The Righteous Mind

Olen löytänyt itseni viime viikkojen aikana toistuvasti tilanteesta, jossa vastaukseni lähes keskusteluun kuin keskusteluun on ollut "Kuule, sun pitäis lukea Jonathan Haidtin The Righteous Mind. Siinä on tosi hyvin selitetty just tää asia."

No, ehkä siinä ei ole kaikkia maailma asioita selitetty, mutta tiedättehän: kun ihmisellä on vasara, kaikki näyttää naulalta. Ja tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi antanut mulle jonkinlaisen yleistyökalun, josta sekä Batman että Bond olisivat kateellisia. Kaikki näyttää ratkeavan sen avulla.

Mikä Haidtin kirjassa sitten on niin ihmeellistä?

Ensinnäkin se tarjoaa selitysvoimaisen teorian mielestä ja siitä, miten ihminen toimii. Siinä ei välttämättä ole mitään kamalan uutta; tietoisen päätöksenteon merkityksellisyys ja rooli on käsittääkseni muutenkin ollut pienentymään päin tieteellisessä näkemyksessä, mutta Haidtin teoria (jolle näin maallikkona näyttäisi olevan ihan todistuspohjaakin) tarjoaa myös lohtua: tietoisuudellamme on kuitenkin merkitys ja funktio. (Toisin kuin vaikkapa Peter Wattsin fiktio antaa ymmärtää.)

Sen jälkeen Haidt selvittää moraalisen ajattelun pohjaa, ja nyt tässä kohdassa tuntui siltä, kuin elämässäni olisi tapahtunut jonkinlainen step change.

Tunnistin itseni vaivatta vasemmistoliberaalista ajattelumallista: häkellyttävää oli nähdä, ja kirkkaasti vieläpä, miten tämä malli on ollut kuin laput silmillä kulkisi. Vaikka on luullut olevansa jollain tavalla niin suvaitsevainen, on silti jäänyt ymmärtämättä muutamia aivan perusjuttuja, kuten se, että toiset ihmiset toimivat erilaisesta moraalisesta viitekehyksestä käsin. Erilaisesta, ja aivan validista.

Tavallaan ilmeistä, mutta ei kuitenkaan. Ei yhtään.

Ja nyt, kun näkee sen oman viitekehyksensä ulkopuolelle - edes sen verran, että tajuaa, että sillä on ulkopuoli - on helpompi ymmärtää Haidtin teksti siitä, miksi liberaali vasemmisto ei tyypillisesti pärjää kauhean hyvin vaaleissa. (Jos nyt tuhahtelette, tarkennan, että Haidt ei itse ole suinkaan mikään republikaani. Paras muutos tulee sisältä.)

Jos siis ikinä mietit vaikka uskonnon roolia ihmisyydessä, tai sitä, miksi jengi äänestää keskustaa-vaikka-se-pettää-aina, tai miksi toisten ihmisten selitykset toiminnalleen ei aina oo kauhean järkeviä (toisin kuin omasi) tai ihan vaikka vaan sitä (kuten minä tänä aamuna), että kääntyykö meditaatio hengellisestä harjoitteesta sekulaariseksi ihan tosta noin vaan, niin kyllä sunkin nyt kannattais lukea Jonathan Haidtin kirja The Righteous Mind ihan heti.*

Tai vaikka et ikinä miettiskään.

Loppuun HOX! Kirja näyttää paksulta, mutta on vain himpun päälle 300 sivua. Loppu on lähdeviitteitä. Huomaa tämä, Siina.

* Tai siis kunhan saan sen kirjastoon palautettua ensin. Krhm.

A Slip of the Keyboard

Kun avasin Terry Pratchettin teoksen A Slip of the Keyboard, en tiennyt, mitä odottaa. Ehkä Pratchettilla on salattu ura esseekirjailijana? Ehkä tekstejä olisi raskasta lukea?

Valitettavasti Pratchettin mahdollinen salainen ura esseekirjailijana on yhä salainen. Enimmäkseen kyse oli erilaisista kirjallisuuteen liittyvistä teksteistä, palkintopuheista ja sen sellaisista. Pterry on saanut aikanaan monen monituista palkintoa!

Kirjasta puolet oli varattu näille kirjoitusaiheisille jutuille, ja vaikka alku riemastutti, pitkän päälle alkoi väsyttää, siksi toisteisia puheet olivat. Eihän sitä varmasti niitä puheita pitäessä ole huomannut, mutta kirjaa lukiessa toiston huomasi ongelmitta. Tästä osiosta olisi voinut niistää viisikymmentä sivua helposti.

Muu osa on parempi: vähemmän toisteisuutta, enemmän uutta. Eikä mitenkään kovin raskasta, vaan taattua Pratchettia.

No, ei kovin raskasta, kunnes tullaan Alzheimeriin ja kuolemaan. Vaikka Pratchett kirjoittaa purevasti, eikä teksti sinänsä raskaammaksi muutu - kuolemankin keskellä on naurua - en silti suosittele näiden tekstien lukemista ruuhkabussissa. Voi mennä jotain silmään, ja siinä on kyllä jotain erityisen kiusallista, kun keskellä bussin käytävää kirja kädessään niiskuttaa.

