Levätkää rauhassa, komisario Palmu / Tampereen komediateatteri 15.9.2021

Kun Mika Waltari kuoli vuonna 1979, ei mitenkään yllättäen siihen loppui samalla myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Mukaanlukien rakastetut komisario Palmu -romaanit. Vaan joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keskeneräinen elokuvakäsikirjoitus muokkaantui tyttärenpojan Joel Elstelän käsissä näytelmäksi kymmeniä vuosia myöhemmin. Ja lopulta syyskuussa 2021 pääsimme nauttimaan työn hedelmistä Tampereen komediateatterissa. Panu Raipian ohjaama Levätkää rauhassa, komisario Palmu on täysipainoinen Palmu-tulkinta. Kaikki ne tutut elementit ovat mukana: nasevaa sanailua, huumoria, nopeita tilanteita, kirjava henkilögalleria ja toimiva juoni. Kerrassaan riemullista katsoa tuttujen tyyppien menoa ihkauudessa näytelmässä. 

Esitys alkaa dramaattisesti. Palmua on ammuttu; Kokki (Risto Korhonen) ja Virta (Mikko Vaismaa) ovat järkyttyneitä. Palaamme takaisin tapahtumaketjun alkuun, Palmun eläkkeellelähtöjuhliin Kämpiin. Maljoja nostetaan, Kokki lauraa luikauttaa Silmät tummat kuin yö (näytelmässä on muutenkin paljon pieniä silmäniskuja vanhoihin Palmu-juttuihin ja elokuvien näyttelijöihin) ja tunnelma on haikean riehakas. Naapuripöydän taiteilijaseuruetta häiritsee eläkejuhlat. Näin pääsemme näppärästi tutustumaan pröystäilevään taiteilija Lautanterään (Jere Riihinen) ja hänen tulevaan Macbeth-tuotantoonsa. Suureksi ilokseni näemme myöhemmin myös otteita tästä Macbethistä (ja voi himpura kun haluaisin nähdä sen ihan kokonaan) ja se liittyykin aika olennaisesti juoneen. 

Tällä kertaa näemme Palmun isoissa saappaissa tamperelaisen mestarin eli Aimo Räsäsen. Palmu on mörisevä mörökölli ja Amin tapa tyypitellä tätä on suvereeni ja taitava. Palmu on jonkunlainen karikatyyri ja ehkä hänessä on paljon mihin näyttelijänä tarttua. Ensimmäistä kertaa mieleeni putkahti myös yhtäläisyydet (lähinnä ulkoiset) Charlie Chaplinin ja Palmun välillä.

Juoni puksuttaa eteenpäin kuin juna ja katsoja istuu kyydissä, ja ainakin minun tapauksessani hykertelee, hymyilee, nyökkäilee ja nauttii. Ihanat mykkäelokuvajaksot! Mikä hahmokavalkadi! Murhaa selvitellään - ja tottakai Palmu sekaantuu tutkimuksiin, pitäähän vanhuksilla olla virikkeitä kuten Kokki toteaa. Äksyilevä maisteri Lautander (Kake Aunesneva), hurmaava neiti Lumme (Saara Pohjoismäki), asioita salaileva emännöitsijä Johansson (Anna Haaranen), ketku rakennusurakoitsija Sipponen (Aku Sajakorpi), epävarma tohtori Saksinen (Ari Myllyselkä) ja vielä tuomari Luste (Jarmo Perälä). 

Kuka heistä on syyllinen, koska kaikilla vaikuttaisi olevan motiivi ja ehkäpä mahdollisuuskin. Agatha Christiemäiseen tapaan Palmu kokoaa lopuksi kaikki yhteen ja selvittää tapauksen. Hetkinen, vai selvittääkö? Ja vietetäänkö lopussa myös Palmun hautajaisia? Juonenkäänteitä siis piisaa. Yksityiskohtiin en mene koska Palmu itse kielsi. Kyllä tämä pitää kokea ihan itse. 

Oskari Löytösen lavastus on näppärä ja muuntaumiskykyinen ja Kaisa Savolaisen puvut oikein passeleita. Varsinkin ne Macbeth-asut, herramunremppeet! Monenlaisista ääniefekteistä ja äänisuunnittelusta iso kiitos Janne Pärnäselle.

Monia hienoja roolitöitä lavalla nähdään, mutta kyllä Jere Riihisen yliampuva teatraalinen Lautanterä varasti show'n aina ilmestyessään estradille. Huikeaa näyttelijäntyötä! Ja lisäksi oli kerrassaan mahtavaa nähdä taas Risto Korhosta lavalla; tälle sopi Kokin rooli kuin nenä päähän. Myös Saara Pohjoismäki oli raikas ja taitava, minulle uusi tuttavuus.

