Asioita, joita en tajua autoilusta

Työmatka-autoilun aikana olen istunut ratissa sen verran usein, että olen huomannut autoliikenteessä asioita, joita en ihan tajua.

1. Mechelininkatu. Miksi Mechelininkatu on olevinaan kaksikaistainen, vaikka käytössä on parkkeerattujen autojen takia oikeasti vain yksi kaista ja koko tien pituudelta kaistapäitä?

2. Yhdeksänkympin keskinopeus. Miksi yllättävän iso osa autoilijoista ajaa maantiellä satasen alueella yhdeksääkymppiä, ja kahdeksankympin alueella edelleen yhdeksääkymppiä? Onko joku joskus välttänyt sakot, koska ylinopeus ja alinopeus tasaavat toisensa pois?

3. Ylipäänsä. Miksi kukaan haluaa autoilla, jos ihan oikeasti on optio mennä jollain muulla pelillä? (Vaikka talvella melkein löysin itsestäni sen tyypin. Mutta se alistettiin espanjalaiselle inkvisitiolle, ja nyt se uikuttaa vankityrmän nurkassa nälkiintyneenä ja lupaa olla kiltisti vastedes.) Nauttiiko joku siitä, miten vihaiseksi liikenteessä voi tulla?

Siinä akuuteimmat tuskanaiheeni. Palaan varmaan huomenna, silloin pitää taas autoilla.

Kiltteys itsepetoksen muotona

Olen pyöritellyt päässäni kiltteyttä. Lähinnä sitä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Enkä nyt puhu siitä kiltti tyttö -kiltteydestä, varsinaisesti, se on ihan puhkikaluttu aihe, vaan siitä sen kovaäänisestä sisaruksesta. Vai ovatko ne saman kolikon kaksi puolta?

Se yksi kansanedustaja, tiedättehän, se jonka mielestä evoluutioteoria on uskon kysymys, oli jossain haastattelussa ihmetellyt osakseen saamaansa palauteryöppyä. Onhan hän omien sanojensa mukaan kiltti.

Bongasin tämän tietenkin Facebookista, kaiken totuuden alkulähteiltä, ja siinä joku kommentaattori sanoi, että itseään kiltteinä pitäviä pitäisi varoa ihan viimeiseen asti.

Olen jokseenkin samaa mieltä. Tai siis. Oletteko huomanneet, että ihmiset, jotka kovaan ääneen pitävät itseään erityisen kiltteinä saattavat olla ihan kauheita?

Seurasin taannoin erään tuttavan erotilannetta. Hän käyttäytyi melko ikävällä tavalla tulevaa ex-puolisoaan kohtaan, ja samaan aikaan jauhoi siitä, miten kiltti on. Mutta eihän hän ollut. Kiltti on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kiltisti. Ei ihminen, joka on mielestään sietänyt liikaa puolisoltaan ja saa nyt kiltteysmanttelinsa alta toimia miten tahtoo.

Muistin oman isäni. Hän on myös tykännyt aina tehdä numeron omasta kiltteydestään. Hän on myös käyttäytynyt tavalla, josta saisi ainesta useampaan terapiakertaan. Sori faija, jos luet tätä, mutta tiedäthän mitä sanotaan - you could've fooled me.

Kiltteys on jonkun sortin käytösansa. Se on viitta, jota ylleen sovittamalla voi vahingossa antaa itselleen luvan myös käyttäytyä miten sattuu - onhan sentään niin kiltti. Ainakin yleensä. Jos nyt ei juuri tällä hetkellä.

Itse en ole kovin kiltti. Olen usein laiska ja välillä pikkumainen ja satunnaisesti vihainen kaikille vain siitä hyvästä, että ovat olemassa. Se ei ole hyvä juttu, mutta on tervettä tunnistaa, että ei lähtökohtaisesti ole siunaus ihmiskunnalle. Pysyy rehellisempänä.

Korinaa

I ate'nt dead, kuten Granny Weatherwax kirjoittaisi [sic], vaikka epäilen kyllä, että kun postaus pitää näillä sanoilla aloittaa, blogikin voidaan siirtää pikkuhiljaa saattohoitoon.

No katsotaan.

Se, ettei saa kirjoitettua, on jotenkin vaikea pala, isompi juttu kuin ehkä haluaisi myöntääkään, vaikka lopulta sillä on merkitystä ehkä vain itselle. Ensin olin ihan helvetin väsynyt*, nyt olen vain todella väsynyt ja koen jonkinlaista pakkoa olla poliittinen.

Ikään kuin sillä, että arkikin tässä edelleen rullaa, ei olisi mitään väliä, sillä perskekohallitus, joka tuhoaa kaiken ympäriltään / se, että jengillä on otsaa vastustaa auttamista / sockpuppet-ilmiö (ajattelin, että ehkä viiden vuoden päästä, ei vielä, ei vielä, mutta totta helvetissä tämäkin nyt jo) - MV-nimellä kulkeva virtuaalinen jätepaperi / ja niin edelleen. Eikä nyt edes aloiteta ilmastonmuutoksesta, eikä kyllä kukaan aloitakaan, sillä nyt on tärkeintä talous ja kuluttaminen.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta haluan tähdentää, etten halua enkä jaksa olla poliittinen. Mies vei huppareita keräykseen ja minä annoin rahaa, siinä se on ollut.

Etuoikeutta ajattelin.

Ensin ajattelin sitä silloin, kun sunnuntaiaamuna kokosin aamupalatarpeita takaisin jääkaappiin. Mietin, miltä elämäni näyttäisi jonkun, no, sanotaan vaikka veneellä Eurooppaan paenneen silmin: kolmekymppinen nainen hiukset takussa, löppänöissä verkkareissa laittaa juustoa jääkaappiin. Toinen kupillinen kahvia jäähtyy vieressä.

No todella etuoikeutetulta, siltä tietenkin. Kahvi maistui yhtä aikaa todella pahalta ja todella hyvältä.

Sitten mentiin ipanan kanssa metsään, hän halusi kävellä siellä polkuja ja litsutella mudassa. Etuoikeus se on sekin, että saa tällaista tehdä oman lapsensa kanssa, mutta siitä halusin mainita, että voi mennä metsään. Ihan noin vain. Ei tarvitse autolla ajaa mihinkään, sen kun kävelee korttelin, siellä se on.

