Ainoain (Miia ja Tomáš osa 47)

Miia viittasi Tomášia keittiön puolelle. Hän laittoi vedenkeittimen päälle ja katosi itse makuuhuoneen puolelle. Vanhasta täyspuisesta vaatekaapista, jossa vallitsi täysi kaaos, hän kiskaisi päälleen ensimmäisen kesämekon. Ihoa hän taputteli meikkipuuterilla vähän vähemmän kiilteleväksi, hiukset olivat mitkä olivat.

Hän kuuli keittiön puolelta kuinka Tomáš kolisteli astioita, tämä oli jo ryhtynyt teen keittoon. Miia hymyili itselleen peilin kautta kuvitellessaan, miten Tomáš etsi nyt epätoivoisesti teepusseja Miian suuresta purkkirivistöstä. Hän hiipi keittiöön ja löysikin Tomášin puna-valkoraidallinen purnukka kädessään. Pöydälle Tomáš oli levitellyt kasan valokopioituja dokumentteja sekä valokuvia.

- Saanko kysyä, miksi tulit näin yllättäen?
- Koska olet mun ainoain, Tomáš vastasi.

Miia ei ollut varautunut suomenkieliseen vastaukseen, polvia alkoi heikottaa ja hänen täytyi istahtaa.

http://pakinaperjantai.wordpress.com/2013/05/10/pakinaperjantai-335-ainoain/

Neitoperho (Miia ja Tomáš osa 46)

Mittarinlukijan askeleet kaikuivat käytävällä, Miia istui sohvallaan ja oli juuri lähdössä hakemaan lasillista vettä, kun hän havaitsi lepatusta ikkunassa. Neitoperhonen yritti epätoivoisesti ulos, eikä se keksinyt ikkunanrakoa, vaikka selvästikin aisti tuulen tulevan jostakin. Miia kohottautui polvi-istuntaan kiskaistakseen ikkunan kunnolla auki. Tässä 20-luvun talossa ei ollut erikseen tuuletusikkunaa, vaan koko valtava ruutu piti avata. Usein Miia piti ikkunaa auki yötäpäivää, mutta vain hiukan raollaan, kuten nyt.

Hän tempaisi koko ruudun leveydeltä, mutta neitoperhonen jäi jumiin ruudun väärälle puolelle. Miia nousi seisomaan sohvalle hätistääksen perhosen ulos. Samalla hän vilkaisi pihalle ja näki tutun hahmon kävelemässä pihan poikki hänen ovelleen. Hän hyppäsi alas sohvalta, sulki ikkunan kokonaan ja ryntäsi makuuhuoneeseen.

Oli myöhäistä yrittääkään pukeutua, sillä samassa soi summeri. Sydän kylmänä Miia painoi nappia. Kohta hissivanhus nytkähti liikkeelle. Miia haroi kosteita hiuksiaan ja avasi oven. Neitoperhonen lepatteli nyt eteisessä. Se oli tulla Tomášin silmille, ja tämä sanoi:
- Meillä mailla, Slovakiassa, neitoperhoset tulevat joskus talvella sisälle. Ne talvehtivat kellarissa ja jos päivä on lämmin, ne luulevat, että kevät on jo tullut.

Huomattuaan Miian hölmistyneen ilmeen ja paljaat jalat Tomáš punastui ja vaikeni.

http://pakinaperjantai.wordpress.com

Mittarinlukija (Miia ja Tomáš osa 45)

Miia kietoi kylpytakkiaan tiukemmin ympärilleen. Vanhasta, sameasta ovisilmästä näkyi vain tummiin vaatteisiin pukeutunut mies. Miia laittoi turvaketjun päälle ja raotti sitten hiukan ovea.

- Mittarinlukija, hyvää iltapäivää.
- Ai se oli tänään.
- Tällä viikolla, tullaan kun ehditään. Ne on nämä vanhat talot, joissa pitää vielä paikan päällä käydä ottamassa lukemat. Teilläkin täällä remontti vielä edessä.

Mies vilkuili ympärilleen ja havaitsi heti, ettei asunnossa tai taloyhtiössä ollut tehty mitään remontteja vuosikymmeniin.

- Ei pääkytkintäkään, ihan uskomatonta, tällaisia harvemmin näkee enää missään!
- Joo, pitää vääntää kaikki sulakkeet irti, jos haluaa sähköt pois koko kämpästä, Miia sanoi.

Mittarinlukija oli painamassa ovea perässään kiinni, kun Miia siirtyi keittiön puolelle mielessään jälkihien aiheuttama nestetankkauksen tarve.

http://pakinaperjantai.wordpress.com/2013/03/22/pakinaperjantai-328-uutistoimittaja/

Täysi taulu (Miia ja Tomáš osa 44)

Kotiin tultuaan Miia oli iloinen siitä, ettei ollut ottanut lenkille kännykkää mukaan, sillä kotiin palattuaan hän huomasi, että siihen oli tullut kaksi puhelua, molemmat  tšekkinumeroista. Hän ei viitsinyt ottaa selville, kuka oli soitellut, vaikka hän kaipasikin juttutuokioita Denisan kanssa ja aina on mahdollista, että tämä olisi soittanut juuri sillä välilä kun Miia oli lenkillä.

Endorfiinihöyryissä hän kävi suihkussa ja kietoutui froteiseen kylpytakkiin. Hän avasi olohuoneen suuren ikkunan ja antoi viilenevän alkukesän iltatuulen heilutella vielä vähän kosteita hiuksia. Kaupunki kuulosti kummallisen hiljaiselta, samoin koko talo. Vain naapurirapun Maire kasteli kukkia ja tuijotteli Miiaa. Hänen asuntonsa oli yhtä ylempänä L-kirjaimen muotoisessa talossa, joten asunnosta oli suora näköyhteys Miian olohuoneeseen. Tällä kertaa Miia ei jaksanut vetää verhoja eteen.

