Pieni maailma / Tampereen työväen teatteri 12.9.2023

Odotukset olivat lievästi sanoen korkealla. Olihan käsikirjoittaja/ohjaaja Michael Baranin edellinen aiheeseen liittyvä näytelmä (Hitler ja Blondi) aivan nappiosuma, ja hän toki tekee vaikuttavia esityksiä muutenkin. Aihe kiinnosti, ja hieno tekijäkaarti myös. Kuten Hitler ja Blondissa, nytkin yksi teemoista oli antisemitismi. 

On aina nautinnollista kun katsojan suuret odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Pieni maailma meni ihon alle ja tunteisiin, se oli hurjan upea teksti, jota ohjaaja ja näyttelijät toteuttivat sataprosenttisella pieteetillä. Kolmen naisen kamarinäytelmä on henkisesti suurta teatteria.

Näytelmän alussa tutustumme nuoreen naisopettajaan (Inke Koskinen), joka tutkii edesmenneen mumminsa jäämistöä. Päiväkirjoja, valokuvia ja vaatteita. Eräs valokuva kiinnittää hänen huomionsa; hänen mumminsa tunnetun näyttelijän kanssa, joskus 60-luvulla. Nainen alkaa selvittää mysteeriä ja pikkuhiljaa mummin tarina paljastuu, niin katsojille kuin hänellekin. Mummi on ollut helsinkiläisessä Intimiteatterissa tarpeistonhoitajana ja samaan aikaan talossa näytteli Selma Manuel (Emmi Kaislakari), sittemmin koko kansan tuntema suuri näyttelijätär. 

Pieni maailma kertoo Selmasta, hänen elämästään juutalaisen miehen tuoreena vaimona ja taiteellisen elämän puolista. Samalla se kertoo mahdottomista valinnoista, inhimillisyydestä ja elämästä. Ensimmäinen näytös tutustutaan Selman elämään kirjeiden ja nuoren tarpeistonhoitajan näkökulmasta. Miltä se tuntui kun teatterimiljööseen pölähtää teatterijohtajan uusi, saksalainen vaimo. Eikä kuka tahansa, vaan natsipomon leski Lina Heydrich (Petra Karjalainen).

Väliajan jälkeen saammekin sitten kolikon toisen puolen; millainen oli Linan elämä. Hän kuvailee miehensä tapaamista ja uran kehitystä, heidän perhe-elämää ylä- ja alamäkineen, ja omaa arkista suhdettaan natsismiin. Minkälainen pariskunta saa häälahjaksi käsintehdyn hakaristin? Karjalainen näyttelee petollisen kepeästi, ja välillä saa minut tuntemaan sympatiaakin (hänkin on äiti!), kunnes muistan ketä hän esittää. Ei mikään tavallinen leskirouva Saksasta... On myös kiinnostava ratkaisu, että muut henkilöt ovat omilla nimillään ja sitten on "Selma Manuel". 

On todella kiinnostavaa seurata mitä se "toinen osapuoli" tekee kun toinen pitää pitkää monologiaan. Lina Heydrich istuu nurkassa ensimmäisen näytöksen ajan, hymyilee hyytävästi ja jopa hykertelee, vaan ei sano sanaakaan. Ja kun on hänen vuoronsa kertoa tarinansa, Selma Manuel kävelee, välillä makaa ovensuussa jalat näyttämöllä. Molemmat roolit on kyllä mestarillisesti näyteltyjä. Se läsnäolo on käsinkosketeltavaa.

Taustatarinan tiesinkin; Seela Sellan omiin kokemuksiin pohjaavan tapahtumaketjun vuosikymmenten takaa. Eksentrinen teatterinjohtaja Mauno Manninen löysi Linansa, ja ehkäpä avioitui "yhteiskunnan painostuksesta", vaikka teatterimaailmassa kaikki tiesivätkin hänen pitävän enemmän miehistä. Eikä siinä mitään, mutta kun Lina tuli Intimiteatteriin töihin ja Seela Sella oli juutalaisuuteen kääntynyt näyttelijä, joka kantoi anopiltaan saamaansa Daavidin tähteä kaulassaan... 

Sitä voi vain pohtia miksi hän jäi, miksi ei lähtenyt pois. Illan päätteeksi saamme itseltään Seelalta tähän kommentin - ja tässä vaiheessa viimeistään kaikki pyyhkivät katsomossa silmiään. Minä kyllä jo paljon aiemminkin. 

Herkullinen teksti siis koskettaa, kuten koko esityskin. Näytelmän rakenne oli hienosti mietitty; kirjeiden ja päiväkirjojen avulla pääsemme kurkistamaan naisten yksityiseen puoleen. Varsinkin Selman kirjeet miehelleen Arielille ovat hyvin intiimejä, ja samalla arkisia. Vaikkei paljoa muuta tapahdu kuin kolme naista puhuu, puhuu ja puhuu. 

Hyvä teksti ei tarvitse krumeluureja ympärilleen, vaikka toki Pirjo Liiri-Majavan intiimi lavastus ja kaunis puvustus antavatkin hienot puitteet. Erityisesti tunnelmaa virittää Kyösti Kallion ääni/valo/videosuunnittelu ja säveltämänsä kaunis musiikki, kuin eteeristä kirkkomusiikkia. Välillä musiikki muuttuu pahaenteisemmäksi, kuin preludina tulevalle. Vanhat valokuvat heijastettuina seinille liikuttavat, siinä on natseja ja näyttelijöitä vuorotellen, autenttisia muistutuksia päähenkilöistämme.

"Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä". Tämä itävaltalaisen runoilija-kirjailijan Ingeborg Bachmannin sitaatti heijastetaan katsojille ennen esitystä. Se herättää pohtimaan totuuden monia puolia, mitä tässäkin näytelmässä nähdään. Mietin näytelmän tavoin voiko ihmisen ja tämän tekemän taiteen erottaa toisistaan. Asuuko meissä kaikissa mahdollisuus pahaan? Eikö jokainen meistä halua olla hyvä ihminen? Natsikin? Mitkä elämässä ovat sattumia ja mitkä valintojamme? Isoja ja riipaisevia kysymyksiä. 

Kun Lina Heydrich puhuu juutalaisista vieraslajeina, väkisinkin nousee mieleen nykypäivän Suomi ja sen polarisoitunut yhteiskunta, miksei Eurooppa ylipäätään. Antisemitismi, rasismi, homofobia, misogynia - meillä on monia ongelmia, ja tunnumme vaan luisuvan huonompaan suuntaan.

Pieni maailma sopii Kellariteatterin miljööseen paremmin kuin hyvin. Se on koskettava ja hieman ehkä ahdistavakin näytelmä, missä asiat paljastuvat pikkuhiljaa. Seela Sella oli itse mukana ensi-illassa ja silminnähden liikuttunut myöskin. Todellista laatuteatteria, jonka katsomista ei voi kuin suositella.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tritonus / Kansallisteatteri 1.10.2022

Tykkäsin kovasti kahdesta aiemmasta Kjell Westön kirjan teatterisovituksesta Kansallisteatterissa. Kangastus 38 vuonna 2017 ja Rikinkeltainen taivas vuonna 2019. Toisessa tapauksessa olin lukenut kirjan ennakkoon, ja toisessa en. Kolmas Westö-teatterisovitus Tritonus toteutettiin myös Kansallisteatterissa, ja pitihän sekin käydä katsastamassa. 

Michael Baranin dramatisoima ja Johanna Freundlichin ohjaama Tritonus nähtiin Vallilan näyttämöllä ja kesto oli piirun vajaa 3 tuntia (hieman liian pitkä). Kirjaa en ole lukenut, mutta seuralainen oli, ja tiivisti minulle väliajalla ja esityksen jälkeen olennaisia eroja. En tiedä olisiko kirjan lukeminen ollut etu vai haitta, ainakin syventänyt ja selkeyttänyt asioita, ehkä. Nyt ei ollut ennakkoajatuksia joten puhdas pöytä siinä mielessä. 

Kun tarinan päähenkilöt ovat molemmat syvällä musiikissa, on aivan mahtavaa että musiikki on niin isossa roolissa lavallakin! Oman uransa, taitelijuutensa ja vanhenemisensa kanssa kamppaileva kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja kantri/rockhenkisen harrastelijacoverbändin nokkamies sekä koulukuraattori Reidar Lindell (Timo Tuominen) kohtaavat, kun kapellimestarille valmistuu miljoonalukaali Lindellin naapuriin pienelle paikkakunnalle. Miehistä paljastuu monenlaista, historian solmuja auotaan, naisasiatkin käsitellään. Samalla tutustumme muihin kyläläisiin ja varsinkin Branderin bändikavereihin.

Tarina on polveileva ja rönsyilevä, ja kaiken keskipisteessä on pinnalta katsottuna kahden hyvin erilaisen miehen syventyvä ystävyys. Aikaa kuluu, asiat muuttuvat. Tritonus on myös tarina erilaisuudesta ja toisten hyväksynnästä, me-hengestä ja sen ulkopuolelle jäämisestä. Vähän ärsyttää kun Lindell on niin kiltti ja ammattinsa marinoima että kaikki ihmiset tuntuvat kaatavan ongelmansa hänen päälleen. Ehkä tämä on terapeuttien ongelma muutenkin.

Näytelmä on aika fragmentaarinen, paljon lyhyitä kohtauksia. Välillä ne nivoutuvat yhteen paremmin, välillä huonommin. Sellaista yhtenäistä soljuvaa tarinaa ei nähdä ja tämä on kirjaa lukemattomalle katsojalle välillä hieman haasteellista. Väliajalla kuultujen kommenttien perusteella sanoisin että valtaosa katsojista oli lukenut kirjansa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että kirjasta (tai jostain muusta) dramatisoidun näytelmän pitäisi toimia myös niille katsojille joille lähtöteos ei ole tuttu. Toimiihan Tritonus, mutta ei ihan aina.

Esityksen parasta antia oli musisointi. Ja koska Vallilan näyttämö on aika intiimi, niin välillä tuli tunnelma että olisi ollut keikalla, jota teatteriesitys vähän häiritsi. Lahjakas bändi veteli hienoja sovituksia niin Neil Youngilta kuin The Waterboysiltakin, ja monelta muulta (biisilista olisi ollut kiva lisä käsiohjelmassa). Aina jaksan ihailla monilahjakkaita näyttelijöitä, nytkin musiikkihommat sujuvat mallikkaasti. Musiikki on läsnä lavalla muutenkin kuin soittaessa. Miehet puhuvat paljon Mahlerista, Sibeliuksesta, klassisen musiikin asioista muutenkin. Molemmat yllättyvät toisen tietäessä asioita muustakin musiikkigenrestä kuin omastaan.

