Tyhjän huoneen kauhu

Yksinoleminen - edes hallittu - on ollut joskus todella vaikeaa.

Se on tietenkin hankalaa, jos sattuu vaikka asumaan yksin - jos kohta kuvittelen muistavani, että silloin meni enimmäkseen ihan hyvin. (Toisin sanoen roikuin eräällä internetsfoorumilla myöhään yöhön ja chattasin kavereiden kanssa, mutta niinhän mä just sanoin, että hyvin meni.)

Erään kerran tavattiin foorumin tyyppien kanssa. Seuraavana päivänä eräs bakkanaalit väliin jättänyt ystävä (olkoonkin, ettei hän ikinä kertonut minulle nimeään emmekä ikinä tavanneet) piti kiltisti seuraa netissä. Toivoi kuulemma, että välttäisin sen olotilan, jossa seinät kaatuvat päälle. Eihän se tietenkään ihan onnistunut, mutta auttoi kovasti - ajatus ei ollut vain tärkein, vaan ajatus oli kaikki.

Kun aloin seurustella (vuotta) vanhemman tieteenharjoittajan kanssa, josta sittemmin tuli talouden vanhempi DI, vietin ihan poskettomasti aikaa kotini ulkopuolella vanhemman tieteenharjoittajan kodissa. Yhteenmuutto oli noin vuoden seurustelun jälkeen olikin molemmista ihan hyvä idea, ja asiat menivät enimmäkseen mainiosti - paitsi, jos vanhempi tieteenharjoittaja lähti reissuun, jolloin seinät taas kaatuivat päälle ja tuijotin puhelinta synkkänä ja täysin varmana siitä, että rakkauteni kohde on jäänyt lentokoneen yliajamaksi, tai jotain. 

Tämä ei ole missään nimessä piirre, josta olisin erityisen ylpeä, mutta pikku hiljaa on helpottanut. Siihen asti, että lapsi syntyi - imetyshormonit nostivat rumaa päätään, ja yksinäisyys tuntui ihan kaamealta. 

Mutta nyt! Nyt täällä ei enää imetetä tai olla epävarmoja ja parikymppisiä ja ta-DAA: yksinolo (etenkin sellainen hallitun sorttinen) on parasta! Taannoinen poikien ruskaretki oli ihan mahtava myös minulle ja eilen, kun mies pinkaisi työtoverinsa läksiäisiin, en todellakaan herännyt puolen tunnin välein tarkistamaan puhelinta lentokoneenyliajoviestien varalta. Heräsin siihen kun mies kömpi viereen ilmoittaen, että "täältä tulee Mörkö." 

Tämä myös minusta selittää sen, miksi tuskin koskaan kukaan haluaisi oikeasti olla taas 10 vuotta nuorempi. Voi olla, että ihohuokoset olivat silloin pienempiä, mutta ainakaan ei tarvitse olla alinomaa niin hermostunut. Taivas!

Potkupallospesiaali

Täti-ihminen pyysi artikkelia potkupalloilijoista. Täältä pesee asiantunteva* näkemys.

Ensin muutama sana potkupallosta: hieno laji.

Sitten pari sanaa minusta potkupallon katsojana: yritys on kova. Itse asiassa olen ihan äärimmäisen pätevä penkkiurheilija, koska perusturvallisuuden tunteeni on selvästi jotenkin kytköksissä siihen, että muut urheilevat telkkarissa.** Täten pyrin (yleensä onnistuen) tietenkin katsomaan potkupallon arvoturnausten kaikki ottelut, mikä yleensä tosin tarkoittaa, että neulon samalla ja missaan maalit, koska silmukka tippui. Eurofutis viime kesänä oli tosi ankeaa, kun alkuillan ottelusta meni puolet aina sivu suun jonkun vauvahenkilön vuoksi.

Ja ennen kuin päästään itse asiaan, pari sanaa joukkueista, joita potkupallossa voi kannattaa: Suomi, Portugali, Espanja. Kaikki Afrikan maat. Kaikki Latinalaisen Amerikan maat, eritoten Brasilia - brasilialaisesta potkupallosta olen lukenut kirjankin. Tottenham Hotspur (tämä on isäpuolelta peritty. Samoin kuin Brasilia.) Pitkin hampain: Saksa (syy selviää tuonnempana.) (Jos haluatte välttämättä kannattaa muita joukkueita, saatte anteeksi.)

Katkeraksi lopuksi niihin potkupalloilijoihin, joista voi pitää. (Tässä en ole kovin hyvä, en yleensä muista kiinnittää huomiota yksittäisiin urheilijoihin.)

