Lemmikit

Silja Hiidenheimo järkytti kirjallisuusyhteisöä kuolemalla yllättäen. Minullakin oli etäinen kontakti häneen. Hän oli silloin Tammella töissä kun trilleriäni Usko, toivo ja kuolema väännettiin julkaisukuntoon. Silja ei ollut kustannustoimittajani, mutta luki käsikirjoituksen ja kommentoi sitä. En kuitenkaan löytänyt yhteistä säveltä Tammen kanssa sen kummemmin. Elämäni ehkä vaivaanuttavimmat bileet olivat Tammella sinä syksynä, kun tuo kirja julkaistiin. Voi tietysti olla, että maaherran uuden vuoden vastaanotto vuonna 1994 oli ollut vielä vaivaannuttavampi. (Hassua kyllä, en edes muista kuka oli maaherrana)

Silja tuli mieleen siksi, että luin jonkin hänestä tehdyn muistojutun, jossa kerrottiin, että hän kohteli kirjoittajiaan kuin omia lapsiaan tms.

Vapaan kirjoittajakoulun kevälukukausi pyörähti käyntiin eilen Kirjan talolla ja huomasin, että minustakin on tullut eräänlainen kirjallisuusmamma. En ehkä ole ihan oikea äiti, mutta olen tällainen sijoitusäiti. Keräilen kaikenlaisia kirjoittajia helmoihini. Jotkut ovat pidempään ja jotkut käyvät vain kääntymässä. Keittelen opiskelijoille kahvia ja teetä ja kannan heille kylki vääränä keksejä ja suklaata, olen siis varsinainen kirjoittajaemonen.

Olen ihmetellyt miksi minussa on vuosien myötä herännyt tällaisia äidillisiä piirteitä. Minullahan ei ole lapsiakaan sen vuoksi, etten ole halunnut nähdä hoivaamisen vaivaa. (No on ehkä muitakin syitä, joita en tässä jaksa nostaa esiin, ehkä jokin toinen kerta)

Sitten tajusin, että ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole enää lemmikkieläimiä. Nuorempana purin hoivaviettiäni kissoihin ja koiraan. Minulla oli kanejakin joskus ja kanoja. Nyt kirjoittajakurssilaiset ovat minun lemmikkejäni. Ne ovat esim. koiraan verrattuna vaivattomia, mutta seuraa niistä on vähintään yhtä paljon.

Lemmikit