Selli / Teatteri Jurkka 5.4.2024

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Selli sai ensi-iltansa jo vuosi sitten maaliskuussa. Kevään esitykset myivät nopeasti loppuun, ja hidas hämäläinen jäi lehdelle soittelemaan. Onneksi Thalian jumalat olivat puolellani (ja jokunen muukin jäi ilman lippuja, arvannen) joten esityksiä saatiin lisää tälle keväälle. Niinpä hankin lippuni hyvissä ajoin ettei taas käy huonosti. Selli sopii vallan erinomaisesti esitettäväksi juuri Jurkkaan, koska pienestä tilasta saa sopivasti ahtaan ja klaustrofobisen sellikopin.

Wenla Reimaluoto esittää Ainoa, intohimoisesti työhönsä suhtautuvaa journalistia, joka on ison skuupin jäljillä. Rahoitus on kunnossa, todistusaineistoa kerätty ja juttureissuun pitäisi päästä. Öljyjätti Shellin toimet Nigeriassa ja Suomi-kytkös asiaan (Jorma Ollila oli Shellin hallituksen pj 2006-2014) tarjoavat tottakai herkullisen aiheen tutkivalle toimittajalle. Mukaansa hän houkuttelee luottopartnerinsa, freelance-valokuvaaja Henrin (Eero Aho). Takana on monia onnistuneita juttukeikkoja maailmalle yhdessä. Henri ei ole innokas lähtemään, hänellä on tuoreehko parisuhde ja nykyään rauhallinen elämä. Mutta Ainon innostus ja suostuttelutaidot vievät voiton. 

Kaksikko matkaa Nigeriaan, ja sitten hommat menevätkin myttyyn. Nigerialainen vankila ei kuulosta kovin houkuttelevalta paikalta. Tästä alkaa matka mielen syövereihin, kumman kantti kestää ja pää pysyy kasassa viikkokausia jatkuvaa piinaa, kuulusteluja, huonoja oloja ja kohtelua. Suurlähetystön hepustakaan ei tunnu olevan paljoa apua, ja poliisipomon kuulustelut rassaavat. Terrorismi on vakava syytös. 

Tarkkanäköisesti pahuuden ja ankeuden yleismaailmallinen kuvaus siirtyy isosta mittakaavasta pienimpään mahdolliseen: yksittäisen ihmisen piinaamiseen. Vallankäyttöä kun on niin monenlaista.

Tihentyvää tunnelmaa ja jännitettä kiristetään pikkuhiljaa. Katsoja ei tiedä lainkaan mitä tulevan pitää, tapetaanko nämä, vai kidutetaanko seuraavaksi. Hetkittäin jännitys käy melkein sietämättömäksi. Realismi ahtaassa sellikopissa on käsikosketeltavaa, oli se sitten piinaava ripuli, Ainon verinen terveysside tai painajaiset. Kuumuus ja hajut on jokaisen katsojan onneksi kuviteltava itse. Molemmat ovat vereslihalla ja näyttelijät tuovat kaiken inhimillisen tuskan ja hädän taitavasti esille. Kuulustelut ovat ilmeisen raskaita. Välillä on pieniä suvantokohtia, huumoriakin (Henrin päivän täikatsaus). Pinna kiristyy kummallakin, mutta välillä voidaan myös bilettää. Mutta miten voi oppia elämään ilman toivoa?

Markus Tsokkinen on suunnitellut minimalistisen lavastuksen, joka käsittää oikeastaan vain pari jakkaraa ja vessana toimiva metalliämpäri. Myös arkiset vaatteet ovat hänen käsialaansa. Jurkan oma Saku Kaukiainen vastaa valoista ja äänistä, ja juuri sopivalla tavalla ne tuovat nigerialaisen sellin ankeuden meille. Tosin näytelmän alussa ja lopussa ollaan ihan muualla, ja äänillä ja valoilla tuodaan ihan erilainen tunnelma lavalle. Äänisuunnitelun kautta saamme tietää sellin ulkopuolisesta elämästä, ja eivät ne kuulokuvat kovin positiivisia ole.