En oikein tiedä mitä odotin "uudelta" Palmulta, mutta iloisesti sain yllättyä. Tämä on oikeasti todella toimiva esitys eikä mikään jämäpaloista kasaan kursittu raajarikko. Mikä on Waltarin kynästä ja mikä Elstelän, onko sillä lopulta mitään väliäkään. Hienoa että tämä on vihdoin saatettu valmiiksi ja lavalle. Nautinnollinen teatteri-ilta!

      

Levätkää rauhassa, komisario Palmu on samalla myös Tampereen komediateatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä. Esityksen lopuksi näimme onnittelutervehdyksiä ja muistamisia. Moni teatterialan ihminen, jolla on ollut siteitä Komediateatteriin, palkittiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton ansiomerkeillä. Onnea vetreä kolmekymppinen, ja malja seuraaville vuosikymmenille.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri 27.11.2019

Melko lailla kaksi vuotta sitten näin hienon sooloesityksen. Yksi ihminen esitti lukemattoman määrän rooleja, osan livenä ja osan etukäteen tehdyissä videoklipeissä. Mutta yhtä kaikki, niin hienolla läsnäololla ja karismalla, että tiesin heti että tämän haluan nähdä uudelleen. Ja hyvä esitys on hyvä; Päämäärä Tuntematon on kiertänyt monessa Suomen teatterissa jo pari vuotta. On aina hienoa jos joku esitys jatkaa elämäänsä näin kauan, vaikkakin satunnaisin esityksin. Nämä olivat niitä viimeisiä esityksiä siellä mistä kaikki sai alkunsa eli Tampereen Komediateatterilla. Onneksi oli vielä tilaisuus kokea tämä siis uudelleen.

Hyvin tämä toimii vielä toisellakin kerralla. Myös kanssakatsojat tuntuvat olevan todella innoissaan kun "salakuuntelen" väliajalla ja esityksen jälkeen. Aivan mahtavaa.

     

Panu Rajalan kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama Päämäärä Tuntematon kertoo pienen pätkän kirjailija Väinö Linnan elämästä eli nimenomaan sen pätkän Tuntematon sotilas-romaanin ympärillä. Miten se syntyi, julkaisuprosessia, vastaanottoa ja jälkipyykkiä. Näemme myös otteita itse kirjastakin.

Kaikki hahmot heräävät henkiin hienosti virtuoosimaisen Tuukka Huttusen hyppysissä. Pienillä jutuilla ja parilla vaatekappaleella hän muuntuu hyvinkin erilaisiksi hahmoiksi. Ilo katsella. Esityksen loppu saa varmaan silmät kostumaan muillakin kuin minulla.

Jos tämä suorittaa paluun vielä jossain vaiheessa niin suosittelen vahvasti katsomaan!



Kuvan copyright oma ja Peero Lakanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla (Kiitos Tuukka!)

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.

Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.

Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?

Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Limingan ihme / Suomen teatteriopisto, Tampereen komediateatteri 25.4.2018

Pitäähän se mennä katsomaan esitys missä käsikirjoittajana ja ohjaajana toimii Juha Hurme. Ja jatkaa samalla tämän kevän teemaani eli vuoden 1918 tapahtumien käsittelyä. Taas kerran yksi näkövinkkeli asiaan eli nyt Hurme on tarttunut Suomen Teatteriopiston näyttelijäntyön perus- ja jatkolinjalaisten kanssa pienen Limingan kunnan tapahtumiin. Liminkalaiset näet päättivät yhteistuumin että he eivät keskenään ala tappelemaan (kuten muutama muukin paikkakunta toki). Lopputulemana valittiin edusmiehet piilottamaan aseet.

Vajaan tunnin mittaisessa esityksessä ollaan muuten Tampereen Komediateatterin ulkonäyttämöllä - ja aika vilakka keli huhtikuun lopun ensi-illassa olikin! Esityksessä on mukana kolme eri puolta Punaiset, Valkoiset ja Järkevät, nuo hieman viherpipertäjien ja ekohippien näköinen rauhaa rakastava sakki. Lavalla on paljon hurmemaista kohkaamista, häröilyä ja päättömän oloista juoksentelua. Välillä laulaa luikautetaan, sitten kohkataan taas lisää. "Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon" lausui jo muinainen Sunzi aikoinaan Kiinassa, ja tähän oppiin nojataan vahvasti Limingan Ihme 1918 -esityksessäkin. Kaiki hämäävät toisiaan, mutta kuka hämää parhaiten? Tottahan toki turvallisinta olisi sodassa olla sillä puolella kuka voittaa, mutta kun sisällissodassa ei voita kukaan. Milläs siinä valitset puolesi? Kun neutraalikaan oli monen vaikea olla. Kummallakin puolella on sama argumentti ja sotastrategia.

