Kaksi voittoa ja yksi luovutus

Ipanalla oli lauantaina ensimmäinen kuorokonsertti.

Kaksi tuntia ennen konserttia hän muisti, että häntä ujostuttaa esiintyminen kauheasti. Niin kauheasti, että oikeastaan hän ei haluaisi konserttiin ollenkaan. Minä ilmoitin, että tällä aikataululla ei luisteta. Ipanan isä muisti erään satubalettiesityksen ja huolestui, että ehkä tästäkin tulee katastrofi. Minä ilmoitin, että sitten tulee.

Skidi meni konserttiin ja jännitti ihan hirveästi. Hän itkeskeli itsekseen eturivissä parin ensimmäisen biisin ajan. Sitten hän rentoutui ja muisti rakastavansa laulamista. Konsertin jälkeen luoksemme pyrähti hyvin iloinen (ja tunnekuohuista hyvin väsynyt) nuori neiti, jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Sunnuntaina ipanan oli määrä lähteä isänsä kanssa lumilautailemaan. Vaan ne jyrkät mäet! Kaksi tuntia ennen lähtöä hän muisti, ettei oikeastaan pidä niistä. Itse asiassa hän pelkää niitä yli kaiken, eikä oikeastaan haluaisi lähteä ollenkaan.

Keskustelimme siitä, onko lumilautailu noin yleisesti ottaen perseestä, vai onko siinä kivojakin hetkiä (on), ja siitä, onko mikään harrastus aina mukava (ei) ja siitä, onko se nyt niin vakavaa jos vähän kaatuu.

Skidi lähti lautailemaan ja jännitti ihan hirveästi. Joitakin tunteja myöhemmin sain viestin, jonka mukaan sää on mitä parhain, lapsi laskee tosi hyvin ja sillä on luultavasti hauskaa. Kotiin palasi hyvin iloinen nuori neiti, joka oli laskenut jyrkkiä rinteitä, kaatuillut ja noussut pystyyn, löytänyt itseluottamusta ja nauttinut tekemisistään, ja jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Syksyllä eräs henkilö innostui kokeilemaan lähikirkon jumppasalissa futsalia. Tarjolla olisi ilmaisvuoro höntsäfudista.

Ensimmäinen kerta meni moukan tuurilla mainiosti, mutta siitä alkoi alamäki. Moukan tuuri haihtui ja paikalle tuli muitakin innokkaita uusia pelaajia. Henkilöstä alkoi tuntua, että hänen olematon pallonkäsittelytaitonsa ja kaikenlaisen pelistrategian täydellinen ymmärtämättömyytensä pilasi joidenkin pidempään futsalia harjoittaneiden treenit.

Henkilön puoliso ja äiti molemmat kannustivat: kyse ei ole sinusta, he sanoivat. Älä anna periksi.

Mutta vaikka henkilö tiesi, järjellä ajatellen, että kyse ei välttämättä tosiaan ollut juuri hänestä henkilönä, ja että toisten turhautuminen oli toisten ongelma, ei hänen vastuullaan, ja että kaikissa sosiaalisissa tilanteissa muutokset ottavat aikansa ... silti henkilöä ahdisti ajatuskin paikalle menemisestä.

Henkilö lopetti futsalin suurinpiirtein yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja tuntee tänäkin päivänä helpotusta päätöksestään.

---

Lasten kasvatuksen kultainen sääntö tosiaan lienee, että älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon.

Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:

"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:

"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

En tuntenut mä ennen ystävää

Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:

I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!

Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.

"Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!"

Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.

Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.

--

Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.

Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.

[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]

Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.

(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)

--

Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)

Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.

"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."

Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.

--

Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.

Että nyt kaikki yhdessä:

My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Kerran joulukuun aikaan

Terve.

Olen istunut kaksi päivää Selling your ideas -koulutuksessa, jonka idea ei ollut niinkään opettaa, miten omat hyvät ajatukset tungetaan väkisin vastaanottajan kurkusta, vaan ehkä enemmän jonkinlaista kokonaisvaltaista dialogia. Tai niin minä sen ostin, koska en halua myydä mitään.

