Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

3 kuvaa huomisesta / Espoon kaupunginteatteri 27.2.2020

Kolmen näytelmäkirjailijan, kolmen ohjaajan ja kolmen eri teatterin yhteistuotanto 3 kuvaa huomisesta tuo kiinnostavan illan spekulatiivista fiktiota näyttämölle. Se sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa ja siirtyy maaliskuun puolivälissä Poriin Rakastajat-teatteriin. Kolmas porukka mukana tässä on Quo Vadis. Mahtavaa yhteistyötä!

Ja miten mielenkiintoisia esityksiä nämä olivatkaan. Keinoäly, virtuaalitodellisuus, robotiikka, tulevaisuus, tietoisuus, minuus, algoritmit, tekijänoikeudet, geenimanipulaatio... Kiinnostavat teemat siis jotka puhuttelevat kyllä tämän päivän ihmistä, oli tämä spefin/scifin ystävä tai ei.

Ensimmäisenä näimme Marko Järvikallaksen näytelmän nimeltä Piraatti, jonka oli ohjannut Tuire Tuomisto. Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja pariskunnan (Angelika Meusel & Kai Tanner) tytär on kuollut. He ovat kuitenkin hankkineet laittoman piraattirobotin johon tyttären minuus on siirretty. Utelias naapuri (oivallinen Niina Hosiasluoma) ja virallinen taho eli turvallisuusmies (Jan-Christian Söderholm) kuitenkin tarkkailevat tilannetta, ja vanhemmille on raskasta joutua piilottelemaan tietoisuuttaan uudelleen rakentavaa tytärtään. Tämä toimitetaan kuitenkin viranomaisten haltuun, ja tilalle annetaan EU-hyväksytty malli. Sakon uhalla on tämä eurooppalaisen ihmiskuvan standardi pakko ottaa vastaan. Vaan tämäpä herättääkin vanhempien inhon, ei ole enää heidän tytär tämä, vaikka kuinka muistot/minuus olisikin. Piraattirobottina Maija Rissanen ja uutena robottina Minerva Kautto (toimii kertojana).

Monisyinen tutkielma siitä mitä (lähi)tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Hauskakin, mutta jotenkin mustalla tavalla. Saako tälle nauraa? Mihin asti ihmiset ovat valmiita menemään rakkaittensa puolesta? Jere Kolehmaisen äänisuunnittelussa oli elektronista huminaa, kilkatusta ja sellainen kujertava teknoäänimaisemamatto. Myös projisoinnit ovat näyttävät.

Kaikki kolme näytelmää olivat Paula Koivusen lavastamia ja puvustamia. Hyvin yksinkertaista ja pelkistettyä, muutamia liikuteltavia korokkeita ja sermejä, hyvin arkisia vaatteita. Ei siis mitään avaruuskankaita tai futuristista, eli puvustuksellakin ohjataan ajatuksia siihen suuntaan että tämä kaikki voisi tapahtua vaikka jo nyt, eikä missään satojen vuosien päässä.

Pienen roudaustauon aikana Niina Hosiasluoma puhui hieman ihmisen ideaalista vapaudesta. Niin, mitä se on, siinäpä pohdittavaa.

Harri Virtasen kirjoittama Turingin testi on moneen osaan jakautuva, eri aikatasoissa liikkuva ja aluksi hieman sekavaltakin vaikuttava pienoisnäytelmä. Ohjauksesta vastaa Erik Söderblom ja lavalla nähdään kolme näyttelijää Jan-Christian Söderholm miehenä, Maija Rissanen naisena ja Angelika Meusel vanhempana naisena. Turingin testissä mitataan tekoälyn "älykkyyttä" eli onnistuuko kone imitoimaan ihmistä vastaamalla esitettyihin kysymyksiin uskottavasti ja ihmismäisesti. Kolmikko naputtaa läppäreitään ahkerasti, Turingin testiä tehden. Kuka heistä on ihminen, kuka ei?

