Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi. 2012. 282 sivua. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Ennen kuin ryhdyin lukemaan Karoliina Timosen esikoiskirjaa Aika mennyt palaa, olin monestakin syystä odottavalla kannalla. Olen seurannut Karoliinan Kirjava kammari -blogia puolisentoista vuotta ja jossain määrin häneen tutustunutkin blogistanian ansiosta. Minulle oli selvää, että luen jossain vaiheessa Karoliinan kirjan, vaikka en yleensä tämän lajityypin kirjoja luekaan. Mietin ennen lukemista, miten suhtaudun kirjaan, jonka tekijän tunnen. Voinko lukea sitä ajattelematta, että tekstin takana on Karoliina ja tulkitsenko kirjaa eri tavalla kuin tuntemattoman kirjoittajan teosta?

Itse asiassa moni muukin Karoliinan tunteva kirjabloggaaja näyttää pyöritelleen mielessään ihan näitä samoja ajatuksia. Minulle kävi, kuten monelle muullekin, että kirjan alussa olin hyvin tietoinen siitä, kenen kirjaa luen. Samoin löysin yhteneväisyyksiä kirjailijan ja kirjan toisen päähenkilön Klarissan välillä. Kuitenkin kirjan edetessä tämä ongelma katosi, kun tarina vei mukanaan.

Aika mennyt palaa on asetelmaltaan kiinnostava, siitäkin huolimatta, etten lämmennyt kirjan keskeiselle maailmankuvalliselle idealle (niin kai sitä "asiaa", jota en voi enkä halua paljastaa, voisi nimittää). Itse asiassa jossain vaiheessa tuo asia häiritsi tai hämmensi minua paljonkin, mutta luettuani kirjan kokonaan, hämmennys katosi, ja pidin tuota ideaa/asiaa oivaltavana ja onnistuneena, uudenlaisena kerronnallisena ratkaisuna.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi aikatasoa, jotka vuorottelevat ja luovat jännitteen tarinalle. Yhtäällä on perheensä kanssa Bostoniin muuttavan Klarissan nykyhetkeen sijoittuva tarina ja toisaalla Klarissan unien kautta avautuva Corinnen tarina, jossa eletään toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa ja sodanjälkeisen ajan Amerikassa.

Suomessa uraa luonut Klarissa on siis muuttanut miehensä työn takia Yhdysvaltoihin. Elämä kotiäitinä ei vastaa Klarissan haaveita, huolimatta siitä, että perhe löytää Bostonista unelmiensa taloon. Lisähämmenystä ja enenevää huolta aiheuttavat jo lapsuudesta asti tutut unet, joita Klarissa alkaa nähdä yhä useammin. Nämä Corinnesta kertovat unet muuttuvat koko ajan täsmällisemmiksi ja todentuntuisemmiksi, ja Klarissa alkaa epäillä omaa mielenterveyttään.

Kirjassa on ajoittain liikaakin avaamista ja etenkin arjen kuvaus on välillä liiankin pikkutarkkaa minun makuuni. Lisäksi tietyt Klarissan lapsiin liittyvät asiat kirjan loppupuolella, tietyn arvoituksen ratkettua olivat mielestäni epäuskottavia. (Sori tämä salaperäisyys, mutta kun en halua tehdä juonipaljastuksia; kirjan lukeneet tiennevät, mitä tarkoitan.) Mutta toisaalta pidin kovasti siitä, miten kirjassa pureuduttiin äitiyteen ja naisen asemaan. Klarissan kautta pienten lasten äitinä olemisen ilot ja surut palautuivat elävästi mieleeni. Vaikka omat lapsemme ovat jo aikuisia, niin tunnistin Klarissan tarinasta ajoittaiset turhautumisen ja syyllisyyden tunteet sekä sisäiset kamppailut, joita itsekin kävin äitiyden ja omien toiveideni yhteensovittamisessa.

