Nokia / Turun kaupunginteatteri 5.12.2022

Sami Keski-Vähälän kirjoittama Nokia sai alunperin ensi-iltansa loppuvuonna 2020, mutta jäi pian koronan jalkoihin, niinkuin moni muukin esitys. Onneksi uusintaensi-ilta koitti pari vuotta myöhemmin ja minäkin sain itseni Turkuun sitä katsomaan. Miksi aihe kiinnosti, eikö kaikki nyt tiedä miten se Nokian nousu ja tuho meni? Varmaan pääpiirteet, mutta minua kiehtoi koko kaari, ja mitä siellä oikeasti tapahtui. Ja hyvä tekijäjoukko myös. Myönnän että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana koko Nokian saagan loppuosa on jäänyt minulta pimentoon. Kallasvuo, Baldauf, Siilasmaa, Vanjoki - nimiä jotka olen kuullut, mutta joiden tarkempi kytkös Nokiaan on epätarkka. Siispä Turkuun ottamaan selvää ilmiöstä nimeltä Nokia!

Odotin saavani tiiviin katsauksen niin yrityksen historiaan, isoimpiin käänteisiin ja henkilöhahmoihin. Ja sen sainkin, mutta lisäksi muutakin. Vajaassa kolmessa tunnissa sukellettiin yrityksen historiaan ja kehitykseen, miten pienestä Idestamin puuhiomosta kehittyi maailmanlaajuinen megayritys. Ja toki nähtiin myös mitä sitten tapahtui. Paljolti näytelmä kuitenkin keskittyi ihmisiin, heidän suhteisiinsa, ristiriitoihinsa, tarinoihinsa. En odottanut että tarina ja konfliktit, erityisesti Ollilan ja Siilasmaan, tempaisee niin intensiivisesti mukaansa. Joo, olihan siellä vähän tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa, ihan kaikki ei nyt ollut niin kiinnostavaa. Mutta kohtaukset olivat enimmäkseen napakoita ja taitavasti ohjattuja (Mikko Kouki ohjaa). 

    

Ensimmäinen näytös on Jorma Ollilan (taiturimainen Taneli Mäkelä) tarina, toisessa näytöksessä pääosan varastaa Risto Siilasmaa (Markus Ilkka Uolevi). Molempien henkilökohtaiset elämät, kasvutarinat, yhteys Nokiaan ja myös keskinäinen suhde käydään läpi. Molemmat näyttelijät luovat todella uskottavat ja "näköiset" hahmot, tai oman tulkintansa Ollilasta ja Siilasmaasta. Ostan kyllä nämä tyypit täysin. Mikä näitä ajaa, miksi Ollila haluaa kehittää Nokiasta globaalin mahdin, haluaa tarrata unelman syrjästä kiinni? Miksei hän malta jäädä lepäämään laakereillaan ja lepuuta oirehtivaa vatsaansa, vaan puskee eteenpäin? Niin, miksipä ihmiset tekevät asioita, mikä heitä motivoi. Kyllä tässä vähän vastauksia tarjoillaan, mutta kukin miettiköön tykönään että miksi kävi niinkuin kävi. Ensimmäinen näytös pysyy paremmin kasassa, toisessa kaikki hieman hajoaa liikaa.

Dynaaminen näyttelijäjoukko pujahtaa moninaisiin rooleihin liki lennossa. Koko sakki eli Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila ja Carl-Kristian Rundman on aivan mainiossa vedossa. Hyvinkin tunnistettavia hahmoja, esimerkiksi Karlssonin Steve Jobs ja Sauli Niinistö, Mika Kujalan Stephen Elop, Kimmo Rasilan Matti Vanhanen ja Bill Gates (ja myös Pentti Kouri!) sekä Rundiksen Kari Kairamo ja Paavo Lipponen sekä itselleni aiemmin tuntematon insinööri Korhonen (mikä mainio tyyppi karvalakkeineen!) Toki nämä ovat sellaisia julkisuuden henkilöitä joista oli jonkunlainen mielikuva, mutta hienosti (ja monesti tosi pienillä jutuilla) on se hahmon ydin tavoitettu. Toki näiden isompien julkkisten lisäksi nähdään kymmeniä muita. Taitavat osaavat.