Tuon viimeisen kohdan kertoi kaveri.

Nauttikaa teoksesta.

Superintelligence

Nick Boströmin* Superintelligence ei ole opaskirja, jolla selviää, miten päädytään tosi fiksuiksi vaan kirja ihmistä älykkäämmistä tekoälyistä.

Kuvittelin tähän hetkeen asti, että Boström on joku tietotekniikkalainen, koska hän tuntuu ymmärtävän tosi paljon tekoälykehityksen luonteesta - mutta hän onkin filosofi, ja tässä onkin kortti jonka aion vastedes kiskaista esiin aina, kun joku luonnontieteilijä dissaa filosofeja. Superintelligence on ihan ehdottomasti kirja, jonka jokaisen tekoälytutkijan ja oikeastaan ihan kenen tahansa devaajahenkilön pitäisi lukea.

Meille muille se voi aiheuttaa tarpeetonta kylmää hikeä otsalle, puhumattakaan fiiliksestä, jonka mukaan on oikeastaan ihan ok hukuttaa maapallo tarpeettomaan muovikrääsään koska kun tekoäly tulee, olemme kaikki mennyttä joka tapauksessa.

Tai ainakin kirjan alkupuoli aiheuttaa kylmää hikeä ja eksistentiaalista luovuttamista, mutta loppupuoli - kun Boström on tehnyt selväksi, että tekoäly ei ole mikään Pokémon - on toiveikkaampi. Väyliä ihmiselle myönteisen superälyn kehittämiseksi on, harmi vain, että mahdollisuuksia ei tule olemaan monia. Oikeastaan on täysin mahdollista, että superälyhommissa olisi onnistuttava kerralla.

Boström käy kirjassaan läpi koko joukon erilaisia tapoja superälyn kehitykselle ja eri tapoihin liittyviä riskejä - joista osa ei ole ollenkaan ilmeisiä, mutta karmivia ne kyllä ovat. Viimeiseksi siirrytään siihen, millaisin strategioin toivottaviin lopputuloksiin olisi ehkä mahdollista päästä. Kevyttä luettavaa opus ei missään nimessä ole, mutta onneksi se löytyy omasta kirjahyllystä - on aika huikeaa, kun bonusisä osaa ostaa tämmöisiä joululahjoja. Voin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Toivon paljon viisautta poliittisille päättäjille ja tekoälytutkijoille. (Toiveeni sulkee varmaan saman tien Suomen tekoälykehityksen kärjestä pois - jos nykyhallitus pääsee asiaan millään tavalla käsiksi, tuho on taattu.)

Superintelligence oli minusta kerrassaan tosi hyvä ja silmiä avaava kokemus, jonka yksi käytännön vaikutus on se, että tekoälyscifiä on tullut luettua aivan toisella silmällä viime aikoina.

* En kykene kirjoittamaan "Bostrom" vaikka kirjan kannessa lukisi mitä.

A Universe from Nothing

Nyt, luettuani Lawrence M. Kraussin A Universe from Nothing -kirjan, joka pyrkii esittämään kosmologian uusimmat näkemykset maailmankaikkeudestamme, minulla on - eittämättä hieman paradoksaalisesti - sellainen olo, kuin olisin lukenut paranoidimpaa Philip K. Dickiä.

Se varmaan johtuu multiversumeista.

Minulla oli suunnitelma, ja se suunnitelma oli suurinpiirtein, että kirjan luettuani minun ei tarvitse enää miettiä, että mikä oli se piste, joka räjähti, ja missä se piste oli, ja miksi se päätti noin vain räjähtää - kaikki kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet minua siitä asti, kun alkuräjähdysteoriasta fysiikan kirjan takaosasta teininä luin. Useasti. Opetukseen en juuri kiinnittänyt huomiota.

No, mitäs tästä kirjasta pitäisi sanoa?

Hyvää oli se, että kirja on kyllä oikein kiinnostava katsaus kosmologiaan, sen tutkimukseen ja niihin prosesseihin, joilla on selvinnyt kaikki se, mitä voidaan sanoa universumin synnystä ja toimintaperiaatteista. Se olisi ollut vielä kiinnostavampi, jos olisin kyennyt seuraamaan - tai edes yrittänyt seurata - sitä fysiikkaa, johon kaikki perustuu. Nyt tuntuu vähän akolyytilta ylipapin edessä. Vertaus, joka ei Kraussia ilahduttaisi - toivon.

Se vain, että oikeastaan kirja ei vastaa kysymyksiini. Tavallaan ihan syystä: Krauss keskittyy asioihin, joita voidaan empiirisesti tutkia ja havaita. Alkuräjähdystä ei voida suoraan havaita, syistä, jotka kirjasta käyvät ilmi. Ja jos ei alkuräjähdystä, on turha toivoa selitystä myöskään sille, missä sitä hengattiin ennen isoa pamausta. Tätä asiaa lähestytään vasta kirjan loppupuolella, ja aika ylimalkaisesti, jos minulta kysytte.