Etenkin äitinä ja naisena olemiseen liittyvien kysymysten tarkasteleminen kahden eri aikoina eläneen naisen näkökulmasta tuo tarinaan paitsi uskottavuutta niin myös syvyyttä. Siitä huolimatta, että koin Klarissan ajatukset läheisiksi ja tutuiksi, pidin enemmän Corinnea koskevista osuuksista. Itse asiassa olisin toivonut, että Corinnen elämästä Pariisissa ja paosta Amerikkaan olisi kerrottu enemmänkin, mutta ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta Amerikkaan paikantuvat Corinnen elämäntapahtumat ovat keskeisempiä ja tärkeämpiä.

Karoliina Timonen kirjoittaa selkeästi ja loppua kohden hyvin mukaansatempaavasti. En kirjan alussa päässyt   sisään kirjaan, mutta jossain vaiheessa tarina imaisi mukaansa. Ja raastavissa kohtauksissa kirjan loppupuolella minä liikutuin, ihan oikeasti ja kunnolla. Sitä ei todellakaan tapahdu kovin usein lukiessa, vaikka herkkä olenkin!

Siitä huolimatta, että olen tässä ojentanut kirjalle muutaman risun, niin pidän sitä onnistuneena ja nautittavana romaanina. Hyvän tarinan, onnistuneen juonenkehittelyn ja loppuosan koukuttavuuden perusteella uskon vahvasti siihen, että Karoliinalla on vielä paljonkin annettavaa kirjojen ystäville - eikä todellakaan vain blogistaniassa, vaan myös (ja etenkin) kirjailijana.

Kannattaa käydä kurkkaamassa Karoliinan blogista kirjalle luotua sivua. Sieltä nimittäin löytyy lista niin lehti- kuin blogiarvioistakin.

Aika mielenkiintoinen Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi. 2012. 412 sivua. Englanninkielinen alkuteos A Visit from the Goon Squad. Suomentanut Heikki Karjalainen. Kansi: Jussi Kaakinen.

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin ensimmäistä suomennettua teosta Aika suuri hämäys on kutsuttu muun muassa amerikkalaisen kaunokirjallisuuden uudeksi klassikoksi. Aika paljon sanottu, mutta ainakin palkintoja kirjalle on sadellut Pulizerista lähtien. Eikä suotta.

Aika suuri hämäys on episodeista koostuva romaani, jossa ei ole varsinaisesti yhtenäistä juonta, vaan eri kerrontatyyleillä ja eri kertojien äänillä kerrottuja, toisiaan sivuavia tarinoita. Kyse ei kuitenkaan ole tarina- tai kertomuskokoelmasta, sillä laajasta henkilögalleriasta huolimatta kaikki kirjan tapahtumat kiertyvät joko suoraan tai epäsuorasti kahden henkilön, levy-yhtiön johtajan Bennie Salazarin ja hänen assistenttinsa Sashan ympärille. Yhdistävänä tekijänä on myös Bennien nuoruudenaikainen punk-bändi, mutta yhtä lailla rock-musiikki ja populaarikulttuuri ylipäätään.

Ajallisesti Aika suuri hämäys liikkuu 1970-luvulta 2020-luvulle asti. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjassa käydään myös Afrikan safarilla ja Napolissa sekä epämääräiseksi jäävässä Kenraali B:n hirmuhallinnon alaisessa maassa.

Kirjan kansiliepeen ja joidenkin, ilmeisesti sivusilmällä lukemieni arvioiden (en nimittäin ollut tajunnut, että tämä on ollut paljonkin esillä blogeissa) perusteella odotin kokeellista ja kerronnaltaan tai rakenteeltaan erikoista teosta. Kansiliepeessä nimittäin luvataan kirjan rikkovan iloisesti lajityyppejä ja sen rakenteen olevan kehämäinen ja voivan siksi muistuttaa Facebookia. Myönnän kyllä, että on kokeellista kirjoittaa yksi luku powerpointin ja toinen lehtijutun muotoon, mutta se, että romaani on sirpalemainen ja episodimainen, tai että romaanin eri lukujen henkilöt ja tapahtumat liittyvät vain löyhästi toisiinsa, ei ole nykykirjallisuudessa mitään uutta.