Samassa puhelin soi ja vastaamishetkellä Miia jo katui, että vastasi.
- Hei, täällä Matej. Ajattelin puhua niistä lumiveistossuunnitelmista. Pitäisikö minun lähettää sinulle postissa luonnokset, vai tulisinko oikein käymään.
- Kuulepas nyt, Matej, kun minä en ole tästä lumiveistosideasta lainkaan innostunut.
- Mia, tiedätkö mikä on tabula rasa.
- En tiedä, valista minua.
- Se on tyhjä taulu, tunnista sinussa sen vastakkaisen ilmiön...
- Ja sarkasminkin tunnistat varmaan ihan heti.
- Nyt en tajunnut. No, joka tapauksessa, minusta sinä Mia olet täysi taulu, eli et yhtään osaa heittäytyä etkä ottaa pienempiäkään riskejä.

Tämä oli niitä hetkiä kun Miia ei välittänyt tuhlata aikaa tolkuttomiin höpinöihin sekuntiakaan enempää. Hän katkaisi puhelun eikä vastannut, kun Matej muutamaa sekuntia myöhemmin soitti uudestaan. Puhelin soi ja soi, hän ei jaksanut sitä hiljentää.

Sitten soi ovikello.

http://leelia.vuodatus.net/blog/4407575/-322-taysi-taulu/

Lumiveistoksia kesäkuussa (Miia ja Tomáš osa 43)

Miia asetteli kännykän ja ruusukirjekuoren eteisessä orpona seisovalle, vanhalle puhelinpöydälle. Sen oli vuokraisäntä jättänyt asuntoon, samoin kuin muutaman muun vanhan huonekalun. Miia ei koskaan raaskinut viedä puhelinpöytää varastoon, vaikka eteinen olikin melko kapea ja ahdas.

Parilla kiukkuisella nykäisyllä hän avasi Matejn lähettämän kuoren.  Se oli täynnä valokuvia lumiveistoksista. Osa veistoksista oli abstrakteja, osa perinteisiä lumiukkoja tai jotakin muuta hahmoa esittäviä.

 Mukana oli kortti, jossa Matej kirjoitti: "Hyvä Miia, olen jo vuosia harrastanut lumiveistosten suunnittelua ja toteuttamista. Toivoisin, että lähtisit kanssani tulevana talvena viikoksi Tatralle, voisimme veistää yhdessä ja haluaisin suunnitella sinusta lumiveistoksen, joko näköisen tai abstraktin - valintasi mukaan. Parhain terveisin, Matej".

Miia viskasi kirjekuoren kuvineen puhelinpöydälle, kännykkänsä ja ruusukirjekuoren seuraksi. Hän meni makuuhuoneeseensa ja alkoi kaivella verkkareita esille. Nyt hän lähtisi Urheilupuistoon lenkille.

http://leelia.vuodatus.net/blog/4395303/-31-tammikuun-kuvahaaste/

Susupari ja täyskäsi (Miia ja Tomáš osa 42)

Kun Tomášin puhelin soi, hän oli juuri katsomassa luontodokumenttia. Juuri samalla hetkellä kun hän kuuli Miian äänen, televisiosta tulvahtivat uros- ja naarassuden parittelun äänet. Tomáš muodosti toisella kädellä kupin puhelimensa suojaksi, toisella hän hamusi kaukosäädintä. Lopulta hän kuuli Miian äänen hiukan paremmin.

Miia kuulosti kireältä eikä yhtään ilahtuneelta siitä, että hänen matkalaukkuunsa oli tungettu kirjekuorellinen melkein kahdeksankymmentä vuotta vanhoja ruusunterälehtiä.

- Anteeksi, silloin se tuntui hyvältä idealta, olivathan ne ruusut sinun norjalaiselta isoukiltasi,Tomáš sopersi.

Miia lopetti puhelun lyhyeen, sillä häntä rupesi kiinnostamaan, mitä postilaatikosta oli juuri kolahtanut eteisen lattialle. Sininen kirjekuori kiinnosti eniten ja hän noukki sen hieman vapaampaan käteensä, eli siihen, jossa ei ollut puhelin, vaan ruusunterälehtikuori. Kirjekuori oli paksu, lähettäjä oli Matej, Tomášin kokkaileva kämppis.

- Varsinainen täyskäsi, Miia puuskahti itsekseen.

http://leelia.vuodatus.net/blog/archive?&y=2012&m=12

Korkoa lempivelalle (Miia ja Tomáš osa 41)

Prahan kevät oli muuttunut Turun alkukesäksi. Miia muisti vasta vajaa kuukausi takaperin ihailleensa Denisan kanssa tuoksuvia, vasta-auenneita syreeninkukkia. Nyt hän ihaili niitä taas, kotikerrostalon pihalla. Hän työnsi kasvonsa kukkaterttuihin ja antoi keuhkojensa saada niin paljon tuoksua ja siitepölylä kuin ne jaksoivat ottaa vastaan. Nenänpää tahmaantui medestä. Hän irroitti yhden tertun ja oli aikeissa viedä sen keittiön pöydälle vesilasiin.

- Kukkien kerääminen on niin kuin tekisi velkaa, ne ovat kauneimmllaan kasvavana ja sitä paitsi muillakin on oikeus ihastelle niitä, sanoi rouva Mäkinen, joka oli tullut Miian taakse seisomaan.

Miia ruttasi syreenitertun käsissään ja viskasi sen asvaltille. Sitten hän meni rappukäytävän ovesta sisään, antoi ilmavirran vielä paiskata oven perässään kiinni. Hän painoi hissin nappia tahmeilla sormilla ja taisteli itsensä vanhoista haitariovista porrastasanteelle. Käsiin oli tarttunut syreenin tuoksun lisäksi metallinen haju.