Näyttelijät ovat kaikki hyviä. Vaikka tämä pitkälti kahden miehen show onkin, on siellä paljon tärkeitä pienempiä roolitöitä. Maria Kuusluomalla on tärkeä rooli katkeroituneena naisena, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä. Annika Poijärvi on hieno tulkitsija sekä roolityönsä on sydämellinen ja lämmin. Timo Tuominen on ollut isossa roolissa mukana kaikissa Westön dramatisoinneissa, ja tekee taas hienon työn lavalla. Janne Reinikainen on mies paikallaan jäykkänä kapellimestarina

Niin bändin kuin muidenkin kyläläisten tarinat, elämänkohtalot ja keskinäiset suhteet on näytelmässä toinen tärkeä asia. Mukaan mahtuu monenlaista, niin iloja kuin surujakin. Työasiat ja henkilökohtaisuudet kietoutuvat yhteen, niin kuin monesti pienillä paikkakunnilla. Tiivis kyläyhteisö on täynnä ristiriitaisuuksia. Lindell joutuu selvittelemään yhden oppilaansa asioita liiankin syvällisesti. Musiikillisesti lahjakas (ja muutenkin fiksu) Jonas (Aleksi Holkko) on ajautunut äärioikeistolaiseen toimintaan. Pikkuhiljaa tästäkin tarinasta kuoriutuu lisää kerroksia. Muutos on mahdollista, kaikkien osalta.  

Katri Rentto on suunnitellut kaksitahoisen lavastuksen. Vasemmassa reunassa on Lindellin rustiikkinen talo, vanhoine kalusteineen ja puupintoineen. Ja oikealla Branderin ultramoderni valkoinen lukaali. Väliin jää runsasti tílaa musisoinnille. Ninja Pasasen pukusuunnittelu on oikein onnistunutta. Naapurien erilaisuutta kuvastetaan hyvin asuvalinnoilla. Siinä missä Lindell pukeutuu rennosti farkkuihin, buutseihin ja ruutupaitoihin, on kapellimestarilla siistit ja laadukkaat, hieman jäykän oloiset vaatteet. Nämä miehet ovat rikki, ja sitä mukaa kun Brander alkaa rentoutumaan ja saamaan jotain otetta elämästään, alkavat hänen vaatteensakin muuttua rennommiksi. 

On jotenkin lohdullista että kaikista murheista huolimatta ihmisen on mahdollista kasvaa ja kehittyä, tulla paremmaksi, inhimillisemäksi. Se nähdään tässäkin esityksessä monen hahmon kohdalla. Ylisuorittajakin voi oppia rennommaksi. Menneestä voi päästää irti, sitä kuitenkaan unohtamatta. Syvissä vesissä uidaan, mutta lopuksi katsojalle jää kuitenkin hieman toiveikas olo. Bonusta siitä että käsiohjelmassa on lainauksia eri kapellimestareilta. Tritonus on hyvää perusteatteria kotimaisen draaman ystäville. 

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hitler ja Blondi / Tampereen työväen teatteri 19.2.2020

Jos menet katsomaan tänä keväänä vain yhden teatteriesityksen, toivottavasti se on tämä. Tosin kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, että ellei sinulla ole jo lippua niin isosti onnea peruutuspaikkojen kyttäykseen. Uusi mahdollisuus koittaa syksymmällä kun Kansallisteatteri jatkaa esityskautta Helsingissä. Nekin liput menevät varmaan kuumille kiville, että olkaahan kuulolla kun ne tulevat myyntiin (se tapahtuu 26.3.!).

Miksi tämä sitten kannattaa nähdä? Eikö Hitleristä ole jo sanottu kaikki mahdollinen? On ja ei. Mutta mahtaako aiemmin missään olla tehty näytelmää, missä juutalainen nainen (olkoonkin juutalainen vain avioliitton kautta) esittää Hitleriä, ja vielä juutalaisen kirjoittamana ja ohjaajana. Eikä sekään ole se juttu loppuviimein, vaikka markkinoinnissa se onkin nostettu esille. Vaan Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Hitler ja Blondi - kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle on monitasoinen ja huikean upea näytelmä. Se ravistelee, se koskettaa, se itkettää ja se jopa naurattaa. Se saa katsojan oivaltamaan monia asioita uusin silmin. Samalla kun se kertoo "kaikkien tuntemasta" Hitleristä uusia puolia ja asioita, niin se peilaa tätä päivää käsittämättömällä tarkkuudella. Kaikki pelaa niin hyvin yhteen että katsoja voi vaan istua ja nauttia. Tämmöistä teatteria näkee harvoin.

Ja sitten siinä on ilmiömäinen Seela Sella.

