Postasin Instassa eilen yhden lempikuvistani. Olimme tavanneet pari kuukautta aiemmin ja viettänyt about jokaisen päivän yhdessä. Ei aina kaksin mutta yhdessä. Olin jo kauan ennen tapaamistamme varannut lentoliput Keniaan pariksi kuukaudeksi mutta ensimmäiseen kertaan en ollut pelkästään iloinen ja innostunut. Emme vielä kumpikaan tuossa kuvan ottohetkenä teidetty mitä parin kuukauden ero meidän suhteellemme tekisi. Olimme nuoria vielä ja J oli juuri tavattuamme lakseutunut Suomeen. Muistan nuo hetket kuin eilisen vaikka samalla tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Näin kun nostaa pään koneelta ja katselee ympärilleen niin ei ole mikään ihmekään sillä tuon kuvan jälkeen on tapahtunut niin tosi paljon. Keniassa ollessani pidettiin 2007 vuoden pressavaalit jotka ennustettiin olevan dramaattiset, ja ennusteet olivat oikeassa.
Vietin välipäivät tuolloin yhdeksän vuotta sitten Kakamegan kylässä ystävieni kanssa sillä heillä oli siellä keikka. Matkustin kumminkin ennen muita takaisin Nairobiin sillä seuraavaksi päiväksi ( tämä päivä yhdeksän vuotta sitten ) oli sovittu treffit muiden ystävien kanssa. Kun bussini illalla saapui pääkaupunkiin oli vaalit loppumaisillaan.
Seuraavana päivänä kun me systerin kanssa käveltiin keskustassa, menossa tapaamispaikallemme, saimme viestin kavereiltamme ettei heidän matatu pääse keskustaan, seuraavana hetkenä miljoonakaupungin kaduilla soi autojen torvet kuin varoitushuutona ja samassa sekunnissa ihmiset alkoivat juosta, me heidän perässään. Emme tienneet mitä tapahtuu tai miksi juoksemme. Hetkeä myöhemmin kadut olivat autiot ja me piilouduimme jonkun kaupan sisäänkäynnillä muutaman sadan muun kanssa. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen. Mamma soitti ja käski meidät heti kotia, mellakoita.
Kyytiä ei saanut mistään ja koimme parhaaksi kävellä kotia. Muistan sen surrealistisen tunnelman.
Uutisissa näytettiin kuinka taloja poltettiin, ihmisiä tapettiin ja heidän maitaan tuhottiin.
Ystäväni jotka jäi Kakamegaan pakeni luoteja ja piiloutuivat pari viikkoa. Kioskeista loppui ruoat, onneksi mammalla oli jemmavarasto ja puutarha. Kaduilla kulki aseistetut sotilaat eikä meillä ollut asiaa ulkoilemaan. Kotiväki suomessa oli huolissaan, eihän uutisissa näytetty kuin mellakoita ja tuhoja. Vanhempiani helpotti että tiesivät kenen luona ja missä olen, olivat käyneet Nairobin kodissani keniaperhettäni tapaamassa aiemmin.
Pelkäsin ystävieni puolesta sillä suurin osa asui alueilla jossa mellakat olivat pahimmillaan.
Mellakat syntyivät kahden heimon välillä, he jotka pressanpaikasta kisailivat. Ääntenlaskenta ei ollut rehellinen, oli Luojen aika voittaa yms...Vaalit voittanut Kibaki kuului Kikuyu heimoon ja tämä heimo koki kovia, monilta tuhottiin kylät ja kodit ja Nairobi tulvi pakolaisia, omaa kansaa.
Kun kadut jälleen avattiin ja arki palasi maahan, kävimme kaveriporukalla viemässä ruokalahjoituksia pakolaisleireille.
Se oli pysähdyttävää.
Kun palasin suomeen niin tarinamme Jn kanssa jatkui siitä mihin se oli jäänyt ja jonne sitä oli puhelimen välityksellä viety minun ollessani poissa, hänen kotimaassaan. Tiedän että se on iso asia Jlle että kenialla on oma vahva paikkansa sydämmessäni.
Ajatella että tuolloin me unelmoimme siitä mitä meillä nyt on.
Mitäköhän kymmenen vuoden kuluttua sanon tästä päivästä ja nykyisitä unelmistamme?
Ajatella että tuolloin me unelmoimme siitä mitä meillä nyt on.
Mitäköhän kymmenen vuoden kuluttua sanon tästä päivästä ja nykyisitä unelmistamme?