Antakapaa, kun lainaan New York Timesiin arvion kirjoittanutta David Albertia, jonka teksti auttoi minua suuresti jäsentämään ajatuksiani:

The fundamental laws of nature generally take the form of rules concerning which arrangements of that stuff are physically possible and which aren’t, or rules connecting the arrangements of that elementary stuff at later times to its arrangement at earlier times, or something like that. But the laws have no bearing whatsoever on questions of where the elementary stuff came from, or of why the world should have consisted of the particular elementary stuff it does, as opposed to something else, or to nothing at all.

En oikeastaan vieläkään tiedä sitä, mitä halusin tietää, sillä oikeastaan halusin tietää, mistä kaikki ihan alunperin tulee. Tiedän silti enemmän kuin tiesin ennen kuin kirjan avasin.

Hyvä, fysiikka on fysiikkaa. Odotin varmaan liikoja.

Haluan silti naristakin.

Opuksen suurin ongelma (minusta) on nimittäin se, että Krauss käyttää liikaa aikaa varjonyrkkeilemällä "teologien ja filosofien" kanssa. Ilmeisesti hän nyt aivan erityisesti inhoaa Jenkkien kristittyjä, mikä varmaan on ymmärrettävä kanta, jos joutuu jatkuvasti väittelemään ihmisten kanssa, jotka eivät usko evoluutioon - mutta voi nyt saatana, oikeasti. Tiede riittäisi ihan itsenään, ja se, että Krauss siellä täällä marisee ja vinkuu siitä, miten tyhmää uskonto on, tuntuu tarpeettomalta ja keskenkasvuiselta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Brian Coxin tiededokkareita: ne jättävät jälkeensä mykistävän ihmetyksen ja innostuksen tunteen, joka ei muuten todella synny siitä, että Cox olan takaa soimaisi teologeja tahi filosofeja. Coxin ei tarvitse - epäselväksi jääkin, miksi Krauss kokee, että hänen tarvitsee.

Teen tässä vielä oman kantani selväksi: en välttämättä näe tieteellisen maailmankuvan ja jonkin sortin uskonnollisen maailmankuvan välillä väistämätöntä ristiriitaa (ainakaan henkilökohtaisella tasolla; en myöskään tämän kirjan jälkeen). Kraussin vahvuus on se, että hän osoittaa (muistanette akolyytti-ylipappi -suhteeni Kraussiin - minun on vain hyväksyttävä hänen sanansa tästä) universumimme olevan mahdollinen ilman, että sitä on joku jumala luonut.

Ja se on ihan mahtavaa - on ihan mahtavaa, että ihminen voi uskoa tai olla uskomatta. Viimeisillä sivuilla Krauss sanookin, ettei hän halua kertoa kellekään, miten ajatella. Hän on vain tyytyväinen siitä, että tieteellisin perustein voidaan sanoa, että jumala ei ole välttämätön.

Kaunis ajatus, joka jää talk is wind -tasolle - koko kirja kun on yltäkylläisesti voideltu uskontokritiikillä. Enkä sillä, etteikö kritiikillekin olisi paikkansa, mutta kirjan avatessani minä halusin lukea kosmologiasta, en Kraussin kitkerästä suhteesta uskontoon. (Dawkinsin jälkisanat jätin muuten suosiolla lukematta.)

Pieni seikka, jolle myös kulmiani kohottelin, oli Kraussin tavallaan aika kritiikitön fyysikoiden ylistys. Tiedättehän, pyyteettömästi he tekevät työtään vain saadakseen selville ja ymmärtääkseen maailmankaikkeutta ohjaavat periaatteet. Ja tässä minä olin kuvitellut, että fyysikotkin ovat ihmisiä, ja että kuten kaikkia ihmisiä, heitäkin voivat ohjata kahtalaiset tai vielä moninkertaisemmat motiivit (pyyteetön tarve ymmärtää maailmankaikkeutta ja pyyteellinen tarve saada mainetta ja kunniaa, noin esimerkiksi.) Auliisti jaeltu kritiikki muiden alojen edustajien suuntaan yhdistettynä (enimmäkseen toki teologeja, mutta satunnaisesti myös lakimiehiä ja teoreettisia matemaatikoita, jotka nyt sentään ovat melkein ok) ehkä liiankin kauniiseen kuvaan omasta alasta jätti vähän rasvaisen maun suuhun. Ikään kuin ei kovin hyvä blini. Pidän kyllä blineistä ja fyysikoista, mutta mitä tahansa ei silti tarvitse niellä.

A Universe from Nothing olisi minusta ollut melko lailla vaikuttavampi, jos se ei vaikuttaisi paikoin, no, tuota, pamfletilta.

Se on sentään sanottava, että välillä Krauss on tosi hauska. Eikä kirjakaan ole yhtään pitkä, jos teitä kiinnostaa kirjastoon rynnätessänne tietää, kuinka pitkäksi aikaa olette sitoutumassa.

Että jos pitäisi valita (kuten ystäväni Siina mielellään sanoo) vartti harpilla naamaan vai A Universe from Nothing, kyllä valkkaisin Kraussin teoksen. Mutta vielä mieluummin valitsisin jonkin toisen popularisoidun kirjan kosmologiasta. Suosituksia?