Loppu on ehkä hieman yllättäväkin, erityisesti koska en lainkaan tiennyt mitä odottaa. Helppoa katsottavaa tämä ei ollut, mutta pirun hyvää teatteria. Lampela on taas kerran osoittanut olevansa hyvä kirjoittaja ja hyvä omien töidensä ohjaaja. Tarina ryöpsähtelee, kannattaa, ahdistaa ja yllättää. Psyyken hajoaminen on aika kamalaa seurattavaa, ja sen seuraukset ihmisen elämään todella rankat.

Mutta ei teatterin tarvitsekaan olla kevyttä ja helppoa. Tämä oli tärkeä aihe ja hieno toteutus. Näyttelijät pistivät itsensä likoon täysillä. Hienoa teatteria millä tahansa mittapuulla. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jerusalem / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.

Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.

Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.

Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.

Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus. 

Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.

Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.

Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö. 

Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.

En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina. 

Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.

Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!

Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.

Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Juan / Turun kaupunginteatteri 5.10.2019

Koska osuimme Turun teatteriteemaisten kirjamessujen kanssa bloggarikollega Pasin (Pessin ja Illusian luona) samaan teatteriesitykseen, keksimme tehdä hieman erilaisen bloggauksen. Eli kävimme muutaman päivän ajan dialogia esityksestä, ja tässä on tulos. Kuten esityksen alaostikko kuuluu: rakkaus on tehty jaettavaksi - niin myös kirjoituksemme siitä. Olipas hauska ja kiinnostava kokeilu! Lukemisen helpottamiseksi omat kommenttini ovat kursiivilla. Turun kaupunginteatterin Don Juan, olkaa hyvät!

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekkyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen

Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.

Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.

Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Molière tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä joku vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta! 

Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?

P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja koston janoisena, petettynä naisena. 

En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin. 

Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen jaisäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen. 

Yksi esityksen onnistuneista puolista oli myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenivät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?

K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.

Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!

Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?

P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niinkuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta. 

Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä. 

K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon, niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!

Kiitos Pasi seurasta ja tästä dialogibloggausideasta. Olipa meillä kiva päivä ja vielä iltakin Turussa - otetaan uusiksi! Tässä vielä linkki Pasin kirjoitukseen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syyssonaatti / Espoon kaupunginteatteri 27.3.2018

Maailman teatteripäivää pitää tietenkin viettää teatterissa. Sitä en kyllä tiedä onko Ingmar Bergmanin raastava perhedraama Syyssonaatti siihen se paras näytelmä. Hieno näytelmä kyllä, mutta niin dramaattinen että ei paljoa naurattanut. Mutta toisaalta, tartteeko sitä teatterissa aina nauraakaan. Oli ilo katsella taitavien näyttelijöiden työskentelyä hienossa ohjauksessa.

Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama Bergmanin näytelmä on varmaan monelle tuttu vuoden 1978 elokuvastaan, jossa päärooleissa Ingrid Bergman ja Liv Ullmann ilmeisesti sädehtivät (juu en ole nähnyt). Tai oopperan ystävät saattoivat nähdä sen Kansallisoopperassa viime syksynä. Mutta toimiihan se teatterin lavallakin erinomaisesti. Aikuinen tytär, papin vaimo Eva (erinomainen Leena Pöysti) asuu vaitonaisessa avioliitossaan miehensä Viktorin (Carl-Kristian Rundman) kanssa, hiljaisessa talossa. Pariskunnan ainoa lapsi Erik on kuollut, ja pappilan yhdessä huoneessa asustaa Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio), joka ei parin tunnin ajan puhua pukahda (kerran huutaa kyllä äiti). Siitä huolimatta Helena on vahvasti läsnä koko näytelmän ajan, muistuttamassa olemassaolollaan menneisyydestä.

Tähän pysähtyneeseen tunnelmaan pyyhältää Evan taiteilijaäiti Charlotte (Satu Silvo) joka ei ole tavannut tyttäriään seitsemään vuoteen. Aluksi kaikki näyttääkin auvoiselta, mutta pinnan alla kytee. Menneet tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset kaivetaan hyvin pian esiin. Viktor vetäytyy näyttämöltä ja alkaa äidin ja tyttären välien selvittely. Tätä tuskaisaa rikkirepimistä on raskasta katsoa. Kumpikin syyttää toisiaan, vuorotellen hyökäten ja perääntyen. Katsoja ei tiedä kumman puolella sitä olisi. Narsistisen ja itsekkään Charlotte-äidin vai poikansa kuolemasta ahdistuneen Evan. Menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Charlotte on hylännyt perheensä uransa ja vaihtuvien miessuhteiden takia ja eikä nytkään halua ottaa liian tiivistä kontaktia. Helenaa voi kyllä pikaisesti halata mutta sitten pitää päästä pois. Kotiasiat ahdistavat.