Kuten nimikin lupaa, meille tarjoillaan 13 pientä välähdystä, jotka liittyvät jollain tavalla Hitleriin, hänen elämäänsä ja edistämiinsä asioihin. Välillä taitava pianisti Mariola Aniolek soittaa Hitlerin inhoamaa atonaalista musiikkia (Karlheinz Stockhausenia) tai kuulemme nauhalta Hitlerin rakastamaa Wagneria. Musiikkivalinnat, ja koko Kyösti Kallion äänisuunnittelu ovat ihan nappiinsa. Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen ovat olleet mukana myös elektronisten äänimaisemien luomisessa.

Lavastusta hallitse kaksi elementtiä. Isot ilmapallot, mitä käytetään myös projisointien alustana, naruilla kiinni pienissä painoissa. Kun niitä liikutellaan, syntyy vaikutelma kuin joku vetelisi marionettinukkea naruista. Lisäksi lattialla patkojen päällä olevat vaatemytyt, mahtavatko ne symboloida keskitysleireillä menehtyneitä uhreja? Mene ja tiedä mutta Tarja Simone tekee aina yhtä vaikuttavaa työtä lavastusten kanssa. Myös puvut ovat hänen käsialaansa. Seela Sella vaihtaa asua useaan kertaan, ja aina Hitlerin univormutakit ovat liian suuret. Siis ihan istuvat mutta liian isot. Kuin lapsi joka leikkisi aikuisten vaatteilla. Verneri Liljan Blondi-koiraa ei onneksi ole puettu mihinkään koirapukuun, vaan Hitler-Jugendin univormuun, tai vaihtoehtoisesti hän esiintyy mustassa Peace-tekstitetyssä paidassa. Eero Auvisen valot ovat mielettömän hyvät ja loppuun asti mietityt.

Tunti 45 minuuttia, ilman väliaikaa, ja esitys on hyvin rytmittynyt. Kaikki alkaa Vernerin roiseilla Hitler-vitseillä ja natsiläpällä, ja yleisö hihittelee hieman hermostuneesti, saako näille edes nauraa? Verneri mm. vertailee omaa näyttelijäntyötään Göbbelsin propagandaan, 40% totta, 60% shaibaa. Sitten lavalle astelee vanhempi nainen, hieman hitaan ja epävarman oloisesti kävellen. Hän kaivelee lavalla lojuvista vaatekasoista takin, kiinnittää lyhyet mustat viikset nenänsä alle ja sitoo polkkatukkansa ponnarille (jättäen yhden huiskaleen otsalle). Wagnerin tahdittamana hän kävelee lavan eteen mikrofonin luo ja aloittaa puhumaan. Eteemme on ilmestynyt kuin tyhjästä Adolf Hitler. Miten tämmöinen muodonmuutos on edes mahdollista? Toisilla vaan on se osaaminen ja karisma.

Välillä Adolf-Seela saarnaa meille saksaksi (silloin kuuluu hienoinen mikrofonin rahina ja pieni napsuminen sekä väkijoukon puheensorinaa taustalla eli hyvin autenttisen kuuloista), välillä suomeksi. Kolmetoista osiota on nimetty osuvasti, vai mitä tuumaatte näistä: laulu 1 Heil Schicklgruber, laulu 3 Tuo kaveri todella tarkoittaa mitä sanoo, laulu 5 Viikset, laulu 10 Ihmiset ovat eläimiä, koska eläimet ovat ihmisiä... Selkeyden vuoksi lavan sivuilla näkyy kunkin laulun nimi ja numero - fraktuuralla tottakai!

Välillä pauhaa Aatu, välillä musiikki, ja välillä Blondi-koira saa puheenvuoron. Se on kuitenkin päässyt todistamaan yhtä ja toista isännästään, niin yksityisesti kuin valtakunnan päämiehenä. Muutama kohtaus on niin liikuttava että huomaan sympatiseeraavani Hitleriä. Ja se pelottaa. Myös lääkeaineiden luettelot ahdistavat, käyttikö Hitler todellakin noin massiivista lääkearsenaalia? Ei ihme että päässä vähän viirasi. Pelottaa myös ne ilmeiset vertailukohdat nykypäivän ja Hitlerin ajan Saksan kanssa. Retoriikat ovat niin samat, mihinkä ne oikeistopopulistien markkinapuheet olisivat muuttuneet. Niillä samoilla Hitler sai joukon teollisuusyrityksiä rahoittamaan toimintaansa, ja käyttämään keskitysleirien vankeja työvoiminaan. Firmojen joukossa on paljon suomalaisille tuttuja nimiä. Mietin ovatko nämä yritykset käsitelleet menneisyyttään millään tavalla?

Hitlerin esittäminen oli pyörinyt pitkään Seela Sellan mielessä, ja tässä teatterin tiedotustilaisuudessa kuvaamassani videossa hän kertoo muutaman anekdootin aiheesta.

Loppu koskettaa ja saa viimeistään kyyneleet silmiin. Mitä jää jäljelle kun Hitlerin vermeet on poistettu? Vain hauras vanha nainen, alusmekossaan. Mielikuva keskitysleireistä ja puhdistavista suihkuista on niin vahva että on pakko sulkea silmät.

