Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ikiliikkuja / Tampereen työväen teatteri 16.10.2020

Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.

Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.

Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.

Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".

Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.

Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.

Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.

Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.

Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.

Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.

Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri 26.6.2019

En ole mitenkään maailman suurin Miljoonasade-fani. Toki Marraskuu on hirmuisen hieno biisi, kuten kourallinen muitakin, mutta en muista olisinko nähnyt heitä koskaan edes keikalla. Ehkä jossain festareilla? Mutta Heikki Salon meriitit teatterin parissa ovatkin sitten ihan eri asia. Mutta koska Viikinsaari on niin hieno paikka, niin mennäänpä sitten katsomaan millainen jukebox-musikaali 506 ikkunaa on saatu Miljoonasateen ympärille kehitettyä ohjaaja Olka Horilan johdolla.

Tavallaan hienoa, on että mukana olevasta 14 kappaleesta ei mukana ole varsinaisesti niitä suurimpia, kaiken kansan (tässä tapauksessa myös minun) tuntemia hittejä. Marraskuuta ja Lapsuuden sankarille lukuunottamatta. Ei ole Voipalloa, Rokkibändi Wounded Kneetä, Ostarin helmeä tai Meitä jyrätään-rallatusta. Heikki Salo on tehnyt käsikirjoituksen itse, mikä sopiikin hyvin kuvioon, koska kukapa biisien tarinat parhaiten tuntisikaan kuin niiden sanoittaja. Niinpä yksi henkilöistä on Anselmi, joka myöhemmin laulaa Anselmin styrkkarista ja sitä rataa.

506 ikkunaa on paitsi samanniminen biisi, niin komedia rakkaudesta. Mällikoskelaisessa kerrostalossa asuu kaikenlaisia ihmisiä, joilla on erilaisia tunteita toisiaan kohtaan. Enimmäkseen rakkauksia, mutta kuten kaikki tiedämme, rakkaus on monimutkaista. Niin tälläkin kertaa. On kampaamon leskirouva Paula Cecilia (Birgitta Putkonen) ja hänen vakkariasiakkaansa, erittäin ujo insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Sitten on vuokraisäntä Keinonen (Jarkko Tiainen) ja tämän rakastettu - joka ei halua kuulla sanaakaan rakkaudesta - Ruusa (Krista Putkonen-Örn) tuomassa esitykseen hieman vanhempaa charmia. Ja vielä nuoripari Tarmo (Saska Pulkkinen) ja turvapaikkapäätöstä odottava Meli (Sanni Haahdenmaa). Kaikilla on omat kiemuransa ennenkuin näytelmän lopussa odottaa onnellinen loppu.

Mutta varsinainen pääpari on veljekset Anselmi (Heikki Hela, 17.7. alkaen Sami Hintsanen) ja Tarmo. Anselmi on ollut vuosia reissun päällä ja postikortteja on tullut pitkin maailmaa. Sillä välin pikkuveli on käynyt koulua ja uneksinut pääsevänsä joskus vielä maailmalle. Mutta mitä tapahtuu kun isä kuolee ja Anselmi palaa paikkakunnalle? Totuudella on tapana tulla ilmi ja kaikki ei ole aina sitä miltä vaikuttaa.

Juoni nyt ei ole kummoinenkaan mutta ihan näppärästi soviteltu sinne Miljoonasateen biisien lomaan. Nelihenkinen amppareiksi puettu livebändi (siitä pisteet!!) pistelee parastaan Antti Paranko keulakuvanaan, ja hänen sovituksensa olivat kiinnostavan jazzahtavia. Suorittaapa basisti Aleksi Aromaakin vetäsemässä katsomossa yhden biisin! Bändi on kyllä yksi esityksen kantavia voimia, mehiläistenkin äänet tuottaen.

Mulle kolahti hahmoista eniten Ruusa, meinaan tämän ääniefektit aina kun sana rakkaus mainittiin olivat vertaansa vailla. Ja sitäpaitsi Krista Putkonen-Örn omasi mielettömän hienon lauluäänen. Sen sijaan tällä kertaa yksi mun TTT:n suosikeista eli Kallioniemen Janne oli vähän pettymys - ehkä siksi kun roolihahmonsa muistutti liikaa toissavuotisen Viikinsaaren kesäteatterin Mies joka ei osannut sanoa ei -näytelmän pääroolia. Siis roolityö oli erinomaista, mutta itse rooli liian kliseinen. Pulkkisen Saskan hymy on niin iso että sillä kyllä valaisee vaikka pimeimmänkin sopukan.