Miia latasi  latasi ja käynnisti pyykkikoneen, Prahan-pyykki oli vieläkin kesken. Matkalaukku retkotti lattialla auki, vaatteet oli jo pois, mutta kaikki arkistoista saadut materiaalit ja liian houkuttelevat ja siten ostetuksi tulleet kirjat olivat vielä sisällä. Hän ei kuitenkaan välittänyt siirtää laukkua, se makasi keskellä makuuhuoneen lattiaa kuin muistomerkkinä koko keväästä. Sen sijaan hän meni olohuoneen sohvalle istumaan, alhaalla pihalla rouva Mäkinen kauhisteli maailman menoa jollekulle toiselle talon asukkaalle. Kauempaa jyristeli talon ohi bussi, lähempänä surisi pyykkikone.

Yhtäkkiä Miia haistoi jotakin raskasta mutta makeaa. Hän nuuhkaisi käsiään, mutta niissä oli enää saippuoinnin jäljiltä pieni aavistus hentoa syreenin tuoksua. Kuin unessa hän palasi matkalaukulleen, kädet vapisivat olkapäistä asti, kun hän selaili matkalaukussa lepäävää paperikasaa. Dokumenttien välistä hän löysi sen aikanaan ruusunlehdillä täytetyn kirjekuoren, jota Tomáš oli hänelle muutama päivä aiemmin Prahassa esitellyt. Miia veti henkeen ruusun tuoksua, joka oli nyt voimakkaampi kuin Prahassa.

- Jos kukkien poimiminen on velan tekemistä, tämä velka on tainnut kasvattaa melkoisen koron, vai mitä luulette, rouva Mäkinen?

Hienoinen kaiku toisti Miialle hänen omat sanansa paksuista kiviseinistä.



http://leelia.vuodatus.net/blog/3114132/313-korkoa-lempivelalle/

Levottomia tarinoita (Miia ja Tomáš väliaikakatsaus)

Miian ja Tomášin tarina saa jatkoa lähitulevaisuudessa. Mitä Miia tekee kaikella saamallaan tiedolla Suomessa? Mitä kaikkea Miian ukin elämästä vielä paljastuu? Miksi Tomášin on vaikea puhua lääkärisukulaisestaan? Miten käy kahden ihmisen tunteille, ovatko he liian läheistä sukua keskenään, kun Miian ukki on Tomášin isotädin poika?

Huomaan, että tässä tarinassa on paljon nykymaailmalle tyypillistä levottomuutta. Tietoa on saatavilla ja ihmiset voivat kommunikoida vaivattomasti, vaikka välimatka on pitkä. Silti ihmiset vaikenevat ja kokevat suurta yksinäisyyttä. Myös menneisyyden haamut ja asioiden monimutkaisuus lyövät henkilöhahmoja vasten kasvoja.

Mitä Miia tekee seuraavaksi? Antaako hän Tomášille vielä mahdollisuuden puhua? Palaako hän Prahaan, onko hänellä tarpeeksi siihen syytä? Kaikkeen tähän yritetään saada jatkossa vastauksia.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114110/301-levottomia-tarinoita/

Pippurin purijat (Miia ja Tomáš osa 40)

Kun Tomáš tuli takaisin Miian asunnolle, oli ulko-ovi jo auki. Ukrainalainen siivoojatyttö moppasi porttikäytävää ja tervehti Tomášia ujosti. Myös Miian asunnon ovi oli raollaan, ja Tomáš koputti siihen rahtusen kärsimättömästi, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut vuokraisäntää hengittämään niskaan. Tosin hän oli aivan varma, että tämä istui vielä tyytyväisesti terassilla nauttimassa auringosta.

Huoneessa oli kummallinen itämainen tuoksu. Se oli kuin seos kukkaa ja pippuria, ja Tomáš arveli Miian ryhtyneen ruuanlaittoon. Kuitenkin Miia istui pöytänsä ääressä, kuva hänen laskettelevasta ukistaan oli aseteltu seinää vasten.

- Davajte,Oksana, Miia sanoi vilkaisematta ovelle.
- Minä se vain olen.
- Ai, luulin että siivooja tulee moppaamaan lattian, yleensä hän käy jonakin iltapäivänä.

Miian edessä oli Tomášin jättämä kirjekuori, kädessään hänellä oli Lidlistä ostettu paprikamaustepurkki. Hänen nenänpäänsä oli punertava, selvästi hän oli nuuhkinut purkkia. Pöydällä oli myös SAS:n lentolippu, menolippu Helsinkiin. Tietokone oli auki ja SAS:n sivu oli vielä selaimessa.

- En haluaisi mitenkään olla utelias, mutta miksi sinä nuuhkit paprikaa samalla kun varaat lentolippuja kotiin?
- Minun piti saada peitettyä tuo ruusun tuoksu, en vain kestä sitä.
- Haistatko sinä sen vielä?
- Se on täällä, koko asunto on sitä täynnä.
- Minä en haista... juuri mitään. Ehkä hieman kukkaistuoksua.
- Se on kaikkialla, Tomáš, minä lähden kotiin.
- Selvä.
- Kun opiskelin, naapurissa asui vanha täti, joka oli sota-aikana asunut Mikkelissä. Hän aina kertoi Mannerheimista, Suomen marsalkasta siis.
- Kyllä minä tiedän, kuka on Mannerheim.
- Hänen äitinsä oli päämajan keittiöllä töissä, ja tuo täti kertoi minulle monta kertaa, kuinka joku eversti Paasonen pakotti kaikki syömään päivittäin ruokalusikallisen paprikajauhetta. Itsensä Mannerheiminkin oli sitä pakko ottaa Paasosen aikana. Vain silloin, kun Paasonen oli poissa, Mannerheim uskalsi jättää paprika-annoksen väliin.
- Ei kai Suomessa niin paprikaa harrasteta?
- Paasosen äiti olikin unkarilainen. Katso, eikö olekin unkarilaisen näköinen?

