Mojo / Harold Pinter Theatre 11.1.2014

Mulla oli jo kolmas kerta katsomassa Mojoa, mutta Minjalla ihkaensimmäinen. Paikat tokalla rivillä keskellä, eli näkyi ja kuului hyvin. Olihan ne nyt aika kalliit, mutta... Tässä yksi taidekuva meistä, piti ottaa vähän nopsaan, kun kärkäs henkilökunta ei salli mitään kuvienottoa koko salissa :-)

Yhtä hyvä esitys se oli kun ennenkin. Ei mitään suurempia muutoksia ennen joulua nähtyyn... :-) Whishaw ilman paitaa, laulamassa, heiluttamassa sapelia... no, voisin katsella niitä kohtauksia loputtomasti. Saisikohan tästä sellaisen best of -version, että lavalla olisi pelkkä Whishaw?

Meidän piti nyt sitten tyytyä tähän versioon Benistä :-)

TRH ja Rupert Grint heikossa valaistuksessa

Tällä kertaa stage doorilla poikkesi Rupert Grintin ja Tom Rhys Harriesin lisäksi Daniel Mays ja onnistuin saamaan sen nimmarin käsiohjelmaan. Oli ainoa joka puuttui, jotta nyt siinä on sitten kaikki 6, jee!

 
Minja sai pari nimmaria kanssa, sekä pääsi kuvaankin TRH:n kanssa (tossa alapuolella). Se oli oikein söötti.

Valitettavasti eniten odottamamme Whishaw ei ilmaantunut, yksi italialainen paparazzi (joka oli paikalla teatteria vastapäätä olevassa ravintolassa vierailevan Sylvester Stallonen takia) kertoi että tämä lähti aikoja sitten. No, ei mahda mitään.

 

Meillä oli ainakin ihan hauska ilta, esitys oli kaikin puolin hyvä, ja ehkä Minjakin sai pienen kipinän lähteä uudelleen Lontooseen teatteriin.

Tässä muuten vielä yksi äänitiedosto, eli sisältää pienen pätkän myös näytelmästä! Äänessä mm. Whishaw.

Mojo / Harold Pinter Theatre 18.12.2013

Tämä nyt oli sitten toinen kerta Mojoa. Paikat erinomaisen loistavat eli Royal Circlen ensimmäisellä rivillä keskellä. No oli ne helvetin kalliitkin :-)

Ei varsinaisesti mitään uutta sitten viime kerran esitykseen. Whishaw oli edelleenkin koko esityksen valopilkku, vaikkei ne muutkaan mitään huonoja olleet. Nyt kun oli paikat hieman ylempänä (viimeksi istuin ihan edessä) niin näki koko näyttämön paremmin ja esimerkiksi niihin kahteen laatikkoon... Niin ja huomasi että Silver Johnnyn isoja kuvia oli laitettu parvien seinille (mikä ei tietty myöskään näkynyt permannon eturiveille).

Sateinen ilta, niin stage doorille ei tullut ketään näyttelijää. Kai ne on sokerista tehty sitten. Siellä oli kumminkin taas kymmeniä ihmisiä. Itse jäin etuovelle odottamaan, ja ei siinä muita ollutkaan sitten. Colin Morgania tuli hakemaan auto ja herra pujahti salamaa nopeammin autoon. Daniel Mays tuli jotain ihme takakautta ja käveli siitä meidän ohi. Tuli vaan "väärästä" suunnasta, niin en heti sitten kerennyt reagoimaan. Koska sen nimmari on ainoa mikä mun käsiohjelmasta edellisen kerran jälkeen puuttui. Lisäksi Brendan Coyle sai kävellä etuovesta ulos kanssa ihan rauhassa. Muita ei sitten näkynyt tällä kertaa, joten Whishaw ei saanut joulumarmeladejaan. Tarttee taas tammikuussa koittaa...