Ronaldo. Altavastaajien kannattajana olen pakotettu pitämään Ronaldosta, vaikka tiukkaa tekee välillä (kuten silloin kun työtoverit postaavat Facebook-fiidiini kuvia, joissa Ronaldo valmistautuu potkupallo-otteluun meikkauspöydän ääressä). Ei auta. Tyyppi on empiirisen sometutkimukseni mukaan vertaisverkkojeni vihatuin urheilija, joten.

Mesut Özil. En todellakaan osaa selittää. Ymmärrykseni mukaan taitava ja jotenkin sympaattisen oloinen. Tekee Saksasta lievästi kannatuskelpoisen joukkueen.

Torres. Puhtaasti ulkopotkupallollisista syistä, plus sillä on äärisuloiset skidit (näin heidät futisturnauksen voitonjuhlissa kentällä, minkä on myös tarkoitettava, että Torres on takuulla mitä esimerkillisin isä. Jos kohta sellainen, joka antaa lasten valvoa puolille öin, ai ai.) Täti-ihmisen mielestä myös siksi, että "raukka aina punottaa naamasta ja on niin surkean reppanan näköinen." (Minä en ole mitään punoituksia huomannut. Johtunee siitä, että itse hehkun kuin makasiinipalo pienenkin urheilusuorituksen jälkeen. Ja sitäpaitsi neulon enkä ehdi katsella kenenkään poskia.)

Kaikki espanjalaiset, joilla on hassu nimi.

Muita? Kommentoikaa! Tiedän, etten ole yksin.

* Ymmärrätte varmasti, että tämä oli sarkasmia.
** Pidän myös maastohiihdosta kovasti, muiden tekemänä (mitä pidempi matka, sen parempi.) Ideaali tapa viettää talvista sunnuntaita onkin miesten viiskymppiä. Ja ei, mua ei todellakaan kiinnosta, douppaako ne miten paljon ne douppaa. Kunhan eivät sivakoi viittäkymppiä puolessa tunnissa läpi.

Hesari ja ankeus

Ärsytys-ahdistus ja mitä näitä nyt on. Ajatelkaa miten ihanaa - koska hoidan endurorokkopotilasta himassa, ehdin purkaa sydäntäni painavat asiat teillekin.

Ensiksi myönnän ihan suoraan, että enimmäkseen pidän Hesarista kovasti. Pidän, vaikka Sanoman avustajasopimuksista kuulee outoja asioita ja siitäkin huolimatta pidän, että Nyt-liitteen tuottamiseen yhä katsotaan sopivaksi käyttää luonnonvaroja*. Ja miksipä en pitäisi: Hesari on niitä juttuja, joita vanhemmat harrastivat kun olin skidi. Lapsuuden kultaiset aamut ja sitä rataa.

Sitten oli tämä Työelämä-sivujen sotku, joka oli nolo ja kiusallinen eikä takuulla edes kovin ainutlaatuinen paitsi yhdessä mielessä: muita ei (kai) ole tullut ilmi. Ainakaan tässä mittakaavassa.

Arvatkaa, mikä koko hommassa on pahinta? Siis minusta. Teistä ehkä ei. Minusta pahinta on, että Hesari alkaa mumista "pitkäaikaisista avustajista" (ainakin Ylen uutisissa eilen.) Tämän muminan voinee tulkita näin:

Pitkäaikainen = ei ollut ennenkään mitään tämän tyypin kanssa sattunut, emme voineet tietää.
 Avustaja = vika nyt kuitenkaan ei ole meidän.

Oon synkeän vakuuttunut siitä, että puhuttelun, uudelleenkoulutusleirin ja työtovereiden tuen sijaan pitkäaikainen avustaja sai juuri lenkkaria ja tilaisuuden harkita nimen tai ammatin vaihtoa. Sanokaa, että olen väärässä: olisi ihanaa, ettei maan suurin päivälehti luikertelisi kaikesta vastuustaan sekä journalistista linjaansa että työntekijöitäänavustajiaan kohtaan juuri siitä kohdasta, jossa aita on poikki. Ja se vasta ihanaa olisikin, jos vastuu ymmärrettäisiin hieman laajemmin kuin vastuuna mahdollisimman äkkiä sanoutua irti typärehtimisestä.

* Nyt-liitteen olemassaolon paheksunta on kuulemma varma keski-ikäistymisen merkki.

Sopii puhjeta spontaaniin ylistykseen

Sain lapsen puseron viimein valmiiksi.

Aloitin sen kahdesti: ensin kokeilin jotain lankaa, jonka olin jo ostanut. Lankakaupan myyjätär oli ymmärtäväinen ja kannustavakin vielä: lapsen puserohan syntyy nopeasti, parissa viikossa, sitten voi heittäytyä itsekeskeisempien projektien kimppuun.