Miia oli ottanut Aladár Paasosesta kertovan Wikipedia-sivun esille.
- No kieltämättä ei ole ihan suomalaisen näköinen, mutta rohkenenko kysyä,miten tämä kaikki sinuun liittyy?
- Ei oikeastaan mitenkään, mutta paprikan hajusta muistan aina sen ajan, kun minäkin uskoin maailman olevan auki.
- Kannattaisikohan sitä paprikaa myös syödä? Paasosen ohjeen mukaan. Niin meillä täällä Keski-Euroopassa on tapana.
- Ehkä. Mutta minulla lähtee lento maanantaina.
- Me ei sitten ilmeisesti nähdä sota-arkistossa silloin?

Miia puisti päätään. Tomáš päätti ottaa riskin ja halasi häntä kevyesti, mutta ei osannut tulkita, jäikö Miia kaipaamaan vai ei. Vaikka bussit ja metro veisivät hänet järkevämmin kotiin, hän päätti kävellä melkein kilometrin ratikkapysäkille. Vasta oudosti ulvovaan matalalattiamalliseen ratikkaan astuessaan hän tajusi, että Miiahan oli lukenut tšekinkielistä tekstiä ruusukirjekuoren päältä. Mitä kaikkea tuo nainen osasikaan?

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114109/300-pippurin-purijat/

Olisi sittenkin pitänyt (Miia ja Tomáš osa 39)

Oli melko lämmintä, joten Tomáš jäi istumaan ulkoterassille, tai oikeastaan se ei ollut mikään terassi, vaan pieni puistikko, jonka siimekseen oli tuotu massivisia puupenkkejä ja -pöytiä. Viereisessä pöydässä istui kaksi poikaa oluttuopit edessään. Tomáš mietti, mitä Miia sanoisi tuohon, koska oli aivan ilmeistä, etteivät pojat olleet 18-vuotiaita. Hän oli hyvillään, ettei ikärajojen kyttääminen ollut hänen ongelmansa, niin kuin tässä ei muutakin ongelmaa olisi.

Tomáš tilasi uppopaistettua juustoa, perunoita, majoneesia, voisulaa ja oluen. Hän ryhtyi hypistelemään papereitaan, joita hän kuljetti nykyään repussa melkein aina. Pinossa oli  Marenka-tädin kirjeet ja kaikki, mikä koski sitä toista sukulaista, suvun edesmennyttä lääkäriä. Vieläkään hän ei ollut lukenut Marenka-tädin kaikkia kirjeitä perusteellisesti, vaikka niiden löytämisestä oli jo aikaa. Toisten ihmisten kirjeiden lukeminen tuntui vaikealta. Tänään hän oli kuitenkin päättänyt lukea ainakin yhden ja miettiä samalla, miten tädin pojasta, Miian ukista, saataisiin lisätietoa. Ikävä kyllä, kirjeet käsittelivät melkein  pelkästään eurooppalaisten lähetysseurojen toimintaa Kiinassa, jonkin verran niissä oli henkilökohtaisiakin uutisia, mutta tietoa Miian ukin kohtalosta sai totisesti hakemalla hakea.

 Tomáš valitsi päivän kirjeen sattumanvaraisesti. Tässä kuoressa oli pieni harmaa valokuva, jonka hän muisti nähneensä jo ensimmäisellä tutkimiskerrallaan, mutta pitänyt sitä vain jonakin epäonnístuneena otoksena, joka oli vahingossa päätynyt kirjeiden sekaan. Nyt, loppukeväisen auringon paisteessa, hän näki tarkemmin. Tuhnuisessa valokuvassa oli numerosarja.

Siinä samassa pöytään tuli tarjoilija annoksen kanssa sekä laiha, tumma mies. Mies kysyi, saako seuraan istua, eikä Tomáš kehdannut kieltää, vaikka mieluiten hän olisi ollut yksin. Hän kokosi paperinsa nopeasti pinolle, kirje ja kuva jäivät päällimmäisiksi.

Pian keskustelussa kävi ilmi, että mies oli insinööri, joka perheineen vuokrasi pieniä yksiöitä.
- Meidän talossa on aika kansainvälistä meininkiä, nytkin siellä asuu joku omalaatuinen suomalainen nainen, tullut ilmeisesti jotakin tutkimaan tänne.

Tomáš vain hymähti ja jatkoi syömistä. Hän antoi miehen puhua, omat ajatukset askaroivat juurikin tuossa omalaatuisessa suomalaisnaisessa, mutta hänellä ei ollut pienintä aikomustakaan paljastaa Miian vuokraisännälle, kuinka hyvin hän tämän talon tunteekaan.

Samassa pieni tuulenpuuska tarttui Tomášin paperipinkkaan. Hän sai pelastettua kaikki paperit iskemällä niihin kiinni kädellään, mutta päällimmäisenä ollut valokuva lennähti miehen tuoppia vasten ja tarrasi sen huurteiseen pintaan. Mies otti sen käteensä, vilkaisi siihen ja ojensi Tomášille.

- Meidän suvussa oli tuo sama kohtalo.
- Anteeksi mitä?
- Leirikohtalo...

Tomáš katsahti kuvaa tarkemmin ja huomasi, että epäselvästä taustasta pystyi erottamaan käsivarren. Numerosarja oli tatuoitu jonkun ihoon.

- Meidän suku oli uskollisia kommunisteja jo 20-luvulla, siksi meille myönnettiinkin tuplakokoinen tontti aikanaan. Sinne rakennettiin paitsi talo itselle, myös tuo vuokratalo, jossa on hyvin kansainvälinen meininki. Se suomalaisnainen kuuntelee yökaudet metallimusikkia, näin kertoi minun tytär, joka asuu yhtä huonetta siinä vuokratalossa, pitää vähän silmällä, että mitä talossa tapahtuu. Minä oikeastaan olin suvun ensimmäinen kapinallinen kommunismia vastaan, koska minun vaimon suku taas oli mennyt sota-aikana saksalaisten puolelle, joskaan minä en sitä tiennyt, kun hänen kanssaan naimisiin menin, mutta voi sitä silti pitää kapinana. Jostakin syystä kukaan ei tiennyt vaimon suvun natsi-menneisyydestä mitään ennen kuin vasta ihan viime vuosina, joku sukututkija pääsi asiasta jyvälle.
- Kiitos tästä, tämä on itse asiassa hyvin... opettavaista.
- Eipä kestä. Niin, sen vuokratalon me rakensimme tietysti vasta samettivallankumouksen jälkeen, kun oli mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Vaimo sitä majoitusbisnestä enemmänkin pyörittää. Aika ironista, että natsi-suvun jälkeläinen tekee bisnestä kommunistien lahjoittamalla maaomaisuudella, eikö?

