Kesäinen illuusioni: jännitystä, arkea ja arvoituksellisuutta

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY. 2015. 165 sivua. Kansi Anna Makkonen.

Karoliina Timosen julkaisi esikoisteoksensa Aika mennyt palaa kolmisen vuotta sitten. Jo esikoisteos osoitti, että Timonen kirjoittaa hyvin ja selkeästi, osaa kertoa mukaansatempaavasti ja kuljettaa oivallisesti tarinaa eteenpäin. Timosen uutuus, sopivasti alkukesästä ilmestynyt Kesäinen illuusioni on esikoisteosta tiiviimpi ja hallitumpi romaani, jossa viihteelliseltä vaikuttavaan juoneen yhdistyy kihelmöivää jännitystä sekä myyttisiä ja yliluonnollisia elementtejä.

Kirjan päähenkilö, jo Timosen esikoisteoksesta tuttu Klarissa on tullut Saimaan saareen, Piiliniemeen, pohtimaan avioliittonsa tilaa ja tekemään kirjoitustyötä. Läheisellä Variskallio-nimisellä saarella kesäänsä viettää Klarissaa vanhempi mies, Olavi. Klarissan ja Olavin välille kehittyy vähitellen vahva lataus, jonka Klarissa tulkitsee eroottiseksi. Pakkaa sekoittavat myös Olavin poika ja kirjan loppuvaiheessa Klarissan mies Mikael.

Romaanin näyttämönä on suomalainen kesäluonto, joka kätkee sisäänsä paljon arvoituksellista ja salaperäistä: lintujen huudot, elävä ja hengittävä metsä, salaperäinen uhrilähde ja sen läheisyydessä sijaisteva haltijapuu. Lisäksi saaren läheisyydessä liikkuu arvoituksellinen mummo Kaika, joka varoittelee Klarissaa Olavista. Myös toinen salaperäinen naishahmo näyttäytyy muutaman kerran. Toisaalta kirja ankkuroituu vahvasti todellisuuteen, sillä siinä kuvataan hienosti Klarissan arkea saaressa, esimerkiksi hellanlämmitystä tai myöhäisiä aamuja itse tehtyine sämpylöineen ja mutteripannulla keitettyine kahveineen.

Päivät saaressa ovat helteisiä ja yöt kostean kuumia. Klarissa ei saa toiveistaan huolimatta tehtyä töitä eivätkä omaan parisuhteeseen liittyvät ongelmat selkene, kun mielessä pyörivät naapurisaaren miehet. Latautuneet ihmissuhteet ja luonnon sähköistyminen vertautuvat toisiinsa. Lopulta jännitys purkautuu ukkoseen ja ihmissuhteiden osalta johonkin muuhun - johonkin sellaiseen, mikä askarruttaa ja pohdituttaa lukijaa.

Kesäisessä illuusionissa unet, kuvitelmat, toiveet ja yliluonnolliset elementit sekoittuvat todellisuuteen eikä lukija aina tiedä, missä mennään. Tai ei ainakaan tällainen minunlaiseni lukija, joka lukee enimmäkseen realistista kirjallisuutta. Olenkin samoilla linjoilla kuin Erja, jonka mielestä kirjan loppupuolen yliluonnolliset jännityselementit olivat aika turhia, sillä kertomus on kiinnostava ilman niitäkin.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni on mitä mainioin kesäkirja (tosin se sai tällaisena koleahkona kesänä entistä enemmän haaveilemaan helteisistä päivistä ja yöuinneista). Romaani saattaa alkuun vaikuttaa kepeältä ihmissuhderomaanilta, mutta onkin paljon, paljon enemmän. Karoliina Timonen kietoo lukijan pauloihinsa kasvattamalla hyvin ja hienovaraisesti jännitystä sekä pitäen paketin hallitusti kasassa taidokkaalla ja selkeällä kerronnallaan.

Kesäisestä illuusionista on ilmestynyt lukuisia blogiarvioita, joista haluan Erjan arvion lisäksi nostaa esille Marian tekstin, jossa pohditaan hyvin teoksen intertekstuaalisuutta, kerrontatekniikkaa ja kielellisiä vaikutteita.

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi. 2012. 282 sivua. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Ennen kuin ryhdyin lukemaan Karoliina Timosen esikoiskirjaa Aika mennyt palaa, olin monestakin syystä odottavalla kannalla. Olen seurannut Karoliinan Kirjava kammari -blogia puolisentoista vuotta ja jossain määrin häneen tutustunutkin blogistanian ansiosta. Minulle oli selvää, että luen jossain vaiheessa Karoliinan kirjan, vaikka en yleensä tämän lajityypin kirjoja luekaan. Mietin ennen lukemista, miten suhtaudun kirjaan, jonka tekijän tunnen. Voinko lukea sitä ajattelematta, että tekstin takana on Karoliina ja tulkitsenko kirjaa eri tavalla kuin tuntemattoman kirjoittajan teosta?