(Suuri idolini, Bianca Castafiore, laulaa tässä kohtaa Koruaarian kolme ensimmäistä sanaa.)

No, nyt kun olemme kaikki toipuneet spontaaneista ah ma nauran -puuskista, voimme edetä siihen, mitä tapahtui sillä jo ostetulla langalla: paidankutaleen helman leveys oli noin 150% viitearvoista. (Bianca odottaa encorea.) Marssin nöyrästi ostamaan ohjeenmukaista narua; tämä on se aiemman marmatukseni kohde, Rowan Wool Cotton 4 ply, joka sinänsä on kyllä oikein mukava lanka neuloa. Ei ollenkaan ällöttävä ja puuvillainen.

Ja nyt, sen suuremmitta puheitta, lapsen parin viikon projektipaita, aloitettu elokuussa:

Suoraan sanottuna olen aika ylpeä. Melkoista väkertämistähän tuo oli (palmikot ovat hi-tai-ta), mutta nyt se on käyttökelpoinen. Ei tosin aivan tällä sekunnilla käyttökelpoinen, sillä meilläkin on tämän viikon suurhitti, endurorokko*, eikä villapaita ole kuumevaate. Mutta jos esimerkiksi muistan etukäteen päiväkodin valokuvauksen, eivätkä eräät ole tuolloin sairaslomalla.

Ohje oli alkusyksyn Modasta, ja jos joku tuota innostuu vääntämään, haluan huomauttaa seuraavaa: huppu voi aloitettaessa vaikuttaa Senaatintorin kokoiselta, mutta lasten päät ovat aika isoja.

* Paljon parempi nimi olisi tämä endurorokko.

Perjantai, perjantai, miksei aina voi olla

Perjantaiaamu ei ollut säkenöivistä säkenöivin.

Alku olisi voinut olla huonompikin: pakkasin (liian) rauhassa viikonloppureissun romppeita ja kuuntelin, kuinka naapurissa lähdettiin päivähoitoon. Siitä olisi tietysti voinut vetää Johtopäätöksen ja vilkaista kelloa, mutta minä vaivuin horrokseen miettiessäni, miten kivan rauhallisia ovat aamutoimet yhden lapsen kanssa. (Ave, kaikki yli yhden lapsen vanhemmat. En tiedä, miten teette sen, mutta olette selvästi aika ässiä.)

Karma on narttu. Kun vihdoin suuntasin katseen kelloon, olikin tulipalokiire. Stressaannuin niin, että sain aamuriemukkaan lapsenkin kahdessa minuutissa kiukkuiseksi eikä mikään tietenkään sujunut. Esittelin lähes kaikki osaamani kirosanat, häpesin ja noiduin hieman lisää, eikä tilanne siitä kirkastunut, että kaikki sähellys oli omaa syytäni. Päiväkodin pihalla oli lapsi onneksi jo oma riemukas itsensä, olisi ehkä ollut aiemminkin ellei olisi joutunut istumaan rattaissa myssy silmillä, ahem. Tuli tietenkin kova ikävä.

Vein koiran kotiin ja astuin Duplopalikan päälle.

Myöhemmin luin Oi mutsi mutsilta antikirosanan käytöstä ja koin jälleen välähdyksenomaisen ymmärryksen siitä, miten tällaisiin kellottomiin aamuihin ja jalan alle joutuviin palikoihin pitäisi suhtautua. Toivon, että oivallus on mukanani myös kun tulee seuraava huono aamu: nyt on näin.

Mies on velho ja oraakkeli ja ehdotti jo viime viikolla, että viritämme päiväkotijärjestelyjä siten, että joka toinen viikko toinen on aamuvuorossa ja toinen iltavuorossa (eli hakemassa lasta, ennen neljää iltapäivällä siis, lapsi ei vietä päiväkodissa kymmentä tuntia vaikka niin nyt varmasti kauhuissanne kuvittelettekin) ja seuraavalla viikolla vaihto. Minusta se kuulostaa universumin parhaalta idealta: saan välillä viettää enemmän ilta-aikaa lapsen kanssa enkä ihan joka päivä tuota pelkkää miinusta työajanseurantalaitteeseen*.

Nyt on näin: zen on ymmärrettävä säännöllisesti uudestaan. Kerran kvartaalissa vähintään.

* Tuo työtuotteliaisuuden paras mittari.