Olen tietenkin sitä mieltä, että jokaisen suunnilleen yhtä etuoikeutetun pitäisi tästä vetää se johtopäätös, että muita autetaan, ei kahta puhetta, mutta kun en halunnut nostaa verenpainettani, en omaani enkä teidän.

Halusin laskea sitä. Saatan kävellä aika paljon metsässä tänä syksynä tyttäreni kanssa. Hänellä on parhaat jutut ja kävelyretken asusteeksi kauneimmat muovihelmet.

* Koska aloitin työn toisella puolen tunnettua maailmankaikkeutta, ja joudun menemään sinne autolla joka aamu, paitsi silloin kun menen bussilla. Toisaalta työ on ollut tosi kiintoisaa, mutta pidätän kuitenkin oikeuden olla raato.

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.

Nuivasta sääntelystä

Olen viime aikoina miettinyt laiskanpulskeasti norminpurkua ja sitä, millaisia kerrannaisvaikutuksia asialla mahdollisesti on. Ja miten moinen homma ylipäänsä soveltuu vastuukeskeiseen yhteiskuntaan, jossa sen sijaan, että oltaisiin shit happens kun jotain ikävää sattuu, etsitään aina syyllinen.

Sääntelyn takana on käsittääkseni aika usein puhtaan pikkumaisen ilkeilyn sijaan joku tarve varmistaa kansalaisten turvallisuus.

Esimerkiksi jos ikkunanpesufirma pesee ikkunoita kadulla ja antaa jalankulkijoiden kävellä pesutoimenpiteen ali, ja sitten joku saa sangon päähänsä, tällä hetkellä syyllinen sangon päähänosumistapahtumaan on ilmeisesti viranomainen, joka ei varmistanut, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen asianmukaisesti kiertoreitille.

En tiedä teistä, mutta jos minä olisin se tyyppi, joka saisin monoa siksi, että joku saa sangon päähänsä, saattaisin aika nuivasti itsekin vaatia, että ikkunanpesufirma hoitaa liikenteen pois sangon potentiaaliselta putoamisreitiltä.

Mutta sellainenhan on ikävää ja tylsää byrokratiaa! Kyllä nyt ikkunanpesufirman pitää päästä tointaan hoitamaan ilman nillityksiä! C'mon now beibe beibe c'mon!

Ja sehän on ihan ok! Voidaan näin tehdä! Mutta eikö samalla pitäisi hyväksyä se, että joskus nyt vain sankoja osuu päähän, e. coli -bakteereiden aiheuttamaan ruokamyrkytykseen nyt vain kuollaan epäarvokkaasti verta oksennellen ja myrkyllistä jätettä nyt vain vähän kipataan mökkijärveesi eikä se ole kenenkään vika? Paitsi, okei, tuossa viimeisessä tapahtumassa, jossa myrkyllistä jätettä ympäristöön kippaavien pitäisi kohdata hanged, drawn and quartered -tyyppinen rangaistus (jos ette tiedä, mikä tämä on, älkää googlatko), mutta noin muuten?

Siihen nähden, miten yhteen kietoutuneet valta ja vastuu ovat, ja miten paljon ikäviä byrokraatteja inhotaan, aika nopeasti ollaan kuitenkin etsimässä vastuullista aina, kun jotain ikävää tapahtuu.

Ja joo, epätodennäköistähän se on, että sanko tippuu kenenkään päähän. Mutta sitten kun se kerran tippuu, ja joku saa aivovamman - pöljempääkin on tapahtunut - niin sitten. Sitten pitää osata olla sen kanssa, että shit happens eikä kukaan ehkä korvaa.

Tai hyväksyä se sääntely.
 

Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä

Kollektiivisesti erilaisille markkinointitahoille haluaisin nyt tiedottaa, että se päivä, jota 8.3. vuosittain vietetään, ei ole "vaaleanpunaisten tuotteiden ja suklaan päivä", eikä myöskään "kylpytuotelahjapakkauksien päivä", eikä mikään muukaan "hemmottele rakasta naistasi" -päivä, vaan Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä.

Naisten oikeuksien.

Ja kansainvälisen rauhan! Sekin on hyvä juttu.

Facebookissa jo uhosin, etten aio enää ostaa mitään miltään puljulta, joka käyttää naistenpäivää syynä kaupata minulle tavaraa, mutta sitten huomasin, että

1. Olen peruuttanut suuren osan kaikista sähköpostiuutiskirjeistäni, enkä täten tiedä, mitkä kaikki kaupalliset tahot syyllistyvät täydellisen yhteiskunnallisen selkärangan puutteeseen, mikä lässäyttää boikottini ikävällä tavalla (listalla on toistaiseksi Da Body Shop)
2. 50% vastaanottamastani sähköpostimarkkinoinnista on kuitenkin ollut hyväksyttävää - Audible kauppasi feminististä kirjallisuutta. En kyllä tilannut sitäkään.

Entisessä työpaikassani - kuten ilmeisesti jo kaksi vuotta sitten marisin - järjestettiin juhlat naisille. Naistenpäivän kunniaksi. Sinne tuli muistaakseni pinkkiä skumppaa, mutta etenkin (tämän muistan kirkkaasti) pari verkostomarkkinointiperiaatteella toimivaa tahoa kauppaamaan meikkejä ja koruja. Haluaisin väittää, että oli tosi lähellä, etten mennyt aulaan pitämään palopuheita saippualaatikon päältä, mutta ei se kyllä ole totta. Itsekseni jupisin vain.

Lisäksi työnantaja tarjosi ruusut kaikille naisille. Mietin pitkään, miksei ruusurahoja olisi voitu lahjoittaa vaikka naisten lukutaidon projektille, mutta toisaalta, meitä naisia oli niin vähän, että ehkä sillä ei olisi opetettu kuin puolet aakkosista jollekulle angolalaiselle neitoselle.

Minusta olisi kuitenkin hyvä sitten sunnuntaina muistaa, että naisten oikeuksiin eivät varsinaisesti kuulu korut, meikit ja ruusut - vaikka nekin silloin tällöin ja sopivasti annosteltuina voivat olla kivoja juttuja, juuri naistenpäivänä ne ovat minusta jotakuinkin haitallisia - vaan lukutaito, rokotukset ja puhdas vesi, puhumattakaan esimerkiksi väkivallattomasta ilmapiiristä.

Tänä vuonna ajattelinkin lahjoittaa kylpytuotelahjapakkaukset ostamatta jättämällä säästyneet rahat johonkin naisten auttamisprojektiin.

