Ärinää

Ihan varoitukseksi kerron, että minusta on tullut kaamea konservatiivi. Jos meinaan joku kuvittelee, että olen vielä samanlainen lipilaari kuin se tyyppi, joka tässä blogissa kirjoitteli pari kolme vuotta sitten. Olen kääntänyt kelkkani kaiken suhteen, ettäs tiedätte. Vastustan kaikkea, mitä nykyään pidetään normaalina elämänmenona. En jaksa tarkemmin selittää, mutta näin on siitä huolimatta. Joka päivä, jos vahingossa katson telkkaria, ripottelen tuhkaa ylleni maailman typeryyden tähden.

No tämä tästä. Oikovedokset on nyt selvitetty. Sen lisäksi kirjoitin vaaditun ylimääräisen kohtauksen näytelmään, vieläpä kahdesti, koska ensimmäinen versio ei kelvannut ohjaajalle.  Sitten olen askarrellut apurahahakemusten kanssa. Muutama opintokirje odottaa minulta syvällistä analyysia ja vastausta. Ei täs muuta. 

Ärinää

Ylläri pylläri puun takaa

Tähän vaiheeseen en koskaan muista varautua etukäteen. Aina se tulee ikävänä yllätyksenä. Siis oikovedosten lukeminen. Mikä voisi olla tylsempää. Kaikki kankeudet pomppivat silmille. Voi hyvänen tähden, miksi olen taas kirjoittanut tällaisen kirjan. Enkö ikinä opi. Pieni mieli on taas täynnä tuskaisia kysymyksiä. 

Ylläri pylläri puun takaa

Täi tervassa täällä moi!

Junnaati ja junnaati junnaati junnaa. (lauletaan rullaati rullaati sävelmällä, jos huvittaa)

Yritän keskittyä romaanin kirjoittamiseen, mutta nyt tuli Tuntemattomien oikovedos, se pitäisi syynätä.

Muutakin ylimääräistä työtaakkaa on. Näytelmän ohjaaja tilasi uuden kohtauksen, tarvittaisiin yksi puhelu, kun Matleena soittaa isä Heikille. 

Kaiken lisäksi sekä näytelmä, että romaani tulevat ulos maaliskuussa. Pitäisi juhlia, mutta miten minä nyt molempia juhlin, pitää tehdä valinta, onko tämä nyt jokin Sofien valinta. 

Flunssakin koputtelee. Tänään kirjoittajatreffit ja huomenna Vapaan kirjoittajakoulun rohkeat prosaistit! 

Täi tervassa täällä moi!

Hybristä ja hysteriaa

Olen hankkinut itselleni työhuoneen. Aion helmikuusta lähtien teljetä itseni parina päivänä viikossa 14 neliön selliin, jossa ei ole nettiyhteyksiä.

Tiistaina tapaan ohjaajan, joka värkkää kirkkotrilogiastani esitystä Maneerin näyttämölle. Minun pitäisi kirjoittaa näytelmää varten yksi puhelinkeskustelu. Sanoin reteesti, että se on ihan kakunpala, mutta nyt alkaa tuntua, että ehkä sitäkin pitää silti hiukan miettiä.

Uuden romaanin kanssa junnaan juoksuhiekassa. Mitä enemmän ponnistelen, sitä syvemmälle vajoan. Minun ei pitänyt enää ikinä valittaa, mutta silti merkityksettömyyden tunteet vainoavat.

Paimion kirkkoherra soitti ja kysyi, tulisinko Torsti Lehtisen, Harri Raittiin ja hänen kanssaan toukokuussa keskustelemaan kirjailijan jumalakuvasta. Lupauduin, vaikka ajattelenkin, että se on äkkiä keskusteltu. Kirjailijan jumalakuvahan on kirjailija itse, vai eikö muka ole.