Ruskaretken aikaan tytöt tanssii pöydillä

Mies häipyi viikonlopuksi "poikien ruskaretkelle". Koska kyseessä oli nimenomaan poikien juttu, joutui vanhempi DI ottamaan mukaansa myös koiran* (ja sitä myöten näki ruskaa käsittääkseni muuallakin kuin olutpullossa, haha) ja minä jäin lapsen kanssa himaan hengaamaan.

Oli ihan mahtavaa. Lupasin, että voivat koska tahansa mennä uudestaan ruskaretkelle, jos koira lähtee mukaan. Ei tarvitse edes olla syksy.

Perjantaina sain ensimmäistä kertaa hakea lapsen päiväkodista. Siellä tutkittiin pihaa täysin tyytyväisenä eikä ollenkaan odotettu äitiä saapuvaksi. Koska prioriteetit ovat kunnossa, kävimme ensitöiksemme kaupungilla: oli ehdottoman tärkeää asiaa  pullakauppaan. Sen jälkeen syötiinkin lähinnä korvapuustia. Tämä pilasi lapsen ruokahalun tehokkaasti. Pullan syömisessä ollaankin oltu lähestulkoon puistattavan huolimattomia** - millainen ihminen kasvaa lapsesta, joka ei koskaan saa pilata ruokahaluaan pullalla? Kysyn vaan.

Muu viikonloppu meni normaalimman ruokavalion ja täysin epänormaalin leppoisan*** oleskelun parissa (toki kirjastossa poiketen, kuitenkin, meillä on vielä monta Parkkista lukematta.) Olin toki jotenkin kuvitellut, että lapsi leikkii kiltisti leluillaan kun minä neulon, mutta näinhän asia ei ollut. Lapsi tyhjensi ja täytti uudelleen keittiön laatikoita (isäänsä tullut, itse olen aina vastustanut kaikenlaista siivoamista, mutta tyttäressä tätä piirrettä arvostan kyllä kovasti) ja pyrki tekemään kaikkea muutakin kiellettyä - mitä kielletympää, sen parempi. Välillä möyrittiin sängyllä ja juoksenneltiin ja luettiin kirjaa ja heiteltiin palloa ja sen sellaista. Lapsi kolautti päänsä mihinkään vain kahdesti ja karkean arvioni mukaan nauroi enemmän kuin itki, eikä vain siksi, että olen hyvä kutittamaan.

Minä join molempina päivinä kuusi litraa kahvia ja neuloin kamalasti - lähinnä mukelon nukkuessa, mutta kyllä silläkin sai ranteensa kipeäksi.

* Muutkin ruskaretken osanottajat suhtautuivat eläimeen myönteisesti. Myös hän, joka ensimmäisenä yönä heräsi siihen, että koira tuijottaa kiinteästi silmiin. Sentin päästä.
** Minä en leivo; se on kaikkien etu.
*** Ei meillä viikonloppuisin ikinä kauheasti pingoteta, mutta nyt oli niin löysää, että kumma kun ei valuttu kämpän rakenteita pitkin ulos.

Halloween-spesiaali: Apocalypse now or never

Olen viime aikoina lukenut melko lailla post-apokalyptista kirjallisuutta, joka voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan:

1. Yhteiskunta romahtaa jostain syystä
2. Yhteiskunta romahtaa zombi-invaasion vuoksi.

Huomaan tappiomielialan ja yleisen huolestumisen valtaavan alaa: kun tarpeeksi lukee kirjoja, joissa onnettomat kansalaiset vaeltavat halki maanosan etsien heinäsirkkoja syötäväksi ja kuraa juotavaksi, sitä alkaa itsekin pohtia, millaiset valmiudet tässä on selvitä ja tarjota lapselle mahdollisuuksia sitten kun yhteiskunta romahtaa. (Joku optimisti voi tietysti ajatella, ettei se ehkä romahda, mutta minusta synkeys on erityisen viehättävää näin syksyisin.)

Vaihtoehto 1 antaa syytä pohtia seuraavia asioita:

Ruoka. Omavaraistalous on huonolla tolalla, vaikka viherpeukaloni on sinänsä säälimättömän tehokas. Saan hengiltä kasvin kuin kasvin sen kummemmin edes yrittämättä, eikä meillä todellakaan ole viljelymaata. Jos nyt ensi kevääksi innostuisin jostain hankkimaan parvekeviljelysäkin, epäilen silti, ettei kolmihenkinen perhe elä sen epäilemättä runsaalla kesäkurpitsasadolla seuraavaan satokauteen asti. Mutta ehkä koiran voisi kouluttaa metsästämään citykettuja. (Ongelmana on, että se luultavasti haluaisi lempiä citykettuja. Toisaalta, silloin kettu olisi ainakin paikallaan.) 