Tomáš ei enää kuullut. Hän hotki ruokansa loppuun ja jätti pöydälle sopivan summan rahaa.
- Olisiko meidän sittenkin pitänyt vaihtaa puhelinnumeroita, mies kysyi.
- Kyllä minä teidät löydän, minä olen sen omalaatuisen, metallia kuuntelevan suomalaisnaisen... ystävä.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114108/2-olisi-sittenkin-pitanyt/

Kirjavan kissan näköalat (Miia ja Tomáš osa 38)

- On minulla muutakin näytettävää, Tomáš sanoi, kun Miian katse oli vielä kiinnittyneenä ukin valokuvaan.

Miia ei nostanut katsettaan, hän vain tuijotti kuvaa ja mietti hiljaa mielessään, miten uni saattoi kuvata juurikin tätä samaa tilannetta. Tomáš otti taskustaan kirjekuoren ja raotti sitä hiukan. Hän pystyi vielä havaitsemaan ruusujen heikon tuoksun ja toivoi, että Miiakin sen tunnistaisi. Sisällä oli vielä muutamia mustuneita rippeitä ruusujen terälehdistä.

- Saanko minä kopion tästä kuvasta? Miia kysyi.
- Saat vaikka alkuperäisen omaksi, mitäpä minä sillä tekisin.

Tomáš huomasi, ettei Miialle kannattanut nyt puhua yhtään mitään. Hän hiipi hiljaa ulos jättäen Miian omiin mietteisiinsä ukkinsa kuvan äärelle. Ruusuntuoksuisen kirjekuoren hän kuitenkin jätti pöydälle, siitä voisi puhua vähän myöhemmin.

Tomáš laskeutui alas kadulle, vastapäisen talon ikkunassa retkotti kissa, joka oli väriltään kirjavankeltainen, sen korvat olivat suipot kuin ilveksellä. Se katseli Miian asuntoon päin, ja tavallaan Tomáš oli sille kateellinen. Hän pyyhki hiuksia silmiltään ja laskeutui mäkeä alas. Hän oli arvannut oikein, kadun toisessa päässä oli paikallinen pubi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114107/2-8-kirjavan-kissan-nakoalat/

Liikunnan iloja (Miia ja Tomáš osa 37)

Yöllä Miia näki unta, jossa ukki lasketteli telemark-tyylillä korkealta vuorenrinteeltä. Ukilla oli jalassaan kirjavat villasukat, mutta Miia ei tiennyt minkä väriset, sillä uni oli mustavalkoinen. Ukin hiukset olivat hyvin vaaleat, ihan niin kuin äidilläkin.

Miia heräsi, kun ovikello soi niin että seinät kaikuivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, ettei tuo ovikello ollut koskaan ennen hänen aikanaan soinut. Yöpaidan spagettiolkaimet valuivat alas, kasvot tuntuivat turvonneilta ja ne varmasti punoittivat. Miia veti ylleen löysän tummansinisen slipoverin ja toivoi sen peittävän valuvia olkaimia riittävästi.

Oven takana ei ollut ketään. Miia seisoi hämillään porraskäytävässä, kunnes kuului uusi kellon pärähdys. Hän tajusi, että summeri oli ulkona, portilla asti, ja hän juoksi paljain varpain pihan poikki. Kiviportaat kipristelivät jalkoja.

Portilla seisoi Tomáš.
- Portti on aina auki, sen kun tempaiset vaan, Miia sanoi.
Tomášin olemus muuttui noloksi. Hän seurasi puolijuoksua viipottavaa Miiaa pihan poikki, asunnolle.

- Meidänhän piti tavata vasta maanantaina, mikä päivä tänään on?
- En tiennytkään, että olet aamuäreä ihminen.
- Älä viitsi, Tomáš. Mitä kello edes on?
- Tulee puoli yksitoista.
- No just. Otatko kahvia?
- Kaakaota, kiitos.

Tomáš silitteli kevyesti Miian hiuksia, kun tämä kääntyi selin, kohti keittonurkkausta täyttääkseen vedenkeittimen.

- Oliko sinulla peräti asiaa?
- Älä nyt itse viitsi, Mia.

Tomáš vetäytyi kauammas, eikä Miia välittänyt sanoa hetkeen mitään. Tomáš istahti pöydän ääreen, ja kun Miia toi kaakaomukit pöytään, hän huomasi Tomášin pitelevän kädessään valokuvaa. Miia kumartui katsomaan, mitä se esitti, eikä hetkeen saanut henkeä kulkemaan.

- Tämä löytyi Marenka-tädin kirjeiden seasta, jostakin kuoresta. Kirjeessä ei kuvaa mainittu, mutta voihan olla, että se on sujautettu sattumalta juuri tuohon kuoreen, pois kuljeksimasta irtonaisena.

Miia kuuli Tomášin äänen kaikuvan tyhjistä seinistä, joita koristivat vain pari vuokraisännän maun mukaan valittua kehystettyä julistetta. Hän ei saanut sanotuksi mitään.

- Niin, ajattelin antaa tämän sinulle, siksi päätin tulla heti, ajattelin yllättää iloisesti, mutta ei tainnutkaan olla kovin hyvä idea...