Eva on vatvonut ja puinut äitisuhdettaan vuosikausia, koittanut nuorempana miellyttää ja tulla hyväksytyksi, mutta ilmeisesti aika turhaan. Charlotten itsekeskeiseen maailmaan ei keskinkertainen tytär mahdu. Sairaasta tyttärestä puhumattakaan. Evan ja Viktorin välitkään eivät ole läheiset. Viktor kyllä ilmeisesti rakastaa, mutta silti se ei riitä Evalle, tai sitten tämä ei vaan kykene ottamaan sitä vastaan. Myös lapsen menetys kummittelee pariskunnan välissä. Eva saa hieman lohtua kuvitellessaan kommunikoivansa kuolleen poikansa kanssa. Leena Pöysti tekee riipaisevan roolin Evana. Se ahdistus ja avuttomaksi lapseksi taantuminen voimakkaan äidin edessä on ahdistavaa katsottavaa. Hetkittäin innostuessaan Eva on hurmaava ja säkenöivä, mutta silti tuomittu jäämään ikuisesti äitinsä varjoon. Jokainen katsoja jolla on tai on ollut vaikea äitisuhde voi löytää samaistumispintaa tästä.

Carl-Kristian Rundmanin Viktor on sivuosassa, kahden naisen taustalla. Hän suhtautuu viileästi anoppiinsa, on avuton rakkaudessaan Evaan ja menettänyt uskonsa poikansa kuoleman jälkeen. Papille hieman hankalampi homma. Hieman avuton ja sovitteleva mies pysyttelee enimmäkseen sivussa, antaen tilaa vahvoille naisille. Rundis on aina luotettava, peruskalliomainen näyttelijä.

Mutta kyllä Satu Silvo varastaa show'n. Toki Charlotten rooli on herkullinenkin, mutta tässä saa kyllä päästää sisäisen diivansa ja draamakuningattarensa täyteen kukkaan. Charlotte vie kaiken tilan ja hapen huoneesta, kysyy kyllä kuulumisia, mutta ei jaksa kuunnella vastauksia. Kritisoi Evan ja Viktorin rauhallista elämäntapaa. Koko perhe esittää jonkunlaisia ennallaanmäärättyjä rooleja, mistä on vaikea pyristellä irti. Charlottella tuntuu olevan miehiä joka maassa, ja vaikka yksi on juuri kuollutkin, niin ei sekään tunnu kauheasti surettavan. Hetkittäin kuitenkin näkyy pieniä säröntapaisia hänen huolettoman boheemissa panssarissaan. Ja ajattelen että siellä alla on hyvin epävarma ihminen, jonka tunne-elämä on taantunut johonkin teinin tasolle. Mutta sitten taiteilija-Charlotte saa taas vallan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, ja ne tuntuvat vuorottelevan äidin ja tyttären väleissä. Aivan loistava roolityö Silvolta - kuin hänelle luotu!

Markus Tsokkisen lavastusratkaisu on tyylikäs. Katsojat istuvat kahdella puolella lavaa, ja molemmissa päädyissä vesi valuu, kuin kyynelet taivaalta. Helenan makuuhuone toisessa reunassa ja Charlotten makuuhuone toisessa. Ja siinä välissä taistelutantereena olohuone flyygeleineen. Oleellinen osa esitystä tuo flyygeli. Ammattimuusikon tyttären ei kannattaisi paljoa pianoa soitella äitinsä edessä mikäli haluaa välttää nöyryytyksen. Mutta tottakai hän soittaa ja tottakai siitä alkaa taas yksi kiistely. Myös Heidi-Erika Tsokkisen puvut hehkuivat, erityisesti tietenkin diivan garderoobi!