Jollain tavalla Nokia toi mieleen Massinin näytelmän The Lehman Trilogy, ehkä kun siinäkin käydään erään firman tarinaa läpi kymmenien vuosien ja kymmenien henkilöiden kautta. Liikemaailma ei nyt ole kauhean usein näytelmien aiheena, ehkä siksikin. Pidin siis siitäkin. Se mikä Nokiassa hieman yllätti oli huumori! Hauskoja juttuja oli paljon, ilmeisenä toki karikatyyrit julkkiksista, mutta myös erilaiset urheilulajikamppailut bisnesjuttujen vertauksina. Toki tämä enimmäkseen oli tiukkaa draamaa eikä komediaa. Hetkittäin tuli mieleen jopa Shakespearen kuningasdraamat, missä Siilasmaan nuori ja dynaaminen prinssi syrjäyttää vanhanaikaisen jääräkuningas-Ollilan.

Näytelmä toi esiin paljon sellaisia asioita joita en joko tiennyt lainkaan, tai ainakaan muistanut. Ja mitäpä olisi suomalainen (yritys)menestystarina ilman vertailua Kalevalaan? Se olikin nivottu hienosti mukaan. Pidin myös kertojaääni-ratkaisusta. Välillä jännitys tiivistyy huippuunsa, ja hauskinta on kun ei lainkaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Nokian kertomus ja historia *pitäisi* olla ihan tuttua juttua. Vaan eipä ollutkaan. Pisteet Keski-Vähälälle siis taitavasta käsikirjoituksesta.

Teppo Järvinen on loihtinut aika kalseanoloisen teknisen lavastuksen, mutta siellä on paljon hauskoja oivalluksia. Isoja metallihäkkyröitä, siirrettäviä isoja toimistopöytiä, mustavalkoisuutta. Katsoja saa kuvitella myös aika paljon sinne tyhjään tilaan. Myös Janne Teivaisen valot sulautuvat tähän teollisuushenkiseen kokonaisuuteen. Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Iiro Laakson äänet täydentävät liikemaailmaisen näyttämökuvan. Varsinkin äänisuunnittelu on todella luovaa.

Tuomas Lampisen harmaavoittoinen puvustus on hyvin "virallista", mutta eri vuosikymmenten miesten (ja naistenkin) bisnespukumuoti tulee tutuksi. Anna Kulju on onnistunut naamioimaan henkilöt hyvin esikuviensa näköisiksi!

Nokian merkitys Suomelle ja suomalaisille on kyllä huomattavan suuri, ja tämän näytelmän nähtyäni ymmärrän oikeasti miten suuri. Loppujen lopuksi ei liene väliä menikö kaikki juuri niin kuin lavalla näemme, olivatko historialliset tapahtumat just pilkulleen. Tämä Nokia on näytelmä ja henkilöhahmot kuvitteellisia, vaikkakin heillä esikuvansa onkin. Mutta yhtäkaikki, todella kiinnostava näytelmä, sivistävästä vaikutuksesta puhumattakaan!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Äiti / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Ranskalaisen Florian Zellerin perhekeskeinen näytelmätrio alkoi vuonna 2010 Äidillä, jatkuen 2012 Isällä ja päättyen 2018 Poikaan. Itse olen nähnyt nämä käänteisesti: KOM-Teatterin vahvan tulkinnan kaksi vuotta sitten (Poika), ja upean elokuvatulkinnan Isä viime vuonna. Joten odotukset olivat korkealla, miten trilogia alkoi, millainen on Turun kaupunginteatterin Äiti.

Ohjaaja Maia Häkli teki vaikutuksen Tampereen teatterille ohjaamallaan Synninkantajilla, joka oli hänen taiteellinen opinnäytetyönsä TeaKiin. Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö esittää meille perheen olohuoneen, ja taustalla häämöttävän keittiön. Reilu tunti ilman väliaikaa on aika kompakti mitta esitykselle. Keskiössä on kotiäiti (upea Kirsi Tarvainen), joka kipuilee tyhjän pesän syndrooman kanssa. Mies (Carl-Kristian Rundman) on kiireinen töissään ja työmatkoillaan, rakas poika (Markus Ilkka Uolevi) muuttanut tyttöystävänsä (Sofia Smeds) kanssa yhteen. 