Miia tuijotti tuijottamistaan kuvaa, joka esitti ukkia sukset ja, kirjavat sukat jalassa. Värejä ei tosin voinut tietää, sillä kuva oli mustavalkoinen. Taustalla siintelivät vanhanaikaiset hiihtorinteet.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114105/2-7-liikunnan-iloja/

Latokartanon piikalikka (Miia ja Tomáš osa 36)

Miia tunki Kafkan novellit taskuunsa ja lähti kävelemään. Frank ja vuokraisäntä katsoivat hänen peräänsä, kun hän avasi ja sulki portin robottimaisesti, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Ilma oli jo leuto, kesäinen. Lähistöllä oleva kenttä oli ensimmäistä kertaa täyttynyt jalkapallon pelaajista. Miia meni korkean verkkoaidan viereen, katseli ja kuunteli.

Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat hänen isovanhemmissaan, mummi oli "Latokartanon piikalikka", niin kuin äiti oli aina sanonut. Mummi oli lähtenyt sodan jälkeen Norjaan, puhtaasti seikkailunhalustaan. Ei maattoman miehen tyttärellä ollut paljon vaihtoehtoja, itse oli elämänsyrjään kiinni päästävä. Jalkapallon kuvat ja äänet sekoittuivat Miian omaan sisäiseen maailmaan, sekä tutkimukseen, jonka hän oli lukenut vähän ennen Suomesta lähtöään. Tutkimuksen mukaan nykysuomalaiset ovat tasapuolisesti maattomien ja maata omistavien esi-isien jälkeläisiä. Molemmat ryhmät menestyvät nykyään yhtä hyvin. Miia päätti, että tutkimus olisi hänenkin kohdallaan totta.

Yhtäkkiä soi puhelin taskussa.
- Mia, tavataanko maanantaina arkistossa? Minulla on vähän asiaa. Tai paljonkin.
- Niin minullakin, kai.

Ilma oli muuttunut jo asteen viielemmäksi, kun Miia käveli takaisin kotiin. Frank seisoi ulko-ovella ja väisti kohteliaasti, kun Miia tuli sisään.
- Minä jo melkein huolestuin, hän sanoi Miian selälle.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114099/2-2-latokartanon-piikalikka/

Lemmenviemää (Miia ja Tomáš osa 35)

Miia yritti saada Tomášin puheesta selvää, mutta ei erottanut yhtäkään sanaa toisistaan. Hänestä vaikutti siltä, että Tomáš oli vaihtanut äidinkieleensä, oliko se sitten tšekki vai slovakki, sitä ei Miia osannut tunnistaa. Pian Tomáš sai sen verran koottua itsensä, että sanoi haluavansa lopettaa puhelun. Tämä vähän harmitti Miiaa, mutta toisaalta hän ymmärsi. Hän olisi halunnut ehdottaa Tomášin luo tulemista, mutta ei kehdannut, toisaalta myöskään Matejn mahdollinen uudelleentapaaminen ei houkuttanut. Miten Matejsta saattoikin olla Miialla niin vastenmieliset muistot?

Sen sijaan Miia päätti olla kerrankin hetken yksin. Hän sulki tietokoneensa, otti villanutun ylleen ja Kafkan novellikokoelman kainaloon ja suuntasi vuokratalonsa puutarhaan. Fred, amerikkalainen naapuri ja Vietnamin-veteraani, joka vaikeni, istui siellä lukemassa The Prague Postia. Onneksi Fredkään ei ollut yhtään juttutuulella.

Miia avasi kirjan ja jäi tuijottamaan Kafkan tekstiä Shakaalista, mutta ajatukset olivat Tomášin Marenka-tädissä, "sairaanhoitajaihmisessä", kuten hän kuuli suomalaisten vanhusten sanovan.. Sairaanhoitajaihminen tarkoitti siis kunniallista kansalaista, joka "hoitaa asiansa", taas näitä lapsuudesta kuultuja sanontoja, joista piti ymmärtää jotakin. Miia ei ollut ihan varma, mitä asioidensa hoitaminen tarkkaan ottaen oli, mutta siitä hän oli taas täysin varma, että hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka hoitivat asiansa toivotulla ja edellytetyllä tavalla.

Jos Marenka-täti olisi ihan aina hoitanut asiansa niin kuin sairaanhoitajaihmisen pitäisi, ei Miiaakaan olisi nyt olemassa. Silti Miiasta oli jotenkin käsittämätöntä, että Marenka-tädin kaltainen ihminen oli antanut tunteidensa viedä komean norjalaisen edessä.

Samaa mietti tahollaan Tomáš, joka istui työpöytänsä ääressä. Hän kuuli Matejn hyräilyn keittiöstä Marenka-tädin kirjepinkkaa selaillessaan. Yhden kirjekuoren sisältä löytyi toinen kuori. Siihen oli kirjoitettu päälle "100 ruusunlehteä Slovakiasta H:lle. M." Tomáš avasi kuoren, ja hänen syliinsä leijaili pieniä, miltei mustia hiukkasia. Huoneeseen tulvahti kukkaistuoksu 80 vuoden takaa.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114096/2-1-lemmenviemaa/

Kiskojen viemä (Miia ja Tomáš osa 34)

Kerrankin äiti kuunteli Miiaa keskeyttämättä. Hän sai kuulla päämäärättömästä etsinnästä, johon Miian oli ajanut vain toivo siitä, että ukki löytyisi. Miia kertoi myös Tomášista ja siitä, miten asiat eivät heidän välillään ole nyt oikein mitenkään. Äiti tuntui ymmärtävän. Hän jopa ehdotti, että Miia tekisi tutkintonsa loppuun ja yrittäisi saada tästä etsimistyöstä graduaiheen.

- Miten sinä keksit lähteä Prahaan etsimään?
- Norjan sota-arkistossa oli epäselvä viittaus ukin äitiin: "mahdollisesti Tšekkoslovakian kansalainen".
- Miksi ukista sitten on tiedot Norjan sota-arkistossa?
- Koska hän osallistui vastarintaliikkeeseen ja joutui siitä keskitysleirille.
- Keskitysleirille Norjassa?
- Niin.
- Miksi et ole aiemmin kertonut tästä minulle?
- Yritinhän minä monet kerrat. Muistatko, kun yritin kertoa tästä silloin, kun muistelit, ettei ukki koskaan halunnut matkustaa junassa. Ehkä hän muisti kuljetuksen leirille ja yritti unohtaa.