Enkä kaipaa hemmotteluakaan.

Helvetin helppo syyttää

Erään toverin FB-seinältä (kiitos sinä ihana inspiraationlähteeni!) huomasin väitteen, että ei hormoneitakaan voi aivan kaikesta syyttää.

Mutta miksi muka ei voisi? Minä ainakin syytän hormoneita iloisesti kaikesta. Ja luullakseni usein aivan syystä. Ne perkeleet. Paitsi urheilunjälkeinen endorfiini. Se enkeli.

(Tarkennan ennen kuin jatkan, että tiedostan kyllä lähes kaikkien elintoimintojeni olevan hormoneista riippuvia. Ilman hormoneita ei toimi suunnilleen mikään. Mutta kyllä te silti tiedätte, mitä tarkoitan.)

Noin keskimäärin raskaimmat (tai ainakin muistettavimmat) hormonimyrskykokemukset koin silloin, kun olin juuri saanut vauvan. Esimerkiksi se kolmen kuukauden kohdalla tullut hormonaalinen vauvakuume oli kamaluudessaan viittä vaille laiton. Toinen - en muista olenko tästä jo kertonutkin, mutta en anna sen estää itseäni - oli se, miten tuohon aikaan koin kaikenlaisen alkoholinkäytön hyvin uhkaavaksi. Siis että jos mies joi oluen, olin ihan että nyt se humaltuu ja lapsemme lapsuus menee pilalle ja voi kamala aikooko se nyt juoda kokonaisen oluen? Siinähän on kolme desiä!

Ei järjen hiventä, minkä itsekin tiesin. Mutta järki oli tiputettu peleistä jo liigavaiheessa.

Vuotta 2010 voi myös muistella rakkaudella. Mutta ehkä ei sittenkään viitsitä. Tulin silloin kolmesti paksuksi. Anteeksi vain kaikki, jotka tunsitte minut silloin.

Nyt olen tässä katsonut peiliin tutkivasti ja todennut, että voi olla, että hormonitoimintani on vielä hieman sekaisin, kiitos vain loka-joulukuu 2014. Never forget! Elämäni tuntuu välillä sellaiselta hormonaaliselta vuoristoradalta, jota mainostetaan saatesanoilla: "All fun and games till somebody loses an eye."

Eikä tässä nyt puhuta vain piikeistä. Ylipäänsä se tunne, joka imetyksen jälkeen tuli - siis tiedättehän, se, jossa oli ikään kuin joku muu vähän aikaa ja nyt yhtäkkiä jälleen oma itsensä - se oli tosi hurja. Vielä hurjempaa oli se, miten paksuillessaan ja noin muutenkin sen hyväksyi. Ja se jatkui tosi pitkään, ei se ollut mikään piikki. 

Jos siis oikeasti haluaa pelätä, ei kannata katsoa kauhuleffoja, vaan pohtia sitä, missä määrin minuus on minuutta ja missä määrin sitä on vaan hormoniensa vietävissä.*

Tehdäänpä pieni kysely. Hormonit, voiko niitä syyttää kaikesta?

a. Kyllä voi.
b. Kyllä ei voi.
c. Olen tyttö.

No? Koska voin odottaa vaihdevuosia?

P. S. En ole paksuna.

* Jos sekään ei pelota tarpeeksi, kannattaa lukea tämä opettavainen tarina siitä, miten nainen sai kuukautiset.

Haittavero käyttöön

Luin tuossa Leena Krohnin Daturaa. Siinä Krohn ensin kirjoittaa (niin hauskasti, että tulee itku) erään lehden kylkeen perustetun postimyynnin uusimmasta tuotteesta: rokkaavasta kalasta, joka liiketunnistimen avulla alkaa hoilata Don't Be Cruelia aina jonkun lähestyessä. Sitten Krohn kirjoittaa kalan tuotantoprosessista, ja eiköhän taas meinaa itku tulla, mutta eri syistä tällä kertaa.

(Erinomainen kirja muuten, suosittelen.)

Maailmassa on tosi paljon asioita, joita ei mitenkään voi ymmärtää, ja sitten on turha roina. Enkä minä sillä, että se olisi maailman pahuuksista pahin, eihän se tietenkään ole, mutta jotain ihan vastustamattoman vistoa siinä on. Ehkä se, että turha roina tavallaan teeskentelee olevansa kivaa ja harmitonta.

Ja sitten kotiin ilmaantuu joku krääsälelu, joka menee rikki alta aikayksikön, eikä voi olla miettimättä itku kurkussa, miten paljon luonnonvaroja ja inhimillistä työtä - luultavasti myös jonkun kiinalaisen konkreettista, inhimillistä kärsimystä - on uhrattu muovinkappaleeseen, jonka elinkaari kesti 16 minuuttia 38 sekuntia ja jonka jäännös ei ikinä häviä maapallolta.

No, useinhan on niin, että toisen hyödyke on toisen turhake, mutta väitän kyllä, että maailmassa tuotetaan ihan hirveästi sellaista, mitä ei koskaan pitäisi tuottaa. Typeriä, rikkimeneviä leluja. Ilotulitteita. Lehtien kylkiäistuotteita. Alumiiniin pakattuja kahvikapseleita. Vesiviljelylaitteita.

Sääntelyn purkamisen sijaan myönnän kaipaavani oikeastaan enemmän sääntelyä. Haluaisin sellaisen lautakunnan, jonka tehtävä olisi vain tutkia täällä valmistettavia ja maahan tuotavia tavaroita ja lätkäistä niille jyrkkä haittavero sen mukaan, miten typeriä ja haitallisia ne ovat ympäristölle.

Lehtitaloille erityisterveisiä, että suunnittelin teille tällaisen lisäosan webitilauslomakkeisiinne, saatte vapaasti käyttää:

Tätä sanotaan "pudotusvalikoksi", rakkaat lehtitalot. "Valikko" viittaa siihen, että siitä voi tehdä valinnan.

Haittaveroilla kerätty raha pitäisi lyhentämättömänä suunnata ympäristönsuojeluun, vaihtoehtoisten energiamuotojen ja uusien materiaalien tutkimushankkeisiin ja lukutaidon kohentamiseen.

Oodi kirjastolaitokselle

Olen ehkä aiemminkin kertonut, mutta menneisyydessäni on käynyt niin, että veljeni kuoleman jälkeen kävimme äitini kanssa seuraavanlaisen dialogin:

Äiti: "Onko tässä maailmassa enää mitään hyvää?"