Markku Mäkiranta on tehnyt hirmuisen värikkään lavastuksen ja Erja Mikkolan puvustuksesta silmää viehätti keltaiset pölyttäjäpaidat ja Ruusan ruusuleninki! Ja oivaltava robotti. Hauskuutti myös Cyrano de Bergeracista (ja toki monesta muustakin) lainattu rakastajalle-syötetään-reploja -kohta.

Oikeinkin kiva, joskin pirun kolea ja märkä, teatterielämys. Vähän ehkä pieniä kökköjä kohtia tekstissä, eletään nyt kummiskin vuotta 2019. Ehkä rivitanssikoreografiat näytti hieman korneilta myös. Lisäksi todella pitkä miinus tulee katsomon selkänojien puutteesta. Muistin taas miksen viime vuonna paikalle tullut. Ja ellei aivan ihmeitä tapahdu, en palaa ennenkuin selkänojat paikalle rakennetaan. Sen verran raskaalta istuminen kyyryssä tuntuu reilut kaksi tuntia...

Laivamatka Viikinsaareen on aina elämys, ja tietenkin koko saari. Tällä kertaa Tammerkoski-laivassa oli joko viemärit pettäneet, home iskenyt tai tehty maalaustöitä, koska sisällä haju oli melkoinen. Astmaatikon nenään kävi heti, mutta kelien takia ei ulkonakaan tarjennut.



Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mies joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri 29.6.2017

Ensimmäinen visiittini ikinä Viikinsaareen vaikka Tampereen seutuvilla olen asunut jo 15+ vuotta. Korkea aikakin siis jo vierailla. Ja mikä ihmeellinen kesäparatiisi parinkymmenen minuutin laivamatkan päässä odotti! Keli oli kuin morsian, ja iltapäivällä oli oikein hyvä vierailuaika. Saaressa oli toki paljon muitakin kuin teatterikävijöitä. Petankkia, sulkapalloa, piknikkejä, ja vaikka mitä kesärientoja harrastavia porukoita ja perheitä. Itse kerkeän kurkkaamaan entiseen putkaan mikä toimii nyt kappelina.

Ja koska en ole koskaan käynyt Viikinsaaressa, en ole myöskään nähnyt yhtään Viikinsaaren kesäteatterin esitystä. Enimmäkseen koska ei ole aiemmat esitykset ihan iskeneet kesäteatterihermoon. Mutta nyt päätin kokeilla ja lähteä! Hyvä niin. Paikka oli kaikinpuolin kiva ja katettu katsomokin.

Tiedän nähneeni tämän Risto Jarvan 1975 ohjaaman elokuvan, mutta sen verran siitä on aikaa ettei ollut mitään muistikuvaa juonesta. Jussi Kylätaskun kirjoittama ja Ola Tuomisen ohjaama Mies joka ei osannut sanoa ei kertoo kiltistä kotiseuduilleen palaavasta papista nimeltä Aimo Niemi (Janne Kallioniemi). Käpymäen kylässä onkin menossa muutoksen kuviot, tai ainakin ketkulla kaupunginjohtajalla (Mikko Töyssy) on toiveissa kieroilla paikkakunnalle ydinjätteen loppusijoituspaikka pesäpallostadionin siivellä. Kaikki kyläläiset eivät muutoksia kuitenkaan halua, ja vastarintaporukkaa johtaa papin tilapäismajoituksen emäntä Milla Kurki (Ria Kataja).

 

Kylässä vaikuttaa myös viinaanmenevä remppamies (Mikko Töyssy), tämän purkkaa jauhava teinitytär (Saara Lehtonen), naisiin menevä lihakauppias Kake (Jarkko Tiainen), tämän vaimo ja papin nuoruudenrakastettu Anna (Birgitta Putkonen), vamppimainen poliisi (Saara Lehtonen), mystinen etsivä (Jarkko Tiainen) ja kaiken kruunaava suomenhevosruuna Oskari (Ilkka Heiskanen), joka toimii esityksen kommentaattorina. Tyypit ovat karikatyyrimäisiä ja hetkittäin aika övereitäkin, mutta se sopii oikein mainiosti.

