jaksaa jaksaa, vai jaksaako?

Viime vuosina on nostettu esille väsymystä, uupumusta ja eri termejä burn outille. On mahtavaa että psyykkisistä oireista puhutaan jo avoimemmin vaikka edelleen on niin paljon töitä tehtävissä kunnes psyykkiset sairaudet on yhtä normaali puheenaihe kuin päänsärky tai lonkkamurtuma... Edelleen ihminen leimataan jollain tavalla heikoksi tai jopa hulluksi jos hän sairastaa jotain psyk.sairautta. Oli se sitten masennus, burn out tai schizofrenia, jos kerran olet saanut jonkun psyk diagnoosin niin se jää helposti vainoamaan sinua piiitkään ja valitettavasti vaikuttaa elämääsi eri tahoilla.En lähde syvemmälle tähän, uskokaa kun sanon että juttua riittäisi, niin paljon olen urani aikana nähnyt ja kokenut... Palataan siihen uupumiseen. Moni influenseri ( joksi esim bloggaajia kutsutaan) on kirjoittanut aiheesta. Suurin osa, ellei kaikki, sanoo samaa: on todella vaikea etukäteen tietää koska oikeesti olisi aika pysähtyä ennenkuin uupumus vie pohjalle asti. 

Mä oon tässä opiskeluaikanani, eli viimeset pari vuotta, analysoinut vointiani ja jaksamistani viikottain, joskus päivittäin. On hetkiä jolloin olen aivan varma että hajoan ennenkuin päivä on pulkassa ja on päiviä jolloin energiatasoni on ennallaan. Päivät vaihtelevat ja mieliala kulkee vuoristorataa. Kalenteri on merkintöjä täynnä eikä muistini millään pysyisi kartalla ilman sitä. Olen meidän laivan kapteeni ja järjestän viiden ihmisen menot ja aikataulut, se kuuluu luonteeseeni. Kolmivuorotyö, täyspäiväinen opiskelu sekä täyspäiväinen äiti ja (avo)vaimorooli ja yhdistystyöt on, aivan niinkuin tämän lauseen lukiessakin huomaa, tosi heviä shittiä. On päiviä jolloin en ole lainkaan kotona ja koen huonoa omatuntoa siitä. Kotona olen äiti joka yrittää antaa kaikkensa lapsilleen ja siinä ohessä miehelleenkin. Olen töissä jossa annan itsestäni kaiken jotta potilaani voisivat paremmin ja  heidän ahdistus helpottaisi. Olen oppilas jolta opettajat vaativat kuun taivaalta ja joille haluan näyttää että olen tosissani. On päiviä jolloin en kykene hoitamaan hommaani yhdessäkään paikassa. On päiviä jolloin haluaisin käpertyä lakanoihini ja vajota ruususen uniin. Niinä päivinä mä kelaan että tää taitaa olla nyt sitä, uupumusta. Ajattelen että huomenna varaan ajan työterveyteen... Huominen tulee ja joko en kerkeä ajattelemaan koko ajanvarausta tai olen paremassa hapessa etten koe tarvetta, se oli vain väsymystä, se meni ohi yön aikana... Puhun tästä usein valituille ystäville. 

Tiedän etten ole korvaamaton töissä mutta olen korvaamaton kotona. 

Tänään oli todella hyvä päivä. Paljolti varmaan siksi että sain vuorokauden olla vain äiti ja se antaa energiaa kun tunnen että kotona on asiat ok. 

Kesälomaani on enää reilu kuukausi, sen jälkeen on vain syyskuu jolloin pyöritän sekä työvuorojani että koulukursseja. Tänään uskon vahvasti siihen että jaksan tämän kevään loppuun asti ilman että seinä tulee naamalle. Seuraava työlista ja lukkari on sen verran väljempi jotta uskon tasapainon palautuvan elämääni. Kesälomalla ei ole kotiaskareitakaan vaan istutaan joka päivä anopin kattamaan pöytään, se jos joku on odottamisen arvoista! Paras tapa palautua.

 Ilman läheisteni tukea en olisi näinkään pitkään pärjännyt, mulla on tukiverkosto joka ei petä eikä jätä. 

Tekstin pointti lienee vain purkaa fiiliksiä. Todellinen vastaus heille jotka ihmettelevät Kuinka sä jaksat?

Aina en jaksakaan...