[Mitä siihen voi sanoa? Ei ainakaan, että "minä", koska se aiheuttaisi parhaassa tapauksessa kauhean surun päälle syyllisyyttä, ja sikstoisekseen, kyllä mä tiesin, ettei äiti tarkoittanut sitä niin.]

Liina: "Julkinen kirjastolaitos."

Äiti muisteli sitä joskus vuosia myöhemmin, olin itse jo melkein unohtanut koko asian. Ilmeisesti olin jotenkin onnistunut valitsemaan ihan hyvät sanat. Sen surunkin keskellä olimme yhtä mieltä siitä, että julkinen kirjastolaitos on ihan hemmetin hyvä juttu. Eikä se tuntunut liian banaalilta edes silloin.

Meillä töissä on kierrätysryhmä, jossa ihan säännöllisin väliajoin joku kyselee, että ei kellään ois lainata Jens-Pekka Mestarikirjailijan Menneisyyden bestseller -opusta. Tiedättehän, sellaisia kirjoja, joista otsaluulla tietää, että niitä on paikalliskirjastojen valikoimissa 58 kappaletta, hyllyssä. Sellaisia, jotka netistä varaamalla saa kipaista omasta lähikirjastostaan kahden päivän päästä hakemassa.

Ja, no, siitä tietää myös, että se sakki ei käytä kirjastoa.

Myönnän, että se on jotenkin ihan käsittämätön ja järkyttävä ajatus. Ei sillä, että kaikkien pitäisi lukea, mutta kirjasto on vähän niin kuin demokratia käytännössä. Kaikilla on sinne pääsy. Kaikilla on samat mahdollisuudet. Sen tausta-ajatus on niin hieno, että itkettää, ja lisäksi kirjastossa kaikki, ihan kaikki, on tehty niin helpoksi, että itkettäis, jos ei jo vuolaasti kyynelehtisi tausta-ajatuksen vuoksi.

Sen takia musta tuntuu aina tosi käsittämättömältä, että joku sulkee itsensä kirjaston ulkopuolelle.

Rahat vai kolmipyörä?

Tiedättekö sen vanhan Carl Barks -sarjiksen, jossa Aku Ankka on jossain tv-ohjelmassa, jossa sitä hypnotisoidaan tai jotain, ja lopulta se voittaa jossain kisassa ja saa valita, ottaako rahat vai kolmipyörän?

Olen pitkään terhakkana mielipiteenäni esittänyt, että jos kohtu pitää saada tyhjäksi, valinta kaavinnan ja lääkkeellisen hoidon välillä on klassinen rahat vai kolmipyörä -tilanne:

• Kaavinnassa nukutetaan ja anestesia on parasta, mitä voi tehdä sairaalakaapu päällä ja aika korkealla silläkin listalla, jolla ei sairaalakaapua vaadita.
• Lääkkeellinen tyhjennys on puolestaan vähän niin kuin joku olisi miettinyt, että hei, keskenmeno ei ole vielä tarpeeksi ikävää, ja kehittänyt Cytotecin.

Joten tänään, kun vihdoin marssin Kättärille asevyölläni melkoisesti huolella kerättyä aggrea, esitietolomakkeeseen kirjoitettuja, huonosti peitellyn sarkastisia ja avoimen vittuilevia kommentteja ja rauhallista joulumusaa (nainen, ristiriita on nimesi), olin valmis vaatimaan tarvittaessa rahoja sellaisella tunkekaa se kolmipyörä sinne, mihin ei aurinko paista -asenteella.

(Pitkään mietin, tohdinko edes mennä. Olenko ainoa, joka julkisen terveydenhuollon piiriin päästessään ei tiedä, toivoisiko kaiken olevan kunnossa vai että löytyis jotain hoidettavaa niin, että käynti olisi oikeutettu? Lopulta tohdin, koska aamuisin huimaa niin, että kävelen päin seiniä, ja kroppaa turvottaa kuin ajan jo kultaamassa loppuraskaudessa. Silmäpussini ovatkin ajoittain saavuttaneet korkeimman tason, täyden jariporttilan. Ja onneksi menin, kuten kävi ilmi.)

Sitten muserruin lääkäreiden ja kätilön empatian edessä. Piilotin esitietolomakkeen. Avasin hanat ja itkin kunnolla ensimmäistä kertaa. Sain tukea tietyn tyyppisen maagisen ajattelun selättämiselle ja lupauksen, että pääsen uudestaan hoitoon jos homma ei ole kerralla selvä. Käynti oli siis tosi hyvä.

HYVÄ KÄYNTI, JOLTA SUUNTASIN KOTIIN KOLMIPYÖRÄ KAINALOSSA.

Mutta siis kevein mielin. Ehkä vielä keveämmin kuin Aku Ankka.

Adding insult to injury

Tiedättekö, mikä on ollut vituttavin ja raivostuttavin osa tätä keskenmenoasiaa?

Julkinen terveydenhuolto.

Katsokaa, kun esimerkiksi Terveyskirjasto ohjeistaa hakeutumaan lääkärille, jos alkuraskaudessa tulee kova verenvuoto. No, mihin sitä sitten hakeutuisi, näin helsinkiläisenä?

• Kätilöopisto kertoo, että niin kauan kun pysyy tolpillaan kivuista tai vuodosta huolimatta, saa pysyä kotona. Tai missä vaan. Kunhan ei heidän tiloissaan. No, minähän pysyn. (Pysyn, vaikka tällä viikolla en enää meinannut pysyä tolpillani - mutta kun kyse oli huimauksesta eikä kivusta. Työterveys kirjoitti saikkua.)
• Terveyskeskus kertoo, ettei heillä ole minkäänlaista haisua siitä, miten näitä asioita hoidetaan, mutta älä nyt kuitenkaan missään olosuhteissa tänne hiivi.
• Neuvola kertoo, että näitä ei tutkita. Piste. Kivaa odotteluaikaa! Jos on keskenmeno, huomaat sen kyllä. Jos et huomaa, tule sitten ensikäynnille ihan normaalisti. Mutta hei, ei tässä sydämettömiä kuitenkaan olla. Jos nousee kova kuume, sitten kyllä tutkitaan.

Äsken peruutin sen ensikäynnin. Kuten tavallista, se hoitui takaisinsoittopalvelun kautta - siitäkin olisi sana tai pari sanottavana.