Äiti kokee olevansa huijattu, häntä ei tarvita enää mihinkään, ja aikaa on käsissä ihan liikaa. Poika soittaa liian harvoin, vierailuista puhumattakaan. Äiti on kovin tukahduttava rakkaudessaan, turhautumisessaan, seurankaipuussaan. En lainkaan ihmettele että lapset, ja ehkä myös puoliso, haluavat pitää hieman välimatkaa. Välillä nainen heittäytyy ylenpalttisessa passauksessan hieman höperöksi. Katsoja odottaa kokoajan sitä twistiä, mikä paljastaa totuuden. Ja kyllä se jonkunlainen sieltä tuleekin. Kun ensin on avattu lisää naisen mielenmaisemaa ja kelattu samoja kohtauksia läpi moneen kertaan, aina hieman eri vinkkelistä. Puolisoiden välinen dialogi on napakkaa tykitystä ja aikaa tiukkaakin kuittailua.

Tämä ei ollut ehkä kauhean helppoa katsottavaa ja loppukin oli aika töksähtävä, yllättäväkin. Näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja tunnustan että Kirsi Tarvaisen suvereniteetti oli se iso vetovoimatekijä itselleni tulla katsomaan Äitiä. Hän on kyllä yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, heittäen. Nytkin pienillä eleillä ja ilmeillä hän sai välitettyä ikääntyvän naisen tunteita. Miltä se tuntuu kun elämän tarkoitus häviää lasten lähtiessä ja miehen löytäessä nuorempaa seuraa. "Te lähdette yksi kerrallaan kun olette käyttäneet mut loppuun". 

Ja miten Äiti säkenöi kun poika palaa kotiin, ihan tärisee innosta. Saada taas täyttää tehtäväänsä, syöttää ja juottaa ja paapoa. Pojan tyttöystävän hän kokee kilpailijanaan. Mielenterveys selvästi rakoilee, jota Tarvainen ilmaisee mm. käsien liikkeillä. On varmasti kamalan raskasta koko perheelle kun äiti rakastaa näin pakkomielteisesti ja omistushaluisesti. Mietin kokevatko kaikki äidit samoin kun lapset lähtevät kotoa? Ovatko äidit näin riippuvaisia lapsistaan? 

Heidi Wikar on suunnitellut kevyen ja vaaleasävyisen lavastuksen, jota myös hänen luomansa puvustus myötäilee. Väliseinänä toimiva pleksi jakaa sekä tilan, että heijastaa ja piilottaa sopivassa suhteessa. Äiti on pukeutuneena aamutakkeihin, kotiasuihin. Nekin kertovat ettei kodin ulkopuolista elämää tunnu enää olevan. Ja sen kerran kun äiti sonnustautuu ihanaan punaiseen väriläiskään ja haluaa lähteä irroittelemaan poikansa kanssa, tämä torppaa idean. Jarmo Eskon valot luovat tilaan avaruutta täydentämään lavastuksen ilmavuutta.

Äiti oli ehkä hieman hämmentäväkin kokonaisuus, eikä ehkä kertomuksena yltänyt ihan samalle tasolle kuin myöhemmät Isä ja Poika. En tiedä oivalsinko siitä kaikkia nyanssejä mitä sekä Zeller että Häkli halusivat minulle kertoa. Tämä ei ole komedia, vaikka yksittäisiä hauskoja hetkiä mukaan mahtuukin (paitsi katsomon oikeassa reunassa olevan pienen seurueen mielestä tämä lienee hauskinta teatteria ikinä, ainakin naurunremakka oli melkoista). Tragedia ennemminkin. Ja kuka sanoo että teatterielämyksen on aina oltava helppoa, mukavaa ja vaivatonta!

Herkullisen hienot näyttelijäsuoritukset kyllä tekevät esityksestä hyvinkin katsomisen arvoisen, erityisesti Tarvaisen vahva nimirooli.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syyssonaatti / Espoon kaupunginteatteri 27.3.2018

Maailman teatteripäivää pitää tietenkin viettää teatterissa. Sitä en kyllä tiedä onko Ingmar Bergmanin raastava perhedraama Syyssonaatti siihen se paras näytelmä. Hieno näytelmä kyllä, mutta niin dramaattinen että ei paljoa naurattanut. Mutta toisaalta, tartteeko sitä teatterissa aina nauraakaan. Oli ilo katsella taitavien näyttelijöiden työskentelyä hienossa ohjauksessa.

Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama Bergmanin näytelmä on varmaan monelle tuttu vuoden 1978 elokuvastaan, jossa päärooleissa Ingrid Bergman ja Liv Ullmann ilmeisesti sädehtivät (juu en ole nähnyt). Tai oopperan ystävät saattoivat nähdä sen Kansallisoopperassa viime syksynä. Mutta toimiihan se teatterin lavallakin erinomaisesti. Aikuinen tytär, papin vaimo Eva (erinomainen Leena Pöysti) asuu vaitonaisessa avioliitossaan miehensä Viktorin (Carl-Kristian Rundman) kanssa, hiljaisessa talossa. Pariskunnan ainoa lapsi Erik on kuollut, ja pappilan yhdessä huoneessa asustaa Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio), joka ei parin tunnin ajan puhua pukahda (kerran huutaa kyllä äiti). Siitä huolimatta Helena on vahvasti läsnä koko näytelmän ajan, muistuttamassa olemassaolollaan menneisyydestä.

Tähän pysähtyneeseen tunnelmaan pyyhältää Evan taiteilijaäiti Charlotte (Satu Silvo) joka ei ole tavannut tyttäriään seitsemään vuoteen. Aluksi kaikki näyttääkin auvoiselta, mutta pinnan alla kytee. Menneet tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset kaivetaan hyvin pian esiin. Viktor vetäytyy näyttämöltä ja alkaa äidin ja tyttären välien selvittely. Tätä tuskaisaa rikkirepimistä on raskasta katsoa. Kumpikin syyttää toisiaan, vuorotellen hyökäten ja perääntyen. Katsoja ei tiedä kumman puolella sitä olisi. Narsistisen ja itsekkään Charlotte-äidin vai poikansa kuolemasta ahdistuneen Evan. Menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Charlotte on hylännyt perheensä uransa ja vaihtuvien miessuhteiden takia ja eikä nytkään halua ottaa liian tiivistä kontaktia. Helenaa voi kyllä pikaisesti halata mutta sitten pitää päästä pois. Kotiasiat ahdistavat.

Eva on vatvonut ja puinut äitisuhdettaan vuosikausia, koittanut nuorempana miellyttää ja tulla hyväksytyksi, mutta ilmeisesti aika turhaan. Charlotten itsekeskeiseen maailmaan ei keskinkertainen tytär mahdu. Sairaasta tyttärestä puhumattakaan. Evan ja Viktorin välitkään eivät ole läheiset. Viktor kyllä ilmeisesti rakastaa, mutta silti se ei riitä Evalle, tai sitten tämä ei vaan kykene ottamaan sitä vastaan. Myös lapsen menetys kummittelee pariskunnan välissä. Eva saa hieman lohtua kuvitellessaan kommunikoivansa kuolleen poikansa kanssa. Leena Pöysti tekee riipaisevan roolin Evana. Se ahdistus ja avuttomaksi lapseksi taantuminen voimakkaan äidin edessä on ahdistavaa katsottavaa. Hetkittäin innostuessaan Eva on hurmaava ja säkenöivä, mutta silti tuomittu jäämään ikuisesti äitinsä varjoon. Jokainen katsoja jolla on tai on ollut vaikea äitisuhde voi löytää samaistumispintaa tästä.

Carl-Kristian Rundmanin Viktor on sivuosassa, kahden naisen taustalla. Hän suhtautuu viileästi anoppiinsa, on avuton rakkaudessaan Evaan ja menettänyt uskonsa poikansa kuoleman jälkeen. Papille hieman hankalampi homma. Hieman avuton ja sovitteleva mies pysyttelee enimmäkseen sivussa, antaen tilaa vahvoille naisille. Rundis on aina luotettava, peruskalliomainen näyttelijä.