Nyt kun tämän on nähnyt livenä muutaman kerran, sekä arkistossa "alkuperäisen" version ja vielä sen leffaversionkin, niin pakko todeta ettei itse tarina ole sittenkään niin kauhean kantava. Siis on ihan hyvä, oikeinkin hyvä. Mutta tässä enemmän taitaa loistaa hyvät näyttelijäsuoritukset kuin se kertomus. Mä ekalla katsomiskerralla varmaan vaan häikäistyin hienoista näyttelijäsuorituksista.

Olivat myös uusineet kaikki mainosjulisteet teatterin ulkopuolella, ja nyt oli sitten mukana lainauksia kritiikeistä. Ihan hienoja ne uudetkin olivat. Vai mitä sanotte?

Tässä vielä yksi Mojo-kriitiikki, Camden Review-lehdestä.

The strong all-male cast, which also includes Colin Morgan, is eclipsed by Whishaw’s Baby – the oily, psychopathic son of Ezra filled with a terrifyingly unpredictable rage.

Mojo kriittikki parhaasta päästä

Arvostettu talouslehti Financial Times noteeraa myöskin Mojon - ja ennenkaikkea Ben Whishaw'n esityksen! 4 tähteä.

The play is overcooked in places, stalling under the weight of banter. But it is superbly delivered. Ben Whishaw is outstanding as Baby, giving a mesmerising, dangerously unpredictable performance. Daniel Mays makes a sweaty, motor-mouthed Potts with Rupert Grint as his panicky sidekick; Colin Morgan is a wiry, jumpy Skinny and Brendan Coyle is a brooding presence as Mickey. Meanwhile Tom Rhys Harries, as Silver Johnny, gamely brings a new meaning to hanging out in Soho.

(lihavointi ihan oma!)

Valokuvan copyright Geraint Lewis

Mojon ensi-ilta 13.11.2013

Aikamoisia arvosteluja Mojo on saanut! Keskiviikkona siis press night. Yleensä nyt näytelmillä on vaan 2-5 ennakkonäytöstä Lontoossa, mutta Mojolla niitä on ollut jo muutaman viikon (19 kpl) :-O Älkää kysykö miksi.

Ja hei, lisää näitä upeita tuotantokuvia löytyy Geraint Lewisin Mojo-kansiosta.

BBC:n sivuilla tänään myös juttua/haastatteluja Mojosta:

Ben Whishaw, now known on screen as MI6's Q, says he accepted the role in part because it's the total opposite of what he's usually offered.

"Often I've played withdrawn or slightly shy characters. Earlier this year I played Peter Llewelyn Davies in the play Peter and Alice: it was a lovely part but I knew I needed to take on something utterly different afterwards. My character Baby seems extrovert and initially comic - but as the play proceeds he gets more ambiguous. So this was a chance to explore something different in myself.

"But in my performance I try not to categorise him as a psychopath. People need to recognise a real human being there. And Jez's slightly heightened dialogue actually helps that process. The language is so rich it seduces the audience."

Ben Whishaw’s performance as corpse-eyed, unhinged Baby dominates the production. As gorgeous as he is terrifying, he embodies that switchblade danger and pill-buzzed sensuality to perfection. He’s a character who’s so badly damaged you can hardly make him out for the jagged, mangled edges, and his scenes with Colin Morgan’s pitiable Skinny are the production’s best. 

Rickson’s direction in the later scenes is fantastic, however, and things improve immeasurably when the action moves downstairs into the bar of Ultz’s evocative, unflashy set. It is, at the end of the day, Baby’s play, and Rickson and Whishaw work in quick-step synch to deliver what must surely be one of the year’s best performances. 

4 tähteä Exeunt Magazineltä.

************

There's also an impressive turn from Ben Whishaw as Baby, the son Ezra sexually abused. It is a role which requires a vulnerability mixed with psychopathic fury, and Whishaw’s superbly modulated performance does not disappoint.