Langan päähän tuli hiljaisuus.

Samaan aikaan toisaalla Tomáš hypisteli tohtori Rybářin papereita. Hän mietti, oliko hänen isoisänsä lähettänyt moniakin vankijuniin. Kuvamateriaalissa näkyi vain isoisä polttelemassa sikaria paikallisten natsijohtajien kanssa, monessa kuvassa oli itse Karl Frank, tai isoisä seuraamassa vaaleahiuksisia nuoria urheilemassa. Tomáš mietti, olisiko hän tummaverisenä kelvannut joukkoon. Samassa puhelin soi, soittaja oli Miia.

- Juttelin tuossa äidin kanssa Skypessa ja halusin vain kertoa sinullekin, että ukki joutui Norjassa leirille, ehkä siksi hän ei koskaan halunnut enää matkustaa junissa.
Tomáš ei saanut vastatuksi mitään.
- Niin, ajattelin vain, että sinunkin olisi tämä tärkeä tietää. Olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten, ukki oli vastarintaliikkeessä...

Miia kuuli langanpäästä vain tukahdutetun nyyhkytyksen.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114094/28-kiskojen-viema/

Styylilyyli (Miia ja Tomáš osa 33)

-Saanko minä kuitenkin mennä nyt kotiin vähäksi aikaa, Miia kysy.
- Totta kai, haluatko, että mennään samaa matkaa.
- Ei, kun minä haluaisin olla nyt hetken yksin.

Miia vilkaisi kävellessään nopeasti taakseen ja näki Tomášin katsovan kiinteästi hänen peräänsä. Hän mietti kansallisuuksien kirjoa, joita tässä tarinassa oli. Hänellä itsellään suomalaiset vanhemmat, mutta norjalais-slovakialainenisoisä, Tomášilla slovakialainen äiti ja tšekkiläinen isä. Lisäksi hänen tajuntaansa viilsi ajatus siitä, että tohtori Rybářista ei ollut puhuttu vielä mitään. Kuitenkin Tomáš oli ne pakannut pöydältä mukaansa ennen kivillä kohtaamista. Toisaalta asioita oli parempikin ehkä sulatella vain yksi kerrallaan. Hän päätti kävellä koko matkan, vaikka se olikin pitkä.

Tomáš katsoi samaan pisteeseen, vaikka Miia oli jo hävinnyt näkyvistä. Naapurissa asuva pitkätukkainen blondi käveli ohi korkokengissään ja hienossa vintage-kuosisessa hameessaan. Hän ei tiennyt tytöstä muuta kuin nimen ja että tämä oli töissä design-museossa. Joskus, ennen kevättä, siis ennen Miiaa, eli aivan eri maailmanajassa, oli niitä hetkiä, jotka piti täyttää jollakin. Design-tytöllä oli ollut aktiivinen rooli niissä tyhjälle seinälle tai ikkunasta avautuvalle taivaalle piirtyvissä kuvitelmissa. Nyt hän sanoi tytölle vain hajamielisesti, että "hei".

Kotona Miia avasi tietokoneensa. Äiti oli skypessa. Miia näpytteli nopeasti:
- Hei, ukki on tainnut löytyä!

http://leelia.vuodatus.net/

Outolemmen narinoita (Miia ja Tomáš osa 32)

Tomáš kaiveli repustaan kirjenipun. Ne oli sidottu yhteen valkoisella, oikeastaan harmaantuneella lettinauhalla ja Miia pystyi päättelemään, että rusetin oli solminut Tomáš. Miia tarttui kirjeisiin ja otti ensimmäisen kuoresta. Käsiala muistutti hyvin paljon suomalaista kaunokirjoitusta sadan vuoden takaa. "Saksalaisvaikutusta", huomasi Miia ajattelevansa. Hän ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta kuitenkin hän ymmärsi. Tässä oli puuttuva palanen, ratkaiseva sellainen.

- Marenka-täti oli vanhapiika, ja hän kertoo usein norjalaisista lääkäreistä näissä kirjeissään.
Miia tuijotti vanhaa kiinalaista postimerkkiä hämmentyneenä.
- Niin, he olivat Tiibetissä lähetyssaarnaajina.
Miian onnistui vain nyökätä ja kysyä pienen tauon jälkeen:
- Ja minun ukin kuva oli yhdessä näistä kirjekuorista?
- Ei, vaan Marenka-tädin valokuva-albumissa.
- Oliko Marenka-täti ja toinen näistä norjalaisista siis...
- Siltä se vähän näyttäisi, Mia.
- Me olemme siinä tapauksessa...
- Joitakin kaukaisia serkuksia.

Miia katsoi ukkiaan ja sitten Tomášia. Kasvojen kulmikas muoto ja voimakkaat kulmakarvat olivat molemmille yhteiset. Samassa hän ymmärsi, miksi hän ei ollut muistanut, ketä tuttua miestä Tomáš hiukan muistutti. Hän muistutti tietysti hiukan Mian äitiä.

- Meidän pitää vielä jatkaa juttua, Miia sanoi.
- Selvä se.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114086/282-outolemmen-narinoita/

Ja minua paleli ( Miia ja Tomáš osa 31)

He istuivat kulmakuppilan ainoassa ikkunapöydässä. Kalusteet ja muoviset pienet pöytäliinat olivat luultavasti sosialismin ajalta. Pöytäliinan kulmalla oli tuo molemmille niin tuttu valokuva. Tomáš järjesteli mukaan ottamiaan papereita ja Miia tuijotti tätä näkyä hämillään. Hermostuttuaan Tomáš alkoi puhua hieman kryptistä englantia, joten Miia arveli, ettei juuri nyt kannattaisi kysyä mitään. Miian hengitystä pisteli tupakanhaju, joka oli osa paikan ilmapiiriä, vaikkei kukaan juuri sillä hetkellä polttanutkaan.

