Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jez Butterworth. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jez Butterworth. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. helmikuuta 2024

Jerusalem / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.

Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.

Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.

Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.

Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus. 

Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.

Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.

Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö. 

Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.

En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina. 

Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.

Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!

Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.

Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 14. elokuuta 2017

The Ferryman / Gielgud Theatre 14.8.2017

Jez Butterworth on kirjoittanut muutamia loistavia näytelmiä, joten ei ihme että tämä uusin The Ferryman myi Royal Courtin esitykset hetkessä loppuun. Kun ohjaajana toimii Sam Mendes niin sekin saattaa tietysti vaikuttaa asiaan. Ja RC-esitykset olivat siten etteivät oikein passanneet mun kalenteriin. Kun tämä sitten siirtyi West Endille Gielgud-teatteriin, niin johan olikin mahdollisuus päästä. Katsojamenstyksen lisäksi myös kriitikot ovat olleet polvillaan. Viittä tähteä liki kaikilta.


Ja onhan tämä hieno. Ei ehkä parasta ikinä, mutta hitaasti ja vääjäämättömästi karuun loppuunsa asti puksuttava kuin höyryjuna. Matkan varrella saamme hieman vihiä asioiden taustasta. Silti lopun viimeiset viisi minuuttia tulevat yllättäen ja kaiken toiminnan tiivistäen.

 Oma paikka on Royal Circlellä mutta hyvin näkyi sieltäkin.


Eletään Pohjois-Irlannissa, vuosi on 1981, paikka on Carneyn perheen maatila. Saman katon alla asuvat monilapsinen perhe ja vanhoja sukulaisia. Sekä 10 vuotta aiemmin kadonneen isännän veljen vaimo poikineen. Minne Seamus on joutunut? Onko IRA:lla asian kanssa tekemistä? Mitä siellä 1971 oikein on tapahtunut?


On sadonkorjuun aika. Pintapuolisesti eletään huoletonna; lapset kirmaavat, kuuntelevat vanhan hömpsähtäneen tädin muisteloita ja toisen tädin Thatcher-uutisia. Setäkin kertoilee muksuille tarinoita. Naapurin hieman yksinkertainen Tom Kettle löytää kadonneen hanhen (oikea hanhi!) ja taikoo taskustaan omenoita ja pupuja (oikea pupu!) lasten iloksi. Tehdään ruokaa, tanssitaan radion mukana. Pikkuvauvaa (oikea vauva!) kanniskellaan. Perheidylliä tuntuu silti painostavan moni asia. Äiti Mary on sairaalloinen, mutta Seamusin vaimo Caitlin hoitaa taloutta.. Naisten välillä on selkeästi jännitettä.


Mutta tätä näennäisesti huoletonta arkielämää rikkovat papin aamuöiset vierailut ja salaperäinen herra Muldoon (Stuart Graham) kätyreineen. Kaikki tuntuvat tuntevan Muldoonin ja tämän asiat. Mutta IRA:n nälkälakkolaiset Bobby Sandsin johdolla kuolevat, ja se vetää tunnelmaa vakavaksi.

Taustoja ja tarinaa valotetaan aina sopivasti, pikkiriikkisen ja kiusoitellen. Sadonkorjuujuhlan jälkimainingeissa serkkupojat intoutuvat viinapäissään kerskumaan vapaustaisteluasioilla. Jännitettä rakennetaan kolmen tunnin aikana niin hienovaraisesti, että kun se lopulta purkautuu; nopeasti, rajusti ja väkivaltaisesti, sitä hätkähtää. Tähän on pyrittykin, mutta kiristys tapahtui niin näppärästi ettei sitä oikein huomannutkaan. Höpsön tädin varoitukset lähestyvistä bansheeista toivat juuri tähän; bansheet tulivat lopulta. Kirkuen.


Rob Howellin lavastus on upea, kodinomainen ja lämminhenkinen. Carneyn perheen iso keittiö on keskipisteenä, muista huoneista saamme viitteitä vain oviaukkojen kautta. Tässä nähdään muuten useitakin dramaattisia verhonheilautuksia! Oviaukoissa on siis verhoja ovien sijasta.