Hybristä ja hysteriaa

Uni ja analyysi

Näin unta, että vatsaani kipristeli. Tuli tarve ponnistaa. Levitin jalkani ja haarojeni välistä pusertui pieni möykky ja tipahti lattialle. Kun katsoin sitä, huomasin että se oli sikiö. En ollut tiennyt raskaudesta. Ajattelin, että ihan hyvä, kun tuli keskenmeno, olisin ollut liian vanha hoitamaan vauvaa, mutta hiukan harmi kuitenkin. Sikiö oli kivan näköinen pieni vauva, noin puhelinluurin kokoinen. Heitin sikiön roskapussiin, mutta se alkoikin äännellä. Kaivoin sen pussista ja aloin hoitaa. Pidin sitä puseron alla ja syötin äidinmaidonvastiketta. Tykkäsin vauvasta kovasti, mutta sitten minun piti lähteä matkalle ja jouduin jättämään vauvan vieraan hoitoon. Kuljeskelin maailmalla ja koko ajan kaipasin vauvaa, mutta tuntui, etten koskaan pääse kotiin sen luo.

Analyysi: Vauva kuvaa käsikirjoitustani. Luulin sen kuolleen ja menneen kesken, mutta se onkin hengissä, joskin vähän huonossa hapessa. Haluaisin viettää aikaa sen kanssa, mutta olen sotkenut elämäni niin, että joudun tekemään kaikkea muuta kuin hoitamaan käsikirjoitustani. Tänään meni koko päivä Porissa, viikonloppu menee perhedynamiikan parissa, maanantaina on hammaslääkäri, tiistaina näytelmäpalaveri, mikä on tavallaan kiinnostavaa, keskiviikkona kirjoittajatreffiporukan vuosijuhla. Ollaanko me nyt kokoonnuttu kolme vuotta? Ällistyttävä aika, voiko se olla totta. Torstaina on vapaa proosaryhmä Kirjan talolla. Nämä kaikki sinänsä mukavat hommelit vievät aikaa minun vauvaltani. Mietin mistä voin luopua, tuntuu, etten voi luopua mistään. Kauhea dilemma.

Uni ja analyysi

Miten saat ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa

tai joku vastaava opus kannattaisi kirjoittaa, jos haluaisi lyödä rahoiksi.

Jotenkin koen, että maailma on hajonnut jalkojeni alla jossain vaiheessa ja se on tapahtunut tässä ihan viime vuosien aikana. Esimerkiksi Emma-sarjani on ihan järkyttävän vanhanaikainen, vaikka se on ilmestynyt 2000-luvulla. Se oli kohtuullisen suosittukin aikanaan, mutta nyt koen kadottaneeni kontaktin tämän ajan ihmisiin. Olihan se kontakti Emmaakin kirjoittaessani ohut, mutta jonkinlaisella ohuella langalla olin kuitenkin kiinni ajan ilmiöissä.

Kuuntele sydämesi ääntä, tee mitä sydän sanoo, näinhän ihmisiä aina neuvotaan. Minä olen tehnyt niin ja mitä on tapahtunut. Olen lopettanut lehtien lukemisen, television katselun ja radion kuuntelun. Joitakin kirjoja luen, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. Käytän huomattavan paljon aikaa harrastuksiin, joista ei oikein voi ääneen puhua muuten kuin valikoidussa seurassa.

Kilpirauhasvaivoistani avauduttuani huomasin millaisella innostuksella ihmiset ottivat kantaa vaivoihini. Hyvinvointiala, kas se on päivän sana. Miten voisin kirjoittaa hyvinvointiromaanin? En tiedä, olen juuttunut Oriveden Lepraan.

Miten saat ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa

Lemmikit

Silja Hiidenheimo järkytti kirjallisuusyhteisöä kuolemalla yllättäen. Minullakin oli etäinen kontakti häneen. Hän oli silloin Tammella töissä kun trilleriäni Usko, toivo ja kuolema väännettiin julkaisukuntoon. Silja ei ollut kustannustoimittajani, mutta luki käsikirjoituksen ja kommentoi sitä. En kuitenkaan löytänyt yhteistä säveltä Tammen kanssa sen kummemmin. Elämäni ehkä vaivaanuttavimmat bileet olivat Tammella sinä syksynä, kun tuo kirja julkaistiin. Voi tietysti olla, että maaherran uuden vuoden vastaanotto vuonna 1994 oli ollut vielä vaivaannuttavampi. (Hassua kyllä, en edes muista kuka oli maaherrana)

Silja tuli mieleen siksi, että luin jonkin hänestä tehdyn muistojutun, jossa kerrottiin, että hän kohteli kirjoittajiaan kuin omia lapsiaan tms.