Terkkari, joka yleisessä miellyttävyydessään hävisi vain neuvolan vakiterkkarilleni tiedusteli, onko minua nyt tutkittu keskenmenon vuoksi. Olenko käynyt Kätilöopistolla? Entäpä terveyskeskuksessa?

Siinä on kuulkaa tekemistä, että minimoi kitkeryyden äänestään kun kertoo, että kaikki nämä tahot JA neuvola ovat ihan suorasanaisesti kertoneet, ettei minulla ole mitään asiaa lähestyä heitä. Että turha tivata, olenko hoidattanut itseni kun hoitoa ei anneta.

Mutta sentään voisin omalle terkkarilleni varata puhelinajan. Jos haluaisin jutella.

Kieltäytymistäni ei pidä nyt ymmärtää väärin. Olen ihan leimautunut terkkariini. Menisin varmaan hänen kanssaan kahville ja pyytäisin meille asumaan, jos kehtaisin. Mutta mitä tässä nyt juttelu auttaa? Ultrasta olisi voinut olla hyötyä. Epäilen, ettei terveydenhoitajallani ole käytössään kaikuääniä, joiden avulla hän voi juttutuokiomme aikana luodata kohtuni tilan, vaikka hän muuten ihan supersankari onkin.

Ja kun tämäkin tarjous syntyi selvästi vilpittömästä halusta auttaa. Tarpeesta varmistaa, että asiakas ei jää yksin. Ajatus siellä takana oli tosi kaunis - valitettavasti Helsingin tapa "hoitaa" keskenmenoja jätti mut jo ihan yksin. Mut ja aika monta muutakin naista.

Seuraavassa postauksessa puhun jostain muusta, lupaan. Esimerkiksi glögistä, jota aion juoda tänään, vaikka kukaan ei ole kliinisesti osoittanut, että se on ihan kosher.

Kenen tila?

Mitä saa taas ihminen päivän lehden välistä lukea?

Että huonekaluliikkeen mielestä koti pidetään siistinä tekemällä ns. miesluola, jonne kaikki sotkut ja epäesteettiset asiat (ml. ilmeisesti miehen) voi kätevästi piilottaa.

Olen tästä miesluola-asiasta ollut vähän mitvit, silloin, kun sitä yleensä olen vaivautunut miettimään. Harvemmin olen, sillä meillä olohuone on miesluola: mies pelaa siellä. Se on myös naisluola: nainen lukee ja kutimoi siellä. Lapsiluolakin se on: lapsi leikkii siellä. (Ja kaiken huipuksi se on myös koiraluola: koira pesee siellä henkilökohtaisia alueitaan. Ikävä kyllä.)

Pakko tunnustaa, että pohjimmiltaan miesten omissa tiloissa ei ole minusta mitään kauhean hassua. Eikö miehelle rakennettu oma tila kerro lopulta vain siitä, että hän ei koe muutoin kotiaan omakseen? Ja eikö se ole aika kauheaa?

Puhumattakaan nyt siitä, että tällaisessa "miehelle oma luola" -ajattelussa mies jotenkin siirretään pois täysivaltaisen aikuisen paikalta. Sen sijaan, että kodin hengestä ja sisustuksesta yhteistuumin päätettäisiin, se on naisen hommaa. Muille jaetaan oma pieni leikkitila.

Okei, parisuhdedynamiikassa toki löytyy. Voi olla, että parisuhteen toinen tai molemmat jäsenet kaipaavat aika ajoin yksityistä tilaa - olihan jo Virginia Woolf sitä mieltä, että naisella tulisi kirjoittamista varten olla omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voisi kirjoittaa. Ehkä molemmilla on tarve omalle projektitilalle; ehkä ei ole hyvä, että kaikki harrastuksiin liittyvät tarvikkeet ovat keittiön pöydällä. Voi olla toki niinkin, että perheen toinen jäsen ei oikeasti halua osallistua yhteisen kodin laittamiseen.

Mutta väitän silti, että paremmin menee jos olohuone on ihan kaikkien perheenjäsenten oma luola. Sellainen, jossa kaikki ovat kotonaan. Jossa voi tehdä niitä asioita, joita kotonaan haluaa tehdä. Jossa on sisustus, josta kaikki pitävät.

Ihminen, pidä kotisi mukavana. Älä aja rakkaitasi sen sydämestä vain estetiikan tajusi tyydyttämiseksi.

Tuohon en kyllä rupea

Hesarissa oli männäviikolla joku tasa-arvomaaottelu Suomen ja Ruotsin välillä. Tästä toveri linkkasi Facebookiin olennaisen kohdan. Se käsitteli kotitöiden jakoa Suomessa ja Ruotsissa. Kuten arvata saattaa, suomalaisnaiset puunaavaat huomattavasti enemmän kuin ukkonsa: keskimäärin 137 minuuttia joka päivä.

Koska olen olennaisuuksiin tarttuja, olin ihan, että SATAKOLKYTSEITSEMÄN MINUUTTIA! SE ON KAKSI TUNTIA JA 17 MINUUTTIA JOKA PÄIVÄ! KUKA HULLU! Minä olen moderni nainen enkä kyllä lähde tuommoiseen.

Tästä seurasi välittömästi ihan parhauskuningataridea. Mahdollisesti jopa keisarinnaideatasoa. Selvitän viikon ajan, paljonko oikeasti käytän aikaa kotitöihin per päivä, ja sitten loppuviikosta keulin, koska olen moderni nainen enkä todellakaan tuherra kotitöiden parissa yli kahta tuntia päivässä.

No, neljän päivän keskiarvo näyttää ... arvaatteko miltä? Jep.

136,5 minuuttia.


(Nasevasta lopetuksesta huolimatta varoitan, että aion palata asiaan.)

Vauvankakkaa ja vertaistukea

Kerran, kun tyttäreni oli juuri syntynyt, eräs toverini loihe lausumaan:

“Se vauvan pihkakakka on aika yllättävä, jos sitä ei ole ennen nähnyt. Sellainen ihan vihreä.”

Kerron tämän, koska tämä on käsittääkseni kaikkien vauvankakasta käymieni keskustelujen loppusumma. Alkupiste ja päätepiste. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tältä saralta. Nada. Zip.

Huomaan kuitenkin, että etenkin leikkipuistotoiminnan (olkoon spontaania tai organisoitua) tiimoilta monien ihmisten mielessä kummittelee sitkeä uskomus siitä, että siellä ne toiset äidit vain puhuvat vauvankakasta. Tai mahdollisesti vauvankakan alkupisteestä, vauvanruoasta.