Irlantilaisaksentteja on ilo kuulla, lapsinäyttelijät (joista iso osa teatterin lavalla ensi kertaa) ovat aivan hurmaavia (vauvakin vaan jokelteli iloisena) ja tanssikohtaukset on ilo silmälle. Irkkumusiikista bonusta (mutta on siellä rollareitakin - ja hieno Teenage Kicks-tanssikohtaus). Nyt on muuten loistava ensemble-porukka lavalla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttu Paddy Considine suorittaa teatteridebyyttinsä (mies on kuitenkin jo yli 40!), ja ihan loistavan suvereenisti. Quinn Carvey on perheen pää, joka tasapainoilee oman menneisyytensä ja perheensä välissä. Myös kahden naisen välissä, vaikka se onkin paljon hienovaraisempaa. Oma vaimo tekee lapsia, mutta Caitlinin kanssa juodaan aamuyöhön, tanssitaan ja pelataan seurapelejä.

    
Tom Glynn-Carney ja John Hodginson


Genevieve O'Reilly on loistava nuupahtuneena äitinä, joka tietää enemmän asioita kuin antaa ymmärtää. Laura Donnelly on myös upea eläväisenä Caitlinina, jolla on myös omat salaisuutensa. Tom Glynn-Carney (nimi aikamoinen sattuma), joka hurmasi Dunkirk-leffassa, oli loistavat tanssimuuvit omaava serkkupoika Shaun, jonka uho ja esimerkki vaikuttavat suoraan lopputapahtuminen traagiseen kulkuun. Muldoon haluaa toimintaa eikä puheita! John Hodginson on aivan hirveän upea Tom Kettle. Simppeli englantilainen (miten epäilyttävää sekin!) mies, joka osaa käsitellä eläimiä ja auttaa perhettä askereissa. Tämän kosintakohtaus on liikuttava - ja riipaisevan surullinen. Hahmosta tulee mieleen Hiiriä ja ihmisiä-kirjan/näytelmän Lennie. Iso kiltti jätti joka tarkoittaa vain hyvää, mutta toimillaan saattaa aiheuttaa pahaa.

Tekstissä on paljon politiikkaa; Pohjois-Irlannin ja IRA:n asioita, Thatcherin ajan tunnelmaa. Kiinnostavaa, mutta josta tiedän aivan liian vähän. Nyt taas hieman enemmän.


Kolme tuntia asiaa haudotaan ja kypsytellään, ja vain muutamassa minuutissa kaikki rysähtää niskaan. Menneisyys, eikä IRA ole unohtanut, eikä jätä Quinn Carneytä tai tämän perhettä rauhaan.

Kaikenkaikkiaan erinomainen näytelmä.

  

Turvatoimia teattereissa on kyllä kiristetty. Kaikkien laukut tarkistettiin ja väliajalla ei menty kadulle haahuilemaan ja viilentymään kuten ennen. Tai oli siihen tehty sellainen kapea karsina mutta turvamiehet kyttäsivät. Lisäksi esityksen jälkeen kadulla ja ulostulo-ovilla oli myös ylimääräisiä turvahenkilöitä.

Paddy Considine oli kyllä lavalla kuin kotonaan.


Esityksiä on 6.1.2018 asti, joten jos matka suuntautuu Lontooseen tässä on ainakin yksi esitys mikä kannattaa katsoa. Lippuja mm. Royal Courtin sivuilta.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia (paitsi vikan otti joku ohikulkija).

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Jerusalem / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014

Tiistain vietin arkistossa. Jez Butterworthin uusin hengentuotos Mojo sai mut teatteriin useamman kerran viime talvena, joten halusin nähdä myös herran muutamien vuosien takaisen hitin Jerusalem. Onneksi V&A arkistosta löytyi sekin! Siunattu paikka.


Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.

No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).


Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.

Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.


Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).

Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.

Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.


Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.

The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.

Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.


Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!

Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!

Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!

Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!



Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!


Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************


No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.


Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...


Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)


Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.


Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.


Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.


Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...


Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.


Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!


Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.


Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).


Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).


Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.


Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).



Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.