Kuiva-ainekaapissa on tällä hetkellä avattu paketti lasagnelevyjä. Riittänee viikoksi, ellei ole vakavasti vanhentunutta R-päivän* tullen.

Vesi. Rakas joulupukki, haluaisin joululahjaksi retkikäyttöisen vedenpuhdistimen. Tai monta. Olen ollut tosi kiltti!

Will design UX for food. Parantamisen varaa tässäkin. Sitten kun yhteiskunta on mennyttä, sähköntuotannon kanssa voi olla niin ja näin, ja jos ei ole sähköä, ei ole sähkölaitteita, jotka kaipaavaat käyttöliittymää. Internetkin saattaa horjua (joskin henkilökohtaisesti aion kyllä pitää modeemimme käynnissä höyrymoottorilla) eikä näin ollen kukaan ehkä halua maksaa kesäkurpitsasäilykkeitä siitä, että piirrän heille internetpalvelun. 

Voin tietysti henkemme pitimiksi neuloa villasukkia, mutta niille on sitten parasta olla kunnon kysyntä. Note to self: yhteiskuntarakenteen romahdettua, ryöstä lankakauppa. Ja apteekki.

Vaihtokelpoiset hyödykkeet. Yhteiskunnan ollessa mennyttä raha on bittejä virtuaalisessa avaruudessa, eli käytännössä hyödytöntä. Todellinen selviytyjä lakkaakin nyt säästämästä ja siirtyy kulutusmoodiin: alennusmyynnistä voi shoppailla nahkakenkiä eri kokoisina. Niitä on sitten kiva vaihtaa ruokaan ja polttopuihin, ettei tarvitse kirjoja polttaa. 

Huom! Tämä ei ole vain huono asia. Myös asuntolaina on bittejä virtuaalisessa avaruudessa.

Vaihtoehto 2 puolestaan tarkoittaa, että kaikki yllämainittu on toissijaista, jos ei saa itseään neljännesmetriä pidempää zombia hengiltä tehokkaasti.

* Romahdus-päivä. Minä osaan prujata jenkeiltä muutakin kuin juhlapyhäspesiaalit -  edes ytimekkäät nimet isoille päiville eivät ole turvassa.

Pastaa itsesäälipäivälle

Tämä neulontajuttu on nyt jotenkin kovin epäonnista. Lapsen pusero on valmistumaisillaan: hupusta puuttuu vielä suikale. Mutta lanka on tietenkin loppu.

Koska olen noheva mimmi, nappasin lankaa tänään kerän mukaani kun kävin kaupungilla. Koska en kuitenkaan ole lainkaan niin noheva kuin kuvittelen, lanka oli väärää: ei tullut mieleenkään, että Rowan on tuonut markkinoille a. Wool Cotton ja b. Wool Cotton 4 ply -langat erikseen. Kotona selvisi, että oli Wool Cottonia vaikka piti olla WC 4 ply:ta.

Voisin tietenkin aloittaa jonkun niistä paidoista ja/tai villatakeista, joihin olen hamstrannut lankaa, mutta kierin ehkä mieluummin itsesäälissä. Sitäpaitsi rannettakin särkee. Jos se prakaa, kaikki on menetetty. Nyt tarvittaneen tiukkoja toimenpiteitä tilanteen pelastamiseksi (tällä en tarkoita, että aikoisin toimia järkevästi esimerkiksi pitämällä neulontataukoa. Tarkoitan, että aion syödä särkylääkettä ja harjoittaa huomiottajättämisen jaloa taitoa.)

Ruoanlaitto sentään sujui. Olin pitänyt puhelimen selaimessa viikkotolkulla Chicling-blogin korianteri-inkivääripestopastan ohjetta, ja se oli just niin hyvää kuin ajattelinkin - mutta ihan eri tavalla. Pelkäsin, että isoin koskaan ruokaan laittamani pala inkivääriä ja kolme puskaa korianteria olisivat jotenkin tosi överiä, mutta eivät ne olleet sitä ollenkaan. Mönjä oli uskottavasti pestoa, ja blenderimmekin ehkä joskus toipuu.

Korianteri-inkivääripestopasta

• iso pala inkivääriä
• 3-4 korianteripuskaa (kaupasta saatavia, kyllä te tiedätte)
• 50 g parmesania
• jonkun verran paahdettuja pinjansiemeniä
• 1-2 valkosipulinkynttä
• chiliä (jäi jostain syystä pois)
• öljyä
• sitruunamehua
• suolaa ja pippuria

Silppua silppuamista vaativa ja heitä listan alkupää blenderiin. Minä lisäsin epäilemättä vääräoppisesti öljyn tässä vaiheessa, ettei blenderi vallan tikahdu (kovasti se kyllä yritti). Mausta. Maista. (Riittää sen maistelun kanssa.)