Jotenkin Hitler ja Blondi kosketti ja vaikutti minuun suuresti. Oli kiva että myös pianisti että Blondi saavat paljon tilaa esityksessä. Vakuutuin nyt ehkä viimeistään siitä miten loistavan monipuolinen Verneri Lilja on (anteeksi että kesti näin kauan). Tämä on todella tärkeä näytelmä, ja koska kaikki Suomen ihmiset (edes kaikki koululaiset) eivät sitä pääse katsomaan TTT:lle, eikä Kansallisteatteriinkaan, niin toivon että tämä taltioitaisiin ja lähetettäisiin joka kouluun, kansanedustajille, ja Yle Teemalle. Sen verran tärkeää ja tiukkaa asiaa olisi kyseessä.

 

Arvostan kovasti että tämäkin oli yhteistuotanto, tällä kertaa Kansallisteatterin kanssa. Teatterinjohtaja Kautto todellakin lunastaa lupauksensa yhteisjuttujen lisäämisestä! Käsiohjelman kirjoituksista ja musiikkilistauksista (ja Baranin lähdeluettelosta) isot kiitokset! Vaikuttavat näyttelijäsuoritukset, upea visuaalinen ilme ja napakka rakenne tekivät tästä minulle kevään kohokohdan. Seisovat aplodit olivat enemmän kuin paikallaan.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitoskuvat omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikinkeltainen taivas / Kansallisteatteri 4.12.2019

Näin edellisen Kjell Westön dramatisoinnin Kansallisteatterissa reilut pari vuotta sitten, ja Kangastus 38 oli tosi hieno näytelmä. Silloin en ollut lukenut kirjaa etukäteen, vaan vasta esityksen jälkeen. Tällä kertaa luin Rikinkeltaisen taivaan jo loppukesästä. En tiedä vieläkään kumpi ratkaisu on parempi, pitäisikö kirja ja näytelmä ottaa ihan erillisinä teoksina, mutta aina toinen on ensin. Makuasia kumpi.

Michael Baranin dramatisoima (kuten oli myös angastus 38) ja Juhana von Baghin ohjaama Rikinkeltainen taivas päräytti sellaisen visuaalisen myrskyn Kansallisteatterin pienelle näyttämölle etten muista tuommoista komboa juurikaan nähneeni. Mutta olihan se Kati Lukan lavastama. Olin hieman hämmentynyt, hieman vaikuttunut, hieman ihmeissäni. Ensimmäinen näytös menee vielä kutakuinkin normaalin rajoissa, tosin näyttämökuva on välillä vähän hurlumhei, ja sitä liikkeen tuntua korostaa Jyrki Karttusen lennokkaat koreografiat. Hieman samantapaan kuin monessa musikaalissa, missä esiintyjä puhkeaa laulamaan yhtäkkiä, niin nyt heistä purskahtikin tanssipätkiä! Aika vinkeää.

Mutta väliajan jälkeen kaikki onkin käännetty nurinniskoin ja väärinpäin!

Westön tuttuun tapaan nytkin käsitellään yhden perheen, suvun ja kaveriporukan kiemuroita, Helsinki-keskeisesti, suomenruotsalaisella näkökulmalla ja 70-80 -lukujen katveessa. Toimii hyvin. Näkökulmahenkilö tutustuu Rabellin varakkaaseen perheeseen pikkupoikana mökkilomalla, ja siitä alkaa vuosikymmenten matka läpi lapsuuden leikkien, teinivuosien häröilyn, juppiajan sekoiluiden ja aikuisuuden seesteisyyden. K:sta tulee historian opettaja ja kirjailija, ja omaelämäkerrallinen esikoisromaani menestyykin. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa, mutta Rabellin perhe ei jätä rauhaan. Alexin (Juha Varis) kanssa välit ovat hieman viilentyneet tämän keskittyessä heiman epämääräisuun bisneksiin, mutta on-off suhde tämän pikkusiskoon Stellaan (Annika Poijärvi) hehkuu ajoittain kuumana, ja sitten taas K. lankeaa toiseen on-off heilaansa Lindaan (Pirjo Lonka). Kolmiodraama aiheuttaa monenlaista kitkaa ja mutkaa kaikkien elämiin.

Taustalla häilyy Rabellin sukukartano, missä sattuu ja tapahtuu. Välillä tapahtuu muuallakin, mutta aina palaamme kartanoon, missä kaikki alkoi.

On aika mielenkiintoinen ratkaisu jakaa K:n rooli kahden eri-ikäisen näyttelijän välille. Timo Tuominen vanhempana, hieman elämän murjomana, erakoituneena ja nukkavieruna, ja sitten taas Pyry Nikkilä nuorena ja salskeana. Välillä molemmat ovat kohtauksissa läsnä, vuorosanoja peräkanaa replikoiden. Tai ehkä niin että vanhempi muistelee, ja nuorempi sitten elää ne muistot. Vanhempi K. tarkkailee, ja nuorempi tekee ja toimii. Vanhempi K. on tullut siihen ikään että asioita katsellaan enemmän jo taakse- kuin eteenpäin. Hieman haikeaa ja surullistakin. Niin paljon on tapahtunut, ja joitain asioita vaan ei voi korjata. Vanhan K:n jankkaaminen toisessa näytöksessä alkaa käydä hieman jo näyttämöllä olevien hermoille. Kieltämättä tuota narisevaa ja menneisyyteen jumahtanutta ukkoa ei jaksaisi enää katsomossakaan. Elämänsä kulisseihin juuttunut koko mies. Kirjaimellisesti. Hän seuraa sivusta muiden esittäessä hänen elämäänsä.

