Ashes of Honor

Voi October Daye. Meidän tiemme taitavat nyt erota.

Kansi: Penguin

Vika ei ole sinussa, vaan minussa. En jaksa sinua enää. Kirjoittajasi Seanan McGuire tekee kaikesta niin toisteista: en halua enää kuunnella yhtäkään äänikirjaa siitä, miten laukkaat halki milloin minkäkin satumaan etsimässä kaapattuja lapsia (tämä oli nyt kolmas kerta tällä juonella). En ole kiinnostunut siitä, miten moukaroituna jaksat yhä lähteä sankaroimaan pahiksia vastaan, vain kupillinen kahvia vahvistuksenasi. En halua tietää, miten lopulta pökerryt, odottaen kuolevasi - vain herätäksesi täysin yllättyneenä seuraavassa luvussa. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten jokainen vastoinkäyminen, vaikka sitten kuinkakin pieni, kirvoittaa suustasi lauseen "Oh, oak and ash!" - ja sekin minua tympii, miten ne vastoinkäymiset (vaikka kuinkakin pienet) merkitsevät aina jotain ihan kamalaa.

Nyt, kun uuden kirjasi Ashes of Honor myötä (en muuten ymmärrä kirjan nimeä, ellen sitten siinä sinulle niin tyypillisessä ylidramaattisessa hengessä) sinulla ovat parisuhdeasiatkin ihan hyvällä, jos kohta ehdottoman antiklimaattisella tolalla, et varmaan tarvitsekaan minua enää.

Onnea tulevien lapsikaappausjuttujen selvittelyyn! Toivottavasti maailma ei ensi kerrallakaan lopu, vaikka varmasti siltä aluksi näyttää monimutkaisista syistä, jotka lukijalle on selvitettävä juurta jaksain, muuten hän ei ehkä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Olen itse asiassa melko vakuuttunut siitä, että maailma ei lopu, joten voit sinäkin lopettaa spennaamisen.

Luidaegin kuulumisia kuulisin kyllä mielelläni joskus. Laittakaa postikortti.

Wake Up and Dream

Ian R. MacLeodin Wake Up and Dream tuli kuunneltua äänikirjana.

Kirja sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, 1940-luvun Hollywoodiin, jossa eräs Clark Gable on ryhtynyt yksityisetsiväksi sen jälkeen, kun ura tyssäsi leffateollisuuden muututtua feelieteollisuudeksi. Feeliet välittävät näyttelijöiden tunteetkin katsojille - kiinnostavia yhteiskunnallisia implikaatioita tiedossa. Herra Gable saa erikoisen ja hieman liian helpolta tuntuvan toimeksiannon, josta tietenkin seuraa kaikenlaisia vaikeuksia.

Kirjasta tuli melkoisen toimiva film noir -fiilis (myönnän tosin heti kättelyssä, etten ole kovinkaan kummoinen leffafriikki; minut varmasti tämän väitteen myötä naurettaisiin ulos film noir -ihmisten kokoontumisajoista. Jos moisiin uskaltautuisin.) MacLeod vaikuttaa kirjailijana myös ammattitaitoiselta, sillä esimerkiksi vaihtoehtohistoria rakennellaan harkiten ja pikkuhiljaa. Kaikkea ei rysäytetä lukijan naamalle ikään kuin listana: näin romaanimme 40-luku eroaa omastamme!

Aiemmin lukemieni MacLeodien tapaan tämäkin kuitenkin käynnistyi hieman hitaasti - ensialkuun en ollut kovin kiinnostunut. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja kirjasta jäi mainio fiilis.

Lukijahavainto: en aivan tavattomasti välittänyt kirjan lukijasta, Jeff Hardingista - paitsi silloin, kun hän luki naisääniä. Niitä täysin feikkejä ääniä olisin kuunnellut ilokseni maailman tappiin. Teidän ei tarvitse sanoa sitä, tiedän olevani sekaisin.

The Straight Razor Cure

Daniel Polanskyn The Straight Razor Cure rikkoo genrensä tapoja vain yhdellä tavalla: se on fantasiaa. Muutoin kyseessä on melko tavanomainen ensimmäisessä persoonassa kerrottu poliisitarina. Tiedätte varmaan mistä puhun: poliisi tahi etsivä on omien sanojensa mukaan hirvittävä, ruma lurjus (mutta yhteisönsä silmissä komea, sydämellinen yksilö), joka juo unohtaakseen karmean menneisyyden (yksi moka). Sitten mahdollisimman viattomille alkaa käydä huonosti, ja niinpä päähenkilömme Warden siirtyy päivätyöstään huumediilauksesta selvittämään, miksi joku tappaa lapsia. Muuten tietenkään ei olisi liikuttanut, mutta kun ne lapset.

Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)

Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.