Radio Times ei anna tähtiä... ja keskittyy jutussaan muutenkin Rupert Grintin roolin analysoimiseen.

************

What's On Stage antaa viisi tähteä:

Ezra's son Baby, played with dangerous psychotic charge by an utterly mesmerising Ben Whishaw, has seen a Buick on the street outside.

Baby's at the centre of this mythic, mockingly male, highly comic and exhilaratingly violent story, a sort of self-conscious combined rip-off tribute to Pinter, Mamet and Tarantino with odd patter-style echoes of music hall and the loosening of old East End values in the new rock and roll and criminality. 

And it's painted in stark, unforgettable imagery: the opening, explosive strut of the pre-show Johnny (Tom Rhys Harries) in the rooms above the club, echoed in a weird jukebox jelly-limbed jive by Whishaw later on; the shock of a post-party punch up with broken furniture and a sabre-wielding Baby; the Beckettian bins wheeled onstage, dead Ezra divided; the delivery of a silver jacket glinting in the stage lights; the upside-down captive. 

Other surprises abound. I don't remember Tom Hollander in the original version singing as well, or as howlingly, as Whishaw; or Andy Serkis being quite as boobyish as Mays, who is as slippery and shocking as an electric eel. Stephen Warbeck's soundtrack is a sly and atmospheric decoration of the rock and roll centre, too, and there's the best gunshot effect since the splattered wallpaper in Christopher Hampton's The Philanthropist. Unmissable.

 ************

Neljä tähteä antoi myös The Guardianin Michael Billington.

Ben Whishaw as Baby radiates a toxic stillness, yet never lets you forget that the character is a victim of paternal abuse.

You won't find much better ensemble acting than this, nor a play that so effectively punctures the pretensions of a hermetic gangland culture.

 ************

Pakko laittaa myös Evening Standardin kritiikkilinkki. Silti vain 3 tähteä.

Hehkutus alkaa jo ingressissä: The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, but Rupert Grint, making his stage debut, holds his own in this revival of Jez Butterworth’s first play.

The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, coolly sensual as vain and dangerous Baby, a borderline psychopath. Rupert Grint, making his stage debut, holds his own as drug-addled fool Sweets. As his pal Potts, Daniel Mays delivers a skilful and exuberant performance that’s full of quirks and twitches, while Colin Morgan impresses as the hapless Skinny. And Brendan Coyle stamps his authority on Mickey, the one older figure in a world that seems infatuated with youth.

************

Telegraphilta myös ne 4 tähteä.

Now Mojo is back, once again directed by Ian Rickson, and the show looks set to become a smash hit all over again, with a cast that includes Rupert Grint of Harry Potter fame in his stage debut, the mesmerising Ben Whishaw, and Daniel Mays, an actor of compelling virtuosity who is at the top of his game here. 

It is the combination of strong plotting and zinging dialogue that makes this play so addictive and disconcerting. And as well as the stunning turn from Mays and Grint, whose initial jubilation gives way to mounting terror, there is a superb performance from Whishaw, who brings a drop-dead arrogance and a chilling touch of the psycho to the late club-owner’s abused son, Baby. Colin Morgan is both wonderfully funny and desperately poignant as the club’s dim-witted cloakroom attendant, while Brendan Coyle, fresh from Downton Abbey, plays a devious heavy with terrifying authority. 

You might complain that this is a play up to its ears in debt to other writers, most notably Pinter and Tarantino, and that it lacks anything resembling a human heart. But boy is it fun in its impudent panache.

 

Mua muuten pikkasen naurattaa tää, mitä Time Out kirjoittaa:

Yes, if you’ve ever fantasised about TV’s Merlin, Ron Weasley and ‘Q’ from James Bond going mental with knives, guns and speed pills then this is the show for you. But Ian Rickson’s subtle West End production has a lot more to offer than thrills for the fangirls (and boys).