Välillä mennään syvälle filosofisiin pohdintoihin, premissistä deduktioon, induktioon, logiikkaan ja paradoksiin. Oikeistopopulismia vai tekotaiteellista paskaa, riippuu siitä kumpi puoli asian esittää. Neuvottelut etenevät hitaasti, koska ensin pitää neuvotella siitä pitääkö neuvotella. Loputon kehä on tämä.

Eri vastapuolet on tyypitelty hyvin. Punainen tai valkoinen asuste täydentää kaikkien vaatteita, oli se sitten pipo, huivi tai joku muu. Järkevällä tiimillä on vihreää ja ruskeaa yllään. Metsän osia ja puun kappaleita on hyödynnetty rekvisiittana hyvin. Metsäkansaahan tässä ollaan. Metsä ja sen eri oliot nousevat muutenkin isoon rooliin. Kuulemme ja näemme karhuja, riekkoja, kettuja... metsä elää! Porukassa on tosi hyviä laulajia, ja muutamien näyttelijöiden suoritukset nousevat sieltä hyvin esiin. Mutta tasaisen hyvä ensemble lavalla nähdään, ja varsinkin yhteislaulut ja joukkokohtaukset muutenkin toimivat. Muutenkin Tuuli Kainulaisen säveltämät laulut toimivat hyvin.

Vaikka hetkittäin oli sellaista tajunnanvirtaa ettei meinannut perässä pysyä ja meininki ei meinannut oikein pysyä ruodussaan, oli tämä Limingan Ihme 1918 kuitenkin raikas kokonaisuus. Sanomakin meille nykyihmisille oli lopulta kaiken säätämisen jälkeen aika kirkas: järkevyys on meidän käsissämme. Hieman ravistelevaa moraalisaarnaa, hyvin hurmemaiseen tyyliin. Esityksiä oli vain viisi, ja tämä toimi kurssilaisten lopputyönä.


Kuvan copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Suurenmoista! / Tampereen komediateatteri 4.4.2018

Voin kyllä taata, että tämän vinkeämpää tulkintaa et tule kuunaan kuulemaan Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta! Nimittäin kuin amerikkalaista laulajatar Florence Foster Jenkinsiä esittävä Leena Rousti kiekaisee, niin siinä melkein jo rappaus ropisee katosta,. Ja jos katsojilla olisi kristallilasit käsissään, niin helinällä särkyisivät nekin. Mutta hauskaa sitä "laulua" oli kuulla, ja jopa tämmöinen sävelkorvatonkin kuuli että nyt menee pieleen. Ja isosti.

Florence Foster Jenkins oli ilmeisesti omasta mielestään upea sopraano, joka konsertoi ja levytti aika ahkeraan ennen kuolemaansa 1944. Kenenkään muun mielestä hän ei sitten osannutkaan laulaa, vaikka kukaan ei sitä hänelle suoraan koskaan rohjennut sanoakaan. Suosittu hän silti oli, oliko sitten se huonosti laulaminen tarpeeksi viihdyttävää. Onhan siinä jotain tavattoman hienoa, että tekee omaa juttuaan mihin uskoo ja mitä rakastaa, ja muiden todellisista ajatuksista viis. Jenkinsillä oli onneksi rahaa toteutella omia visioitaan.

Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!

Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.

Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!

Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.


Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Päämäärä Tuntematon / Tampereen komediateatteri 8.11.2017

Tampereen Komediateatterin panostus Suomi100 -teemaan olikin aika mainio pakkaus. Odotukset olivat liki pilvissä, koska tämähän on ihan eeppinen produktio! Panu Rajala kynäilee, Panu Raipia ohjaa, dramatisoi ja lavastaa - ja ennen kaikkea huikea Tuukka Huttunen näyttelee kaikki kymmenet eri roolit! Päämäärä Tuntematon kertoo siitä miten Väinö Linna kirjoitti klassikkonsa Tuntemattoman sotilaan, miten se otettiin vastaan, mistä hän ammensi ideansa ja miten tämä kaikki vaikutti häneen ihmisenä.

Tarina on kiinnostava, ja koska Linnan elämä ei ole kauhean tuttua itselleni, myös paljon uutta sisältävä. Linnan vaiheet tulevat tutuksi ja varsikin hänen omat sotakokemuksensa, mitkä sitten jalostuivat pikkuhiljaa kirjaksi. Rajala on kyllä yhdistellyt hyvin erilaisia juttuja ja loihtinut mukaansatempaavan tarinan. Joka sitten vielä on napakasti dramatisoitu. 