Tarjoilu tapahtui niin, että keitin pastaa ja ohjeen mukaisesti laitoin noin ruokalusikallisen pestoa messiin. Sitten laitoin ns. kerta kiellon päälle -lusikallisen.

Pasta oli törkeän hyvää, mutta itse pesto ... no, sen hyvyys on varmaan jo laittoman puolella. Tätä viitsii tarjota mösjööllekin, kunhan palaa ruskaretkeltä (!!!) - yleensä tyyppi ei ole niin fiiliksissä kovin aasialaisista mauista, mutta tämän suhteen en ennakoi ongelmia.

(Tietenkin tähänkin piti lähteä erikseen hakemaan parmesania kaupasta, kun olin unohtanut edelliset päiväksi pöydälle.)

Kunnallisvaaliangsti

Ahdistaa, eikä pelkästään siksi, ettei talosta vieläkään löydy yhtään inhalaattoria: kohta pitäisi tietää, äänestääkö Iines* Ankkaa vai ehkäpä jotakuta ihan oikeaa ehdokasta. Koska maailma on kompleksinen paikka ja päätä särkee, olen lähes valmis perustamaan äänestyspäätökseni paperituotteiden oikeinkäyttöön:

1. Ehdokas lupaa kirjastolaitokselle kymmenen hyvää ja kaksitoista kaunista
2. Ehdokas ei yritä täyttää taskujani pikkuisilla lappusilla.

Kohdan kaksi kanssa törmätään väistämättä ongelmiin: on vaikea selvittää, ketkä ehdokkaista eivät tuota paperisaastetta. Oikeastaan ainoa keksimäni tapa on se, että kerään kaikki kohdalleni osuneet vaalilipareet ja vedän ison, mustan rastin kaikkien niissä mainittujen ehdokkaiden ylle. (Mahdollisesti suoraan kasvoille lapuntyrkytystilanteessa: siinä vasta tyylikäs ja ranskalaishenkinen protesti-idea.)

Valitettavasti tämä tapa haiskahtaa vaivannäöltä, voi jättää osan silpuntuottajista tavoittamatta eikä säästä taskuja paperisilpulta; toisin kuin Espoo, minä en aivan kaikkeen halua ryhtyä periaatteen vuoksi.

Seuraavaksi visioin jo joukkoistettua** Googledokumenttia, johon kaikki voisivat ilmiantaa paperilippusia käyttäviä ehdokkaita, mutta sekin haiskahti vaivannäöltä ... eikä ulkoistettu roska ole yhtään sen parempi roska. Paitsi tietenkin sikäli, ettei se ole minun taskussani.

* Naiset, ryhdistäytykää. Aku ei ole ainoa vaihtoehtonne.

** Se on crowdsourcing teille, jotka täytätte valitsemaanne some-bullshit -bingoa.

Oli perustettu ompeluseura

Ahem. Otsake viittaa juomalauluun. Sellaista se: kerran teekkari, aina teekkari, vaikka menisikin perustamaan ompeluseuran eikä metsästysseuraa.

Niin tai näin, kun tarpeeksi kauan marisin elämän tyhjyyttä yleisesti ja ompeluseurakutsujen poissaoloa erityisesti, ehdotti ystävä, että perustetaan sellainen ompeluseura, joka kokoontuu kerran kuussa maanantaisin. Näin siis toimittiin, ja nyt on elämä rikasta (ei sarkasmia).

Olemme kokoontuneet nyt neljästi, joten "perinteikäs" alkaa olla jo hanskassa ja tammikuussa olemme luultavasti ansainneet tittelin "kunnianarvoisa". Seuran elinikäinen diktaattori* määrittää kustakin kuukaudesta jonkun maanantain ja lisäksi tapaamispaikan jostakin saavutettavissa olevasta kahvilasta, jossa arvioidaan olevan maanantaisin tilaa (note to self: Gaudeamus Kirja ja kahvi ei ole se kahvila, jossa on maanantaisin tilaa) ja sitten molempia muutetaan pikaisen demokraattisen prosessin** jälkeen.