Pariskunta riitelee, välillä naisen kropasta kuuluu pahaenteistä ritinää, ovatko toinen tai molemmat androideja? Pikkuhiljaa asiat selviävät... Mies leuhkii tallentaneensa joka riidan (miten kamala ajatus!). Kaikki riidat toistuvat, vuodesta toiseen, aiheet ovat samoja. Välillä konsultoidaan tekoälyterapeuttia siitä onko sitä nyt robotti vai ihminen, niin, millä sen voi todentaa, ainakin siinä vaiheessa kun tekoäly saavuttaa Turingin testissä pärjäävän tason. Ja onko tietoisuudella sukupuolta? Ovatko tunteet vain aivosähköä ja voiko niitä siten olla myös tekoälyllä? Kuinka kauan voi elää toisen kanssa ilman että tämä huomaa eroa androidin ja ihmisen välillä? Voiko robotti nauttia seksistä? Teemmekö itse päätöksiä vai tekevätkö algoritmit ne meidän puolestamme (mietippä vaan omaa somesurffailuasi). Tämä esitys herättää kyllä kiinnostavia pohdintoja.

Täytyy muuten kehua ja kiittää taitavaa näyttelijäjoukkoa. Roolista toiseen vaihdellaan nopeaan ja intensiteetillä heittäydytään kaikkeen. Hienoja roolitöitä kaikilla. Arvostan tämmöistä ammattitaitoa.

Väliajan jälkeen illan kolmanteen, ja pisimpään, näytelmään. Siinä missä Piraatti ja Turingin testi olivat puolisen tuntia kumpikin, on Okko Leon Data Error on kolmisen varttia. Maarit Pyökärin ohjaama esitys on hetkittäin ratkiriemukas, ja hetkittäin tulee kyllä haikean surku ja sääli päähenkilöä. Nenäänsä kaivava perusmiesjunttiäijä Matti (Mika Piispa) katselee telkkarista kuinka multimenestynyt upea Elena (Minerva Kautto) kertoo talk show'ssa vetäytyvänsä sivuun eri hommistaan (joita kyllä riittää). Matti päättää että Elena on nainen hänen makuunsa, mutta äitimuori (savolaismummona pistämätön Maija Rissanen) palauttaa tämän maan pinnalle. Eipä tuollainen maailmannainen voi kiinnostua mahakkaasta ja rumahkosta maajussista.

Vaan annappa olla! Tästä alkaa Matin hulvaton varustelukierre millä mies vaihtaa 300 lypsäväänsä ja 900 hehtaaria metsäänsä lukuisiin operaatioihin. Nyt geenimanipuloituna kroppa timminä ja komeana sekä mieli tekoälyllä buustattuna voikin lähteä kosiomatkalle! Vaan mikään ei riitä, ei edes suoritettujen tutkintojen määrä, kun Matti haluaa aina lisää ja lisää. Hänestä tulee täydellinen lisääntymiskumppani Elenalle, kiitos myös meemihoitojen.

Vaan kuinkas sitten kun Matin ihmispitoisuus laskee liian alas, miten käy hänen ja Elenan onnen? Kun data error iskee onko koko järjestelmän buuttaus ja tehdasasetusten palautus ainoa vaihtoehto? Tämä on oikeasti todella kiinnostava teos, sen lisäksi että se naurattaa ihan kippura-asteelle asti. Hulvaton ja täysin odottamaton bollywood-henkinen tanssikohtaus kesken kaiken vie koko näytelmän aivan uusiin sfääreihin. Niina Hosiasluoma on luokattoman hyvä kummassakin roolissaan, ja Angelika Meuselin konsulttimyyjä on nainen paikallaan. Mutta uskomattoman muuntautumiskykyisen ja hienon roolityön tekee kyllä Mika Piispa. Tämän Mattia tulee ensin sääli, ja sitten vielä enemmän sääli. Loppu on armoton, mutta jotenkin hyvin vääjäämätön. Kertakaikkisen nerokas pienoisnäytelmä!