Koulutus oli hämmästyttävä kolmesta syystä: ensinnäkin se oli todella hyvä, toiseksi minulla ei ollut siellä kertaakaan tylsää ja kolmanneksi kaikenlainen kiusaantuminen loisti poissaolollaan. En tiedä, miten tämä kaikki tehtiin. Tähän asti en todellakaan olisi uskonut, että on mahdollista järjestää koulutus, jossa aivot eivät valu tylsyyden vuoksi korvista ensimmäisen vartin jälkeen.

Mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa edes neuloa.

---

Kun tulin kotiin, lapsi piirsi kirjettä joulupukille. (Isänsä sitten sanallisti toiveet tekstiksi.) Yksi toivelahjoista - joita oli maltillisesti neljä - oli yllättävä.

"Mikäs tuo on?"
"Sähkökone."
"...Mitäs se sähkökone tekee?"
"Jos sähköt vaikka loppuu mummolasta tai täältä kotoa, sähkökone voi auttaa."

Olen myönteisen yllättynyt tosi monesta asiasta tähän liittyen. Keskustelusta. Muiden ajattelusta. Visionäärisestä suhtautumisesta pieniin sähkökatkoihin.

Ja mistäs sen tietää, miten yleishyödyllinen kapine generaattori kohta on. Ehkä ostan kaksi.

---

Huomasitte ehkä, mutta toivottavasti ette, etten todellakaan päässyt haasteessani kompastelematta edes marraskuun loppuun. Kuukaudesta puhumattakaan.

Hämärinkäinen

Lainasin Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon uutuuskuvakirja Hämärinkäisen kirjastosta, ja voi jukupätkä kuulkaa.

Hämärinkäinen kertoo hämärästä ja pienestä olennosta, joka sitä kutoo kangaspuillaan - ja siitä, mitä tapahtuu, kun kukkakauppias Keikander haluaa enemmän valoa ja rikkoo kangaspuut. Se rotta.

Joskus kävelee vastaan lastenkirjoja, jotka puhuttelevat lukijaansa jotenkin tosi syvältä. Tarttuvat kädestä ja kertovat lempeästä hämärästä ja pehmeästä pimeydestä. Siitä, miten kaiken valaiseminen ei aina ole tarpeen tai edes hyödyllistä.

Kuvat ja teksti ovat kuin yhtä, kauniita ja utuisia ja turvallisia.

Ollaan skidin kanssa tykätty aiemmistakin Teräs/Pertamo -kaksikon kirjoista, mutta tämä Hämärinkäinen on kyllä ihan täysosuma. Lukija rakastui kirjaan niin, että aikoo pyytää sitä joulupukilta.

Ja ilmeisesti myös tyttäreni piti kirjasta.

Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

Postaus, jossa rinnastan lapsen ja koiran

Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?

Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"

Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.

Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.

Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.

Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.

Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.

Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.

On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.

Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?

Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.

On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.

Vastustamaton voima vs. ylitsepääsemätön este

Minulla on aina silloin tällöin tapana lainata kirjastosta lastenkirja Vesta-Linnea ja hirviöäiti. Etenkin siis silloin, kun ajattelen lapseni tarvitsevan vertaistukea.

Niin nyt sunnuntainakin, kun lähdimme kirjastoon otettuamme sitä ennen äänekkäästi yhteen - tällä kertaa pukeutumiseen liittyvistä kysymyksistä, joihin meinasin paneutua syvemmin kunnes tajusin, että jos ei ollut paikalla, tuskin voi mitenkään käsittää, miten asiasta voi saada äänekkään yhteenoton. (Jos kohta väitän, että lähes kaikki perheensisäiset riidat ovat sellaisia, että Asterix pitäisi ydinperheyttä varmasti vain yhtenä roomalaisen hulluuden erikoisena ilmentymänä.)

Itse kirjastoreissu sujui kyllä oikein mukavissa merkeissä, mutta tässä on ollut vähän sellaista kasvattamisen tarvetta viime aikoina puolin ja toisin.

Eilen eräs isä luki lapselleen iltasaduksi teoksen Vesta-Linnea ja hirviöäiti ja herätteli sitten varovaisesti keskustelua siitä, tuntuuko tyttärestä joskus samalta (äänekästä yhteenottoa seuranneena ja sovitelleena henkilönä miehelleni eivät varmaan jääneet kirjan lainaamisperusteet ja fiilikseni asian tiimoilta kovinkaan suureksi arvoitukseksi.)