Mutta vaikka kirja ei ollutkaan niin vallankumouksellisen erilainen tai kokeellinen kuin olin kuvitellut, niin se oli oikein hyvä ja nautittava sellaisenaan. (Enkä totta puhuen edes kauheasti innostu ns. kokeellisista kirjoista.) Tosin  voihan kokeellisuus olla myös siinä, että kirja, kuten Arto Virtanen Parnassossa toteaa, haastaa  lukijan "pikemminkin prosessiin kuin houkuttelee lukukokemukseen" (mitä se sitten tarkoittaakin, valekriitt. huom.).

Minut Aika suuri hämäys kyllä houkutteli ihan aidosti myös lukukokemukseen, sillä kirja on todella hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu ja otteessaan vankasti pitävä eikä episodimaisuudestaan huolimatta ollenkaan sekava. Se on myös hauska ja sopivasti syvällinen, onhan se pohjimmiltaan tutkielma ajasta ja sen vääjäämättömästä kulumisesta. Lisää Egania kiitos!

Luetut, lukemattomat -blogista löytyy linkkejä muihin blogiarvioihin.

Tsemppausta

Sain jonkin aikaa sitten parilta ihanalta blogikollegalta tällaisen tunnustuksen:

Kiitos Valkoinen kirahvi ja Mari A! Te molemmat olette minulle tärkeitä blogiystäviä ja ilahdutatte käymällä vierailulla blogissani. Eli voisin ihan hyvin lähettää tämän saman tunnustuksen teille takaisin!

Vaikka tämä tunnustus onkin jo kiertänyt aika lailla blogistaniassa, ja monet tämän tunnustuksen ansaitsevat, niin päätin nyt muistaa niitä, jotka vierailevat uskollisesti blogissani. Olkaa siis hyvät Elma Ilona, Katja, Jaana ja Helmi-Maaria!

Tsemppausta olen kyllä viime päivinä tarvinnutkin. Olen nimittäin tuskaillut yhden informaatiotutkimuksen esseen kanssa ja saanut hartiani ja niskani ihan jumiin. Onneksi sain tänään tuotokseni lopultakin viimeisteltyä.

Aion pitää pari päivää taukoa opinnoista ja rentoudun sukkaneuleen ja/tai kirjan parissa. Tämä ilta/yö menee vielä Irvingin Oman elämänsä sankarin parissa, mutta sitten luen joko Kaukosen Vihkivedet tai Oatesin Sisareni, rakkaani. Hienoja lukuhetkiä siis edessä!

Kesä ilman miehiä ei vakuuttanut

Siri Hustvedt. Kesä ilman miehiä. Englanninkielinen alkuteos The Summer without Men. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava. 2011. 232 sivua. Kannen kuva Marjo Tynkkynen, kannen suunnittelu Katja Kaskela.

Onkohan minussa jokin perustavanlaatuinen vika, kun en kaikista toiveistani ja yrityksistäni huolimatta lämpene Siri Hustvedtin kirjoille? Tiedän kyllä, että Hustvedtia pidetään yhtenä Amerikan lahjakkaimmista kirjailijoista ja esimerkiksi tätä kuluneelle kesälle säästämääni Kesä ilman miehiä -kirjaa on kutsuttu muun muassa älykkääksi ja eloisaksi romaaniksi. Aiemmin lukemani Kaikki mitä rakastin ja Lumous ovat kyllä  ihan kelpo kirjoja, mutta en minä niitäkään laske lempikirjojeni joukkoon.

Vaikka miehet ovat Kesässä ilman miehiä, kirjan nimen mukaisesti, sivuosassa ja tapahtumien taustalla, niin silti heidän tekemisensä ovat merkittäviä ja he aiheuttavat monenlaista mielipahaa kirjan naishahmoille. Päähenkilö Mian mies on ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitostaan, nuoremman naisen takia, kuinkas muuten. Mia romahtaa, sekoaa ja joutuu sairaalaan, mutta hiukan toivuttuaan muuttaa lapsuutensa kotikaupunkiin.