Syyssonaatti on raskas näytelmä joka sai pohtimaan anteeksiantoa ja armoa. Olisiko helpompaa katkaista kokonaan siteet dominoivaan vanhempaan? Vai kantaa katkeraa kaunaa vuosikymmeniä? Onko se reilua että tytär joutuu hyvittämään äitinsä virheet? Kostetaanko omaa ankeaa lapsuutta seuraaville polville kuten tässäkin käy ilmi Charlotten kertoessa omasta lapsuudestaan? Voiko ihminen muuttua? Onko helpointa vaan paeta kaikkea, kuten Charlotte valitsee? Kuinka kauan menneisyyden taakkaa ja muistoja voi paeta? Näytelmässä ei ole siis onnellista loppua, vaan kaikki jäävät onnettomiksi. Katsoja jää kuitenkin hyville mielin - raskaudestaan huolimatta tämä oli erinomaisen hyvä esitys.

Ennen esitystä Pasi Lampela ja elokuvaguru Antti Alanen keskustelivat teatterin lämpiössä Bergmanista ja Syyssonaatista. Ihan alusta en ehtinyt herrojen jutustelua kuulemaan mutta kiinnostavaa se oli kyllä. Eva on päähenkilö, mutta tarina voidaan nähdä myös Charlotten näkökulmasta. Mielestäni näytelmässä kummatkin ovat päähenkilöitä. Mutta mieleen jäi erityisesti Lampelan toteamus: Ei ole olemassa mitään Shakespearen tai Molieren maailmaa, vaan ohjaajan on luotava se maailma. Niinpä Bergmanin maailmakin on luotava uudelleen, ja tässä Lampela on kyllä onnistunut hyvin.


Kuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kenraali ja Casanova / Helsingin kaupunginteatteri 6.10.2016

Olen aina pitänyt Pasi Lampelan näytelmistä. Sellaisia pienimuotoisia tarinoita elävästä elämästä, ihmissuhteista, arjen draamaa. Sitäpaitsi Kenraali ja Casanovan aihe oli hyvin kiinnostava: miten suomalainen kreivi ja upseerismies Sprengtporten kohtaa itsensä Casanovan! Kun vielä näyttelijäkaartissa on Pekka Laiho, niin avot!

Mutta kaikki ei ole aina ihan sitä miltä vaikuttaa. HKT:n Pengerkadun katsomo oli puolityhjä, teksti ei oikein lähtenyt lentoon, ja koko esitys oli jotenkin tylsä. Illan pelasti lavan reunassa soittanut cembalisti Aura Visala. Ja Markus Tsokkisen upeat puvut hehkuvat väreissä, varsinkin nuo sotilasunivormut ja cembalistin asu, aah!

En oikein osaa sanoa miksi tämä ei nyt puhutellut minua mitenkään. Pekka Laihon Casanova on vanha ja väsynyt mies, menneitään muisteleva. Aikoinaan hän tunsi kaikki, ja oli tapahtumien keskipisteessä. Nyt hän on kihtisenä vetäytynyt Teplitzin legendaariseen kylpyläkaupunkiin kirjoittamaan muistelmiaan. Vanheneminen ahdistaa mutta naisista hän vielä jaksaa haaveilla. Laiho sotkeutuu sanoissaan eikä aina ihan muista repliikkejään, mutta muutoin miehen charmi ja karisma sopivat hyvin Casanovaksi. Nauratti kovin yksi Casanovan kommentti kenraalille: "te tapatte ihmisiä ja minä panen niitä alulle".

Santeri Kinnusen Sprengtportenin missio elämässä on irroittaa Suomi Ruotsista. Kylpylässä hän käy huilaamassa aina välillä, palaten takaisin. Vaimokin jättää, joten on entistä helpompaa hakkailla markiisitar de Bois'ta (Saija Lentonen). Suhteen kanssa soudetaan ja huovataan, eikä siitä tule sen kummempaa. Herkullisena sivuhenkilönä loistaa Jouko Klemettilä. Tämän Herman Götz on maagikko ja oopperalaulaja, ja tuo vähän keveyttä muuten hieman raskassoutuiseen esitykseen.

Kylpylämaisemista siirrytään myöhemmin Pariisiin, missä Napoleon on päässyt valtaan. Taustalle vaihtuu sensuellin naishahmon sijaan verinen ja luodinreikäinen tricolour-lippu. Ja hei, aina jos näytelmässä mainitaan (tai siteerataan) Shakespearea, niin siitä pisteet. Nyt se lainaus oli The seven ages of man -puhe (näytelmästä As You Like It), sovellettuna suomeksi.

Mikä on historiallista faktaa, mikä sepitettä. Onko sillä niin väliä, koska tarinahan on tärkein. Nyt vaan ei tarina oikein toimi. Harmi sinällään, koska tässä olisi ollut aineksia vaikka mihin.