Tytär oli nauranut ja sanonut, että eihän minulla ole hirviöäiti.

Ajattelin tämän itselleni äitienpäivälahjaksi.

Vuoroin vieraissa

Lapseni, elämäni ilo ja päivieni valo, heräsi eräänä yönä kovaan yskänpuuskaan.

Yskähän on siitä hauska, että sille ei voi tehdä paljon mitään. Tein silti minkä pystyin ja silittelin yskästä turhautunutta ipanaa, kunnes hän rauhoittui.

Kun lapsi alkoi vaikuttaa siltä, että haluaisi taas kokeilla nukkumista, kerroin meneväni sänkyyn.

"Mene vain", sanoi tytär. "Minä pärjään."

Pärjää! Hän pärjää! Sydän käpristyi, ja olisi käpristynyt vaikkei viimeinen sana olisikaan tullut itkunpurskahduksen saattelemana. Tein siis sen, mitä epäilemättä jokainen äiti olisi tässä tilanteessa tehnyt ja yritin jatkaa silittelyä, kunnes kärttyisä kolmevuotias komensi ulos. Sitten menin omaan sänkyyni itkemään kaikkea, mutta etenkin hirveyttäni äitinä.

Lapseni pitää pärjätä!

Aamulla muistelin, kuinka toverini, ihana Venni kuvaili tuttivieroitusta sanoilla "särjen lapseni sydämen ja tallaan päälle".

Että jos minä silloin tutin viemällä tallasin lapseni sydämen, en tullut ajatelleeksi, että hän aivan tahattomasti - ja näin pian - tekisi saman minulle. Ja silti mieluummin näin päin, tietenkin.

Lahjonta ja miksi se ei kannata

Ipanalla oli silmätulehdus.

Viikon ajan tavalliset aamu- ja iltatoimet muuttuivat kamppailulajiksi, jossa tekniikoina olivat puolesta riippuen uhkailu (vanhemmat), paini (lapsi) ja krokotiilinkyyneleet (itsestäänselvästi lapsi). Lopulta annoimme periksi ja ristimme kätemme toiveikkaina: kyllä tässä varmaan on jo lääkitty kaksi päivää oireiden loppumisen jälkeen, eikö ole, onhan.

Sitten silmät alkoivat rähmiä uudestaan.

Lähestyin lastani silmätippaputkilon kanssa arvattavin seurauksin. Tytär oli jo vetämässä henkeä megalomaanista rääkäisyään varten kun sain älynväläyksen, jollaiseen vaaditaan aitoa epätoivoa:

"Saat tarroja! Aina kun laitetaan nää silmätipat kiltisti ja huutamatta, saat tarroja!"

Seuraavana päivänä kipitin kauppamaan ostamaan ns. paskalastillisen tarra-arkkeja, joista leikkelin sopivia kokonaisuuksia purkkiin. (Valmistauduin ilmeisesti henkisesti siihen, että silmätippoja käytetään noin toukokuulle. Vuoden 2018 toukokuulle.)

Kaksi päivää myöhemmin olin valmis julistamaan, että lahjonta on paras idea ikinä. Tarrat poistavat yllättäen kaiken silmätipoista johtuvan kivun! Miksen ole aiemmin tajunnut lahjoa? Silkkaa neroutta!

Sitten kävi ilmi, että koko kuviossa on joitakin huonojakin puolia:

1. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 1: Kun kaksi päivää lahjoo ipanaa tarroilla, jotta hän suostuu ottamaan lääkkeensä vastaan kiltisti ja huutamatta, kolmantena päivänä hän olettaa voivansa karjua pää punaisena nähdessään silmätippatuubin ja silti saada tarroja. Koska tarrat ja silmätipat, match made in Heaven, eiks?
2. Saavutetuista eduista ei luovuta pt. 2: Nyt lapsemme haluaa tarran palkinnoksi kaikesta muustakin. Reippaasta pukemisesta, reippaasta syömisestä, reippaasta hengittämisestä.
3. Taloudessa on tarroja: Tämä on ilmeisesti sama kuin se, että taloudessa on sipsejä. Jos on, ne pitää käyttää. Heti. Vastalauseita ei kuunnella. Niinpä lapsi ei siis vain halua tarroja palkinnoksi jostain, hän haluaa niitä koska niitä on.