 

Monenlaista suhdekommellusta, avioliittoneuvojan käytännön auttamista ja ties mitä kommervenkkiä myöhemmin päästään aika tasapainoiseen ja onnelliseen (joskin myös aika ennalta arvattavaan) loppuun. Reilu kaksi tuntia siihen meni. Jotenkin Niemestä tulee mieleen Mr Bean, mies joka on varsinainen nolojen tilanteiden kuningas.

Tämä porukka osaa laulaa ja näytellä, joka mikäs oli katsojan nauttiessa. Hämeenlinnan teatterin tyyppejä oli kiva nähdä kesäteatterissakin. Kallioniemi on aina loistava ja Saara Lehtonen niin ihana ja raikas ja hersyvä että tekisi melkein mieli syödä. Ria Katajaakin on hauska nähdä näin kevyessä roolissa.

 

Isosti bonusta tiukasti Antti Parangon johtamalle nelihenkiselle orkesterille. Kaj Chydeniuksen musiikki soveltui oivasti näytelmän kulkuun, ja vaikkei niin sopinutkaan niin Paranko-sovituksia oli nautinto kuunnella. Pesäpallolaulusta Nuoruustangoon ja Rattopojan laulusta klassikkoihin Ei puolikasta ja Jos rakastat. Ihanaa ihanaa! Varsinkin upeaäänisen Saara Lehtosen Nuoruustango sai kylmät väreet selkärankaan. Vaikka teksti on kirjoitettu aikapäiviä sitten niin yllättävän ajankohtaisia teemoja siinä on. Milla Kurki toteaa: ”Sama omaneduntavoittelu jatkuu, naamat vaan vaihtuu”. Niinhän se menee, edelleen ja jatkuvasti.

Olihan tämä vähän sellainen puskafarssi, mutta oikein hyvin tehty ja varsin viihdyttävä. Kesäteatteriasteikolla jopa oikein mainio esitys. Tosin viidennelle riville musiikki kuului aika kovaa, mutta ei nyt ihan korvatulppia tarvittu. Toinen pieni moite/toive menee teatterin katsomoon: selkänojat olisivat tosi kivat!

Katsomossa oli riemukas tunnelma (iso ryhmä kehitysvammaisia mukana) kunnes yhdellä vanhemmalla naiskatsojalla alkoi puhelin soimaan, kovalla. Voi kettu kun puhelimen kaivaminen kassista ja vaientaminen kesti ja kesti. Näyttelijät jatkoivat sinnikkäästi kyllä, mutta milloinkohan ihmiset muistaisivat ainakin mykistää puhelimensa teatteriin tullessaan? Kesäteatterikin on teatteri.

Viikinsaaren kesäteatterilla esitykset jatkuvat 12.8. asti, joten nyt lippukaupoille ja viettämään mukavaa kesäpäivää saaressa! Lipunhintaan kuuluvat laivamatka saareen, ja takaisinkin. Jono alkaa muodostumaan Laukon torin rantaan jo hyvissä ajoin, eli jos haluat vaikka kansipaikalle, kannattaa olla aikaisin paikalla.


Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loput kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri 8.6.2016

Jos viihdyit viime kesänä Tampereen Komediateatterin katsomossa Tankki täyteen -klassikon parissa, niin samaan paikkaan kannattaa suunnata kuluvanakin suvena. Nimittäin jatko-osa (tai spin-off -sarja) eli Reinikainen valloittaa tänä kesänä. Samalla konseptilla mennään, eli huippusuosittu tv-sarja muokataan parin tunnin komediaksi. Hyvin se toimii nytkin, ei sillä.

Nostalgianälkää Reinikainen ruokkii hyvin, mutta en tiedä saako sarjaa näkemätön katsoja ihan NIIN paljon siitä irti. Ja tunnustan, että tv-sarjan uusintoja en ole minäkään nähnyt, joten alkuperäismieli- ja muistikuvilla mennään. Jotkut kohdat olivat jääneet hyvin mieleen, toiset (esim. se kaksosten mökkimurtokeikka) eivät lainkaan.