Minä sentään olen yhä sama ihminen, joka olin ennen lapseni syntymää. Minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita. Noilla toisilla äideillä nyt vain ei päässä liiku mitään muuta. He ovat tylsiä.

Vaikka voin melkein vannoa, että siinä vaiheessa kun itse sujahtaa kotiovesta sisään kiroten puolisolleen sitä, ettei puistoseura osannut muusta puhua, puistoseura tekee täsmälleen samaa omassa asunnossaan täsmälleen samalla hetkellä.

Niin, osallistuin todella keskusteluun aiheesta tänään. Keskustelussa joku jopa kysyi, miksi vertaistukea aina niin hehkutetaan. Ei voi moista ymmärtää.

Minäpä kerron, miksi vertaistukea hehkutetaan. Siksi, että sellaista mielipahaa ei ole, joka ei hieman, edes ihan vähän, vähintään aivan pikkiriikkisesti pienenisi siitä, että sen sanoo ääneen. Ja jos sen sanoo ääneen jollekulle, joka on kokenut saman - no, siitä mielipahasta voi lohjeta isompikin nurkka.

Jos siis nyt luet tätä, ja mietit, osallistuako vaikkapa perhevalmennukseen tai jutellako leikkipuistossa jollekin kollegallesi vanhemmuudessa - suosittelen kokeilemaan. Ja jos toinen ei puhu muusta kuin vauvankakasta, suosittelen kokeilemaan myös tätä: vaihda ITSE puheenaihetta. (Itse asiassa, sovellamme tähän netin tärkeintä sääntöä seuraavasti: Kun juttelet tylsän ihmisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, pidä huolta, ettei hän tee samoin.) Kysy, mitä toinen tekee silloin, kun ei istu leikkipuistossa. Tiedustele, miten liikuntahommat on mahdollista hoitaa näillä säillä - vai olisiko parasta vain syödä jäätelöä hyvällä omallatunnolla. Jos tunnet olosi rohkeaksi, kysy, mitä mieltä juttukumppani on Palestiinan tilanteesta.

Ja jos nyt luet tätä, mutta aivan toisesta kontekstista, suosittelen soveltamaan yllä kirjoitettua - ota mallia vaikka Jennin vinkeistä kohtaamisista. Jenni juttelee vaikka kenen kanssa ja rikastuttaa sillä muidenkin elämää.

Mutta älä nyt herra isä ainakaan tee mitään johtopäätöksiä toisista samassa elämäntilanteessa olevista vain siksi, että ne kuulemma puhuvat vain vauvankakasta.

Miksi vihaan autoilua

Autolla ajaminen on minusta ihan ok maisemallisella tiellä, jossa ei ole muita tielläliikkujia. Ja jos on pakko. Muuten se on ihan perseestä.

Lähdin tänään ostamaan lapselle välikausihaalaria eräästäkin myymälästä, joka on saavutettavissa käytännössä vain autoitse. Olin ihan superreipas ja varovainen! Kaikki meni tosi hienosti!

Paluumatkalla ajattelin, että nyt on kaikki mennyt niin hienosti, että loppumatkalla pitää olla erityisen tarkkana, etten tässä voimaini tunnossa törttöile. Ja niinpä loppumatkasta olin superreipas ja entistäkin varovaisempi: suoritin liitynnät huolellisesti, ajoin pilkulleen nopeusrajoitusten mukaan (tai välillä alle, anteeksi vain), väistin jalankulkijoita, parkkeerasin rauhallisesti - ja avasin auton etuoven, jonka voimainsa tunnossa oleva tuulenpuuska tempaisi kädestäni naapuriauton kylkeen.

Vittu.

Hoidin asian naapureiden kanssa (jotka olivat kyllä aivan käsittämättömän kivoja) ja itkin sitten viitisen tuntia tai jotain. Voitte ajatella, että reaktioni on ylimitoitettu siihen nähden, että kukaan ei tarvinnut edes laastaria, eikä kukaan oikeastaan ollut vihainen, ja olette siinä tapauksessa ihan oikeassa, mutta en jotenkin vain voinut sille mitään. En, vaikka mies yritti rauhoittaa kantamalla eteeni a) lasillisen punaviiniä b) kupillisen kahvia ja c) illaksi tarkoitettuja leffakarkkeja.

Vihaan autoilua.

Toisaalta jalkani on jo siinä kunnossa, että sillä voi painaa kytkintä. Se olisi tosi hyvä juttu, jos HCR olisi tarkoitus suorittaa autolla.

Kateus, katkera kateus

Viime vuodet ovat olleet sillä tavalla kivaa aikaa, etten ole juuri kateudesta kärsinyt. En ainakaan ohimeneviä happamia läikähdyksiä enempää, ja ne nyt voivat olla närästystäkin.

Eiliseen asti.

Eilen jo toipumassa ollut jalkapöytä otti ja heitti hanskat tiskiin potkunyrkkeilytunnilla. Tein jotain hurrrjan vaativaa. Varmaan juoksin kehässä, mahdollisesti laukka-askeleella*. Sitten olin yhtäkkiä taas lähtöruudussa. Klenkkasin himaan.

"Ajattele, miten paljon enemmän ehdit lukea, kun et voi juosta", lohdutti mies. "YHY-HY-HYY!" ulvoin minä hänen paitaansa.

Avasin internetin. Se on täynnään kuvia - arvaatte - juoksulenkeiltään hehkuvina palanneista ihmisistä. Mieli musteni.

Tänään pesin pyykkiä. Pyykkikorissa olivat juoksutrikoot. Mieli ei ainakaan valkaistunut. Hain lapsen päiväkodista ja katselin sulia teitä. Itketti.

Olen kateellinen, puhtaasti ja korpeavasti kateellinen, enkä osaa mitenkään käsitellä tätä tunnetta. Kai tämän pitäisi olla luonteenkasvatuksen paikka, mutta haluan vetäistä itkupotkuraivarit ja että jalka on kunnossa. En halua kasvattaa luonnetta. Miksen voinut rikkoa jalkaani silloin, kun vihasin liikkumista? MIKSEN?

Että jos lähitulevaisuudessa käy niin, että kirjoitatte blogiinne tai Facebook-profiiliinne juoksemisesta, ja tulen paikalle sähisemään, tiedätte, että hävisin taas yhden erän taistelussani aikuisuuden puolesta.