Nyt ollaan sitten pisteessä, jossa ipana ei nuku vaan hiipii iltayöstä sängystään liimailemaan tarroja piirustuksiinsa.

Lahjonta. Se vaan ei toimi.

Äiti on tyhmä

Ensiesitys näytelmälle "Äiti on tyhmä" nähtiin Herttoniemen teatterissa tänään. Yleisön kiihkeästi kaipaamia uusintaesityksiä on otettu iltaa myöten. Välillä käydään myönteisen puolella, eihän siitä näytelmälle saada draaman kaarta, että kaikki on vain synkkää.

Esitys sattuikin sopivasti päivälle, jolloin olo on muutenkin oikein monipuolisesti tyhmä.

Kävin silittelemässä kissaa. En ole oikein ikinä oppinut ymmärtämään kissojen päälle, kun saan niistä helposti jymäkän astmakohtauksen, mutta kun naapuri suhautti lomalle, oli pakko opetella. Ja kissa, sehän on kuin hassusti kuriseva koira, heti tuppaamassa syliin ja ruokaakin kerjäämässä.

Luulin, että ovat ihan toisenlaisia.

Olennaisinta oli kyllä, että kun yksi kappale katteja kiipeää syliin ja pontevasti vaatii tulla silitetyksi, sen tottelemisesta tulee hyvä mieli.

Pahastuisikohan naapuri jos menisin yöksi kissan viereen nukkumaan, lattialle vaikka?

Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.

Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.

Harrastusten tarpeellisuudesta

Vein lapsen tanssitunnille.

Tähän asti olen ollut aika kovaäänisesti (mm. täällä Leopardikuningattaren luona) sitä mieltä, että päiväkoti-ikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia, eteenkään, jos hän käy siellä päiväkodissa. Pohjaan näkemykseni joskus Yle Puheelta kuulemaani Marjatta Kallialan mainioon haastatteluun, jos kohta on huomautettava, että voi toki olla, että kuulin haastattelusta täsmälleen, mitä halusin siitä kuulla, eikä Kalliala sanonut mitään sinne päinkään.

No mutta joka tapauksessa. Oikeastaan olen edelleen samaa mieltä jopa hieman laajennettuna: en ole varma, tarvitseeko kukaan ohjattua ja strukturoitua harrastustoimintaa sinänsä (vaikka jotkut siitä varmasti hyötyvätkin.) Minusta konsolipelaaminenkin on harrastus, lukemisesta nyt puhumattakaan.

Kesällä kun katselimme ympäriinsä tanssahtelevaa tytärtä, tulin kuitenkin ajatelleeksi, että saatan tarkastella asiaa väärästä näkövinkkelistä.

Tuli jano.

Kyse ei siis niinkään ole siitä, että lapsi välttämättä tanssituntia tarvitsee - mutta ehkä sellaisella käyminen olisi hänestä hauskaa?

Niinpä heittäydyin Googleen ja löysin kuin löysinkin lastentanssitunnin. (Disclaimerina haluan sanoa, että ymmärrän kyllä, että varmaan tanssitunti tässä vaiheessa on melkein sama asia kuin jumppa, mutta nyt haettiin tanssia. Joskus ruusu ei toisin nimin yht’ ihanasti tuoksu.) Sovimme myös miehen kanssa, että hampaat irvessä ei harrasteta. Jos ei ole hauskaa, lopetetaan koko touhu.

Eilen siis mentiin tanssikeskus Footlightiin (mainostan tätä maksutta nyt, koska toivoisin tunnille lisää ipanoita). Tajusin vasta aamulla, että lapsen pitänee jäädä tunnille ihan yksin, ja, korollaarina, että hän ei välttämättä moiseen pelleilyyn suostu. Kysyin asiasta metroa odotellessa: uskallatko?

“Uskallan”, sanoi lapsi.