Ja sitten pari kirjaa October Dayen kanssa

Luin Seanan McGuiren October Daye -sarjan ykkösosan aiemmin tänä vuonna, enkä ollut mitenkään äärimmäisen vaikuttunut. Audible kuitenkin tarjosi kakkos- ja kolmososan kuunneltavassa muodossa, joten tartuin syöttiin.

A Local Habitation alkaa, kun päähenkilöttäremme, vaihdokkaan ja yksityisetsivä Octoberin eli Tobyn pomo lähettää Tobyn poliittisesti tulenaralle alueelle tutkimaan viestintäyhteydet katkaisseen sisarentyttärensä tilannetta. Sisarentytär vetää it-firmaa, jonka tarkoituksena on raahata potkivat ja kirkuvat haltiat 2000-luvulle. Toby, joka juuri ja juuri pärjää kännykän kanssa jos on pakko, huomaa, ettei firmassa kaikki ole kunnossa, mutta ongelmien selvittäminen on eri hankalaa, kun suurin osa henkilökunnastakin on ottanut hatkat ja turpiin tulee koko ajan.

An Artificial Nightissa lapsia alkaa katoilla. Kolme hävinneistä lapsista on Tobyn ystäväpariskunnan jälkikasvua; muitakin läheisiä keskenkasvuisia katoaa. Käy ilmi, että myyttinen esikoinen, Blind Michael, on kaapannut lapsia joka sadas vuosi toistuvassa rituaalissaan saadakseen jahtiinsa lisää jengiä. Toby käärii hihat ja lähtee muksujen perään pimeyteen.

ALH oli ihan hyvä, parempi kuin sarjan eka osa: Toby ottaa turpaan lähes yhtä paljon, mutta on lakannut olemasta rasittava. (Hyvä on, myönnän, että Tobylla olisi ehkä syytä olla rasittava, mutta ei sellaisesta koko sarjaa jaksa lukea.) AAN olikin sitten puolestaan kevyesti sarjan tähän asti paras osa, ja oikeastaan erinomainen ihan sellaisenaankin. McGuire oli onnistunut luomaan aidosti ahdistavan ja pelottavan maailman, johon Tobyn pitää astella vain kynttilä turvanaan. Ja kuitenkin taakse jääneessä todellisuudessa Tobylla on tukea; myös ystävät esiintyvät kirjassa. Frendeistä erikoismaininta Tybaltille, joka on eri ... kiehtova. Jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa.

McGuiren kirjat muuten tuntuvat toimivan äänikirjoina aika hyvin, ja lukija, Mary Robinette Kowalt, on mainio.

Death Masks

Huomaan ei-ilokseni, että spämmääjät ovat löytäneet blogini viime aikoina. Kirottua. Onneksi Bloggerilla on hyvä spämmifiltteri; mutta jos ei-toivottua roinaa alkaa päästä läpi, saatan ottaa käyttöön sen typäreen* word verification -jutskan.

Sitä ennen tunnustan avoimesti, etten ole oikein tiennyt, mitä sanoa Jim Butcherin Death Masks -kirjasta.

 

DM, jonka kuuntelin äänikirjana, on osa Butcherin Dresden Files -sarjaa. Halusin kuunnella kirjan, koska sen luki James Marsters, joka myös (teidän kyllä pitäisi tämä tietää) Buffyn ihanana Spikenä tunnetaan, ja aloitin uhkarohkeasti sarjan viidennestä osasta, koska kirjastossa ei ollut osia 1-4. Uhkarohkeus ei kostautunut. Monien sarjoja kirjoittavien kirjailijoiden tapaan Butcherkin auliisti kertoo lukijalle - tai kuulijalle - sen, mitä sarjan edellisissä osissa on tapahtunut. Useaan kertaan ja sillä tarkkuudella, ettei välttämättä koe mitään tarvetta ikinä tarttua kirjoihin 1-4.**

DM kertoo siis velho Harry Dresdenistä, joka asustaa Chicagossa (kaupungissa, jota en ainakaan työmatkakohteeksi voi suositella) ja jonka elämää mutkistavat esimerkiksi alkamassa oleva sota vampyyrien ja velhojen välillä, kuvioihin ilmestyvä vanha heila ja Torinon pihistetty käärinliina, joka kaikista paikoista päätyy Chicagoon (niin kai). Tuleva sota voidaan välttää, jos H. Dresden suostuu häviämään erään kaksintaistelun vanhaa vampyyria vastaan, mutta kun kyse on taistelusta kuolemaan asti, Harry on vastahakoinen.

Kaikenlaista äksöniä siis piisaa. Ehkä vähän liikaakin; huomasin heti alussa, etten juuri jaksanut piitata Harryn niskaan kasautuvista ongelmista. Ongelmat kaiken lisäksi tuntuivat toisistaan niin irrallisilta, ettei juonikaan oikein imaissut mukaansa, enkä muuten vieläkään ole varma, miten kirjan nimi liittyi mihinkään. Sitäpaitsi Dresden Files -sarjan tv-versio on pilannut minut täysin: vaikka kuinka yritin, mielikuvani Harrysta ei näyttänyt yhtään James Marstersilta.