Kirjan keskiössä on siis minäkertoja Mia, jonka kautta kuvataan miehensä jättämän naisen surun ja raivon tunteita sekä niitä uusia toiveikkaitakin näköaloja, joita tälle alkaa kesän edetessä mieleen muodostua. Kuvaus naisen elämän ehdoista ja realititeeteista laajenee keski-ikäistä petettyä naista laajemmalle, kun Hustvedt pohtii Mian äidin ja tämän ystävien kautta koskettavasti vanhenevien naisten elämää ja näiden halua elää loppuun asti mahdollisimman täysillä. Kirjailija on luonut näistä naisista hienoja hahmoja ja etenkin taiteellisia kujeita harrastava Abigail on todella mainio. Vastaavasti Mian vetämän kirjoittajaryhmän kautta kuvataan teini-ikäisiä tyttöjä, heidän herkkyyttään, mutta toisaalta myös tyttöryhmässä pinnan alla kytevää juonittelua ja salaisuuksia. Nuoren, väkivaltaisessa liitossa elävän äidin näkökulmaa taas valotetaan Mian kesänaapurissa asuvan perheen kautta.

Perusidea kirjassa on kyllä ihan hyvä ja pidin kovasti siitä, miten Hustvedt käsittelee kirjassaan eri-ikäisten naisten elämää. Siitä siis ehdottomasti pisteet kirjailijalle. Se mistä en tässä kirjassa pitänyt, on hajanaisuus ja etenkin se, miten paljon kirjailija oli tunkenut mukaan intertekstuaalisia viittauksia. Sinällään ja lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään niitä vastaan, mutta en voi sille mitään, että tätä romaania lukiessa tuli sellainen olo, että Hustvedt haluaa alleviivata omaa lukeneisuuttaan. Itse asiassa samaa pohti myös Salla elokuisessa arviossaan kirjasta Kaikki mitä rakastin.

Tästä kirjasta kirjoitettiin aika paljon blogeissa heti kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta on kyllä senkin jälkeen kirjoitettu. Kannattaa käydä kurkistamassa Hustvedtista pitävän Leena Lumen arviota, jossa käsitellään hienosti ja tätä minun mutuhuttuani perusteellisemmin tätä nimenomaista kirjaa. Leenalta löytyy myös aika kattavasti linkkejä muihin tätä kirjaa käsitteleviin teksteihin.

Viihdyttävä Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 2012. 359 sivua. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Italiansuomalaisen Vera Valan kirjoittama Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä, vahvasti Italialta tuoksuva, maistuva ja tuntuva dekkari, jossa ratkotaan nuoren amerikkalaisnaisen murhaa.

Suomalaisjuuret omaava Arianna de Bellis on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen perustanut pikkuserkkunsa Ermeksen kanssa etsivätoimiston, jonka toimeksiannot koskevat enimmäkseen aviorikoksia. Kun Tolfan pikkukaupungissa murhataan hotellisukuun naitu, kaunis, monien vihaama Lily Montgomery, ovat  Ariannan etsiväntaidot tarpeen. Paikallisia karabinieereja tapaus ei näytä kiinnostavan, mistä johtuen Lilyn lanko Luciano pyytää Ariannaa tutkimaan rikosta. Epäiltynä Lilyn murhaan ovat vuorollaan niin Realen hotellisuvun jäsenet kuin paikkakunnan silmäätekevätkin, ja ennen kuin tapaus ratkeaa, on Ariannakin hengenvaarassa.

Vaikka Kuolema sypressin varjossa on dekkari, ei murhamysteeri nouse kovinkaan vahvasti esille, sillä kirjassa käsitellään enimmäkseen monimutkaisia ihmissuhdekiemuroita, ja onpa mukana myös romantiikkaa, kun Arianna pähkäilee tuntemuksiaan niin komean Lucianon kuin edesmenneen miehensä ystävän Bartolomeonkin seurassa. Kuitenkin minusta oli vaihteeksi mukava lukea dekkaria, jossa ei  mässäillä väkivallalla tai murhan brutaaleilla yksityiskohdilla.