Kuvien copyright Yehia Ewais
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Päätepysäkki / Tampereen teatteri 26.1.2016

En päässyt ensi-iltaan toisen näytelmän takia, joten kävin katsomassa Pasi Lampelan Päätepysäkin ennakossa. Viime vuosina olen nähnyt tosi monta Lampelan näytelmää, ja kaikissa on jotain samaa. Tämäkin on kamaridraama, tapahtumapaikka ei vaihdu ja näyttelijöitä on vain neljä.

Jussi (Esa Latva-Äijö) ja Ilona (Elisa Piispanen) ovat pariskunta, joilla pääsääntöisesti menee hyvin. Ainakin näennäisesti. Hyvät työt, ihana koti, kivat lapset, lauantaisin poroherkkua. Mutta pinnan alla kuohuu. Jussi kipuilee ja haluaa muutosta elämään, ja avioero tuntuu ainoalta ratkaisulta. Miehen mielestä asiat tuntuvat olevan arkisia, tylsiä, ja töissäkin kaikki junnaa paikallaan. Ilona ei taas ymmärrä asiaa lainkaan. Tälle asia tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta Jussi on kuulemma pohtinut sitä jo toista vuotta.

Sitten Jussin isä Matti (Heikki Nousiainen) haluaa luopua asianajotoimistonsa johtajuudesta poikansa hyväksi, ja asiat tuntuvat muuttuvan. Vihdoinkin Jussi saisi näyttää kyntensä! Ja pah. Isällä on yksi ehto varhaiseläköitymiselleen. Jussin ja Ilonan avioero ei tule kysymykseenkään. Koska firmaahan ei voi johtaa mikään luuseri! Jussi tuntee olevansa taas puun ja kuoren välissä. Hetkittäin helpotusta arkeen tuo naisystävä Birgitta (Anna-Sofia Hautala), jota Jussi tuo kotiinsa muhinoimaan. Isän hämäräbisnekset ("pientä likviditeettiongelmaa") ja äidin sairaus kuitenkin rassaavat. Mies ei puhu, vaimo imuroi. Ja mihin tämä kaikki johtaa...

Mä sitten kyllä tykkään Esa Latva-Äijöstä! Mies on kuin suomenhevonen, joka roolista toiseen porskuttaa tasaisen varmasti eteenpäin, aina parhaansa yrittäen. Ja mulla on kyllä suuri arvostus suomenhevosia kohtaan, että tämä on suuri kehu! Sellainen luotettava puurtaja. Suomalaisen miehen peruskuva. Ja miten taitavasti hän nytkin rakentaa tämän itsensä kanssa kipuilevan miehen, jolle ei tavallinen, hyvä arki riitä. Töissään aina vähän reppanaksi, isänsä varjoon, jäänyt. Joka lopussa osoittaa kuitenkin suoraselkäisyytensä, kun isä koittaa kiemurrella vastuustaan. Ja miten Jussi raivoaakaan, kuin pyörremyrsky!

Elisa Piispanen on myös loistava Ilona. Tämän ahdistus, kun ei tunnu voivan Jussin huonolle ololle mitään. Kun kaikki kerran on hyvin. Ja miten coolisti tämä suhtautuu Birgitan kohtaamiseen. Ja löytyyhän se hyytävä raivo Ilonastakin. Tässä on niin intensiivisiä parisuhdekohtauksia välillä, että henkeä saa pidättää katsomon puolella. Heikki Nousiainen on yksi näitä vanhanajan kunnon näyttelijöitä, joka osaa artikuloida ja olla läsnä koko olemuksellaan. Niin nytkin. Ja se pyhä raivo kun puhuu vaimonsa sukulaisista! Anna-Sofia Hautala on raikas ja oikein passeli toisena naisena. Jolla on omat epäilynsä heidän suhteestaan. Varattu mies vielä menettelisi, mutta kun tällä on lapsiakin. Sitäpaitsi Birgitan suuhun on kirjoitettu muutamia näytelmän avainrepliikkejä, kuten: "Samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa".