A Book of Silence

En ole aina nopeista nopein oman kirjahyllyni sisällön kanssa, mutta sellainen periaate on, että ennen joulua on ainakin aloitettava yksi edellisen vuoden joululahjakirja. Vuonna 2014 se oli Sara Maitlandin A Book of Silence.

Kirja taisi tulla ihan hyvään saumaan syystä tai toisesta (tai ehkä juuri tämä opus tulisi ihan hyvään saumaan koska tahansa) - nautin hiljaisuuden kulttuurihistoriasta kovasti, vaikkei teos kauhean nopealukuinen ollut.

Sara Maitland löytää itsestään yhtäkkiä tarpeen hiljaisuudelle, ja tekee elämässään melkoisen isoja muutoksia hiljaisuuden mahdollistamiseksi: hän viettää kaksi kuukautta yksin Skyen saarella, osallistuu tutkimusmielessä autiomaaretriitille ja vaeltaa metsissä. Lopulta hän rakennuttaa itselleen pienen talon Skotlannin nummille. Hän kertoo kokemuksistaan hiljaisuudessa ja kaivelee myös melko kunnioitettavan määrän hiljaisuuden historiaa muillekin kiinnostuneille: tilaa tarjotaan on niin hiljaisuuteen vetäytyneille munkeille kuin romantiikan ajan runoilijoillekin. Tosin tässä yhteydessä on huomautettava, että melko eurosentristähän tämä kuitenkin on.

Ensin on sanottava, että minulla on vakava addiktio Skotlannin nummiin, vaikka voi olla, että se perustuu enemmänkin romanttisiin mielikuviini. Oli silti lähellä, että viimeistään tässä kohdassa en pakannut perhettä lentokoneeseen.

Toisaalta, ja merkittävämmin, kirja sai minut pohtimaan suhdettani hiljaisuuteen. Sellaistahan ei ole paljon tarjolla, jos sattuu olemaan kolmevuotiaan äiti ja ... no, konsolipelaajan puoliso. Ei sillä, että herra Sivukirjasto olisi mikään moottoriturpa, mutta ei meillä kovin usein hiljaistakaan ole. Lisäksi itse tuppaan huolehtimaan siitä, etten tavoita edes kaupunkien hiljaisuutta - lähtiessäni lenkille kävellen tai juosten huolehdin usein siitä, että korvissa on musiikkia tai äänikirja. (Jos ei ole, siellä on ajatusteni taukoamaton pajatus, ei sitä kukaan jaksa.)

Lähdin A Book of Silencen aikana kuitenkin pari kertaa kokeelliselle hiljaiselle kävelylenkille ja yllätyin myönteisesti: eihän se niin paha ollutkaan. Erityisen hienoa oli mökillä, jossa myös ympäristö oli hiljainen. Ajattelin paljon sitä, miten esimerkiksi tähtitaivas on aivan hiljainen, mikä oikeastaan on vain yksi lisäsyy kaukoputken hommaamiseen; ja toisaalta sitä, että ehkä voisin opetella joitakin tekniikoita joilla osaisin itse olla joskus hiljaa - ja toisaalta myös, miten saisin ajatukseni joskus hieman rauhoittumaan.

Mietin - Maitlandin tavoin - paljon sitä, onko lukeminen olemukseltaan hiljaista vai ei. Toisaalta toki vastaus on selvä, ellei lueta ääneen (tämäkään taito ei muuten ole aivan ilmeistä: aikanaan hiljaa lukeminen oli lähes vallankumouksellista, ja nykyisin perustaito); toisaalta teksti kuitenkin puhuttelee lukijaansa. Maitland päätyy muistaakseni jonkinlaiseen rajanvetoon erityyppisten kirjojen välillä - itse en moiseen lähde, vaikka myönnän, että ihmiselle saattaisi silloin tällöin tehdä hyvää hetki, jolloin hän ei edes lue. Tai no, myönnän, ettei sellainen hetki välttämättä olisi aktiivisesti vahingoksi.

Minusta A Book of Silence oli siis kiehtova, vaikka välillä kaipasin hieman tiiviimpää otetta tekstiin. Tai en ehkä tiiviimpää, mutten silti voinut olla miettimättä, olisiko sinänsä maltillisen mittaisesta kirjasta voinut vähän karsiakin.

Olen tosi iloinen siitä, että tämä opus löytyy omasta hyllystä. Voin tarvittaessa sen pariin siis palata.

Koiraksi ihmiselle

Toverini Siina on silloin tällöin kehaissut Tiina Raevaaran tekstejä; kiinnostuin itsekin viimeistään viime kesänä Finnconissa, kun seurasin paneelia faktan ja fiktion eroista. Sitä paitsi pidän kovasti Raevaaran Suomen Kuivalehden sivuille kirjoittamasta blogista, ainakin aina, kun teksteihin jotenkin muistan käsiksi päästä (lisätkää tähän vapaavalintainen maksumuurimurina, minä en uskalla, siellä on kuulemma äksy päätoimittaja.)