Sen sijaan harmistuin siitä, etten ymmärtänyt kaikkia kirjassa käytettyjä italialaisia sanoja ja termejä samoin kuin siitä, että joitakin asioita, kuten sukeltamista tai etruskien kulttuuria selitettiin liiankin perusteellisesti. Toisaalta se kyllä kertoo siitä, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Mutta vastapainoksi  minua ilahduttivat kovasti ruuanlaittoon liittyvät kuvaukset, jotka saivat veden kielelle.

Olen seurannut aiemmin, monen muun kirjabloggaajan tavoin, Veran Valan blogia ja luonnollisesti halusin lukea hänen kirjoittamansa dekkarin mahdollisimman tuoreeltaan. Itse asiassa luulen, että jos kyse olisi ihan tuntemattomasta kirjailijasta, en olisi kirjaan välttämättä edes tarttunut, sillä luen yleensä erityyppisiä dekkareita. Onneksi ylitin mukavuusalueeni ja luin kirjan, sillä viihdyin sen parissa.

Tosin on rehellisesti myönnettävä, että alussa oli vaikea päästä sisälle kirjaan, mutta vähitellen tämä ongelma ratkesi ja tarina imi mukaansa. Mietin, että olikohan kerronta alkupuolella jotenkin maalailevampaa tai kevyempää kuin myöhemmin vai totuinko vain siihen. Välillä olin italiaisten sanojen ohella sekaisin runsaan henkilögallerian kanssa, mutta ennen pitkää vain annoin hyvin kerrotun tarinan viedä minua pirskahdellen eteenpäin.

Vaikka dekkarin keskiössä onkin Lilyn murha ja sen selvittäminen, niin pidin siitä, miten kirjailija viitauksen- ja välähdyksenomaisesti tuo esille Ariannan salaperäistä menneisyyttä. Vera Vala  rakentaakin näin hienosti sarjansa keskeistä hahmoa, saa lukijan koukuttumaan ja odottamaan jatkoa Ariannan tarinalle.

Kuolema sypressin varjossa on ollut jo esillä useammassa blogissa. Kannattaa käydä kurkistamassa kirjailijan sivuilta, mitä muut ovat dekkarista kirjoittaneet.

Lyhytarvio Grémillonin kirjasta Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni. Otava. 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Confident. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 sivua. 

Ranskalaisen Hélène Grémillonin kotimaassaan kiitosta saaneessa ja kansainvälistäkin kiinnostusta herättäneessä esikoisromaanissa Uskottuni on kyse vuosikymmenten takaisesta salaisuudesta, joka lopulta paljastuu.

Romaani lähtee liikkeelle vuodesta 1975, jolloin juuri äitinsä menettänyt kustannustoimittaja Camille alkaa saada salaperäisiä kirjeitä Louis-nimiseltä mieheltä. Kirjeistä keriytyy vähitellen auki monivaiheinen tarina nuoresta Anniesta, jota Louis on rakastanut. Nuori nainen on joutunut kohtalokkain ja kauaskantoisin seurauksin lapsettoman M:n pariskunnan vaikutuspiiriin toisen maailmansodan aikana.

Camille luulee saaneensa kirjeet erehdyksessä, mutta lopulta hän kuitenkin vakuuttuu siitä, että kirjeet liittyvät jotenkin hänen perheeseensä ja siten myös häneen itseensä.

Uskottuni on mielestäni hyvin kirjoitettu ja myös hyvin etenevä romaani, jonka jännite säilyy loppuun eli salaisuuden paljastumiseen asti. Olenkin aika yllättynyt siitä, miten nopeasti kirjan unohdin, vaikka todella nautin sen lukemisesta joitakin viikkoja sitten.

Erjan lukupäiväkirjasta löytyy varsin kattava lista tätä kirjaa käsittelevistä pidemmistä ja perusteellisemmista blogiarvioista.

PS. Minun on nyt pakko kuitata aika monta lukemaani kirjaa lyhytarviolla, sillä rästissä on aikamoinen pino arvioimattomia kirjoja enkä valitettavasti ehdi tällä hetkellä mitenkään paneutua kaikkiin lukemiini kirjoihin perusteellisesti.