Tämä on näytelmä keski-ikäisen suomalaisen miehen hiljaisesta kriisistä. Ja parisuhteen. Poistuessani teatterista en voinut olla miettimättä, että näin niitä äkkipikaistustappoja tässä maassa syntyy. Mies ja vaimo ovat ihan eri sfääreissä ajatuksineen, vaikka alunperin kaikki oli hyvin ja olivat oikein rakastuneita. Ja sitten on se kun miestä syytetään isänsä kaltaiseksi. Perimältään ei kukaan voi välttyä. Toisaalta taas Matti syyttää Jussia äitinsä kaltaiseksi. Kai sitä kukin perii molemmilta vanhemmiltaan jotain. Mutta ne vanhemmilta perityt ominaisuudet tuntuvat aina olevan huonoja, vai kehuuko kukaan koskaan herkällä hetkellä toista "sä oot ihan kun äitisi, yhtä ihana"? Sen sijaan riidan tiimellyksessä toiselle on helppo heittää toisen muistuttavan jompaa kumpaa vanhempaansa...

Taustalla näkyy valtava maalaus, joka näyttää aluksi hieman eroottishenkiseltä, koska suuri mattapintainen peili peittää siitä keskiosan. Kun peili nousee ylös, paljastuukin yksityiskohta Caravaggion maalauksesta Epäilevä Tuomas (Incredulità di San Tommaso, 1601). Missä Tuomas tökkii sormellaan Jeesuksen kyljessä olevaa haavaa. Samalla tavalla tökitään Jussiakin, kun kukaan ei tunnu näkevän hänen sisäistä myllerrystään. Epäillään tämän henkisiä haavoja... Jussi on suuri Caravaggion taiteen ystävä, haluaa lähteä Maltalle katsomaan tämän teostakin, ja selailee taidekirjaa C:n kuvista.

Loppu jättää asiat avoimeksi "miksei me voitas soitella", ja on ainakin itselle hieman epätyydyttävä. Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli vaikuttava draama. En kyllä tiedä mistä alunperin luulin, että tämä olisi ollut kantaesitys. Ei ollut, vaan se oli Teatteri Jurkassa vuonna 2010.

Käsiohjelmasta Tampereen teatteri ei nyt saa pisteitä. 4-sivuinen A5-kokoinen, minimalistinen julkaisu, missä vain pakolliset tiedot. Mutta siitä kiitos että hyvin usein, ja niin nytkin, esityksessä käytetty musiikki on mainittu!

"Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään." Niinpä.




Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Yehia Eweis

Vain Bocelli puuttuu / Teatteri Jurkka 5.11.2015

Näitä hieman pöhköjä teatterireissuja taas eli suoraan lentokentältä teatteriin. Mutta kun kerran lentoni Lontoosta laskeutui Helsinkiin, ja siinä oli pari tuntia luppoaikaa ennen Tmapereen bussia (no, rehellisyyden nimissä olisi kai sitä aiemminkin busseja mennyt) niin tottakai sitä nyt yhden lyhyehkön näytelmän kerkeää katsomaan. Ja hyvin kerkesi (olin paikalla vartin ennenkuin ovet edes avattiin)!

Vain Bocelli puuttuu on tarina kahden ihmisen kohtaamisesta ravintolan taukohuoneessa. Mirkku on hieman vanhempi tarjoilija; räväkkä, flirttaileva  ja impulsiivinen. Rauhallisempi ja hiljaisempi Kaitsu tulee baarimikkotuuraamaan, ja kemia näiden kahden välillä on heti alusta asti ilmeinen. Mirkun pintapuolinen räväkkyyskin antaa tietä vakavammille ja syvällisemmille tunteille kun ilta kuluu. Kun kipinä leimahtaa, niin sitä ei saa enää sammumaan. Pikkuhiljaa Kaitsukin avautuu ja kaikki ei olekaan ihan siltä miltä näyttää. Lyhyessä ajassa edetään hieman nolosta ensikohtaamisesta aina... no, kuinka pitkälle, se kannattaa käydä katsomassa. Ilman konflikteja ei tästä kaikesta kuitenkaan selvitä. Pakko kuitenkin vihjata että on tässä onnellinen loppu.

Iso osa esityksen tenhoa tulee juurikin esiintyjien välisestä kemiasta. Tosielämänkin pariskunta Satu Silvo ja Reidar Palmgren on varsin oiva valinta Mirkuksi ja Kaitsuksi, ja heitä varten Pasi Lampela tämän on kirjoittanutkin. Ja vielä kihlajaislahjaksi. Söpöä! Antti Majanlahti vastaa ohjauksesta.