But the night belongs to Ben Whishaw. As abused young Baby, whose dead dad ‘did the funny on him’, he channels all the ambiguous sexual menace of the quiffs-and-blades era. His feline progress from reckless joker to gangster is completely riveting – and his singing bodes well for that forthcoming Freddie Mercury movie. Like its heroes, Butterworth’s play sometimes has more mouth than trousers. But it makes up for it in thrills and spills: this is as sharp as the West End gets.


Ensi-iltakuva Dan Wooller, muut Geraint Lewis

Mojo / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi?

Halusin nähdä tämän alkuperäisversion Jez Butterworthin Mojosta myös. Esitys oli taltioitu 24.8.1995 Royal Courtissa ja mukana alkuperäis-cast (sama mikä myöhemmin leffassa). No, katsomiskokemukseen vaikuttaa toki se että näin uusintaversion teatterissa vain muutamaa päivää aiemmin (ja se oli niin loistava). Ihan hyvä tämä oli. Mutta enemmän silti pidin uudesta. Vaatteet on jotenkin kamalan 80-lukulaisen näköiset (vaikka näytelmä sijoittuu vuoteen 1958). Mulla on näytelmän tekstin lukeminen vielä kesken, joten en osaa sanoa onko Skinnyn punaiset tennarit ihan siellä mainittu. Mutta on varmaan koska ne molemmissa versioissa on.

Lavastus on varsin samanoloista, mikä ei tietty ole mikään ihme, koska saman hemmon (Ultz) käsialaa. Baaritiski on vähän ruma :-) Ohjauksesta vastaa Ian Rickson, eli sama heppu kun 2013.

Serkis, Hollander, Gillen, Westhead

Aidan Gillen (mulle tutuin Queer As Folk-sarjan Stuartin roolista) on Skinny, ihan mallikkaasti esittää kyllä. Andy Serkis on Potts, ihan ok myös. En ole Andyä ennen nähnyt teatterissa, mutta ei se mikään mun suosikkinäyttelijä perinteisessä mielessä ole. Tuntuu että herra on omimmillaan/parhaimmillaan motion capture rooleissa (Tintin kapteeni Haddockina ja LOTR/Hobitissa Klonkkuna). Tom Hollander on Baby, rooli jonka Ben Whishaw esittää liki täydellisesti uudessa versiossa. Joo... Hollander on pieni käppänä, ihan ok näyttelijä (esim. Cambridge Spies leffassa just vakooja Guy Burgessina, Pirates of the Caribbean saagassa sekä just nyt hiljan About Time leffassa päähenkilön hullu "setä"), mutta ei todellakaan saa psykopaatin Babyn roolista samaa irti kun Whishaw.

Esityksen jälkeen lueskelin kritiikkejä (joista oli hirmu hankala saada selvää kun kopiointilaatu oli niin surkeaa) ja pääsääntöisesti ihan kehuttu kyllä oli. "Pinter without pauses" :-) Butterworth oli 26 silloin kun tämä sai ensi-iltansa, ja vertauksia oli Pinterin lisäksi mm. Quentin Tarantinosta David Mametiin.

Sunday Express 23.7.1995

Times Literary Supplementin kriitikko Steven Poole sanoi 4.8.1995: "dialogue without a plot is like icing without a cake". Taidatkos sen paremmin sanoa?

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!

Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************

No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.

Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...

Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)

Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.

Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.

Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.

Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...

Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.

Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!

Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.

Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).

Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).

Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.

 

Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).

Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.

Mojo-liput myyntiin ja uusi näyttelijä!

MOJO!

Ettei sitten Ben Whishaw ja Rupert Grint ois pelkästään riittänyt tähän näytelmään, mutta että vielä Colin Morgankin :-O HUH! Eli siis toinen kerta kun nään senkin teatterissa tänä vuonna (oli Globen Tempestin Ariel).