Loppuvuodesta 2017 sama tekijäkolmikko Järvikallas, Leo ja Virtanen kirjoitti yhdessä Turun kaupunginteatterissa esitetyn Kybersielut, joka käsitteli pitkälti samoja teemoja kuin nämä kolme pienoisnäytelmää. Sekin oli oikein nautittava. Toivottavasti saamme lisää tätä, joko yhdessä tai erikseen kirjoitettuina. Scifiä tai spefiä ei ole koskaan liikaa näyttämölläkään. Hatunnosto koko tekijäporukalle ja teattereille!


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaikki isäni hotellit / Teatteri Vanha Juko 28.9.2017

John Irving on ollut yksi suosikkikirjailijoistani jo kymmeniä vuosia. Hänen teoksiaan ei ole kai kauhean paljon teatterin lavoille dramatisoituna nähty. Kaikki isäni hotellit esitettiin kyllä KOM-teatterissa 2009 (en tosin nähnyt sitä). Mutta ihmekös tuo, koska nämä kirjat lienevät aika haasteellisia siirtää näyttämölle, monipolvisuudellaan ja rönsyilevyydellään. Sitäkin hienompaa että lahtelainen Teatteri Vanha Juko on tarttunut haasteeseen ja toteuttanut Linda Wallgrenin ohjauksessa Kaikki isäni hotellit! Jukolaisilta olen nähnyt aivan huikeita ja hyvin virkistäviä tulkintoja, esimerkiksi vaikka Rikhard III.

Odotukset olivat siis korkealla, mutta myös jännittyneet. Mitä on tarinasta ja ihmisistä jätetty pois ja karsittu, mitä päässyt lavalle? Lopputulema oli melko perinteistä teatteria, hyvässä ja pahassa. Ei siis mitään hurjan ihmeellistä tai maagista, vaikka siihenkin kirja olisi tarjonnut mahdollisuudet. Mutta voiko tästä tarinasta ylipäätään olla pitämättä? Vinksahtanut perhe reissaa isän hotelli-intohimon pauloissa paikasta, hotellista ja maanosastakin toiseen. Siinä sivussa kohdataan toinen toistaan oudompia tyyppejä, koetaan suuria tunteita ja menetyksiä, mutta toki myös ilon hetkiä ja onnistumisia. Perhettä kohtaavat yllätykset ja kriisit sivuutetaan aika lakonisesti; ei niitä jäädä vellomaan, kuten ei kirjassakaan. Täytetty Suru-koira kulkee mukana ja suru seuraa perhettä takapiruna kaikkien vaiheiden läpi. Ei esitys silti surumielinen ole, vaikka paljon ikävää tapahtuukin.

Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti. Jarkko Mikkola hieman vaisuna mutta hotelleistaan hehkuttavana isänä on maanläheinen, vaikka pää pilvissä kulkeekin ja hänen vaimonaan Maria Nissi kaiken kärsivänä ja anteeksiantavana. Nissi tekee toisenkin ison roolin, ehkä vielä tärkeämmänkin, Susie-karhuna ja sen sisään kätkeytyvänä "rumana" naisena. Susie on traaginen hahmo, joka oudolla tavalla tasapainottaa perhettä. Berryn perheen lapset ovat kaikki aika eksentrisiä. Etäisimmäksi jää nuorin Egg (Onni Karekallas), jolla ei ole montaa repliikkiä. Hyvin nuorin Karekallas roolista kuitenkin suoriutuu. Sen sijaan vanhempi Karekallas eli Markus Berryjen vanhimpana lapsena on enemmän esillä. Eksentrinen ja tiukkapipoinen Frank kanniskelee mallinukkea äidinkaipuussaan. Hieno roolisuoritus.