Yksi teemasta on se ainainen kysymys, että kuka olisi kiinnostunut sinusta juuri sellaisena kuin olet, ilman mitään rooleja ja maskeja. Elämä on teatteria ja erilaisten roolien esittämistä. Parasta on se kun todella löydät sen ihmisen joka haluaa sinut omana itsenäsi. Onneksi näin kyllä joskus käykin, niin teatterissa kuin tosielämässäkin.

Pieni ja elämänmyönteinen esitys, ja sopii kuin nenä päähän intiimiin Jurkkaan. Ja tanssi on kuuma!

Teatteri Jurkassa on aina ilo käydä, ja erityisesti taas tällä kertaa, kun odottamassa oli taas se niin söpö työntekijä (se tukka!) kuin Jurkan historiikkikin! Iso kiitos jurkkalaiset, taas kerran.



Esityskuvan copyright Petri Heinonen

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nyt kun olet minun / Kansallisteatteri 12.10.2015

Kansallisteatterin Willensaunassa on aina oma fiiliksensä, se kun on sellainen pieni ja intiimi näyttämö. Ja kun istuu eturivissä, niin on kuin olisi itsekin näytelmässä mukana. Näin ollen Pasi Lampelan uusin Nyt kun olet minun sopii sinne vallan erinomaisesti.

Intiimi tarina kahden naisen mökkiviikonlopusta ja sen seurauksista. Miehensä harmaasorsaksi kutsuma Marjo (ihan häikäisevän upean roolityön tekevä Sari Puumalainen) ja räväkkä sinkkuystävänsä Virve (aina taitava Katariina Kaitue) viettävät punkuntäyteistä naisteniltaa mökillä. Yhtäkkiä sinne pölähtää tietä kysymään epävarmahko reppana Tuomas (toinen aina taitavasti näyttelevä Timo Tuominen). Virven lähdettyä, Tuomas palaakin paikalle.  

Seuraa yöllistä ihmissuhdepohdintaa, onko se oma elämä hyvää ja tyydyttävää. Tanssivatkin, ja tietäähän mihin se sitten päättyy. Kivaa on ollut, mutta morkkis on kamalan suuri. Tuomaksen lähdettyä Marjon kapiaismies Mara (huikea Esa-Matti Long) palaa; tarkoituksena olisi lähteä Savonlinnan oopperajuhlille. Lapsetkin on viety hoitoon. Marjo ei lähdekään mukaan; avointa kapinaa. Ja mitä siitä sitten seuraa...

Marjon salasuhde salamyhkäisen Tuomaksen kanssa pistää kaikki neljä ihmistä miettimään asioita. Onko se elämä nykyisellään ookoo ja asiat hyvin vai ei? Paraneeko elämä jos jättää entisen taakseen ja hyppää tuntemattomaan? Intohimo humalluttaa ja Marjo tuntee vihdoinkin elävänsä. Jännitteet näiden ihmisten välillä ovat niin käsinkosketeltavia, ja etupenkistä tekee mieli puuttua asioihin. Älä lyö! Älä huuda! Älä valitse noin!

Onhan tässä lopulta on ihan seesteinen loppu, muutaman mutkan kautta. Ainakin asiat selviävät vaikka tuntuivat olevan kovinkin solmussa hetkittäin. Muutama asia jää selvittämättä (mitä todella tapahtui Maran ja Virven välillä esimerkiksi), mutta nämä ihmiset tuntevat olevan sinut tapahtumien ja asioiden kanssa, ja se riittää.

Hetkittäin kyllä mennään aika syviin vesiinkin ja tunteet ovat tosi pinnassa. Varsinkin Esa-Matti Long saa tehtyä tosi katu-uskottavan roolin kontrollinsa likipitäen menettävänä sotilasmiehenä. Ja se Puumalaisen Sarin paniikkikohtaus! Ja jossain vaiheessa kävi mielessä että Timo Tuominen on ilmiselvä Suomen Bill Nighy.

Pasi Lampela ohjaa myös oman tekstinsä, ja lavastajakonkari Markus Tsokkinen on loihtinut varsin tyypillisen suomalaisen mökkimiljöön. Taustan projisoinnit myrskypilvineen kuvastavat hyvin pään sisäisiä myllerryksiä...