Finlaysonin duunari naputteli konettaan, tuota valtavaa Remington Kymppiä, mikä dominoi koko lavaa, Kerttu-vaimo (äänenään Miia Selin) huuteli välillä taustalta kommenttejaan, lähinnä ehkä Linnan elämäntapoihin puuttuen, ja muut pirkanmaalaiset kirjailijat kuuntelivat, kannustivat, ja loivat uskoa. Tämän ns. Mäkelän piirin keskushahmona hääri kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä, joka oli yksi Linnan tärkeimpiä tukijoita. Toki Linna kirjoitti kirjansa yksin, mutta sparraajina oli monenlaisia tyyppejä. Pirkanmaan kirjailijapiirit tuntuivat olevan miehen tukena yhtenä rintamana. 

Kirjailija Linna oli jo julkaissut, mutta koki Sotaromaaninsa olevan se hänen tuleva pääteoksensa. WSOY:llä ei meinattu aluksi millään uskoa teokseen, mutta onneksi silloisen johtaja Yrjö Jäntin isä innostui, ja vaati Tuntemattoman julkaistavaksi. Loppu on niinsanotusti historiaa. Paljon tupakkaa ja mustaa kahvia Linnalta kirjoitusprosessissa kyllä kului ja terveyskin reistaili. Mutta lopussa kiitos seisoi. Oli kyllä tavattoman mielenkiintoista seurata yhden suomalaisen kirjallisuuden klassikon syntytarinaa näin näyttämöllä!

Tuukka Huttunen on tehnyt tukun upeita rooleja viime vuosina, mutta tässä hän kyllä jollain tasolla ylittää itsensä. Muuntautumiskykyisenä esiintyjänä hän hoitaa roolivaihdot lennossa ja todella pienillä jutuilla. Jo pelkästään lippalakki saa ihmeitä aikaan. Mutta ennenkaikkea tietysti tarkkanäköinen, hyvin ajoitettu ja lahjakas näyttelijäntyö loistaa. Uskomatonta millainen henkilögalleria tähän vajaan pariin tuntiin mahtuu. Videoilla nähdyt osuudet on kuvattu jo paljon aiemmin, ja hyvin sitä mies osaa itsensä kanssa näytellä, kolmeakin roolia yhtäaikaa. Tykkäsin erityisesti poikamaisen innostuneesta Jaakko Syrjästä, maanläheisestä Antero Rokasta, hersyvästi kikattavasta Linnan työkaverista, kiroilevasta Lahtisesta ja myhäilevästä Edvin Laineesta. On muuten aikamoinen saavutus näyttelijälle laulaa itsensä kanssa viisiäänisesti! Eli isoimmat aplodit Tuukalle.

Välillä kuullaan otteita lehtikriitikeistä ja välillä katsellaan kun Tuntemattoman hahmot seisovat kovennettua. Näin jälkikäteen on tietysti tragikoomista kuulla WSOY:n esilukijan Mikko Kilven todella negatiivisia kommentteja kirjasta, esimerkiksi "pahinta on eri murteiden käyttö". Että sitten murreprofessori tarkastaisi kirjan kielen, ja vaatimuksena oli että se pitäisi muuntaa kirjakielelle. Tästähän Linna sitten (ihan syystäkin) pillastui. Millainen olisi kirjakielinen Tuntematon? Aika tylsähkö sanoisin. Kyllä ne eri murteet ja eri tyypit jotka niitä puhuvat ovat yksi teoksen suola. Vaatimaton reilun 4000 kappaleen ensipainos katosi kaupoista nopsaan ja Linnan taloyhtiön edustaja antoi poikien julkaisukekkerien metelin anteeksi. Hesarin Toini Havun legendaarinen murskakritiikki ei (onneksi) hillinnyt ostajia.

Ilari Kellokoski vastaa videopuolesta, ja hyvää työtä on tehnytkin. Esityksessä käytetään myös paljon arkistokuvia. Kaisa Loposen pukusuunnittelu on taitavaa koska niin pienillä jutuilla pärjätään. Vähempi on taas kerran enempi. Lavastukseen ei projisointien lisäksi tarvita kuin se valtaisa Remington, jonka on loihtinut lavalle Oskari Löytönen. Mutta Remingtonista on todella moneksi!

Päämäärä Tuntematon on tavallaan historiallinen näytelmä, ja samalla myös hyvin koskettava, ja hauska. Tämän parissa viihtyy hyvin oli Tuntematon sotilas sitten tuttu teos tai ei. Tylsiä kohtia ei ole lainkaan, mutta ei tämä mitään jatkuvaa tykitystä ole kumminkaan.  