Kertojana toimiva John (Jussi-Pekka Parviainen) alkaa nostella puntteja kun ei pysty auttamaan siskoaan Frannya hädän hetkellä. Muuten John on aika väritön hahmo, vaikkakin tämän intohimo siskoa kohtaan saa kierroksia aikaan. Mutta Parviainen hanskaa tyypin hyvin. Kertoja on muuten varmaan kirjaa lukemattomille ihan tarpeen, kun on tämä aika sekava tarina kuitenkin. Omistakin lukuvuosista on sen verran aikaa että yöllä kotiin saavuttuani aloitin uusintalukukierroksen. Perheen nuorempi tyttö Lilly (Minja Koski) on jäänyt lyhyeksi ja se aiheuttaa traumoja. Lilly kommentoi perheen menoa hieman pikkuvanhalla tavalla. Upea roolisuoritus tämäkin. Franny (Ilona Pukkila) on räväkkä ja ehkä hieman tasapainoton, ja Pukkila tuo rooliin sopivaa vauhtia ja särmää. Sohville valuva teini vetää miehiä puoleensa ja siitä seuraa monenlaista.

Paksusta ja monivaiheisesta romaanista joutuu sovittaessa jättämään paljon pois ja jukolaiset vietät esityksen läpi seitsemällä näyttelijällä, satunnaisesti lavalla piipahtavalla valosuunnittelijalla ja ääninauhoilla. Marko Järvikallas dramatisoijana on ollut hankalan haasteen edessä, mutta kyllä tässä on mielestäni onnistuttu. Paljon tapahtumia ja henkilöitä on siis jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Freudin tärkeää hahmoa ei nähdä lavalla lainkaan, vaikka hän on läsnä muuten. Mutta bonuksena haiseva Suru-koira on ihan oikea koira (vaikkakin vääränrotuinen)! Hanna Kaitila vastaa sekä pukusuunnittelusta että lavastuksesta - onnistuneesti. Nyt ollaan perheen olohuoneessa, mitä näppärästi muutetaan aina rakennuksen vaihtuessa. Isot ikkunat huoneen taustalla ovat mukana monessa, ja niitä käytetään oivaltavasti. On varottava avoimia ikkunoita. Sitäpaitsi multa saa aina bonmuspisteitä kun elävää musiikkia käytetään teatterissa - nyt sekä Koski että Parviainen tapailevat pianoa. Ja sitten se limittyy hienosti nauhalta tulevaan musiikkiin. Janne Louhelaisen äänisuunnittelu on muutenkin toimivaa. Esimerkiksi aina salaperäisen valkosmokkisen miehen ilmaantuessa tulee hieman uhkaavaa musiikkia, huu.

Jostain osui silmiini lause että jos pidit Irvingin kirjasta, pidät tästä Jukon versiostakin. Kyllä, allekirjoitan sen kyllä. Nyt kun aloitin uudelleen lukemaan kirjaa muistan miten paljon siitä tykkäsin, ja Irvingin tavasta kirjoittaa ylipäätään. Se romaanin henki on säilytetty tässä teatteriversiossakin. Mutta tottakai tämä on oma itsenäinen teoksensa, eikä tavoitteena olekaan toteuttaa kirjaa yksi yhteen lavalle. Esitys kannattaa nähdä oli kirjaa lukenut tai ei. Se toimii kyllä "omillaankin". Lämminhenkinen ja paljon elämänviisauksia sisältävä (esimerkiksi Win-isän "kaiken kanssa oppii elämään" jäi mieleen) tarina, joka irrottaa arjesta muutamaksi tunniksi.  Menkää siis Lahteen; esityksiä on 29.11. asti.


Kuvien copyright Jarno Keski-Jylhä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Äidin rakkaus / Kansallisteatteri 15.3.2017

Kansallisteatterin uusi näytelmä Äidin rakkaus kiinnosti jo alunperinkin, mutta kun vielä sairastapauksen vuoksi yhdeksi näyttelijäksi vaihtui Eero Aho, niin kiinnostus lisääntyi eksponentiaalisesti.