Rabellin eksentrinen perhe pulpahtelee K:n muistoista eläviksi lavalle. Monia tapahtumia kuulemme vain kertomuksen perusteella. Alexin ja Stellan äiti Clara (Pirjo Lonka) ja ennenkaikkea perheen patriarkka, isoisä Poa (Johannes Purovaara) vilahtelevat muistoissa, ohikiitävinä. Erityisesti tanssijataustainen Purovaara on liikkeissään lennokas ja ilmaisuvoimainen. Hän esittää myös poikien nuoruuskaveria Krideä, josta tulee myöhemmin pappi.

Jos ensimmäisessä näytöksessä on hämyisää ja sekavaa, paljon tanssillisia tuokioita ja kuunnellaan K:n nauhurista loputtomia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, jorataan allasbileissä, fiilistellään juppien aurinkolaseja ja muotia... niin toisessa näytöksessä ollaankin sitten uusinnan äärellä. Enpäs viitsi kertoa sen tarkemmin lavastus- tai ohjausratkaisuista, mutta aikamoisen yllättävä veto oli tämä. Pääsemme sukeltamaan samoihin asioihin, mutta hieman eri vinkkelistä ja lisää asioita avaten. Muisti, ja muistot, ovat arvaamattomia ja epäluotettavia, kuten K. tulee huomaamaan.

Mitä tapahtuu perheelle kun kulissit putoavat, kun kaikki ei ole lainkaan sitä miltä näyttää. Kun pienten lasten pitää valehdella säilyttääkseen katu-uskottavuuden. Kun aikuisten pitää valehdella, ehkäpä pitkälti samasta syystä. Mihin nousukauden hurja kiito ja vauhtisokeus johti? Miten me muut voimme tietää "millaista on hallita vanhaa omaisuutta"? Emme mitenkään, eikä voi Kookaan.

Ville Toikka on suunnitellut valot, ja oli aika hienosti toteutettu ne "muisteluosuudet" ja nykyaika. Lämpimät valot vuorottelevat muistojen "valottomuuden" kanssa. Aikahyppelyä on paljon, mutta kyllä siitä kärryillä pysyy vaikkei kuulemma olisi lukenut kirjaakaan. Käsiohjelman aikajana auttaa myös. Pidin myös esityksen musiikkivalinnoista, ja hienoa ettö biisilista löytyy käsiohjelmasta.

Kati Lukan ehkä hieman epätavanomaisen lavastuksen lisäksi näemme Tarja Simonen monipuolisen pukusuunnittelun. Eri aikakaudet, ja yhteiskuntaluokat, tuodaan hyvin esiin myös puvuilla.

Ja jatkuvasti kaiken taustalla väijyy tummiin pukeutunut hahmo Lauttasaaren puskissa. Mitä hän tahtoo, kuka hän on. Esitys on täynnä erilaisia fragmentteja, joista muodostuu lopuksi yhdenlainen kuva. Kun langat solmitaan yhteen ja tarina saadaan päätökseen. Kulissit hajoavat lopulta ihan oikeasti, ja totuus tulee esiin. Tai ainakin yksi totuus. Asiat jäävät silti hieman kesken, avoimiksi.

Ihan kaikkia ohjausratkaisuita en ymmärrä, välillä esitys sukeltaa hyvin taiteelliseen ja jotenkin, ajattomaan ilmaisuun. Se tanssillisuus ja jollain tavalla kehollisuus tuntui alussa ehkä hieman hassultakin ratkaisulta, mutta lopulta sopi tähän kyllä hienosti. Ohjaaja kommentoi käsiohjelmassa näin: "elämä tapahtuu aina kahdesti, ensin tragediana, sitten komediana". Tämä avautuu vasta esityksen jälkeen, ja kun ollut aikaa pohtia näkemäänsä tovin. Näinhän se menee ja näinhän se on toteutettu lavalla.

Jos haluat nähdä jotain hieman erilaista, ja erilailla toteutettua, Rikinkeltainen taivas voisi olla hyvinkin passeli esitys. Suosittu se ainakin on, lippuvaraustilanteen mukaan ainakin, mutta esitykset jatkuvat toukokuulle, ja sinne jo mahtuu mukaankin.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.

Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.

Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.

Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.

Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kangastus 38 / Kansallisteatteri 7.10.2017

Montaa Kjell Westön kirjaa en harmikseni ole lukenut, ja vuonna 2013 ilmestynyt Kangastus 38 kuuluu niihin. Mutta Westö vieraili Bloggariklubissa syyskuussa ja siitä heräsi kipinä, että kyllä, tämä pitää nähdä. Historiallisia asioita käsittelevät näytelmät kiinnostavat aina. Eli Mikaela Hasánin ohjaama ja yhdessä Michael Baranin kanssa dramatisoima Kangastus 38 Kansiksen Pienellä näyttämöllä kutsui lokakuussa!