Mitä vähättelyä. Tytär otti pari iloharppausta päästessään tanssisaliin sisälle eikä peräänsä katsonut. Tunnin jälkeen sain kuulla, että tosi hauskaa oli ja uudestaankin mennään.

Niin mennäänkin, niin kauan kuin on hauskaa. Kaikki hauska tunnetusti tekee hyvää vatsalle.

Lukuhetkiä

Toden sanoakseni meillä on viime viikkoina luettu vähän vähemmän. Joka päivä iltasatu, mutta joka päivä ei välttämättä mitään muuta. Välillä huvittaa enemmän, välillä vähemmän, ja tällä tarkoitan lasta - lukutarpeet ovat näemmä eläväistä sorttia. Kuukausi sitten luettiin ihan koko ajan, sitä ennen oli taas hiljaisempaa.

Lapsi kuitenkin lukee - tai siis katselee - kirjoja aika paljon ihan itsekseen. Etenkin ennen nukkumaanmenoa.

Sisustusta

Tämä postaus liittyy löyhästi Bleuen hienosti organisoimaan Blogien lastenkirjaviikkoon. "Löyhästi" siksi, että vanhalla iällä minusta on tullut kykenemätön noudattamaan ohjeita, mutta pidän ideasta.

---

Mies luki tovi sitten lapselle iltasaduksi eläinsatuja. Diili oli, että joka ilta luettiin yksi muu satu ja yksi Kolme päkäpää pukkia. Sen lapsi osasi ulkoa, päiväkodissakin oli luettu.

Tällä viikolla katseltiin lapsen kanssa ikkunasta ulos.

"Kato, tuolla on pukki! Ei kun se olikin koijja. Minä sanoin vääjin!"
"Ei se mitään, vaikka sanoo väärin. Äitikin sanoo usein väärin."

(Tikahduttavaa rakkautta. Ällistystä siitä, että joku onnellinen elää maailmassa, jossa on ihan todennäköistä, että talomme ohitse kävelee pukki.)

---

Kirjalliset möröt ja hirviöt ovat kova juttu. Vähän aikaa sitten piti lukea paljon Nyytiä ja Vaarallista matkaa, sillä niissä on mörkö. Mörön yksinäiset päivät ovat nyt ohi - hän saa usein suukon.

Ojensin lapselle muutaman kirjan sängyssä katseltavaksi. Vähän ajan kuluttua kuului huoneesta mökää.

"Mitä kamalia kirjoja sä sille annoit?" kysyi mies. "Joku hirviökirjakin!"
"Ai se Hassut hurjat hirviöt?" kysyin minä. "Me luettiin se tänään, ei se ollut siitä pelottava."
"No nyt oli."

Seuraavana iltana huoneesta kuului taas mökää:

"Minä haluan hiiviökiijan! Tuon hiiviökiijan minä haluan!"

---

On käynyt ilmi, ettei Pija Lindenbaum kirjoita tarpeeksi nopeasti. Olemme lukeneet nyt kaiken, mitä kirjastosta löytyy. Henna-kirjojen jälkeen suosikkeja ovat olleet (tässä järjestyksessä) Kenta ja barbiet, Essin uni hukassa, Kun Ollin äiti unohti ja Pikku-Litti ja lempparieno. Tämä on ollut myös kirjastostalainaamisjärjestys.

Lindenbaumit ovat kyllä ihan yleisparhautta. Olen huono symboliikan etsijä, mutta eilen, kun luimme Henna ja hurjat hirvet -kirjan iltasaduksi (lapsen pyynnöstä) tajusin, että tähän asti hieman henkilökohtaisia kipupisteitäni kosketellut kirja kertoo aika hienovaraisesti siitä, miten on ihan ok leikkiä omalla tavallaan, ja että jos tulee surulliseksi siitä, kun joku riehuu ja pilaa leikit, sekin on ihan sallittua. Hyvä Liina! Kirjallisuuden tulkintaa jo 35 vuotta! Tarkoitan, 34 vuotta ja 8 kuukautta!

Toivottavasti lapsi imee kirjoista paljon hyviä juttuja itseensä. Sitä odotellessa käperryn iltaisin lapsen viereen lukemaan tarinaa. On kovin mukavaa.