* Yritän kaivaa toivonkipinää siitä, että juoksin paljain jaloin. Ehkä puutteellinen iskunvaimennus oli se virhe? Ehkä kaikki ei ole menetetty? Ehkä pääsen juoksemaan jo parin viikon päästä? Älkää puhkaisko kuplaani kiitos.

Fanitukseni koko kuva

Sen jälkeen kun tiemme NKOTB:n kanssa erosivat vuonna viiksi ja takatukka, olen ollut aika huono fanittamaan mitään. Minusta fanihommat ovat useimmiten vähän kiusallisia. Ihmisiähän tässä nyt kai noin yleisesti ollaan, mitä nyt sitten jotkut vain hieman parempia, kiinnostavampia ja lahjakkaampia ihmisiä, mistä heitä voi toki arvostaa, mutta rajansa kaikella.

Kerran melkein fanitin yhtä brittikirjailijaa, mutta sitten löysin hänen bloginsa ja totesin, että hänkin on tosiaan ihminen, ja kaikesta päätellen hieman ärsyttävä ihminen vieläpä, ja siihen loppui sekin yritelmä.

Lyhyesti asian voisi tiivistää siten, että paavin vuoksi ei pyörtyillä eikä muusikoita sanota jumalaksi.

No, näemmä itseltään salaakin voi fanittaa. Olen, ilmeisesti post-factum, tunnistanut itsestäni vahvoja fanitunteita Nick Cavea kohtaan. Ehkä olen ainoa, jolle tämä tulee yllätyksenä, mutta kuvittelin tosi pitkään suhtautuvani äijään viileän hyväksyvästi. No, hyvä on, teini-iässä oli hetkiä jolloin suunnittelin hänen kanssaan avioliittoa, mutta tarkoitan, aikuistuttuani.

Tunnistaminen tapahtui sillä tavalla, että olimme leffassa. Ennen leffaa tuli mainos. Mainoksessa soi Nick Caven musiikki.

Nick Caven musiikki! Nick Caven, joka on joskus muinoin sanonut, ettei missään olosuhteissa halua musiikkiaan käytettävän mainoksissa. Ja nyt hän sitten promoaa jotain tanskalaista miesten vaatehtimoa.

Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen joulua. Olen yhä aivan poskettoman rikki tapahtuneesta. Maailmasta tuntuu kadonneen merkitys ja järki. Saatan pysähtyä milloin tahansa tuijottamaan seinää tyhjin katsein. Saatan googlata raivoisasti selvittääkseni, eikö kukaan muu oikeasti ole shokissa (ilmeisesti ei.)

Kukaan vierestä tilannetta seuraava ei ymmärrä, miksi ongelma on niin paha. "Ehkä Nick tarvitsee juustoa leivän päälle", sanoi mies, aivan kuin olisi aivan luonnollista, että kaikkien on saatava juustoa leivän päälle, vaikka ei kyllä ole, jos nimi on Nick Cave eikä juustoa saa kuin myymällä musiikkiaan mainoksiin; "Aika jännä", sanoi rakas kummitätini, ja vaikka hän varmaan ymmärtää tuskani jollain tasolla, kävi selväksi, ettei hänen maailmansa järkkynyt.

Mutta minä kyllä tiedän, miksi tilanne on niin paha. Se on niin paha siksi, että minä fanitin Nick Cavea. Fanitin, saatana, ja koko sydämestäni ihailin tyypin periaatteita. Ja nyt hän on mennyt syömään sanansa, minä olen mennyt löytämään itsestäni fanin, ja taas pitää löytää jotain uutta, mihin luottaa.

Sillä näemmä minä tai Nick emme kumpikaan ole tyyppejä, joihin voisin luottaa.

PS. Häneen, joka tulee kertomaan, että em. mainos on kuitenkin tosi hieno, iskeköön salama.

PPS. Suljen kommentit, kiitos spämmääjät.

Take one for the team

Kävi näinä päivinä niin, että oli päätetty maalata lapsen huone.

Lapsi oli tätä tarkoitusta varten jätetty mummolaan kotitontuksi. Vanhemmat olivat käyneet rautakaupassa (brrr) ja hoitaneet juoksulenkkinsä alta pois jo edellisenä päivänä. (Tai siis minä olin. Ja tämä on merkittävää, koska olin uudelleenlöytänyt juoksumotivaationi pitkästä tauosta huolimatta.)

Kuten tavallista, huoneen suojaamiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen vanhemmista totesi olevansa juuri sopivan mittainen teippaamaan kattoa keittiöjakkaralla seistessään. Ja kokemus, sehän tuo varmuutta, joten kun viimeistä edeltävä teipinpätkä oli käsillä, em. vanhempi ajatteli, että en tuota varten enää siirrä jakkaraa, vähän tuosta vain kurkotan.

Tavallaan voisi ajatella, että kävi ihan hyvin: kaaduin eteenpäin enkä taaksepäin, ja saatoin saada vähän otetta vastapäisestä seinästä vauhdin hidastamiseksi (en muista enää, se oli ainakin suunnitelmani siinä tajutessani, ettei kaatumista voi enää estää). Lopputulos oli säikähtänyt nainen, ruvella oleva polvi ja kaksi keittiöjakkaran metallipinnan päälle rojahtanutta jalkapöytää. Toinen jalkapöydistä näytti pahalta. Toinen, kuten ehkä arvaatte, näytti hyvältä, mutta tuntui pahalta, vähän kuin jotkut Sauronin kätyreistä. Klenkkaan yhä.

Sen sijaan, että ottaisin uuden vuoden vastaan juoksulenkillä, otankin sen siis vastaan sohvanpohjalla murjottaen, ja toivottavasti myös HCR-kirittäjäni ja lempparijuoksukaverini juoksujuttuja kuunnellen. Bring it on. Tulen kestämään kuin nainen sen, että ensimmäistä puolikastaan juokseva pyyhältää ohitseni kuin maantiekiitäjä. Sitä paitsi terve kateus on motivoivaa.

Lapsen on siis parempi pitää siitä huonestaan. Ja teidän myös. Esittelen sen joskus, jos olen yhtäaikaa päivänvalon aikaan kotona kameran kanssa. Eli ehkä kesälomalla.