Koska en ollut lukenut kirjaa, en kauheasti tiennyt mitä odottaa. Joku Rouva Wiik tässä oli pääosassa ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938. Siinä se suunnilleen oli. Westön omin sanoin tämä olisi intiimi, kamarimusiikin tyyppinen kertomus ajassa, isojen kysymysten täyttämässä ajassa. Toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Suomessakin keskustellaan juutalaiskysymyksestä, Hitleristä, kansallissosialismin noususta Saksassa. On asianajaja, jonka yläluokkainen Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti; lähinnä juoruamaan ja juomaan viinaa. On rouva Wiikin menneisyys, joka pulpahtaa pintaan kun hän joutuu kohtaamaan työantajansa ystävät. Yksi ystävistä kokee antisemitismin omakohtaisesti, ja se saattaa olla yksi syy hänen mielenterveytensä järkkymiseen.

Tarinasta paljastuu kokoajan kerroksittain lisää, ja jännite näyttämöllä on paikoitellen käsinkosketeltavaa. Rouva Wiikin aiemmat kokemukset paljastuvat vähitellen ja kaikkien henkilöiden naamiot liukuvat sivuun. Kaiken taustalla leijuu sodan odotus, ja Helsinki. Helsinki on hyvin vahvasti läsnä, Katri Renton lavastuksen ja ennenkaikkea upeiden projisointien kautta. Paula Lehtosen videoissa on lehtileikkeitä, valokuvia ja videomateriaalia, millä saadaan loihdittua 30-luvun lopun Helsinki katsojan silmien eteen. Lavastuksen funkisportaikko muuntuu lakitoimiston rapuista laivan rakenteiksi, mutta vie ajatukset vastavalmistuneelle Olympiastadionillekin.

On nerokas ratkaisu jakaa Rouva Wiikin hahmo kolmelle näyttelijälle. Samanlaisissa kampauksissa, meikeissä ja asuissa tämä kolmikko tuo ilmi Wiikin eri puolet. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin ovat kaikki hieman erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rouva Wiik on muuttunut nainen, mutta hänellä on napakan asianajajan sihteerin/assistentin lisäksi muitakin puolia. Intohimoinen, kärsivä, ja kaunaa kantava. Mitä edellisessä työpaikassa on tapahtunut? Mitä 20 vuotta aiemmin tapahtui? Kaikki selviää, kunhan kärsivällisesti jaksaa seurata tarinaa.

Keskiviikkokerholaiset ovat vanhoja kavereita, ja kaikki ovat menestyneitä, ainakin ammatillisesti. Ylilääkäri Lindemark (Antti Pääkkönen), liikemies Grönroos (Petri Liski), taiteilija Jary (Kristo Salminen), lääkäri Arelius (Esa-Matti Long) ja asianajaja Thune (Timo Tuominen) jakavat menneisyytensä lisäksi muutakin. Välit kiristyvät ja toiset joutuvat taipumaan. Periaatteessahan miehet ovat pienten puolella - mutta äänestävät silti porvareita, kuten yksi heistä toteaa. Hienot roolisuoritukset kaikilta, ja varsinkin Timo Tuominen oli valtavan isossa osassa. Tämä se jaksaa olla kannustava ja reipas, vaikka oma yksityiselämä sortuu. Kristo Salmisen esittämänä Jaryn epätoivo on riipaisevaa; kun kukaan ei tunnu kuuntelevan ja ottavan todesta hänen ja juutalaisten asiaa. Mutta kuka miehistä kantaa isompaa salaisuutta? Kulissit, todellisuus, menneisyys.

Jotenkin oli karmaisevaa että 30-luvulla myös Suomessakin uskottiin toisten rotujen ylemmyyteen. Näytelmässä juutalaiskysymystä pohditaan moneen kertaan ja monelta kantilta, vaikkei se olekaan se pääteema suinkaan. Näytelmässä oli paljon muitakin asioita mitä olin tiennyt, mutta unohtanut. Historiallisia faktoja sekoitetaan oivallisesti Westön kertomukseen. Kuten esimerkiksi 100 metrin juoksijan Abraham Tokazierin voitto, ja sitten neljänneksi siirtäminen Olympiastadionin avajaiskisoissa kesällä 1938. Käsittämättömiä asioita, näin vuoden 2017 vinkkelistä - vai ovatko sittenkään? Monissa maissa edelleenkin mahdollisia tapahtumia, ja kyllä rasismi eri muotoineen on ajankohtaista meilläkin. Valitettavasti.

Loppu on ehkä hieman sekava näin kirjaa lukemattomalle, mutta yhtä kaikki hirveän dramaattinen. Vaikka pieniä vihjauksia siihen tuli pitkin näytelmää, niin yllätti se silti. Huh!

Kangastus 38 on liki kolmetuntinen, mutta pitää hyvin otteessaan alusta loppuun asti. Käsiohjelman historiallisista tietoiskuista extrakiitos. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja hyvin koskettava näytelmä. Sitäpaitsi esitys missä kuullaan thereminin soittoa saa erityismaininnan!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 18.4.2017

En ole lukenut Thomas Mannin klassikkonovellia Kuolema Venetsiassa, enkä nähnyt sen pohjalta Viscontin vuonna 1971 ohjaamaa elokuvaakaan. Saatikka sitten Brittenin oopperaa. Pohjatietoni tarinasta olivat siis melko puutteelliset. Mutta aihe kiinnosti, sekä loistava tekijäjoukko. Niillä eväillä katsomaan!