Itse asiassa moni muukin Karoliinan tunteva kirjabloggaaja näyttää pyöritelleen mielessään ihan näitä samoja ajatuksia. Minulle kävi, kuten monelle muullekin, että kirjan alussa olin hyvin tietoinen siitä, kenen kirjaa luen. Samoin löysin yhteneväisyyksiä kirjailijan ja kirjan toisen päähenkilön Klarissan välillä. Kuitenkin kirjan edetessä tämä ongelma katosi, kun tarina vei mukanaan.

Aika mennyt palaa on asetelmaltaan kiinnostava, siitäkin huolimatta, etten lämmennyt kirjan keskeiselle maailmankuvalliselle idealle (niin kai sitä "asiaa", jota en voi enkä halua paljastaa, voisi nimittää). Itse asiassa jossain vaiheessa tuo asia häiritsi tai hämmensi minua paljonkin, mutta luettuani kirjan kokonaan, hämmennys katosi, ja pidin tuota ideaa/asiaa oivaltavana ja onnistuneena, uudenlaisena kerronnallisena ratkaisuna.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi aikatasoa, jotka vuorottelevat ja luovat jännitteen tarinalle. Yhtäällä on perheensä kanssa Bostoniin muuttavan Klarissan nykyhetkeen sijoittuva tarina ja toisaalla Klarissan unien kautta avautuva Corinnen tarina, jossa eletään toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa ja sodanjälkeisen ajan Amerikassa.

Suomessa uraa luonut Klarissa on siis muuttanut miehensä työn takia Yhdysvaltoihin. Elämä kotiäitinä ei vastaa Klarissan haaveita, huolimatta siitä, että perhe löytää Bostonista unelmiensa taloon. Lisähämmenystä ja enenevää huolta aiheuttavat jo lapsuudesta asti tutut unet, joita Klarissa alkaa nähdä yhä useammin. Nämä Corinnesta kertovat unet muuttuvat koko ajan täsmällisemmiksi ja todentuntuisemmiksi, ja Klarissa alkaa epäillä omaa mielenterveyttään.

Kirjassa on ajoittain liikaakin avaamista ja etenkin arjen kuvaus on välillä liiankin pikkutarkkaa minun makuuni. Lisäksi tietyt Klarissan lapsiin liittyvät asiat kirjan loppupuolella, tietyn arvoituksen ratkettua olivat mielestäni epäuskottavia. (Sori tämä salaperäisyys, mutta kun en halua tehdä juonipaljastuksia; kirjan lukeneet tiennevät, mitä tarkoitan.) Mutta toisaalta pidin kovasti siitä, miten kirjassa pureuduttiin äitiyteen ja naisen asemaan. Klarissan kautta pienten lasten äitinä olemisen ilot ja surut palautuivat elävästi mieleeni. Vaikka omat lapsemme ovat jo aikuisia, niin tunnistin Klarissan tarinasta ajoittaiset turhautumisen ja syyllisyyden tunteet sekä sisäiset kamppailut, joita itsekin kävin äitiyden ja omien toiveideni yhteensovittamisessa.

Etenkin äitinä ja naisena olemiseen liittyvien kysymysten tarkasteleminen kahden eri aikoina eläneen naisen näkökulmasta tuo tarinaan paitsi uskottavuutta niin myös syvyyttä. Siitä huolimatta, että koin Klarissan ajatukset läheisiksi ja tutuiksi, pidin enemmän Corinnea koskevista osuuksista. Itse asiassa olisin toivonut, että Corinnen elämästä Pariisissa ja paosta Amerikkaan olisi kerrottu enemmänkin, mutta ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta Amerikkaan paikantuvat Corinnen elämäntapahtumat ovat keskeisempiä ja tärkeämpiä.

Karoliina Timonen kirjoittaa selkeästi ja loppua kohden hyvin mukaansatempaavasti. En kirjan alussa päässyt   sisään kirjaan, mutta jossain vaiheessa tarina imaisi mukaansa. Ja raastavissa kohtauksissa kirjan loppupuolella minä liikutuin, ihan oikeasti ja kunnolla. Sitä ei todellakaan tapahdu kovin usein lukiessa, vaikka herkkä olenkin!

Siitä huolimatta, että olen tässä ojentanut kirjalle muutaman risun, niin pidän sitä onnistuneena ja nautittavana romaanina. Hyvän tarinan, onnistuneen juonenkehittelyn ja loppuosan koukuttavuuden perusteella uskon vahvasti siihen, että Karoliinalla on vielä paljonkin annettavaa kirjojen ystäville - eikä todellakaan vain blogistaniassa, vaan myös (ja etenkin) kirjailijana.

Kannattaa käydä kurkkaamassa Karoliinan blogista kirjalle luotua sivua. Sieltä nimittäin löytyy lista niin lehti- kuin blogiarvioistakin.