Mutta toisaalta. Olihan siinä kuitenkin lukijana James. Ja muutama juonenkäänne tuntui kohtuullisen elegantilta. Lisäksi Harry sai rutkasti pisteitä olemalla ensimmäinen paranormaalien tapahtumien parissa häärivä etsivä, joka suvaitsi ottaa rahaa vastaan joltakulta voidakseen maksaa sähkölaskunsa tai muita pakollisia kuluja. Moinen arkirealismin tunnustaminen oli varsin virkistävää. Voin kuvitella, että akuutissa viihdepulassa lukisin lisääkin.

* Typäreen, koska spämmääjien ja spämmintorjujien jatkuvassa kilpavarustelussa käy pian niin, että vain botit osaavat enää tulkita joitakin hankalammista kuva-arvoituksista, joihin on sana kätkeytyvinään.
** Äänikirjassa on muuten hankalampi jättää tällainen toisto huomiotta. -luk. huom.

Rosemary and Rue

Joskus ehkä 2008 kieriskelin naurusta jonkun genrekirjakaupan lattialla nähtyäni hyllyn nimeltä "Paranormal romance". Enää ei naurata. Siinä missä vielä 2000-luvun alkupuolella fantasiahyllyt pullistelivat kirjoja, joiden alkusivuilla oli kartta, jylläävät tällä hetkellä julkaisulistoilla yksityisetsivät / toimittajat / manaajat / vampyyrinmetsästäjät / tarjoilijat / jokapaikanhöylät, jotka ovat ihmissusia / vampyyreita / keijuja / ajatustenlukijoita / muodonmuuttajia / muita öttiäisiä, ja sitten käydään läpi kaikki kliseet keijujen hoveista vampyyrien pesäkoloihin ja ihmissusien dominanssitaisteluihin ja SITTEN pussaillaan.

Osa näistä kutaleista on siirtynyt telkkariin. Myöntää täytyy, että tykkään True Bloodista - huomattavasti enemmän HBO:n versiona kuin Harrisin, vaikka tämä suosio saakin epäilemään, että Harrisille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Pakko myöntää sekin, että myös kirjapuolella viihdyn tämän uuden urbaanin fantasian genren - jopa paranormaalien romanssien - parissa itsekin. Välillä vaan koko juttu alkaa tuntua vähän ... tutulta?

Niin kuin nyt vaikka Seanan McGuiren Rosemary and Rue. Tämä on taas ehkä niitä kirjoja, joiden kohdalla isot odotukset johtavat pieneen pettymykseen - luulin jotenkin, että tämä olisi innostavampi genrensä edustaja.

October Daye on jonkun sortin vaihdokas ja yksityisetsivä, joka menneisyytensä traumaattisten tapahtumien johdosta (14 vuotta karppina saa kenet tahansa uskomaan maailmankaikkeudesta lähinnä huonoja asioita) on vaihtanut kyttäyskeikat kassahommiin. Kyttäyskeikat ja paranormaali yhteisö (lähinnä niitä keijuja, joka on yksi epämääräisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista sanoille fae tai faerie) eivät vaan halua jättää Octoberia eli Tobya rauhaan. Yksi Tobyn vanhimmista ystävistä murhataan, ja Toby valjastetaan jossain määrin postuumisti etsimään syyllistä (ei postuumisti etsimään, vaan valjastetaan postuumisti.)

Päällimmäinen fiilis, joka kirjasta jäi on seuraava: voi haltioiden hovi, miten paljon yksi päähenkilö voi ottaa turpaansa. Kirjan puolivälissä ei muuta tuntunut tapahtuvankaan kuin turpaanottamisesta toiseen nilkuttamista (tai kannetuksi tulemista). Varsinaiseen pussailuun ei päästy; siihen vain vähän vihjattiin. Toby oli siinä määrin rikkinäinen ja murjottu päähenkilö muutenkin, että kaukana horisontissa siintävät potentiaaliset parisuhteet tulevat olemaan pelkkää ahdistusta, vatvomista ja empimistä, jos kirjailija ikinä sinne asti pääsee. (Selvää varmaan on, että tämä ahdistuneisuus ei juuri tehnyt Tobysta rakastettavampaa. Sen sijaan typerä ahdistuneisuuden syy melkein teki. 14 vuotta karppina - sitä on vähän vaikea ottaa kovin vakavasti, eikö?)

Mutta on kirjassa hyviäkin puolia. Maailma on kiinnostava, sivuhenkilöt vielä kiinnostavampia ja Tobyssakin ehkä potentiaalia - jos nyt juonenkuljetuksessa sitten onkin pieniä seikkoja, joihin jatko-osien suhteen kiinnittäisin huomiota. Edellämainituista jatko-osista saatan jopa lukea yhden tai kaksi (tai miksei enemmänkin, jos Toby ryhdistäytyy jollain elämänsä osa-alueella, vaikka tappelijana.)