Michael Baran on dramatisoinut ja ohjannut Oili Suomisen suomentaman tekstin, ja tuonut hieman uudenlaista näkökulmaa siihen. Lavalla nähdään vanheneva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila), joka kamppailee luomisen tuskansa kanssa matkustaen Venetsiaan Lidon saarelle lomailemaan. Siellä kirjoittamishalut (ja vähän muutkin) syttyvät uuteen roihuun nuoren teini-ikäisen puolalaispojan myötävaikutuksella. Katsoa saa vaan ei koskea, mutta pelkät muutamat vaihdetut katseet riittänevät. Kaiken joutilaisuuden yllä leijuu lähestyvä kolera ja sen tuoma vääjäämätön loppu. Mies koittaa epätoivoisesti näyttää nuorelta ja hehkeältä nuorukaisen silmissä, mutta aika on ankara tuomari.

Tunnustan että Puotila on silmissäni hieman profiloitunut kotimaisten tv-sarjojen (joita en ole nähnyt) vakiokasvoksi ja koko kansan hömppähulluttelijaimitaattoriksi. Siten onkin mahtavaa kun saa nähdä miehen vaativassa roolissa, jonka tämä naulitsee sataprosenttisen täydellisesti. Aivan loistava 35-vuotistaiteilijajuhlarooli siis tämä! Puotila on vähäeleisen hienostunut ja ilmentää sisäisissä ristiriidoissaan kamppailevaa kirjailijaa täydellisyyttä hipoen. Miten upea, upea tulkinta! Se lopun irvokas naamio ja kaiken hauraus, huh, kylmiä väreitä...

Jukka-Pekka Palo toimii kirjailijan alter egona, tai Thomas Mannina. Eräänlaisena kertojana tai omatuntona. Ja siinä sivussa hoitelee muitakin rooleja, kuten vaporettokuskin tai parturin. Omalla tinkimättömällä tyylillään. Kolmantena henkilönä lavalla on nuori lahjakas sellisti Artturi Aalto, joka loihtii soittimestaan upeita säveliä ja hetkittäin siemailee joutilaana myös huikkaa kokispullosta. Tavallaan hän edustaa sitä kaunista nuorta miestä missä von Aschenbach lepuuttaa silmiään, mutta sitten toisaalta taas ei. Sanaakaan mies ei pukahda, vaan antaa soiton puhua puolestaan.

Tarja Simonen dekadenttinen lavastus on hieman yltäkylläinen, mutta rappioromanttisesti sopii tähän hieman ylikypsään miljööseen. Ikäänkuin kaikki olisi niin kypsää ja pehmeää, että alkaa jo tuoksua mädältä. Onko se taudin eltaannuttava löyhkä joka leijuu kaiken yllä, tukahduttaen ja pakahduttaen. Hieman semmoinen menneen maailman loisto, antiikkituoleineen ja pylväineen. Taustakangas on kuin rapistuneesta herraskartanosta, ja kattokruunukin kääritty kankaaseen. Minne asukkaat ovat poistuneet? Katosta valuu hienoa hiekkaa, kuin aika tiimalasissa, peittäen pikkuhiljaa lavaa alleen. Ja sitten se alati nouseva veden pinta! Vesialtaassa läpsytellään paljain jaloin ja kenkineen, ja pinta nousee vääjäämättä, hukuttaen kohta kaiken alleen, Venetsiassa kun ollaan. Aika kuluu...

Simone vastaa myös puvustuksesta ja se noudattelee samaa rapistuvan kaunista kaavaa. Von Aschenbach pukeutuu vaaleisiin luonnonväreihin ja silkkisen tuntuiseen pukuun, vanhan ajan herrasmies kun on. Myös Ville Toikan suunnittelemat valot antavat oman osansa hämyiseen tunnelmaan.

Kaikessa on viipyilevä ja runollinen ote, ja oivallinen musiikkivalikoima täydentää tätä erinomaisesti. Mutta yhtäkkiä Nina Hagenin vetämä My Way täräyttää aikamoisen muutoksen näytelmän verkkaisuuteen ja kauneuteen. Kuin särö peilissä.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, runollista ja vanhahtavaa. Viipyilevä ja melankolinen tunnelma välittyy siitä samalla tavalla kuin lavastuksesta. Ohjauksen tempo on verkkainen muutenkin. Välillä on pitkiä aikoja, ettei lavalla tapahdu mitään, kaikki vain seisovat ja odottavat; kuuntelevat musiikkia. Kukaan ei puhu mitään. Tämä voisi unettaa ja vaivuttaa katsojan koomaan, mutta sen sijaan huomaan havahtuvani ja olevani entistä valppaampi. Outoa ja kiehtovaa. Sellainen jännityksensekainen odotus väijyy taustalla: tapahtuuko kauniin pojan ja van Aschenbachin välillä koskaan katseita kummempaa? Antiikin Sokrates ja Faidros käyvät dialogia kauneudesta ja rakkaudesta, ja sitä tässäkin sivutaan moneen kertaan.

Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa on pienimuotoinen helmi, joka jättää melankolisen ja lempeän surumielisen olon. Silti oloni on katarttisen puhdistunut ja seesteinen. Ah mitä teatteria; tämmöistä kun saisi aina! Esitykset jatkuvat onneksi vielä syksyllä!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.