  

Mutta onhan siinä toki omat haasteensa, kun 14-jaksoinen komediasarja kaukaisen kasariluvun alkuvuosilta koitetaan saada toimimaan. Melko hyvin dramatisoija ja ohjaaja Panu Raipia saa kuitenkin Jussi Tuomisen ja Neil Hardwickin tekstin rullaamaan lavalla. Toiset kohdat toimivat oikein hyvin, toiset eivät ehkä ihan niinkään. Tietenkin 80-luvun alun televisiokerronta oli aika verkkaista tähän päivään verrattuna, ja telkkari on hyvin erilainen media kuin (kesä)teatteri ylipäätään. Ehkä oli ihan hyvä ajatus jättää se 8 minuuttia pimeässä hississä -kohtaus pois tästä versiosta :-)

Vaikka tämä on Reinikaisen nimikkonäytelmä, ja tottakai Risto Korhonen on aivan mainio roolissaan, niin kyllä yleisö taitaa eniten hihkua "osaamattomuuttaan peittelevän virkamiehen" eli ylikomisario Rautakallion (Esko Roine) lyhyille lavallakäynneille. Peräti viisi kertaa hän pääsee lausumaan klassikkorepliikkinsä "ei sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään". Tämä kaksikko pelaa hyvin yhteen ja erikseen. Ei Korhonen ihan Tenho Saurénin tasolle pääse, mutta tekee Reinikaisesta sopivan omannäköisen. Hyvin kunniaa Saurénille tehden.

  

Aina maagisen loistava Aimo Räsänen vetää suvereenisti vanh. konstaapeli Hautamäen roolin. Kukaan ei tee sellaista alistuvan tyrmistynyttä ilmettä niinkuin Räsänen! Lisäksi tänäkin kesänä Räsänen on toiminut apulaisohjaajana. Ek oli varmaan yksi mun suosikkipoliisi sarjassa ja Janne Kallioniemi täyttää änkyttävän Ek-reppanan saappaat paremmin kuin hyvin.

 

Mika Honkanen esittää samaa vanhemman konstaapeli roolia kuin isänsä Kalevi Honkanen tv-sarjassa, ja Mika on kyllä näissä känni- ja krapulakohtauksissa ihan parhaimmillaan. Tosin tästä krapulakohtauksesta puuttui se tv-sarjassa ollut radiotausta, missä annetaan ruuanlaitto-ohjeita aivoista! Myös Aku Sajakorpi (Kataja) ja Jere Riihinen (Jänkälä) vetävät uskottavat poliisitulkinnat.

Reinikaisen maailma on kovin miesvoittoinen, mutta on tässä kaksi naisrooliakin. Sosiaalityöntekijä ja Reinikaisen ihastuksen kohde Aili Hinkka (Miia Selin) jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi, vaikka Selin parhaansa tekeekin. Reinikaisen äiti Lempi (tässä Marjut Sariola, loppukesän esityksissä Soili Markkanen) onkin aika paljon isommassa osassa, ja Lempin elämä siellä kotona Hämeenperässä vaikuttaa paljon myös Reinikaisen arkeen. Sariola on sympaattinen ja surumielinen, niinkuin Lempille sopiikin.

  

Monessa pienemmässä roolissa sukkuloi suvereenisti aina ihan mahtava Jyrki Mänttäri. Varsinkin Reinikaisen vanhana Tenu-tuttuna ihan huikea, ja myös Ruotsissa kuolleen miehen veljenä. Puhumattakaan kreikkalaisen ravintolan letkeälanteisen tarjoilijan muuveista. Ja Jukka Puotilan imitaattoritaitoja päästään myös kuulemaan illan mittaan.

Toisen näytöksen alussa vilahtanut "Viinikan vilauttaja" (Neil Hardwick) sekä sarjan alkuperäiset konstaapelit Jänkälä (Seppo Maijanen) ja Kataja (Antti Seppä) ja Aili Hinkka (Tuija Vuolle) taisivat kirvoittaa yleisöltä suurimmat aplodit.

Klassikkokohtia itselle olivat se kollegoiden aamutakinlahjoitus Reinikaiselle. Ja poliisiaseman tietokilpailut! Ja Valehtelijoiden Klubi! Ja sitten se klassikko kun vainaja lisää klapeja kakluuniin :-D Ja ne kaikki Rautakallion itsekseen huoneessaan puuhaamaat oudot jutut, kuten vaikkapa vichypullon puhaltelu, kädenvääntö, ristinolla, golfpalloilla pelleily ja piilolinssien laittaminen! Tässä on siis paljon todella hauskoja juttuja, mutta myös surumielisempiäkin sävyjä.