Tämän nähtyäni tuntuu että olisin oivaltanut jotain tärkeää niin Suomen 100-vuotisjuhlista, kirjailijan työstä, historiasta ja nykypäivästä, ja ennenkaikkea Tuntemattoman sotilaasta. Bonusta teatterille hienoista vanhoista aiheeseen liittyvistä leffajulisteista aulassa!

Kyllä tarttee siis yhtyä Aamulehden kriitikko Matti Kuuselan 5 tähden kritiikkiin. Näytelmän loppu oli ehkä hieman töksähtävä, mutta en tiedä millainen loppu tähän sitten olisi sopinut. Menkää oitis katsomaan, esitykset jatkuvat ensi keväälle (huhtikuun loppuun asti). Ja toivon mukaan siitä vielä paljon pidemmällekin. Päämäärä Tuntematon on todellinen helmi.

Esityskuvien copyright Peero Lakanen, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaasua, komisario Palmu / Tampereen Komediateatteri 8.6.2017

Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja sen pohjalta tehty elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961) lienevät monelle ne tunnetuimmat Waltarin tuotokset, ainakin Palmu-osastosta. Niin myös minulle. Siitä huolimatta edellisestä lukemis- ja katsomiskerrasta on jo sen verran aikaa etten muistanut murhaajaa. Ja hyvä niin.

On hienoa että Waltarin perikunta on vihdoin antanut dramatisoida Palmuja teatterin lavallekin. Ja kukapa parempi sitä työtä tekemään kuin miehen tyttärenpoika, (näytelmä)kirjailija/ohjaaja Joel Elstelä. Tämän työn lisäksi Elstelä ohjaa näytelmän yhdessä Panu Raipian kanssa. Ja hyvin herrat tonttinsa hoitavatkin. Tuloksena on varsin sujuvaa komediaa. Tampereen komediateatteri on juurikin sopiva paikka Kaasua, komisario Palmun maailmanensi-illalle.

Juonesta ei sen enempää, mutta näennäisesti kaasumyrkytykseen kuollutta vanhemman rouvan mysteeriä käy selvittämään kokenut konkari Palmu kera avustajiensa Kokin ja Virran. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää ja lukitun huoneen mysteerikin selviää pian. Mutta pian murhaajaehdokkaita putkahtelee kuin sieniä sateella. Kellään ei näytä olevan puhtaita jauhoja pusseissaan, ja miten niin moni joko asuu samassa talossa tai on viime aikoina visiteerannut rouvan luona. Hmmm... Siinä saakin Palmu pohtia.

Konkari Esko Roine on hyvä Palmu, pohtivan verkkainen mutta mielipiteissään kovin vanhanaikainen. Hykerryttävintä oli silti seurata etsivä Kokin (muikea Ari-Kyösti Seppo) ja lakia opiskelleen Virran (mestarillinen Lari Halme) sanailua, nokittelua ja varsinkin jälkimmäisen innokkuutta ja tumpelointia. Siinä missä Virta säätää ja innostuu, on Kokki jo hoitanut asian, eikä voi olla kuittailematta ohimennen. Loistava parivaljakko! Muistakaa seurata Virran temppuilua napsulasin kanssa, kun herrat vierailevat Lankisen asunnolla ensimmäistä kertaa. Kokki on sellainen kuivakka tietotoimisto, joka nasevasti komppaa Palmua. Virta rönsyää ja antaa mielikuvituksensa laukata, niin yliopistokoulutettu kuin onkin.

Vaikka tämä Palmun näytelmä onkin, ja vaikka poliisilaitoksen kolmikko pääosassa on, niin show'n taitaa varastaa kyllä aatelinen taiteilija Kurt Kuurna (Aimo Räsänen). Räsänen tekee aina upeita rooleja ja on mielestäni yksi Suomen parhaita näyttelijöitä. Ja Kuurnan boheemi taiteilijakuvaus on kyllä taas yksi nappisuoritus. Hieman liian yliampuva, liian ilmeinen, liian camp; mutta loistavasti vedetty. Tämän "Oi nouse Suomi" -veistos erektiivisine muotokielineen on varsinainen ilmestys. Räsänen on myös poliisipäällikkö Hagert sekä toimii esityksen apulaisohjaajana.