Marko Järvikallas on kirjoittanut intensiivisen kolmiodraaman. Liisa Mustosen tarkassa ohjauksessa näyttelijäkolmikko venyy kihelmöiviin suorituksiin. Äidin ja pojan keskinäinen suhde on se ydin minkä ympärillä kaikki pyörii. Julius (Markus Järvenpää) on nuori mies, jolla on selkeästi ongelmia elämänhallinnan ja kaiken muunkin kanssa. Yhdyskuntapalvelun suorittaminen takkuaa, samoin äidin helmoista poissaolo. Tämän äiti Saara (Kristiina Halttu) on tavannut ihanan uuden miehen Tapanin (Eero Aho) jonka kanssa he suunnittelevat ja haaveilevat vaikka mitä. Mutta miksei Saara voi esitellä Tapania pojalleen? Mitä hän pelkää?

Äidin ja pojan suhde on kaikkea muuta kuin normaali. Tai mikä nyt sitten on normaalia. Ei ainakaan yhdessä saunomiset tai samassa sängyssä nukkumiset. Järjetön mustasukkaisuus molempien taholta ei ainakaan auta tilannetta. Siihen väliin on samettihousuisen ja hieman liian kiltinoloisen Tapanin vaikea päästä. Tilanne räjähtää käsiin kun miehet tapaavat.

Jos pojalla ei ole kaikki ihan kohdillaan, niin ei kyllä ole äidilläkään. Loppujen lopuksi on vaikea päättää kumpi heistä on häiriityneempi. Katsojille selviää myös mitä isä-Juhanille on tapahtunut, tai ainakin se miksei hän enää ole kuvioissa mukana.

Kaikki näyttelijät tekevät ihan hirveän hienot roolit. Markus Järvenpään intensiivinen katse ja uhkaava olemus hyytävät Omapohjan pienessä tilassa niin, että väristykset vaan käyvät katsojan läpi. Toisaalta hänen Juliuksensa on myös lapsellinen; poika joka ei osaa päästää äidin helmoista irti eikä pysty hanskaamaan tyttöystäväasioitakaan (se kuukuppiepisodi!). Kristiina Halttu on samaan aikaan rakastunut Tapaniin ja luultavasti oikeasti uskoo että suhde voisi toimia, ja Tapani hänet pelastaa. Mutta samaan aikaan riippuvuutta lähenevä suhde poikaan saa hänet kääntymään Tapania vastaan.

Eero Aho on monipuolinen näyttelijä, mutta tämänkaltaista roolia hän ei kovin usein ole teatterissa viime aikoina esittänyt. Hänen Tapaninsa on rauhaa rakastava, sovitteleva, sovinnainen ja kaikista hyvää uskova hömelö. Jolla silti on omat epäilyksensä Saaran ja Juliuksen suhteesta. Tapanin ja Juliuksen kohtaus, missä Tapani koittaa naminami-höpöhöpö-jutuillaan saada poikaa avautumaan - ihan huippu! Myös hidastettuna tehty yksi kohtaus (tiedätte kyllä mitä tarkoitan kun näette) on hienoa katsottavaa.

Omapohjassa istutaan tällä kertaa kahdella puolen "lavaa" ja se tuo oman intiimiytensä pieneen tilaan. Paula Koivusen vaaleasävyinen lavastus ja puvustus on hyvinkin niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Ilkka Niskanen peilaa valosuunnittelulla hyvin esityksen tunnelmia. Esityksessä on paljon hiljaisiakin kohtia jotka kertovat enemmän kuin äänet tai musiikki. Lopussa soi perinteinen gospelhitti Sometimes I feel like a motherless child ja sen alakuloiset sanat sopivat tämän näytelmän tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Läheisriippuvuus, äidinrakkaus, vallankäyttö, alistaminen, vapaus... tärkeitä ja vaikeitakin teemoja. Ei tämä näytelmä päästä katsojaa ihan helpolla, mutta kyllä hyytää veren ja menee luihin ja ytimiin. Vajaassa puolentoista tunnin esityksessä ei ole edes väliaikaa antamaan taukoa tiheästä tunnelmasta - ja hyvä niin. Pidin tästä ihan valtavan paljon! Loppukevään esityksiin on paremmin tilaa, mutta Omapohja on niin pieni näyttämö että esitykset täyttyvät nopsaan.


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.