Valokuvassa olevan miehen kasvot olivat ylösalaisin Miian nähden, mutta silti näytti, että ne nauraisivat hänelle. Ärsyttävää ja kiusallista. Muuta hän ei miehestä tiennyt, kuin että tämä oli hänen ukkinsa, äidin isä, jota äitikään ei ollut koskaan tavannut. Hän mietti Norjan kansallisarkistoa, jonka vähäiset dokumentit antoivat syyn uskoa, että Prahassa saattaisi ukista olla jotakin lisäinfoa. Sisällä hän kirosi typeryyttänsä, ettei ollut suunnitellut tiedonhakuja yhtään tarkemmin, vaikka toisaalta ymmärsi, ettei juuri ollut keinoja millä hakea.

Tomášille hän ei saanut näitä asioita sanottua, ei vieläkään, eikä hän ymmärtänyt siihen syytä. Hän vain jatkoi Tomášin seuraamista, kuinka tämä hypisteli ja oikoi papereita tottunein sormin. Tuplaespresso roiskui papereille, osittain myös valokuvalle, mutta Tomáš ei edes huomannut sitä. Miian kahvi jäähtyi kupissaan koskemattomana.

Viimein hän sai rikottua hiljaisuuden:
- Miksi sinä tulit näin pian takaisin Slovakiasta?
- Katto alkoi vuotaa.
- Mitä?
- Kerron joskus, siihen liittyy myös eno, jota en jaksa nyt ajatella. Sitä paitsi minua paleli.


http://leelia.vuodatus.net/blog/3114074#7234241

Kaksinkertainen tuplaespresso (Miia ja Tomáš osa 30)

Kylpyhuoneessa oli tumman- ja vaaleansiniraidallinen kylpytakki. Pestyään kätensä ja pyyhittyään kasvonsa Miia nuuhkaisi sitä. Se oli selvästi Tomášin. Hänen kätensä kylmäsivät hermostuksesta, sillä aikaa oli vähän - koko ajan hän oli kuulevinaan Matejn tömistelemässä porraskäytävässä. Eihän niitä tavaroita paljon ollut, villaneule ja kamera vain reppuun, mutta silti pakkaaminen vei aikaa.

Kameraa eteisen peilipöydältä nostaessaan Miia huomasi sormenjäljet näytössä. Hänen ei tarvinnut vaatia sormenjälkinäytettä, vaan arvasi, kuka kameran oli tutkinut.Toisaalta häntä puistatti huolesta, melkein pelosta, kun hän huomasi tohtori Rybářia koskevien papereiden puuttuvan Tomášin kirjoituspöydältä.

Hän hiipi hiljaa ulos asunnosta, sen eilisiltaisen ruuan tuoksun taakseen jättäminen teki hänet haikeaksi, olihan Matej kuitenkin ollut hauskaakin seuraa. Matej odottikin häntä ulko-ovella, yllättävän hiljaisena. Miia antoi hänen suudella poskeaan ja sitten hän lähti päättäväisin askelin metsikköä kohti.

Tomáš odotteli kiven luona. Jo kaukaa Miia näki, että Tomáš piteli kädessään jotakin, ja jokin hänessä aavisti, mikä se oli. Myöhemmin hän ei osannut selittää, kuinka hän sen oli aavistanut. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan, Tomáš vain ojensi Miialle mekaanisella kädenliikkeellä valokuvan. Miia säpsähti, mutta vain hyvin heikosti. He tuijottivat hymyilevää vaaleaa miestä vierekkäin.

- Kävelläänkö tuonne lähikadulle, siellä on vähän vaatimaton kahvila, mutta kelpaako?
- Taasko juodaan kaakaota, Miia kysyi?
- Ei, tällä kertaa tarvitsen tuplaespresson, että loppuu tämä käsien tärinä.

Halkeama keltaisessa kivessä (Miia ja Tomáš osa 29)

Tomáš ymmärsi, ettei hänen kiukkunsa laantuisi vähään aikaan, joten hän survoi paperit reppuunsa ja lähti ulos. Hänen tarkoituksensa oli kiertää paloportaiden ja varauloskäynnin kautta suoraan kadulle, jottei hänen tarvitsisi kohdata Miiaa ja Matejta. Kuitenkin rappukäytävän puolivälissä hän arvasi, että salaa livahtaminen ei onnistuisi, sillä hän tunnisti nuo kevyet askeleet.

Miia oli onnistunut lähtemään ylös vessahätään vedoten. Matej ei onneksi seurannut perässä. Kun hän kuuli askelten tulevan vastaan yläkerrasta, ei hän tiennyt, ollako helpottunut vai huolestunut. Hän tunnisti Tomášin nahkatakin tuoksun jo kaukaa ja jäi odottamaan.

- Tule, oli ainoa sana, jonka Tomáš sai suustaan.
- Minun on pakko mennä vessaan ensin, puhutaan sisällä.
- Ei, ensinnäkään en halua Matejta tähän ja toisekseen haluan näyttää yhden paikan tässä lähellä.
- Entäs avain?
- No sano Matejlle, että sinun pitää lähteä, pakkaa kamat ja palauta avain.
- Yritetään, mutta...
- Minä soitan sinulle vartin päästä, sano, että nyt tuli tärkeä puhelu. Sitten kierrät tuolta nurkalta talon taakse, sieltä lähtee polku pieneen metsikköön. Polun varressa on suuri kivi, kellertävä väriltään, minä odottelen siellä.

Mia nyökkäsi. Hän ryntäsi vessaan ja kiirehti sen jälkeen kokoamaan vähät tavaransa. Tomáš oli pian mietiskelykivensä luona,  ja hän hypisteli sen halkeillutta pintaa ajatuksiinsa vaipuneena. Miten tätä tapahtumien sumaa lähtisi purkamaan?

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114070/275-halkeama-keltaisessa-kivessa/