Tuplarooli on myös Severi Saarisella. Alussa hän on hömelö ja höpöttävä konstaapeli Ara ja sitten atleettinen rouva Skrofin veljenpoika Kaarle Lankela. Hyvin erilaiset, mutta hyvät roolit. Arassa on sellaista kesäteatteriäyttelemisen farssimaista hömppyyttä kyllä koko näytelmän tarpeiksi. Kaksoisroolissa taituroi myös Aku Sajakorpi. Hän on leppoisa ja hekottava asianajaja Lanne sekä Kuurnan biletuttava Reiska. Pakko vielä mainittava niljakas saarnaaja Mustapää (Miro Honkanen), joka on niin epäilyttävä kuin kukaan voi olla. Hienoa roolisuoritus tämäkin.

Palmun maailma on aika miehinen, ja naisroolit jäävät siksikin suorastaan sivuosaan. Neiti Kirsti Skrof (raikas Sanni Lehto) ja hykerryttävän melodramaattinen kabareelaulajatar Iiri Salmia (Natalil Lintala) ovat ne isoimmat osat, ja nämäkin roolit jäävät aika pieniksi. Erikoismaininta nuorelle Iita Ojalalle, joka oli pirtsakka postinkantajatyttö. Jos joku mua Palmussa muuten hieman häiritsi, siis itse henkilöhahmossa, niin ne vanhakantaiset asenteet niin naisiin kuin muihinkin asioihin.

Tämä näytelmäversio sijoittuu 1930-luvulle, kuten kirjakin, ja 30-luku näkyy hyvin lavalla. Kaisa Loponen on suunnitellut ihanat ajanhenkiset vaatteet. Paljon pikantteja yksityiskohtia, kuten taiteilija Kuurnan boheemit vaatteet ja punaiset kengät sekä kilpa-autoilija Lankisen vanhanaikaiset ajolasit. Oskari Löytönen on lavastanut palasen aidonnäköistä Helsinkiä, pastellinvärisine kivitaloineen ja Palmun työhuoneineen (Kyösti Kallion potretti seinällä!). Kätevästi pyörivien tai liikuteltavien osien avulla saadaan miljöitä muuteltua hyvinkin vauhdikkaasti. Johanna Vänttisen kampaukset ja maskeeraukset vievät viimeistään ajatukset vanhaan aikaan.

Loppuratkaisu on muuten erilainen kuin mitä elokuvassa tai kirjassa (niissäkin se poikkesi huomattavasti toisistaan) mutta enpäs paljasta mitään siitä. Hyvin tämä(kin) toimii.

Mutta mitä mahtaa tapahtua Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla? Tämä jää edelleen arvoitukseksi.

Kaasua, komisario Palmu on kahdessa tunnissa vedetty napakka kesäkomedia, joka viihdyttää juuri sopivalla volyymilla. Koska syyllisiä tuntui piisaavan reilusti (mikä oli esimerkiksi mustassa kokoparrassa ja aurinkolaseissa hiipparoivan pikkutyypin rooli?) niin osa hauskuutta oli arvuutella (tai muistella) murhaajaa.

Esitykset pyörivät Tampereen Komediateatterilla aina 12.8. asti, joten hyvin ehtii katsomaan vaikkei nyt ihan ensimmäisten joukossa ryntäise.

 Kukitettu sankari Mäki ja laulumiesten etujoukot Raipia & Ojala

PS. Mukava ele teatterilta! Ensi-iltapäivänä 80 vuotta täyttänyt konkarinäyttelijä Seppo Mäki poimittiin katsomosta kukitettavaksi ja vielä pistettiin onnittelulauluksikin! Onnea!

PS2. Extrabonusta niille yrittäjille jotka jaksavat väkertää personoidut mainoksensa käsiohjelmaan.


Kuvien copyright Peero Lakanen (2 ylintä) ja loput omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huttunen taipuu moneksi Komediateatterin syksyssä

Ensi syksynä Tampereen komediateatterissa nähdään jotain varsin mielenkiintoista. Nimittäin Päämäärä Tuntematon kertoo kaikille suomalaisille tutun teoksen eli Tuntemattoman Sotilaan synnystä, kirjailija Väinö Linnasta, hänen aikalaisistaan ja romaanin henkilöistä. Panu Rajala on kirjoittanut näytelmän Suomi100-vuotta ajatellen ja Panu Raipia ohjaa. Ja mikä parasta: loistava Tuukka Huttunen nähdään esityksen kaikissa rooleissa! Osittain aiemmin kuvatuissa videoissa, mutta kymmeniin rooleihin hypäten. Odotan tätä todella suurella mielenkiinnolla. Haastetta tässä varmasti on, mutta eiköhän tämä rautainen tiimi homman hoitele. Ensi-ilta on 2.11.