Liput kaikkiin esityksiin myynnissä nyt. Mulla on kyllä lippu jo 2.11. näytökseen, kun sain vähän niinkun salavitiä ja ennakkoon sen hankittua ennen julkista myyntiä. Tarkoitus on mennä joulukuussa sitten uudelleen katsomaan, koska uskon/tiedän tämän olevan erinomainen!

Colin Morgan, Rupert Grint, Daniel Mays,
Ben Whishaw, Tom Rhys Harries, Brendan Coyle

Valokuvan © Kevin Cummins

Mojo tuleekin jo lokakuussa!

Tämä jymysuperuutinen, että Ben Whishaw ja Rupert Grint ovat ensi vuonna samassa näytelmässä, niin saikin viikko sitten iloisen päivityksen! Näytelmän ensi-ilta on jo 26.10.!! Huraa! ATG Ticketsillä on jo oma sivukin näytelmälle.

Mojo, winner of the Olivier award for Best New Comedy, reunites two of British theatre's great collaborators; writer Jez Butterworth and director Ian Rickson who, as well as the original production of Mojo, gave us the multi award-winning, hit sensation Jerusalem and the critically acclaimed The River. Ian Rickson is also fresh from other successes including Old Times and Betrayal.

Set against the fledgling rock 'n' roll scene of 50s Soho, this savagely funny play delves into the sleazy underworld and power games of London’s most infamous district.

Featuring a strong ensemble cast including Brendan Coyle (Downton Abbey, The Weir), Rupert Grint (Harry Potter, Driving Lessons), Daniel Mays (Made in Dagenham, Mrs Biggs, The Winterling) and Ben Whishaw (Skyfall, The Hour, Peter and Alice), sign up now to receive Priority Booking Information for what promises to be an extraordinary new production of this modern classic.


Näytelmästä on kovasti uutisoitu muutenkin, mutta enemmän kai sitä, että se on Grintin teatteridebyytti.

Last Minute Theatre Tickets jaksoi myös hehkuttaa Grintiä. Ja Official London Theatre myös. Mä en kyllä ymmärrä miten Grintin mukanaolo on suurempi asia kuin Whishaw'n... tai toisaalta ymmärrän kyllä. Guardiankin jaksaa siitä Grintistä...

Sen sijaan yksi teatterikävijä eli Revstan, jota seuraan Twitterissä, kertoo omassa blogissaan miksi hän odottaa tätä enemmän kuin Whishaw'ta Peter and Alice näytelmässä.

Now, I loved Peter and Alice, his first stage outing this year, and it was joyful to watch for so many reasons but to see Mr W play menacing and dangerous is a far more exciting prospect. There is still an element of emotional damage in the story - I won't spoil it - but this seems to be a new avenue for his career. I'm hoping he gets a taste for the nasty as I've got his name pencilled in next to Iago in Othello and Richard III for future stage work. 

Liput tulevat myyntiin syyskuussa, mutta itse asiassa 3 ekaa viikkoa on myynnissä jo nyt, kanta-asiakkaille. Sanomattakin lienee selvää että mulla on jo lippu :-p

Whishaw & Grint samaan näytelmään!

Viime perjantain parhaita uutisia oli lukea huhuista, jonka mukaan ensi vuonna johonkin teatteriin Lontooseen olisi tulossa Jez Butterworthin näytelmä Mojo uusintaensi-iltaan. Päärooleissa *pitäisi* näiden huhujen mukaan olla niin Ben Whishaw kuin teatteridebyyttinsä tekevä Rupert Grint. Voi elämän kevät jos näin todellakin on, sillä... HUH!

Grint ei ole näytellyt Harry Potter-elokuvien lisäksi/jälkeen teatterissa, päinvastoin kuin Daniel Radcliffe, joka parhaillaan hurmaa Lontoossa loppuunmyytyjä katsomoita The Cripple of Inishmaanissa.

Pari uutista aiheesta eli täällä ja täällä.