Lainasin kirjastosta pari Raevaaran teosta, joista ensimmäisenä päätyi lukuun Koiraksi ihmiselle. Se käsittelee koiran historiaa, syntyä ja suhdetta ihmiseen.

Koiraksi ihmiselle ei ole mikään koirankasvatusopus, mutta minusta (sen lisäksi, että se oli kiehtova katsaus koiran syntyhistoriaan) se oli silti koiranomistajaa hieman kasvattava teos. Katsoin omaa hurttaamme, sivukirjastokoira Lokia, kohtuullisen uusin silmin. Mietin näitä otuksia, jotka leimaantuvat voimakkaammin ihmisiin kuin omiin emoihinsa, ja kunnioitin piskiäni hieman enemmän. *

Tykkäsin kovasti kirjan pohdiskelevasta otteesta. Raevaara kokoaa yhteen melko ison kasan tutkimuksia, ja sanoo ihan rehellisesti, kun hänestä joku tutkimustulos vaikuttaa uskottavammalta kuin joku toinen. Evoluutio ei ole minusta tieteenaloista se ehkä kiinnostavin, mutta Raevaara saa nämäkin osiot toimimaan: varsinaisesti kuitenkin tykkäsin enemmän ehkä koiriin liittyvää kulttuurihistoriaa käsittelevistä osioista.

Käsite "tietokirja" synnyttää ainakin minun päässäni oletuksen kirjasta, josta jonkinlainen subjektiivisuus on häivytetty pois. Ajatusvirhe on luultavasti omani (englannin kielen termi non-fiction olisi ehkä toimivampi sana), mutta Koiraksi ihmiselle ei kuitenkaan ole kuivakkuuteen asti objektiivinen. Raevaaran sympaattinen tyyli kirjoittaa satunnaisesti myös omia kokemuksiaan sivuten teki kirjasta jotenkin läheisemmän tuntuisen: itse asiassa muutamasta anekdootista riemastuin niin, että luin ne puolisollenikin. **

Odotan kiinnostuksella Raevaaran fiktion kimppuun käymistä.

* Kunnes pääsin tutulta kuulostavaan anekdoottiin kakan syömisestä. (Ei sillä, etteikö olisi virkistävää huomata, että silläkin on jokin tarkoitus. Muu kuin ihmisen raivostuttaminen.)
** Ks. ylläoleva maininta kakan syömisestä.

Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen

Hyvää joulunjälkeistä aikaa kaikille vaan. Yritän olla ajattelematta edessä olevaa tammikuuta. Onneksi aina voi keskittyä ajattelemaan kirjoja. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjaa Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen olen ajatellut tosi paljon.

Jos Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen jotenkin tulisi tiivistää, voisi ajatella sen aluksi esittävän suositun kysymyksen siitä, vaikuttavatko ihmiseen enemmän geenit vai ympäristö - ja sitten vastaavan kysymykseensä "Kyllä."

Harmillisinta kirjassa oli ehkä se, että sen kaikkia mahtavia esimerkkejä ja tutkimusasetelmia ja tutkimustuloksia ei mitenkään voi muistaa.

Perusviesti käy kuitenkin selväksi. Ridley käy läpi monia erilaisia tutkimuksia osoittaakseen, että alun kysymys on väärin aseteltu. Geenit ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen yhdessä - hämmästyttävän erilaisilla tavoilla. Geenit ohjaavat yksilöä tiettyyn ympäristöön, ympäristö ohjaa geenejä toimimaan tietyllä tavalla, ja tämä tanssi on loputon. Kehitys ei suinkaan myöskään pysähdy aikuisuuden kynnykselle.

Yksittäisiä esimerkkejä jäi mieleeni joitakin, enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulevaisuudessa tulisi kiusaamaan ystäviäni, tuttaviani ja lähikaupan kassaa (väärinmuistetuilla) anekdooteilla kirjasta. Tähän loppuun valitsen kuitenkin lohdun - tai tuskan - sanoja vanhemmille. Ridleyn mukaan näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että vanhemmilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa persoonallisuuksiin kasvatuksen kautta. Vahvin vaikutus tulee hedelmöittymishetkellä geenien kautta. Minusta tämä oli jollain tavalla suloista - on hyvä tiedostaa, että kaikkeen ei mitenkään voi vaikuttaa, mutta kaiken tukensa voi lapselleen antaa silti. (Eikä nyt pidä kuvitella, että Ridleynkään mukaan vanhemmuudella ei olisi väliä. On sillä, on kauheasti, ja hyvä perhe on jokaiselle tärkeä. Kasvatustoimenpiteet yksinään eivät kuitenkaan ole vastaus kaikkeen.)

Tämä pitäisi nyt ostaa välittömästi omaan hyllyyn.

