja taloja heillä oli. Clara muutti miehensä kanssa toiseen huvilaansa, Emma jäi hoitamaan toista taloa. Bessarabialainen upseeri jäi myös sinne. Hän oli rauhallinen, kiltti poika, jota ei tarvinnut pelätä. Olihan hän hoitanut Mikon kädenkin kuntoon. Päivittäin Emma siivosi taloa, laittoi upseerille ruokaa ja jutteli hänen kanssaan venäjäksi. Sen verran venäjää Emma oli työssään herrasväen palveluksessa oppinut, että pärjäsi myös upseerin kanssa jonkinlaisessa keskustelussa. Keittiövenäjäksi mummi omaa osaamistaan kutsui.Emma oli juuri 20 täyttänyt ja tehnyt jo 14-vuotiaasta lähtien erinäisiä työtehtäviä herrasväelle. Ensin pikkupiikana ja myöhemmin sisäkkönä. Nebellä oli aina palvelusväkeä. Clara osasi olla hyvinkin tarkka emäntä, niinkauan kun isäntä eli. Sitten hänen tarkkuutensa jotenkin vain lipsui ja hän hyväsydämisenä ihmisenä jakoi omaisuutaan ystäville ja tutuille eikä aina ehkä ajatellut, että huonot päivätkin voisivat tulla. Hän otti Emman kummilapsekseen ja antoi hänelle jouluisin erikoislahjoja. Muisti syntymäpäivänä jollain nukella tai mekolla. Kaikille palvelusväen lapsille he aina jouluisin jakoivat lahjat ja vanhemmat saivat vaatetta ja ruokaa. Koko väki kutsuttiin aina jouluna pirttiin, jossa jaettiin jotain suuhunpantavaa.
Kesäisin Clara kulki pienen jakkaran kanssa heinäpellolla tarkastamassa, ettei niittoväki jättänyt heinän karikkeita haravoimatta. Hän osasi olla jopa ilkeäkin - vaikka sitten toisaalta hyväsydäminen ja antelias.Hän ei osannut käsitellä rahaa eikä omaisuutta enää sitten, kun miehestään aika jätti. Ehkä hän halusi jakaa kaikille iloa, muttei huomannut omaisuutensa hupenemista. Ensin tuli eräs inkeriläinen upseeri, sotavanki, rengiksi tilalle. Nuori, komea mies, joka nopeasti huomasi, ettei renkinä ollut yhtä hyvä olla kuin isäntänä. Raha kuitenkin lähti liikkeelle eikä Clara osannut sanoa EI. Kun sitten siitä miehestä päästiin, Clara rakastui toiseen - naimisissa olevaan terijokelaiseen, jonka luokse hän muutti asumaan. Vastavuoroisesti miehen vaimo ja lapset muuttivat Claran huvilalle. Järjestely olisi ehkä toiminutkin, jos mies ei olisi ollut niin väkivaltainen. Onneksi jo allekirjoitetut luovutuskirjat omaisuudesta saatiin perutuksi ja Clara oli taas yksin, yhtä kokemusta rikkaampana, mutta taloja köyhempänä.
Hän oli vielä kaunis ja nuori eikä ihan köyhäkään. Kosijoita oli ja Clara rakastui liikemieheen, joka sai Clarasta niin pysyvän otteen, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Hän menetti talot ja maat ja päätyi pieneen kunnan omistamaan mökkiin Tyrisevällä. Siellä hän asusteli yksinään muutaman lehmän ja vuohen kanssa, että sai itselleen pientä elantoa. Pietarin komea elämä oli taaksejäänyttä aikaa. Pitsihuvilat Terijoella elivät enää muistoissa eivätkä rikkaat ystävät vierailleet Claran luona. Hän oli tavallaan palannut siihen mistä oli nuorena tyttönä koettanut päästä irti mennessän itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa naimisiin. Se liitto jäi lapsettomaksi. Clara olisi niin mielellään halunnut saada lapsia ympärilleen. Nyt hän oli vastuussa vain itsestään, ehkä niin oli parempi. Sisarilleen ja äidilleen hän oli aikoinaan taannut avioliitollaan paremman elämän. Omaa elämäänsä hän ei ollut osannut taata.
Talvisota syttyi ja Tyrisevä, Vammelsuu, Terijoki, koko Karjalankannas evakuoitiin Suomeen. Myös Clara joutui lähtemään ja jättämään pienen harmaan mökkinsä, lehmänsä ja vuohensa, jotka eivät mahtuneet mukaan. Laukussa oli muutamia hauraita muistoja Pietarin loistosta; kauniita kahvikuppeja, koriste-esineitä, joita Clara haikeana siveli kuin saadakseen ne uudelleen eloon.Hän päätyi Järvenpäähän, pieneen harmaaseen mökkiin hautausmaan lähelle. Ympärillä puhuttiin vain suomea, hänen oli vaikea seurata keskustelua, kun kieli oli niin outo, vaikka hän suomea olikin puhunut ja ymmärtänyt.Venäjä oli hänen äidinkielensä, ranska ja saksa. Mutta pääasia oli, että ympärillä oli rauhallista. Hän sai pientä ylimääräistä rahaa kastellessaan hautausmaan kukkia. Siellä tututstui myös joihinkin Kannakselta tulleisiin, miltei tuttuihin ihmisiin.
Emma ja Kalle kävivät joskus tapaamassa ja sisaret vierailivat silloin tällöin. Hekin olivat vanhoja eivätkä sairauksiltaan päässeet aina liikkeelle. Clara oli ottanut naapurin perheen nuorimmaisen pojan kummipojakseen. Paljoa ei hänellä ollut enää antaa mutta oli silti mukava tunne, kun oli kummipoika, jonka kehitystä saattoi päivittäin seurata.
3.4.1947 hän täytti 75-vuotta. Silloin äitini, Katja kävi ensimmäisen kerran Claran luona. Hän oli kuullut koko lapsuutensa ajan "Neben Tätistä", joka tuntui miltei unenomaiselta, kauniilta, rikkaalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä, joka oli vaikuttanut Emma ja Kalle Ikosen elämään erittäin merkittävällä tavalla heidän asuessaan Vammelsuussa Claran tilallisina. Claran pieni mökki ei ollut kummoinen, mutta se oli täynnä pieniä muistoesineitä, rikkinäisiä kahvikuppeja, vanhoja käsintehtyjä liinoja ja iso sänky, jonka korkean patjan päällä lukuisat pienet koristetyynyt saivat huoneeseen vanhanajan venäläisen tunnelman. Lattiamatot olivat niin piintyneet ja kaiketi likaiset, että kengänkannat upposivat siihen. Kalle puhui Claran kanssa venäjää, äitini Katja saksaa ja mummini Emma suomea. Kielet soljuivat kuin vesipuro toistensa lomitse.
Milloin Claran elämä, kunnia ja loisto lopullisesti katosivat, sitä en tiedä. Kuolinpäivästä minulla ei ole mitään tietoa. Tiedän vain hänen eläneen, kotiopettajattaresta rikkaan Neben vaimoksi ja lopulta päätyvän pieneen mökkiin Järvenpäähän. Yksi elämä oli poissa. Lopullisesti.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)