The Girl in the Road

Monica Byrnen The Girl in the Road oli ajoittain ihan hengästyttävän ihmeellinen ja hieno, ja ajoittain liian yhteensattumainen ja vähän epäilyttävä, mutta enimmäkseen suositeltava.

Juonen alkupiste on sellainen, että Meena herää Mumbaissa (tulevaisuudessa) ja päättää kävellä Intiasta meren yli Etiopiaan - ei sentään vetten päällä, vaan aaltoenergiaa keräävää siltaa pitkin. Mariama puolestaan kulkee yli Afrikan mantereen.

Byrnen kirjassa häkellyttävää on se, miten käsitellään traumaattisen kokemuksen aiheuttamaa muistijälkeä. Olin ihan hurjan vaikuttunut.

Siinä on häkellyttävää myös Meenan matka valtameren yli. Parhaimmillaan kokemus näillä hetkillä on hypnoottinen.

Mahtavaa, jos kohta hieman epäilyttävää, on sekin, ettei kirjan kannalta länsimaita ole olemassakaan. (Hieman epäilyttävää siksi, että Byrne jenkki, eikä kaikesta päätellen intialais- tai afrikkalaistaustainen jenkki. Perspektiivi on hyvä, mutta koen vähän ongelmalliseksi aina nämä kirjat, joissa vieraasta kulttuurista kirjoitetaan ulkoa käsin.)

Kirjan yhteensattumissa on liikaa pureksittavaa, enkä myöskään digannut - tähän tarvitsin hieman kirjasmugglaajien tukea - väkivallasta, joka niin ikään esitetään jotenkin vähän ulkopuolelta. Vaikka, ja kuten itseäni paremmat arvioitsijat ansiokkaasti sanoivat, jos kulttuurissa kaikki on muutostilassa, miksi ei väkivalta? Miksi se ei muutu?

The Mirror Empire

Odotin Kameron Hurleyn The Mirror Empiren olevan jotenkin paljon raskaampi kuin se sitten lopulta oli.

Alun perin luin The Mirror Empiren oikeastaan vain julmistuttuani siitä, ettei kirjaston e-kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan monisivuisen toivelistani tärkeimpiä opuksia vapaana. Mutta voihan sitä aikansa huonomminkin käyttää. Vaikka tunkemalla tikkuja kynsien alle. Tai syömällä karkkeja, joista ei pidä.

No, öööö.

Hurley kirjoittaa kirjassaan vähän jotenkin lähes post-ihmisistä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kulttuuri ja kaikki on niin vierasta, ettei tunnu aivan luontevalta yhdistää niitä evoluution tähän pisteeseen. Tai, no, kulttuurit, sillä Hurleyn luomassa maailmassa niitä on useita - ja samalla kyseessä on kaksi rinnakkaismaailmaa.

Lukeminen ei silti ole mitään suossa kahlaamista, vaan aivan sujuvaa. Tosin kirja on niin häkellyttävän, viston ja tarkoituksettoman väkivaltainen, että ajoittain etoi. Moraalinen epämääräisyys kirjan hahmoilta on sinänsä vielä ihan hyväksyttävissä, mutta Hurleytä lukiessa on ennenkin tullut sellainen olo, että kirjailija on päättänyt, että nyt ei kellekään pidä tuleman hyvä mieli.

En siis oikeastaan tunne saaneeni teoksesta irti muuta kuin keveyden irtautua Hurleyn tuotannosta - huomaatte ehkä, että blogin makrotrendi on ollut opetella, ettei kaikkea Locuksen listalle nousevaa tarvitse lukea - mutta jotain se on sekin. Se keveys siis. Heippa, Hurley, sanon minä nyt kevyesti.

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.

The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

Conqueror

Jokseenkin pakko-oireisiin taipuvaisena yksilönä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja tai kirjasarjoja kesken. Tai okei, en mä tietenkään tiedä, että se johtuu pakko-oiretendenssistäni, mutta epäilen.

Ja sitten tuli vastaan toinen osa Stephen Baxterin Time's Tapestry -sarjaa, Conqueror, ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on varmaan vaan pakko unohtaa upotetut kustannukset ja antaa sarjan kanssa periksi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, että kirja oli tylsä vaan siitä, että se oli täynnään hyvin visuaalista väkivaltaa. Ihan sama, millaisiin eeppisiin sfääreihin jatko-osat ehkä yltävät - saavat yltää sinne ilman minua.