Naisen juoksukirja

Kirsi Valastin Naisen juoksukirja oli ihan mahtava opus. Jos siis juokseminen kiinnostaa. Kaikkiahan se toki ei kiinnosta, ymmärtäähän sen. Minuakin on moni toveri pitänyt hieman tärähtäneenä, kun juoksentelen ympäri itäisehköä Helsinkiä. He eivät kuitenkaan huomioi, että juokseminen tukee hienosti spekulatiivisen fiktion harrastamista tarjoten hienoja mahdollisuuksia äänikirjojen kuunteluun. Parhaillaankin kuuntelen erinomaista teosta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos nyt kuitenkin juokseminen kiinnostaa (ja sattuu olemaan nainen), Valastin kirjasta voi saada lisäpotkua harrastukseen. Ensinnäkin kirjassa on tukeva propagandaosasto, jonka luettuaan ymmärtää oitis, että juokseminen on paras harrastusvalinta jonka voi tehdä (spekulatiivisen fiktion ohella.) Hyvä, ettei lähde kirja kädessään juoksemaan.

Toiseksi kirjassa on harjoitusvinkkejä, jotka ovat saaneet allekirjoittaneen a) kokeilemaan nopeampia lenkkejä, b) kokeilemaan intervallitreeniä ja c) kuntosalille. Viimeinen kohta on ihme. Vaan ihmekös tuo, Valasti perustelee salitreenin varsin vakuuttavasti ja tarjoaa vielä saliohjelmankin. Kirjassa on myös juoksijan pilatesohjelma, mutta kaikkea ei ehdi. Jos vain vielä ehtisi venytellä, olisi elämä täydellistä, mutta hyvähän se on, että on jotain parannuskohteitakin, ettei liian itsetyytyväiseksi herkeä.

Kirjan ainoa huono puoli on, että se on myyty loppuun. Paitsi Otavan kaupasta, josta sitä saisi pystyryöstöhintaan. Uusintapainosta odotellessa, Otava!

Hiljaiset - Introverttien manifesti

Innostuin lukemaan Susan Cainin Hiljaiset luettuani siitä Liisan fiiliksiä.

Kansi: Avain / Satu Kontinen

Cain puolustaa introverttejä kunnioitettavalla tunteen palolla ja korjaa monia yleisiä ennakkokäsityksiä introversiosta. En osaa sanoa kirjasta mitään kovin objektiivista; se oli helppolukuinen ja jotenkin ... jenkki.

Mutta minulle Hiljaiset oli ihan käänteentekevä. Tuntui siltä, kuin olisin yhtäkkiä nähnyt elämäni täysin uudesta kulmasta: kaikki keikahti päälaelleen ja moni asia sai ikään kuin selityksen. Se tuntui kauhean helpottavalta. Olen aika puhelias enkä useinkaan ujo, joten päällisin puolin vaikutan luullakseni ekstrovertimmalta kuin ikinä koen olevani; tästä huolimatta koen esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteen jossain määrin ahdistaviksi, ja mitä pakkotahtisempia ne ovat, sitä pahempia ne ovat. Yhtäkkiä ymmärsin (muun muassa), että jos sosisaalisissa tilanteissa väsyy tai joskus jopa ahdistuu, on ok ottaa itselleen palautumisaikaa ja -tilaa. Silloin homma menee helpommin.

Kävi myös ilmi, etten suinkaan ole ainoa, joka kekkereillä hiipii välillä vessaan ihan vaan vetämään henkeä.

Pikkuhiljaa maailma on asettunut uomiinsa, eikä kirjan ajattelu tietenkään enää tunnu samalla tavalla mullistavalta, mutta edelleen tuntuu siltä kuin olisin saanut yhden työkalun lisää.

What Technology Wants

Bloggaan yleensä lukemistani kirjoista tiukassa aikajärjestyksessä, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen, jotta muistan edes jotain siitä, mitä ajattelin. Sain isäpuoleltani lahjaksi Wired-lehden perustajan, Kevin Kellyn, kirjan What Technology Wants, ja se kannattaa lukea, jos ikinä on miettinyt sitä, mikä on teknologian rooli omassa elämässä tai yhteiskunnassa.

...minä en kauheasti tällaisia ole miettinyt, sillä suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti. Pidän matkapuhelimista ja antibiooteista ja siitä, että voin ostaa lankaa lankakaupoista. Myönteisesti teknologiaan suhtautuu myös Kelly, mutta hän on pysähtynyt kuitenkin esittämään muutamia hyviä kysymyksiä ja myös omia näkemyksiään siitä, miten näihin kysymyksiin voisi vastata. Kelly lähestyy aihettaan hyvin laajasti, ja aloittaa ensin määrittelemällä teknologian. Selväähän nimittäin on, että jo ensimmäinen puukeppi, jonka ihminen on käteensä ottanut käyttääkseen sitä johonkin, on jo ... teknologiaa.

Kelly näkee teknologisen kehityksen osana sitä suurempaa historiallista kaarta, johon kuuluu myös elämän kehittyminen maapallolla. Hän esittää seikkaperäisesti sen, miten teknologinen kehitys on tietyllä tavalla väistämätöntä: se noudattaa samoja periaatteita, joiden mukaan myös elämä on ensiaskeleistaan lähtien muuttunut erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta niellä, mutta Kelly kyllä puhuu aiheestaan uskottavasti. En mene tähän sen syvemmin, sillä nähdäkseni jopa teknologian universaalia roolia kiinnostavampaa ovat yhteiskunnalliset vaikutukset (vaikkei teknologian roolia orgaanisen elämän luonnollisena jatkumona kannatakaan sivuuttaa; samoilla linjoilla oli myös tunnettu teknologisen kehityksen vastustaja, Unabomber, jonka kanssa Kelly on monesta asiasta samaa mieltä mutta jonka dystooppista tulevaisuudenkuvaa ei kuitenkaan jaa).