Varsin toimiva pieni tarina ihmissuhteista. Ja tavallaan myös Marjon kasvutarina - itsensä kun voi löytää vasta hieman myöhemminkin. Hei, ja aina jos näytelmässä mainitaan Shakespeare siitä saa bonusta. Tässä se tuli: "Shakespeare on sanonut kaikesta kaiken" - no niinpä! Sitäpaitsi Shakespearen tekstiin perustuva Verdin ooppera Macbeth (oi miten osuvaa!) soi tässä myös...



Kuvien copyright Yehia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Markiisin Unet / Teatteri Jurkka 30.9.2014

Jos mitään muuta syytä ei olisikaan niin Juhani Laitalan takia kannattaa mennä Teatteri Jurkkaan katsomaan Markiisin Unia. Mies on maaninen, loistava, röyhkeä, rivo ja aivan mahtava markiisi de Sade!

Onneksi muitakin syitä katsomiselle on. Yksi on Markus Tsokkisen kaunis ja vähäeleinen lavastus. Jurkkaan nyt ei paljoa mahdu, mutta tila on otettu hyvin haltuun nurkkaan sijoitetun katosvuoteen ja hätäuloskäynnin eteen sijoitettuun kirjoituspöydän kanssa. Ja se JMW Turnermainen taustakangas! Pidin myös Pasi Lampelan (ohjaa myös) tekstistä. Se hyvä puoli ennakkoesityksissä on että voi törmätä ohjaajaan ja kommentoida tälle näytelmää tuoreeltaan. Ja Jurkassa törmäämisen todennäköisyys on iso kun siellä on se viitisenkymmentä istumapaikkaa.

Näytelmässä ollaan 1800-luvun alussa Charentonin mielisairaalassa missä de Sade viettikin kaiken kaikkiaan 13 vuotta. Markiisi yskii verta, koittaa kirjoittaa ja vuorotellen haluaa vapauteen ja pysyä laitoksessa. Marcel (hyvin ilmeikäskasvoinen Pyry Nikkilä) auttelee tätä toimittamalla asioita, viemällä viestejä ja sen sellaista. Napoleon (jota markiisi jaksaa solvata mitä herkullisimmilla sanakäänteillä koko näytelmän ajan) torjuu armahduskirjeet toisensa jälkeen.

Eräänä päivänä selliin ilmestyy salaperäinen nainen (Petra Karjalainen), jonka henkilöllisyyskin selviää pikkuhiljaa, vai selviääkö. Nainen lupaa markiisille apuaan, mutta lopulta tämä paloittelee naisen henkisesti. Markiisin menneisyys muinoin Marseillesissa liittyy myös salaperäiseen naiseen.

Marcelia markiisi opastaa tämän tyttöystävän käsittelyssä. Ja tämä epävarmana ja itseään etsivänä miehenalkuna ottaakin neuvoista vaarin. Seuraukset ovat... yllättävät.

Markiisi haaveilee oikeastaan vain yhdestä asiasta eli paluusta rakkaaseen Lacosten linnaansa. Hän puhuu myös paljon entisestä vaimostaan Reneestä ja muistelee (seksi)seikkailuitaan. Menneisyys on vahvasti läsnä, tulevaisuus ei niinkään. Testamenttiaan hän ei halua ajatellakaan, ylilääkärin puheista huolimatta. Eikä varsinkaan halua jättää ex-vaimolleen ja lapsilleen mitään. Markiisin mielialat vaihtelevat epätoivoisesta riehakkuuteen.

Sen enempää juonesta kertomatta. Esitys oli maaninen ja intiimi. Paljastava ja ei sittenkään. Myrkkyäkään ei ole tarpeeksi. Kuka sitä lopulta juo, ja miksi.

Kyllä Petra Karjalainen on oikein pätevä ja Pyry Nikkilä miellyttävä tuttavuus, mutta ihan Juhani Laitalan show tämä on. Mies on lavalla koko kaksituntisen (on tässä väliaika kummiskin) ja suoriutuu suvereenisti. Miten voi kukaan olla niin lipevä ja charmikas yhtä aikaa?

Teatteri Jurkka on myös remontoinut pikkiriikkisen baari/lämpiönsä. Punaista seinissä ja ihania vanhoja teatterijulisteita. On tämä yksi kodikkaimmista teattereista maassamme.

"Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaa." Niinpä niin.


Kuvien copyright Yehia Eweis