Voin alkupaljastuksena kertoa, että:

1. Tikkurilan värikartasta ei löydy sävyä nimeltä "bloginkeltainen".
2. Keskustelu siitä, valitaanko "rentukka" vai "greippi" ei johtanut avioeroon vaan kompromissiin, joka alkaa b-kirjaimella. 
3. Vihaan banaaneja (mutta se b:llä alkava väri on kuitenkin tyytyväisyyttä herättävä.)
4. Pitää vissiin harjoitella piirtämistä, koska mies oli ajatellut, että "me" sitten piirtäisimme liitutauluseinälle jotain kivaa. Voitte tulkita tämän niin, että mies ei todellakaan liitu kädessä hillu keittiöjakkaralla piirtämässä otuksia, jotka tulkintatavasta riippuen ovat kettuja tai kettuterriereitä. Niin minäkin sen tulkitsin.
5. Suloinen yhteisymmärrys vallitsi maalarimestareiden kesken siitä, remontoidaanko koskaan mitään muuta itse. EI.

Turvonneen jalan aiheuttamaan kiukkuun kuuntelen Fidlaria ja muistutan itseäni siitä, että olisi voinut käydä huonostikin.

Idiootit Internetissä

Justine Sacco - josta ette ehkä ole koskaan kuulleetkaan - sai eilen lenkkaria. Kävi ilmi, sinänsä ihan oikein, että korporaation pr-ihmisen hommista ei ole sopivaa twiitata "Going to Africa. Hope I don't get AIDS. Just kidding. I’m white!".

No, sehän oli ihan tyhmä kommentti, eikö? Moisesta on syytäkin saada palautetta. Ja palautettahan tuli, koska Sacco istui twiittinsä jälkeen 12 tuntia mannertenvälisellä lennolla vailla nettiyhteyttä samalla, kun Twitter räjähti. Palautetta tuli ilmeisesti jopa Saccon Instagram-tilille, jälkikasvua solvaavien kommenttien muodossa.

Välillä nettikiukku tuntuu ihan hirveältä. Mokista rangaistaan ihan suhteettomasti. En viittaa nyt Saccon irtisanomiseen, jolle varmasti oli ainakin tässä kontekstissa aihetta (joskaan en ole ihan varma, pidetäänkö esimerkiksi työntekijän typeryyttä täkäläsittäin vankkana irtisanomisperusteena).

Tarkoitan sitä vihan aaltoa, jonka oikeamieliset kuluttajat tai kansalaiset äkkiä masinoivat liikkelle. Sen alle jää milloin mikäkin suuryritys, pienyritys tai yksilö.

Ja usein, kuten Sacconkin tapauksessa , syystä. Mutta seuraukset tuntuvat lähes poikkeuksetta suhteettomilta varsinaiseen tekoon nähden, enkä voi oikein olla välttymättä sellaiselta ikävältä tunteelta, että rinnassa roihuava oikeutuksen tunne ei voi pyhittää aivan mitä tahansa.

Jälkeenpäin on kuitenkin paska fiilis.

EDIT. Lisäsin unohtuneen linkin - en itse käynyt katsomassa Saccon Instagrameja.

Imetyssyyllistys (ja muutenkin vituttaa)

Toveri linkitti Facebookiin tällaisen imetysuutisen, näitähän nyt näkee silloin tällöin. Yleensä en ole näistä paineita ottanut, koska en enää imetä, ja muutenkin, mutta koska tänään on yskittänyt ihan - anteeksi jo etukäteen kiroiluni - vitusti ja olen tosi kiukkuinen, huomasin ärtyväni tästä:

"Vain muutama prosentti suomalaislapsista imetetään imetysohjaaja Eliisa Karttusen mukaan suositusten mukaan. Hän ei ymmärrä miksi lukemat ovat maassamme niin pienet."

Muistan aikanani hieman hämmästyneeni kun minulle selvisi, että täysimetys on loppu, loppu kuulitteko, LOPPU! jos lapselle antaa tipan korviketta. Siis yhden tipan. Ihmettelin tätä jo Täti-ihmisen postauksessa taannoin ja nyt ihmettelen yhä.

Toisin sanoen: 1) suositus on täysimetys ensimmäisen kuuden kuukauden ajaksi, ja 2) täysimetyksen määritelmä on seuraava: "Täysimetys tarkoittaa sitä, että vauva saa ravintonsa täysin äidin rinnasta. Tieteellisiä tutkimuksia arvioidessa Maailman terveysjärjestö WHO käyttää termiä "täysimetys" (exclusive breastfeeding), kun vauva ei saa mitään muuta ruokaa tai juomaa, ei edes lypsettyä äidinmaitoa - mutta voi saada tarvittavat ravintolisät kuten vitamiinit tai lääkkeet." (Lähde tässä Imetyksen tuki, mutta muitakin löytyi, lihavoinnit ja kursivoinnit omiani.)

Että arvon imetysohjaaja. Pieni prosenttiosuus voi selittyä vaikka sillä, että täysimetykseen on ihan saatanan vaikea yltää tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Että jos nyt äiti ei vaikka halua kuutta kuukautta olla aivan niin teipattuna siihen lapseen, että poistuu korkeintaan kahden imetyskerran väliseksi ajaksi lapsen luota, niin VOI OLLA JOO, ETTÄ PIENIÄ OVAT OSUUDET. Että jos nyt vaikka metro on jumissa, niin jo on kaikki menetetty kun isä mieluummin ruokkii lapsensa korvikkeella kuin pitää nälässä. Ja taas pienenivät prosenttiluvut. Eikä siinä vielä kaikki! Saattavat kuule jo laitoksella tarjota korviketta, jos ei homma oikein suju. Siinä on sitten sekin lapsi menetetty.

Ja tämä, ystävät, tämä on uutinen.

-

Ja siitä yskästä olette ehkä kyllästyneet kuulemaan, mutta valitan silti, koska oma tupa, oma lupa.

Kävin lääkärissä. Yleensä menen sinne yskän takia siinä vaiheessa kun työtoverit alkavat nurista kontribuutioistani äänimaisemointiin. Lääkäri epäili, että vika on astmassa, mutta lähetti kuitenkin verikokeisiin.

Tuloksia odotellessa haluan sanoa, että olen reippaasti diagnosoinut itseltäni kuumeettoman keuhkokuumeen tai hinkuyskän. Kävin äsken koiran kanssa lenkillä, ja liekö kylmä ilma ärsyttänyt, mutta ennen en olekaan yskinyt niin, että pelottaisi.

Saisi myös olla viimeinen kerta, jos minulta kysytte.