Maarit Kalmakurki on taas kerran tehnyt hyvän ja kasarihenkisen lavastuksen, sopivan ankeahkon ja pelkistetyn. TV Kakkosen varastoista löytyi poliisiaseman sohva, ja Rautakallion työhuoneesta nojatuoli, mikä on nyt tuotu Reinikaisen olohuoneeseen. Siinä kaikki sarjasta tuodut rekvisiitat, mutta hyvin ilmankin pärjätään. Kaisa Loponen on suunnitellut autenttisen kasarilookin vaatteisiin ja Johanna Vänttinen ne meikit ja peruukit & kampaukset.

Itselle ilta oli ihana senkin puolesta että minut oli istutettu legendaaristen näyttelijöiden joukkoon! Mikäs siinä oli istuessa Eila Roineen, Maria Aron ja Liisa Roineen takana, ja takana istuivat mm. Tuire Salenius ja Juhani Laitala. Ja vieruskaverini osoittautui Tuija Nousiaiseksi.

Reinikainen juhlistaa samalla muuten myös Komediateatterin 25. kesää ja Panu Raipian 35. kesäteatterikesää. Aikamoisia lukuja. Onnea kummastakin etapista asianosaisille!

Kyllä tämän parissa parituntinen kuluu kuin siivillä. Ensi-iltayleisöä viihdytti lisäksi poliisisoittokunta! Ja kun mukana oli tarpeeksi lämmintä vaatetta (pitkät kalsarit olivat ihan must!) ja väliajalla huitaisi mukin kuumaa kaakaota, niin mikä se oli kesäiltaa viettäessä. Lisäbonusta saa muuten käsiohjelman erinomaisesti räätälöidyt mainokset!

   

 

Esityksiä on 6.8. asti ja lippuja kannattaa ostella suoraan teatterilta.

Pressikuvien copyright Peero Lakanen (ravintolakohtaus ja Rautakallio & Hautamäki)
loput omiani sekä pressitilaisuudesta että ensi-illasta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Niin Kuin Taivaassa / Tampereen työväen teatteri 19.3.2016

Jäi vähän myöhään tämän TTT:n musiikkipitoisen Niin kuin taivaassa katsastus (enskari oli 28.1.), mutta päällekkäisyyksien ja sairauksien vuoksi siirtyi nyt sitten maaliskuun puoliväliin asti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tarinahan oli tuttu, kun kävimme Lauran kanssa katsomassa tämän Valkeakoskella viime vuoden huhtikuussa. Molemmat pidimme kovasti, joten oli mielenkiintoista nähdä näinkin pian uusi tulkinta aiheesta. Ja ammattilaisvoimin, isossa talossa.

Huippukapellimestari Daniel Dareus (aina sympaattinen ja karismaattinen Janne Kallioniemi) palaa vanhaan kotikyläänsä incognito, toipumaan sydänongelmista ja burnoutista. Vanhassa kansakoulussa on tarkoitus olla vaan ja levätä, mutta sitten hän tuleekin lupautuneeksi kylän kanttoriksi ja ennenkaikkea amatöörikuoronjohtajaksi. Kuoron johtamisessa onkin sitten haastetta kyllikseen. Ja kylässä asuu aika värikästä väkeä. Näytelmä huipentuu kuorolaisten matkaan Wieniin, osallistumaan laulukilpailuihin. Loppuhan tässä on hieman... no, ei ehkä mikään onnellinen. Koko näytelmä on sellainen haikea, katkeransuloinen. Ei mitään suoraviivaista komediaa, vaikka paljon hauskoja hetkiä tässä kyllä onkin.

Maarit Pyökäri ohjaa varmaotteisesti Harri Virtasen suomentamaa ja Sofia Aminoffin dramatisoimaa näytelmää. Tämähän perustuu ruotsalaiseen Kay Pollakin menestyselokuvaan (mitä en ole vieläkään nähnyt, ja siihen ilmestyi jo jatko-osakin).