Panu Raipia, Panu Rajala ja Tuukka Huttunen

Vanha tuttu tiimi palaa lavalle kun Kyllä isä osaa remix valtaa Komediateatterin 21.9. Tähän on kirjoitettu sen verran uutta aineistoa mukaan, että edellisenkin esityksen nähneille riittää kiinnostavaa katsottavaa. Ja mukana koko tuttu sakki Tuija Ernamo, Tom Lindholm, Maiju Jokinen, Jarno Jokinen sekä nyt mukaan tuleva "vävy" Jere Riihinen. Riihiselle tämä on ihan unelmakeikka, koska hän on tv-sarjan suuri fani. Ja kuulemma osasi materiaalinkin paremmin kuin vanhat konkarit. Panu Raipia ohjaa myös tämän, ja esityksiä on vain parikymmentä.

Kyllä isä osaa remix porukka

Estradeille ilmestyy myös tv:stä tuttu Pulkkinen. Ravintolanäyttämän lavalla Jari Salmi Pulkkisena, mutta mukana myös Jere Riihinen (joka on myös tämän sarjan suuri fani). Salmi myös ohjaa ja käsikirjoittaa ja luvassa on tukku uunituoreita sketsejä ja paljon muuta. Maailman kantaesitys 4.10.

    

Pulkkisen tähdet sekä Ransu (ja Pertti Nättilä)

Saanko tässä vaiheessa tunnustaa että mä en ole katsonut koskaan telkkarista en Pulkkista enkä Kyllä isä osaatakaan, mutta seuraava tähti on kyllä tuttu! Nimittäin Ransu!! Ransu saa oman joulushow'n Ransun joulutarina (ensi-ilta 28.11.) ja kyllä sitä on varmaan monissa kodeissa odotettukin. Tampereen Komediateatterin, Teatteri Mukamaksen ja Ransu ry:n kanssa toteutettava esitys on tarkoitettu ensisijassa alle 10-vuotiaille, mutta mikä jottei nostalgiasyistä moni aikuinenkin haluaa nähdä Ransun, Rikun ja Eno-Elmerin estradilla. Ransun äänenä tottakai Pertti Nättilä!

Lapsille ja lapsenmielisille on tarjolla muutakin nimittäin Ella ja kaverit salaisessa palveluksessa. Timo Parvelan Ella-kirjat ovat ilmeisen suosittuja, ja James Bond-henkinen seikkailu kuulostaa kiinnostavalta. Sanna Majanlahti on tehnyt viime vuosina paljon muuta (mm. opettanut niin TAMKissa kun Voionmaan opistossakin) joten hän kuulosti tosi innostuneelta ohjaajan hommasta. Varsinkin kun teksti on hauskaa ja näppärää. Rooleissa esiintyy Suomen Näyttelijäopiston jatkolinjalaisia. Niin ja ensi-ilta on 24.10.

Panu Raipia ja Sanna Majanlahti

Vauhdikas Mieletön Suomen Historia jatkaa esityksiä myös syksyllä eli jos se on vielä näkemättä niin ehtii vielä katsomaan. Jukka Puotilakin vierailee päänäyttämöllä. Lisäksi syksyllä tulee ravintolateatteriin monenlaista vierailijaa: Ismo Leikola show, Jaakko Saariluoma, Mikko Vaismaa, Sutela & Salminen, Pete Poskiparta...

Ennenkuin syksyn esityksiin päästään käsiksi tulee kumminkin kesä ja Kaasua, komisario Palmu! Palmun roolitushan (eli Esko Roine) kerrottiin jo aiemmin, mutta nyt saimme kuulla ketä näyttelevät muita rooleja. Varsinkin Kokki ja Virta kiinnostivat minua. Etsivä Kokin saappaisiin hyppää Ari-Kyösti Seppo ja Virtana nähdään Lari Halme! Muissa rooleissa mm. Aimo Räsänen ja Severi Saarinen. Palmua pääsee katsomaan 8.6. alkaen.

Kesällä on tarjolla jotain myös lapsille nimittäin Mauri Kunnaksen kirjaan perustuva kummituskomedia Hui Kauhistus! starttaa 11.5. Sami Rannila dramatisoi ja ohjaa ja lavalla nähdään Suomen Teatteriopiston opiskelijoita.

Elokuussa myös musisoidaan Kauko Röyhkä trio (16.8.) ja Sir Elwood duo (25.8.) saavat seurakseen kiinnostavan Kaikki laulaa: Juice-illan 18.8. Lavalla laulaa ja laulattaa Mikko Alatalo ystävineen.

Kyllä tästä kauttauksesta varmaan jokaiselle löytyy jotain, mutta itse odotan kaikkein eniten jo marraskuun alkua ja Päämäärä Tuntematonta. Huttunen on niin moneen venyvä näyttelijä etten epäile lainkaan hänen venymistaitojaan esittää viittäkin roolia lavalla yhtäaikaa!