---

Eräänä aamuna lapsi oli ollut jo hereillä, kun mies meni herättämään, ja rauhassa sängyssä lukenut Hassuja hurjia hirviöitä.

Mitäs sitä suotta sängystä höyryämään. Itsekin jäisin useimmiten mieluiten lukemaan.

EDIT. Yksi "jälkeen" lisätty.

Kevään parhaat trendit

Vannoutuneena vastarannankiiskenä minusta on raskasta sanoa seuraava, mutta sanonpa silti: henkilökohtaisella rintamalla syksyn ja kevään kovin juttu on ollut itsevihapuheen lopettaminen. Siitäkin huolimatta, että se on nyt niin kovin trendikästä.

Ollakseni aivan rehellinen, en tiedä, miten tässä näin kävi. Yritinhän minä, toki, mutta vähän huomaamattani myös onnistuin. Toiko ikä muassaan himpun verran viisautta, vai kalautinko ehkä pääni epähuomiossa johonkin; loppuiko itsevihapuhe siihen, että rupesin rakastamaan itseäni, vai rupesinko rakastamaan koska lopetin itsevihapuheen.

Tarkemmin ajateltuna luultavasti kalautin pääni. 

Lopputulos on kuitenkin ihan häkellyttävä. Voin katsoa itseäni peilistä ja pitää näkemästäni. 

(Tuohon edelle pitäisi ehkä laittaa caveat siitä, että pidän näkemästäni siitä huolimatta, että olen epätäydellinen, mutta ajattelen sen olevan tarpeeton kahdesta syystä: ensinnäkin täydellisiä ovat luultavasti vain he, joilla on henkilökohtainen photoshoppaaja, ja toiseksi en usko siihen, että täydellisyys tuo muassaan hyvää mieltä. Pöljä pömppis sen sijaan ei vie hyvää mieltä, se on nyt empiirisesti testattu.)

Niinhän tässä ei esimerkiksi käynyt, etten olisi ikinä laihduttanut enää, vaikka lupasin - sen sijaan kävi niin, että ne pari jouluna tullutta kiloa laihdutin pois ilman raivoa ja itseinhoa. Sitten katsoin itseäni peilistä ja mietin, että ehkä voisin vielä pari kiloa laihduttaa, niin juoksu kulkisi keveämmin. Tai toisaalta voisin olla laihduttamattakin, ei se ole niin kovin tarkkaa. 

Ostin pöljät ja trendikkäät kuviolliset trikoot ja laitoin ne jalkaan. Sitten laitoin ne jalkaan uudelleen, koska minulle tuli niistä parempi mieli, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) ne ovat pöljät ja trendikkäät enkä ole kaksimetrinen huippumalli. Sääreni eivät kestä esittelyä yhtään entistä paremmin, mutta pääni kestää.

Lapsen osalta kevään huipuin trendi on sen sijaan leikki-iän avaus. Tyyppi sai jonkun level-upin ja leikit hyppäsivät uusiin sfääreihin. Minä otan mielelläni kutimen ja menen siihen viereen ihan vain tuijottamaan ällistyneenä ja ihastuneena.

Pahinta äitiydessä

Se, mikä on äitiydessä pahinta, on muuten pahinta myös esim. koiranomistajuudessa. Tai ehkä ylipäänsä siinä, että kiintyy toiseen elävään olentoon.

Eilen kävimme lääkärissä kun lapsen hengitys oli hieman raskasta, kiitos flunssan. Hieman, haha. Lääkärin kanssa käytiin dialogia, jossa eräs äiti kysyy, että "Ei mikään keuhkokuume kuitenkaan?" ja lääkäri vastaa rohkaisevasti "Ei välttämättä!"

Ei välttämättä. En purskahtanut heti itkuun. Huimasi. Ajattelin Lastenklinikkaa, jonne kuitenkin yötä vasten joutuisimme, tuskaisesti hengittäen koko sakki (kuka nyt mistäkin syystä). En ajatellut veljeäni, joka kuoli sairaalaan, kuumeeseen. No totta kai ajattelin veljeäni. Ajattelin, että on tämä äitiys perseestä kun ei voi rauhassa purskahtaa itkuun vaan pitää mennä naama peruslukemilla labraan verikokeeseen.