Mutta kyllä Satu Silvo varastaa show'n. Toki Charlotten rooli on herkullinenkin, mutta tässä saa kyllä päästää sisäisen diivansa ja draamakuningattarensa täyteen kukkaan. Charlotte vie kaiken tilan ja hapen huoneesta, kysyy kyllä kuulumisia, mutta ei jaksa kuunnella vastauksia. Kritisoi Evan ja Viktorin rauhallista elämäntapaa. Koko perhe esittää jonkunlaisia ennallaanmäärättyjä rooleja, mistä on vaikea pyristellä irti. Charlottella tuntuu olevan miehiä joka maassa, ja vaikka yksi on juuri kuollutkin, niin ei sekään tunnu kauheasti surettavan. Hetkittäin kuitenkin näkyy pieniä säröntapaisia hänen huolettoman boheemissa panssarissaan. Ja ajattelen että siellä alla on hyvin epävarma ihminen, jonka tunne-elämä on taantunut johonkin teinin tasolle. Mutta sitten taiteilija-Charlotte saa taas vallan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, ja ne tuntuvat vuorottelevan äidin ja tyttären väleissä. Aivan loistava roolityö Silvolta - kuin hänelle luotu!

Markus Tsokkisen lavastusratkaisu on tyylikäs. Katsojat istuvat kahdella puolella lavaa, ja molemmissa päädyissä vesi valuu, kuin kyynelet taivaalta. Helenan makuuhuone toisessa reunassa ja Charlotten makuuhuone toisessa. Ja siinä välissä taistelutantereena olohuone flyygeleineen. Oleellinen osa esitystä tuo flyygeli. Ammattimuusikon tyttären ei kannattaisi paljoa pianoa soitella äitinsä edessä mikäli haluaa välttää nöyryytyksen. Mutta tottakai hän soittaa ja tottakai siitä alkaa taas yksi kiistely. Myös Heidi-Erika Tsokkisen puvut hehkuivat, erityisesti tietenkin diivan garderoobi!

Syyssonaatti on raskas näytelmä joka sai pohtimaan anteeksiantoa ja armoa. Olisiko helpompaa katkaista kokonaan siteet dominoivaan vanhempaan? Vai kantaa katkeraa kaunaa vuosikymmeniä? Onko se reilua että tytär joutuu hyvittämään äitinsä virheet? Kostetaanko omaa ankeaa lapsuutta seuraaville polville kuten tässäkin käy ilmi Charlotten kertoessa omasta lapsuudestaan? Voiko ihminen muuttua? Onko helpointa vaan paeta kaikkea, kuten Charlotte valitsee? Kuinka kauan menneisyyden taakkaa ja muistoja voi paeta? Näytelmässä ei ole siis onnellista loppua, vaan kaikki jäävät onnettomiksi. Katsoja jää kuitenkin hyville mielin - raskaudestaan huolimatta tämä oli erinomaisen hyvä esitys.

Ennen esitystä Pasi Lampela ja elokuvaguru Antti Alanen keskustelivat teatterin lämpiössä Bergmanista ja Syyssonaatista. Ihan alusta en ehtinyt herrojen jutustelua kuulemaan mutta kiinnostavaa se oli kyllä. Eva on päähenkilö, mutta tarina voidaan nähdä myös Charlotten näkökulmasta. Mielestäni näytelmässä kummatkin ovat päähenkilöitä. Mutta mieleen jäi erityisesti Lampelan toteamus: Ei ole olemassa mitään Shakespearen tai Molieren maailmaa, vaan ohjaajan on luotava se maailma. Niinpä Bergmanin maailmakin on luotava uudelleen, ja tässä Lampela on kyllä onnistunut hyvin.


Kuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seuraavat 500 vuotta / Espoon kaupunginteatteri 20.9.2017

Tämä Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama uutukainen Seuraavat 500 vuotta herätti kiinnostukseni viime keväänä välittömästi. Ensinnäkin koska se on Westerbergiä. Toisekseen siinä on mahtava näyttelijäporukka eli Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman. Kyllä siinä on riittävästi vetovoimaa.

Ja vetovoima toimi. Näytelmä ei ole helppo, ja ensimmäinen näytös jätti aika sekavan olon. Kuulusteluissa ollaan, mutta mitäs ihmettä tässä tapahtuu. Tarina kuoriutui auki hiljalleen kuin sipuli. Toisessa näytöksessä alkoi olla jo niin intensiivinen tunnelma että hyvä kun penkillä pysyi. Kaksi tuntia ja vartti, ja en oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui.