Lippuja ja lisätietoja löytyy Tampereen Komediateatterin sivuilta.


Kuvat otin ihan itse

Mieletön Suomen historia / Tampereen komediateatteri 1.2.2017

Montakohan Suomen vaiheita käsittelevää esitystä tulee tänä vuonna vielä nähtyä? Veikkaan että aika monta. Mutta ei kai se mitään haittaa; kertaus on opintojen äiti. Omassa historiantietämyksessäni on varmaan aika paljonkin aukkoja. Ja jos ne on vielä näin hauskoja ja vauhdikkaita kuin Tampereen Komediateatterin Mieletön Suomen historia, niin mikäs sellaisia on katsoessa.

Kun teksti on peräisin Heikki Syrjän, Riku Suokkaan ja Heikki Vihisen kynistä, niin eihän lopputulema voi olla muuta kun viihdyttävää. Hetkittäin sai nauraa niin että tuolilta meinasi tipahtaa. Suokas & Syrjä ohjaavat taitavaa esiintyjäkolmikkoa. Heikki Hela on tuttu mies mm. Kummelista, mutta muusikon hommia hän taitaa tehdä enemmän kuin näyttelijän. Jere Riihinen on ollut paljon Komediateatterin omissa näytelmissä, mutta aina jotenkin niin pienissä osissa, etten ole häntä aiemmin huomannut kuin kursorisesti. Onneksi tässä hän pääsi näyttämään taitojaan ihan eri mittakaavassa. Ja sitten on vielä naisperspektiiviä tuomassa Marika Heiskanen. Tunnustan heti kättelyssä että Marikan takia mä tätä enimmäkseen tulinkin katsomaan :-) Koko kolmikko on hienossa iskussa.

Ensimmäisellä puoliskolla kolmikko ymmärtää tulleensa suljetuksi teatterille, koko joukko kutsuvieraita on saapumassa (presidentti toki etunenässä) ja pitäisi esittää koko Suomen historia. Kaikeksi onneksi Panu Rajala on kirjoittanut valtavan paksun historiikin, josta sopii ammentaa. Nähdään ja kuullaan mitä hauskimpia tulkintoja kaikenlaisista klassikkobiiseistä Hurriganesista Harmony Sistersiin ja Olavi Virtaan. Yksi esittää eri hahmoja ja muut arvuuttelee. Erityisesti Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän ja Leo Jokelan (vai oliko se Spede/Simo/Vesku) Tummat silmät Jeren esittäminä upposivat. Niin ja Heikki vetää liki koko Tuntemattoman Sotilaan/Täällä Pohjantähden alla. On muuten jännää mieen pienillä asioilla saadaan esitettyä ikonisia hahmoja. Tarvitaan vaan joku hattu tai vaate tai peruukki - ja taitava näyttelijä.

Tauon jälkeen sukelletaan suomalaisten syvimpiin trauma-aiheisiin. Jääkiekkoa piisaa; ilmeisesti siltä ei voi Suomen historiikeissä välttyä millään. Ei sillä, nämä jutut kyllä naurattivat muakin, anti-urheiluihmistä. Mutta ei kuitenkaan niin paljon kun Haluatko Suomalaiseksi? visailu! Ehkä kuitenkin koko esityksen paras juttu oli Vierumäen jätehuolto -niminen osuus. Näinhän se Hemohes-juttu tosiaankin saattoi mennäkin. Ja rakastin myös Toijalan Helenaa, näin ne veljessodat kai syntyvät. Sen sijaan suomalaisille eniten traumoja aiheuttanut asia oli pienoinen antikliimaksi, plääh.

Henkilögalleria on mittava ja vaihdot varsin nopeita. Pariin tuntiin on kyllä saatu puristettua valtava määrä kaikenlaista. Näyttelijäkolmikko venyy moneen. Tässä saa sellaista kummelimaista sketsiviihdettä roppakaupalla. Viihdyttää, mutta ei sen kummempaa. Ei kai sitä aina tartte niin vakavaa ollakaan. Varsinkin kun juuri edellisenä päivänä oli saanut oikeaa draamaa valtavan annoksen (Kissa kuumalla katolla). Kuitenkin tämä on erinomaisen hyvä irtiotto arjesta. Illan parasta antia oli nähdä Jere Riihelän monipuolisia kykyjä sekä tottakai ihana Marika Heiskanen kymmenissä erilaisissa rooleissa. Myönnän viihtyneeni.

Esitykset jatkuvat Komediateatterilla 26.4. asti.


Kuvien copyright Peero Lakanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.