Lapsi ei ollut tietenkään yhtään huolissaan, tai edes kovin kipeän oloinen. Laboratoriossa hän varmoin ottein suoritti täsmäiskun tarralaatikolle ja kesti verikokeen kertaakaan edes inahtamatta. Kävimme hengittelemässä keuhkoja avaavaa lääkettä kuin olisimme olleet ennenkin asialla. ("Hänelle selvästi kannattaa selittää etukäteen, mitä tulee tapahtumaan", huomautti hoitaja.) Kävimme leikkitilassa syömässä näkymätöntä kahvia, vettä, pullaa, kukkakaalia, retiisejä ja tomaattia, joita lapsi puuhakkaasti tarjoili.

Kävimme kuuntelemassa keuhkoja, hengittämässä lisää astmalääkettä, ja kuuntelemassa vielä kerran. Sitten lähdimme kotiin. Lääkäri käski olla huolehtimatta. En kysellyt, olisko sellaista varten tarjolla otsalohkolobotomia. Lastenlääkäriasemallahan me olimme.

Yöllä ei tarvinnut lähteä sairaalaan, mutta työvuoron saaneena jaksoin huolehtia ja stressata konttorilta käsin reippaasti ihan koko päivän. Kotiin tullessa vastassa oli lapsi, joka ...

...halusi potkia palloa reppu selässään.

Minusta minäkin pärjäsin lopulta ihan kohtuullisesti, vaikken edes tarraa saanut.

All by myseeeeeelf

Pari viikkoa - viime perjantaihin asti - ristin sormia ja varpaita ja hyräilin Egotripin Moulaa!-biisiä:

Jos vaikka sellaisen
voittais niin takuulla en
soittaisi ja kertoisi
en kertoisi kenellekään

Minä en voittanut lotossa. Voitin ihan yksin vietetyn viikonlopun. Mies lähti rymyämään ja lapsi mummolaan.

"Voi sitten tuntua vähän tyhjältäkin", varoitti yksi jos toinen, kun kuitenkin kerroin (mutta en silti kertonut kellekään, joka olisi saattanut haluta täyttää tyhjää viikonloppuani.) En minä sitä, ettenkö tunnistaisi tyhjän huoneen kauhua. Ettenkö tietäisi, miltä tuntuu, kun humisevassa yksinäisyydessä aika ei kulu ja ahdistaa.

Vaan toisen roska on toisen aarre, vai miten ne siellä Siivouspäivässä mainostavat, ja minä olen se toinen. Mikä jatkuvasti yksin oleville ei välttämättä ole mitään erityisen toivottavaa voi olla kaksi-ja-puolivuotiaan äidille sateenkaaren pää.

Kaikkea tavallista, mutta omassa tahdissa. Ja salaattia.

Koko viikonloppu ihan yksin. No, yksin koiran kanssa. En aio valehdella. Oli ihan parasta. Toinen asia, mikä oli ihan parasta, oli kun lapsi tuli kotiin ja kapsahti kaulaan ja halasi ihan hirveän pitkään.

Mummolassa oli ollut ilmeisesti tosi kivaa (ja hyvää ruokaa). Sunnuntai-iltana lapsi ilmoitti mummolle puhelimessa tulevansa taas huomenna. (Ei käy laatuun, ajattelin, mutten sanonut.)

Mummolassa oli visiitillä myös serkkutyttö. Neidit oli laitettu samaan huoneeseen nukkumaan, ja sehän on vähän kuin olisi kaverilla yökylässä, eikö? Ja nuoremman neidin, siis omamme, lempikirja tätä nykyä on Pija Lindenbaumin Essin uni hukassa, joka esittää, että yökyläilyn tärkeintä ohjelmaa on maata sängyssä ja jutella koko yö. Mikä tavallaan onkin ihan totta.

Niin, että kun isovanhemmat olivat sulkemassa ovea takanaan, he olivat kuulleet, kuinka tyttäremme ehdotti kirkkaalla äänellä serkulleen: "Jutellaanko?"