Kelly näkee teknologisen kehityksen jollain tapaa väistämättömänä - seikka, jota tukee pitkä historia keksintöjä, jotka moni ihminen on itse asiassa tehnyt lähes yhtäaikaa. Juuri mikään ei ole yksittäisen keksijän neronleimaus - moni tuskin tietää, että Alexander Bell ja Elisha Gray hakivat molemmat patenttia puhelimelle samana päivänä, Gray muutamaa tuntia aiemmin (mutta luopui sittemmin hakemuksesta asianajajansa neuvosta...) Tästä väistämättömyydestä seuraa, että jarruttamisen sijaan teknologista kehitystä on syytä ohjata haluttuun suuntaan. Mikään teknologian tukahduttamisyritys ei toistaiseksi ole toiminut pitkällä aikavälillä, vaikka sosiaalisista syistä moista on usein yritetty. Kelly on esimerkiksi sitä mieltä, että geeniteknologia väistämättä kehittyy suuntaan, jossa tulemme kaikki analysoimaan geenejämme mahdollisesti päivittäin. Sen sijaan, että moinen kielletään epäilyttävänä ja mahdollisesti ongelmallisena on syytä miettiä, miten teknologiaa ohjataan suuntaan, jossa se tukee yhteiskuntia ja yksilöitä - siis suuntaan, jossa sen vaikutukset ovat mahdollisimman positiiviset.

Kelly ei muuten suinkaan kiellä sitä, etteikö teknologisesta kehityksestä seuraisi myös haittoja. Hänen näkemyksensä on, että hyödyt ovat tyypillisesti hieman haittoja suuremmat - tämä on selvää jos ei muusta niin ainakin siitä, että teknologia koko ajan kehittyy. Jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat, olisimme varmaan jo jättäneet leikin kesken. Lisäksi Kelly huomauttaa, että tämän päivän ongelmia ratkaistaan huomisen teknologialla, ja vaikka huomisen teknologia aiheuttaa omat ongelmansa, on niitä siis korjattava ylihuomisen teknologialla.

Kelly myös huomauttaa, ettei kelloa varsinaisesti voi kääntää taaksepäin. On mahdotonta ottaa askel takaisin johonkin tiettyyn vaiheeseen teknologista kehitystä ja pysähtyä siihen; eikä mikään vaihe tulen keksimisen jälkeen olisikaan toista loogisempi paikka pysähtyä. Ne ihmiset, jotka pitävät teknologiaa orjuuttajana ja puoltavat paluuta luontoon eivät yleensä pysty esittämään kovin hyvää tapaa siirtymän suorittamiseen - on selvää, että moinen tarkoittaisi sitä, että suurin osa maapallon asukkaista heittäisi henkensä. Teknologiasta luopuvat yksilötkin voivat yleensä tehdä näin vain siksi, että muu yhteiskunta ei teknologiasta luovu - tästä hyvänä esimerkkinä juurikin Unabomber Ted Kaczynski, joka muutti mökkiin metsän keskelle ja eli alkukantaisesti. Mitä nyt kävi autolla hakemassa varastoihin täydennystä lähikaupungista. Mitä hän olisi tehnyt, jos lähikaupunkikin olisi luopunut kaikesta teknologiasta? Tai jos Kaczynski olisi aatteilleen uskollisena luopunut myös autosta?

Täten siis teknologia, jota käytämme, luo mahdollisuuksia sekä meille että muille, ja Kellyn mukaan olennaista onkin, että me kaikki pyrimme teknologisia valintoja tehdessämme valitsemaan siten, että voimme sekä täyttää omaa potentiaaliamme että auttaa tässä muitakin. Ajatelkaa, jos Mozart olisi syntynyt ennen pianon keksimistä, sanoo Kelly, tai Shakespeare ennen kirjoitustaitoa. (Tai eräs interaktiosuunnittelija Liina ennen tietokoneita, nettiä ja moderneja mobiililaitteita? Puistattaa ajatellakin.) (Edit. En nyt tässä yritä sanoa olevani oman alani Mozart, vaan että koen todella löytäneeni oman alani - jotain, jossa omat vahvuuteni tulevat käyttöön. Ja se on jotain, jonka soisi kaikille.) Teknologinen kehitys tarjoaa enemmän mahdollisuuksia meille kaikille.

Koska, kuten sanottua, itsekin suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti, koin What Technology Wantsin sekä hyödylliseksi että kiinnostavaksi. Paikoin se menettää hieman teräänsä - esimerkiksi pitkähkö keskustelu Unabomberin näkemysten kanssa tuntui kaipaavan vähän stilisointia - mutta kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti lukemisen ja hartaan pohdinnan arvoinen. Itse asiassa haluaisin lukea kirjan saman tien uudestaan, mutta perheeni jonottaa sitä.