Homma on toiminut yllättävän menestyksekkäästi ja paikalle on saatu lukuisia innokkaita jäseniä. Kukaan ei ole vielä varsinaisesti ommellut, mutta neulontaa ja virkkausta on harjoitettu. Eräs toveri ilmoitti lähinnä seuraavansa ompelua, mikä on sekin ompeluseuratoiminnalle hyvä ja jalo päämäärä. Ensi alkuun juuri kukaan ei tuntenut muita kuin seuran elinikäisen diktaattorin (joka puolestaan tunsi kaikki), mutta pikku hiljaa mukaan on tullut ihan uusiakin tyyppejä ja se on ihan mahtavaa. Okei, yksi uusi tyyppi toistaiseksi, mutta olen kuullut, että muillakin on hyviä aikeita.

Neljän kerran perusteella voin sanoa, että ompeluseuratoiminta on ihan parasta! Toivon ihan koko sydämestäni, että tästä tulee pitkäikäinen juttu (eihän se välttämättä toteudu, mutta pyrkimys on kova. Neulonta tekee sielulle hyvää ja ystävät myös.)

Perheemme lanka-asioiden asiainhoitajana haluaisin muuten muistuttaa siitä Kerän pop-up -kaupasta Kiseleffin talossa. Oikeesti ihmiset, älkää menkö Hulluille päiville, menkää Kerään. Tulette paremmalle tuulelle.

Lavastettu tilanne: tässä maailman täydellisimmässä lankakorissa ei voi säilyttää lankaa tai puikkoja, sillä perheen kymmenkiloiset haluavat syödä lankaa tai puikkoja.

Minä kävin Kerässä tänään ja löysin langat yhteen neuleeseen, jonka ohjetta olen odotellut jokusen tovin kirjastosta saapuvaksi. Nyt ohje on vihdoin täällä, ja lanka, jonka hommasin (Debbie Blissin uutuusvillalanka Bluefaced Leicester Aran***), on ihan täy-del-lis-tä.

Olen myös neulonut enkä vain ostellut lankaa, mutta tällä hetkellä tyttären puseroprojekti vie kaikki voimat. Olen onnistunut katkomaan kahdet bambupuikot sen kanssa. Huoh.

* Minä. Self-appointed.
** Ensimmäinen vastalause.
*** Lampailla on kuulemma sininen naama, mutta tulkintani mukaan ei hapenpuutteen vuoksi.

Lokakuun ensimmäinen, redux

Äsken keskusteltiin.

"Internet on rikki."

"Mä buuttaan ton reitittimen ihan kohta."

"...sä kuitenkin vaan katkaisit sen, että mä alkaisin tehdä sun lapasiin peukaloita."

"Ens viikoksi on luvattu kylmää säätä."

Hetken hiljaisuus.

"Pitäis kyllä ostaa uus reititin."

"Hoidaksä sen?"

"Totta kai. En kai mä sitä nyt sulle jätä. Sä oot tyttö!"*

"Tyttö, joka tekee sun lapasiin peukaloita."

"Kiva tyttö!"

Isot ja pienet lapaset

Viikonloppu on ollut aika paras. Lokakuun ensimmäinen ei taaskaan pettänyt (eikä taaskaan tarvitse lukea matikkaa. Aion iloita tästä 80-vuotiaaksi.) Sää on ihanan kirpakka, aurinkoinen ja juuri sopivasti viileä, ja ainakin Herttoniemi on lähes parhaimmillaan.

Kävi myös ilmi seuraavia asioita**:

1. Lapsi pitää hummuksesta. Hyvä lapsi! Kunhan jätät äidillekin.
2. Suuhygienistillä käynti on paljon kivempaa, jos siellä käy kahden vuoden välein (eikä kymmenen, kuten joidenkin tiedetään tehneen.) Vertailut espanjalaiseen inkvisitioon voi lähestulkoon unohtaa.
3. Vuosaaren Piilokirppis ei huou Lanttilan ale -fiilistä lainkaan samalla tavalla kuin Kumpulan Vekarakirppis - pienempi, rauhallisempi, tykkäsin. Tosin talvihaalarit sun muut tappelisin edelleen Vekarakirppikseltä valikoimasyistä.
4. Ostin lankaa.
5. Minussa asuu ihminen, joka hamstraa lankakaupan alekorista kaikki kerät sitä järkyttävän hienoa harmaata merinovillaa. (Miten voi olla noin upea sävy? Miten se voi olla alessa? Miten monta kerää sitä on?)

Flunssan ja keuhkoputkentulehduksen aiheuttaman pakkotauon jälkeen (joku rotta*** on käyttänyt kaikki meidän inhalaattorit ja unohtanut ostaa uusia) kävin juoksemassa. Oli ihan hirveää. Tiistaina uusiksi.

Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen on päästy sopuun myös syksyn menoista. Minä pääsen a) työpaikan ja b) erhevalmennuskerhon pikkujouluihin (olettaen, etteivät ole päällekkäin), c) kirjabloggaajia tapaamaan ja d) kirjamessuille. Mies pääsee e) poikien ruskaretkelle, f) työkaverin läksiäisiin, g) digimessuille ja h) digimessujen jälkeisille "yksille". Mun matriisilaskennan ymmärryksellä tuo vaikuttaa kohtuulliselta. Kiristin vielä itselleni yhden krapula-aamunkin lupaamalla selvitä junamatkailusta koiran ja tytön kanssa yksin, ettei koiraa tarvitse laskea yhdeksi ruokailijaksi ruskaretkellä.

Nyt tuntuu siltä, että joka viikonloppu voisi olla lokakuun ensimmäinen viikonloppu.

* Perheensisäinen tytöttely on meillä ihan a-ok.
** Kaikki paitsi kohta #4 tulivat yllätyksenä.
*** Minä.

Lankakauppavierailuja, osa 2: Kerä

Tampereella sijaitseva Kerä on vinkeä pulju. Olen erikseen hankkiutunut sinne kahdesti, mikä on melko paljon ottaen huomioon sen, etten Tampereella ole ihan kauheasti hengannut sitten seitkytluvun lopun, jolloin kävin siellä syntymässä. (Tai no olenpas, hengasin joskus sellaisella nettifoorumilla, ja sen tiimoilta tuli sitten reissattua tukka putkella ympäri maata ihmisiä tapaamassa. Mutta se oli sitä villiä nuoruutta se. Kun kaikki oli paremmin paitsi neulontataidot ja niin edelleen.)

Ensinnä on pakko nostaa hattua, tai ehkäpä itse neulottua pipoa: entisessä duunissa päädyin jotenkin ihmettelemään sosiaalisen median hyväksikäyttöä markkinointikuvioissa. Se on kuulkaat ihan hanurista, etenkin jos sitä tekee kumisaapastehtaassa, jossa kaikilla on Mielipide ja kuusisataa kiloa kyynisyyttä. Mutta Kerän omistajattaret, he hoitavat homman tyylikkäästi, koukuttavasti ja saavat koko jutun vaikuttamaan siltä, ettei lankakaupan pitäminen ja asiakkaiden kanssa viestintä mitään työtä ole vaan silkkaa tanssia ruusuilla. Joista äiti on poistanut piikit.

Loppujen lopuksi olin ihan koukussa (haha, see what I did there? Koukussa! Get it? Ai olen kertonut tämän vitsin jo aiemmin?) jo ennen kuin Tampereelle kesällä äidin kanssa huristelimme; vieläkin tuntuu välillä siltä, että asun väärässä kaupungissa. Toisen visiitin tein pari viikkoa sitten mökkireissun osana, ja oli kuulkaa ihan superluksusta istua yksinään junassa kaksi tuntia ja lukea ja neuloa.

No, sitten se kauppa. Se on ihana: tosi kaunis, sopivasti mutta ei liian täynnä lankaa - ja pieni. Pieni on kuitenkin kaunista, etenkin alamittaisissa ihmisissä mutta myös lankakaupoissa. Olen edelleen sitä mieltä, että jos kauppiaalla on hyvä maku, puolestani suoritettu esikarsinta on varsin tervetullutta. Se kyllä Kerässä toteutuu jos mikä. Valikoima harmaan sävyjä on ilahduttava (valitettavasti kaikkea kuolaamaani lankaa ei sitten riittänyt ihan villapaidaksi asti, mutta kaikkea ei voi saada ja näköjään vielä yhdet paitalangat kuuluvat tähän kategoriaan.) (Toinen asia, joka Kerässä toteutuu, on raivostuttava määrä erilaisia kursseja ja tapahtumia, joille en voi osallistua.)

Tästä tuli nyt hieman mainospostaus (joskaan ei maksettu), mutta Kerä piipahtaa ensi viikolla pääkaupunkiseudulla Kiseleffin talossa, joten ainakin lankavarastoihin pääsee tutustumaan, vaikkei haluaisikaan reissata Tampereelle. Mää ainaskin meen, mulla on sinne lahjakorttikin.

Pahoittelen muuten kuvamateriaalin puutetta: en kehdannut kaivaa blogiuskottavaa kännykkäkameraani esiin. Olisivat vain (sinänsä aivan oikein) ajatelleet, että siinä taas joku bloggarinkutale. Olisin voinut ottaa toki kuvan myös niistä sievistä paketeista, joihin langat kääräistiin, mutta riivin nekin tietenkin auki tuotapikaa esitelläkseni ostoksia kaikille ja ruokakaupan kassalle; sitten lapsi söi käärepaperit.