On kuulustelut. On vankimielisairaala. On uhri, on tekijä, vaan kuka pitikään airoa. Oliko pallopeli tennis, sulkapallo vai squash. Mitä puutarhajuhlissa tapahtui? Tapasivatko Lauri ja Kristian koirapuistossa vai puutarhajuhlissa. Paljon kysymyksiä, paljon erilaisia skenaarioita. Miten Luther, usko ja uskonto liittyvät tähän kaikkeen? Olemmeko Lutherin käännösvirheen takia joutuneet kärsimään kaikki tämän viisisataa vuotta? Miten luku 78 liittyy asioihin? Pelastummeko kaikki vai ainoastaan uskovat ihmiset? Ja kuka on syyllinen?

Vaikuttaa sekavalta, ja sitä se hetkittäin olikin. Toistoja, jumittaako filmi tai kuulustelunauha? Menneisyys toistuu, toistuu ja toistuu. Eikä nyt lopussa mitenkään kaikkia lankoja sidota yhteen, mutta jonkunlainen selkeys tapahtumiin löytyy. Naisen roolikin selviää. Vai selviääkö. Kannattaa mennä itse katsomaan.

Esitys tarjoaa monta yllätyksellistä hetkeä. Muutaman kerran meinaan huokaista ääneen ooh, mutta saan viime hetkessä purtua huulta. Tässä oli hetkittäin jotain hitchcockmaista, siinä tunnelman kiristymisessä ja jännitteen lisäämisessä ehkä. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia. Miten se toimii, mitä kukin muistaa, ja mitä ei muista. Välillä keskustelussa on pitkä taukoja, välillä valoissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuus ja pimeys tuovat omaa kiinnostavaa lisäänsä esitykseen.

Kun lavalla on kolme erittäin karismaattista näyttelijää, niin on oikeasti sama mitä he siellä tekevät. Nautinto sitä kuitenkin on katsella. Upeaa työtä koko kolmikolta. Sekä Ahoa että Katajaa olen nähnyt lavalla paljon viime vuosina, mutta siitä on aikaa kun Rundis oli viimeksi osunut silmiini teatterissa. Olisiko ollut jopa Cyranon rooli Suomenlinnassa 2010? Ikävä on ollut. Sekä Aholla että Rundiksella on näytelmässä työsarkanaan massiivisten luetteloiden läpikäyminen. Rundiksen roolihenkilö kertoo millainen on kunnon kansalainen (eli hän), ja lista on melkomoinen. Ahon roolihenkilö pistää vielä pidemmäksi: hän kertoo yksinkertaisista asioista mistä pitää. Tulee hieman mieleen Amerikan Psyko-kirja ja sen luetteloinnit... Normaalia ja tervettä? Ei...

Markus Tsokkisen lavastus on mahdottoman simppeliä, ainakin siltä se aluksi näyttää. Jippo paljastuukin lopussa. Kaikki ei ole aina siltä miltä se näyttää, tässä tapauksessa ankea betoniseinäinen ja kolkko huone. Tsokkinen on suunnitellut myös yksinkertaisen tehokkaat ja vaattetkin. Väriskaala noudattelee hyvin maltillista linjaa myös vaatteissa. Ville Seppäsen yksinkertaisen nerokas valosuunnittelu meinaa salvata hengityksen. Lattiassa ja katossa loisteputkia imitoivat led-valokiskot ovat kuin joku orgaaninen olento, joka sykkii, hengittää ja sammuu. Pimeyttäkin hyödynnetään hyvin. Miten valoista saadaan kovia ja kylmiä sekä utuisen pehmeitä ja lämpimiä. Samoista valoista vielä siis. Ja se lopun lavastukseen kytketty valoshow! Upeaa! Ja varjoja, miten niitä onkaan, ja miten menneisyyde varjot heittävät peittonsa nykyisyyden valoisuuden päälle.

Millään mittapuulla Seuraavat 500 vuotta ei ole helppo näytelmä, eikä mitenkään erityisen viihdyttäväkään. Se vaatii hieman katsojaltakin. Veikkaan että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta minä tykkäsin, kun kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja valmiiksi pureskeltua katsottavaa. Haasta itsesi ja suuntaa Tapiolaan teatteriin!


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.