Tämän postauksen mahdolliseksi tekivät muuten ilmeisten internet- ja tietokoneteknologioiden ohella modernisoitu versio kantoliinasta ja tutti.

Loppukesän status

Elokuuta on vielä pari päivää jäljellä, mutta ajattelin silti summata lyhyesti kesää: ostin aika paljon kirjoja, mutta luin vielä enemmän - minulla on melkoinen lista kirjoista, joista en ole vielä blogannut. Heinäkuussa iski neulontainto: ostin myös aika paljon lankaa (jota toki ei muuten olisikaan) ja neuloin kahdet sukat ja yhdet lapaset, joista viimeiset olivat niin monimutkaiset, että palmikkoneuleinto lopahti hetkeksi. (Mutta niistä vasta hienot tuli.)

Sen lisäksi tuotin maahamme yhden kansalaisen lisää - tai pitänee sanoa "tuotimme", sillä herra Sivukirjasto oli asiassa olennaisessa osassa (myös loppuvaiheessa, jossa erinomainen tukihenkilö oli enemmän kuin tarpeen). (Tämä voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta sekä luku- että bloggaustahtiin - tällä hetkellä lukemani kirjan perusteella on vaikea sanoa. Ehkä se on vain tylsä?) Minulla on nyt nähdäkseni erinomainen tekosyy hamstrata nuorelle neiti Sivukirjastolle kaikki lastenkirjat, joista ikinä olen itse pitänyt. Toistaiseksi hän tosin keskittyy kirjojen ahmimisen sijaan maitoon varsin ihailtavalla tarmolla.

Keväällä, tai ehkä alkukesästä, luin Minna Kiistalan raskausaikaa käsittelevän kirjan Minä en sitten muutu. Muistelen pitäneeni siitä - raskaus oli melkoinen kokemus kaikkineen, ja oli hauskaa lukea jonkun toisen paasausta aiheesta. Muistan myös, etten suinkaan ollut kaikesta samaa mieltä rouva Kiistalan kanssa, mutta se ei lukukokemusta ollenkaan huonontanut - tällaisen teoksen kimpussa on vain hauska peilata ajatuksia ja miettiä sitä, minkä itse on kokenut olennaiseksi.

Minä en sitten muutu oli myös nopea- ja helppolukuinen opus, jossain määrin jopa hieman blogimainen - ilman kommentoinnin tuomaa rikkautta, tietenkin - joten sitä on kohtuullisen helppo suositella kaikille ensimmäisen lapsensa odotuksesta pöllämystyneille tuleville äideille.

Jo tuolloin keväällä pidin kyllä teoksen nimeä vähän pöljänä (vannomatta paras), ja nyttemminkin epäilen, ettei äitiydessä välttämättä ole kyse vain muutoksesta vaan siitä, että itsestään löytää uutta, mutta ei se nimi kirjaakaan pahenna.

Pari satunnaista huomiota vielä: tuntuu vähän oudolta tägätä Minä en sitten muutu tietokirjoihin - miksei meillä voi olla non-fictionia vastaavaa termiä suomeksi? Lisäksi, jos nyt kukaan haluaa seurata sukkaprojektejani tai satunnaisia jupinoitani milloin mistäkin, sen voi tehdä täällä.

Oikean ruoan puolesta

Hop. Seuraa pikapostaus, koska muistoni eivät ole enää tarpeeksi tarkalla tasolla, jotta voisin sanoa mitään kovin kummoista.

Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta on ehdottomasti lukemisen arvoinen manifesti siitä, miten syömme. Se on erityisen virkistävä, koska ei sen kummemmin pyöri minkään yksittäisen hirveyden ympärillä (natriumglutamaatti, muistaako kukaan?) vaan käsittelee aihetta laajemmin, ja saa kyllä varmaankin aikaan muutoksen itse kunkin toimintatavoissa.

Mainittakoon muuten vielä, että kirjan nimi jotenkin vesittyy suomennoksessa. Alkuperäinen, In Defense of Food, välittää viestin siitä, että suurin osa marketeissa tarjolla olevista tuotteista ei oikeastaan ole ruokaa kuin hyvin laajan määritelmän mukaisesti. Onneksi sieltä saa vielä verigreippejä.

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

Totuus ruoasta

Koska BBC:n sarja Totuus ruoasta jäi enimmäkseen katsomatta, piti lainata sarjasta kirjoitettu kirja.

Kirja perustuu tosiaan aika tiukasti sarjan jaksoihin, eikä nyt välttämättä sisällä mitään kovasti uutta jos on jotakuinkin selvillä siitä, että vihannekset ovat hyvästä ja kovat rasvat ei niinkään.

Mutta toisaalta, kirja on kiinnostava ja helppolukuinen ja kun sitä lukee, alkaa tosissaan tehdä mieli kaikkea terveellistä, kuten tomaatteja, pinaattia ja valkosipulia.

Kuvat on kivoi, kanssa.