Teppo Järvisen lavastus on aika hauska, sellaisia isoja liikuteltavia elementtejä, jotka kääntyessään ovat vuorotellen kirkon sisäpuolella ja vuorotellen seurakuntasalina missä kuoro treenaa. Ja sitten on piano ja takkamuuri Danielin kotona. Aika simppeliä mutta toimivaa ja tyylikästä. Tykkäsin myös kovasti taustalla olevista talojen silhueteista. Eero Auvisen valot olivat huikean upeat! Jo siitä kun Daniel kävelee lavalle, ja taustoittaa tapahtumia ja elämäänsä, miten kauniisti valot johdattavat kulkureitin. Ja sammuvat sitten lopuksi, kuin jättäen Danielin yksin oman onnensa nojaan pimeään kylään. Ja erityisesti uimakohtauksen valosuunnittelu hivelee silmiäni.

Herkullisinta tässä ovat ne monenkirjavat ihmiset ja heidän monimutkaiset keskinäiset suhteensa. Ärsyttävä (mutta myös hauskoja hetkiä tarjoava) ja toisia pomottava kyläkauppias Arne (mainio Pentti Helin), lukuisiin miessuhteisiin sotkeutunut Lena (aina niin IHANA ja raikas Emmi Kaislakari) joka sitten toki myös ihastuu Danieliin (kukapa nyt ei). Tiukkapipoinen ja ilonpilaaja Siv (miten hienosti Suvi-Sini Peltola tuo esille tämän närkästyksen ja paheksunnan) ja hieman simppeli Tore (Vesa Kietäväinen tekee koskettavan roolin tässä). Myös Arnen kiusaama Holmfrid (Jari Leppänen) on aika vaikuttava tyyppi, varsinkin kun tälle lopulta riittää serkun jatkuva kiusaaminen.

Sitten on ahdasmielinen kirkkoherra Stig (jämäkkä Tommi Raitolehto) joka huomaakin yhtäkkiä kilpailevansa serurakuntalaisten suosiosta Danielin kanssa. Tässä tilanteessa otetaan kovat aseet käyttöön. Ja sitten suhde omaan rakkaaseen vaimoon Ingeriin (Petra Karjalainen) rakoilee ja kaapin päältä alkaa löytyä luurankoja pormolehtien merkeissä... On kiinnostava seurata miten kirkkoherran auktoriteetti ja kylmä asenne murenee kun tarina etenee. Vaimonsa kuin vain haluaisi rakkautta, hellyyttä ja intohimoa. Mutta kun sehän voi olla vaikka syntiä!

Kuorolaisissa laulaa myös upeaääninen Gabriella (aina yhtä hurmaava Eriikka Väliahde) jolla on kännissä ääliömäinen (ja väkivaltainen) mies Conny (Samuli Muje) ja lapset. Topakka Olga (Kristiina Hakovirta) ja reppananoloinen suntio Erik (Jukka Saikkoinen) päätyvät lopulta yhteen.

Mä tykkäsin miten tässä tuotiin koko näytelmän aikana esille Danielin kärsivän sydänongelmista. Milloin hän hengästyy, yskii ja pitelee rintaansa. Ehkä välillä hieman liikaakin alleviivaten, mutta ei sitten näytelmän loppu tule aivan niin yllätyksenä (kuten mulle kävi Valkeakoskella). Niin, ja ne valkoiset vaatteetkin saattavat olla hieman liian osoittelevat lopussa. Pentti Helinin Elvis-imitaatio kuoron juhlissa on kanssa mainio yksittäisenä juttuna. Ja kun Siv raportoi kirkkoherralle "tämä on aivan kuin Sodoma ja Gomorra" :-) Daniel vetää myös UPEAN eropuheen kirkkoherralle, bravo!

Naiskuoro Miskantti oli mukana esityksen teossa ja jotenkin odotin heidän olevan enemmänkin mukana esityksessä. Ehkä heitä olisi voinut käyttää muuallakin kuin loppukohtauksessa (toki muutama kuorolainen oli kyläkuoron nuorisojäseninä), vaikka se hyvin vaikuttava siinä olikin.

Yhteisöllisyys on päivän sana, ja kuorolaulukin tuntuu olevan kovasti voimissaan edelleen myös suomalaisten keskuudessa. Molemmat ovat niitä kantavia teemoja tässäkin.


Valokuvian copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.