Vapaan kirjoittajakoulun kevälukukausi pyörähti käyntiin eilen Kirjan talolla ja huomasin, että minustakin on tullut eräänlainen kirjallisuusmamma. En ehkä ole ihan oikea äiti, mutta olen tällainen sijoitusäiti. Keräilen kaikenlaisia kirjoittajia helmoihini. Jotkut ovat pidempään ja jotkut käyvät vain kääntymässä. Keittelen opiskelijoille kahvia ja teetä ja kannan heille kylki vääränä keksejä ja suklaata, olen siis varsinainen kirjoittajaemonen.

Olen ihmetellyt miksi minussa on vuosien myötä herännyt tällaisia äidillisiä piirteitä. Minullahan ei ole lapsiakaan sen vuoksi, etten ole halunnut nähdä hoivaamisen vaivaa. (No on ehkä muitakin syitä, joita en tässä jaksa nostaa esiin, ehkä jokin toinen kerta)

Sitten tajusin, että ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole enää lemmikkieläimiä. Nuorempana purin hoivaviettiäni kissoihin ja koiraan. Minulla oli kanejakin joskus ja kanoja. Nyt kirjoittajakurssilaiset ovat minun lemmikkejäni. Ne ovat esim. koiraan verrattuna vaivattomia, mutta seuraa niistä on vähintään yhtä paljon.

Lemmikit

Viekää luutkin

Menin vuodenvaihteessa mukaan kirjallisuusterapeuttiseen kasvuryhmään. Siitä en voi kirjoittaa. Sananvapauttani rajoittaa herrasnaissopimus, jonka mukaan ryhmän asioita ei sovi levitellä ulkopuolisille. Mutta sen verran voin kertoa, että ensimmäisessä kokoontumisessa piti miettiä, mikä paikka olisin jos olisin jokin paikka.

Minulle kävi niin, että mieleeni nousi vääjäämättömästi Hemmingin pyhäinjäännösarkku, jota vähän pölyisen oloisena säilytetään Turun tuomiokirkossa. Ajattelin kyllä, että enhän minä mitenkään voi olla pyhiinjäännösarkku. Mutta en saanut sitä pois ajatuksistani, joten päätin tyytyä olemaan luuarkku Nyt kun olen asiaa pyöritellyt, olen syvällisesti samastunut tuohon esineeseen, joka hyljättynä seisoo tuomiokirkossa. Sehän on viraton jäänne. Juuri kukaan ei ymmärrä sen merkitystä. Sitä paitsi se on nyt tyhjäkin, koska Hemmingin luut ovat arkeologianlaitoksella tutkittavana.

Piti tähän etsiä kuva arkusta, mutta en nyt löytänytkään, joten postaan tähän Juho Kyntäjän kehittelemän Hemming-piiraan reseptin. Piiraassa on vain sellaisia aineksia, joita oli saatavilla 1300 luvun Turussa. Piirasta voi popsia ja ajatella askeettista turun piispa Hemminkiä, jonka luita arkeologian laitoksella nyt radiohiiliajoitetaan. Odotamme tuloksia.

Oho, taisi mennä vähän sivuun blogin missiosta tämä postaus. Se kertonee siitä, että työt ovat tyhjäkäyntivaiheessa jälleen.

Viekää luutkin

Tahtoisin takoa markkinarakoa

Tuo ajatus nousi mieleen, kun selasin taas kevään kaunokirjalistaa. Kaikkiaan 30 sota- ja jännitysromaania, mutta vain kahdeksan romanttista romaania, joista kaksi on Anni Polvan uusinpainoksia. Siis vain kuusi uutta romanssigenren kirjaa. Sanoisin valinnanvaraa olemattomaksi. Kyllä näillekin kirjoille olisi lukijakuntansa, mutta oma hypoteesini on, että heidät on unohdettu. Romanttinen rakkaus saattaa tietysti olla käytännöllisesti katsoen kuollut. Seksi on tappanut sen. Ja kylmä markkinatalous, joka on tehnyt meistä koneita.

Kuusi romanttista romaania. Se on häpeällistä! Miten palavasti tahtoisinkaan kirjoittaa järkyttävän romanttisen romaanin, sellaisen että Cecelia Ahernkin kalpenisi. Mutta kun minulla on nyt niin vakavat hommat tässä menossa, ettei millään irtoa.

Harmi! Tässä olisi markkinarako.

Tahtoisin takoa markkinarakoa

Runoilua

Haluaisin uppoutua seuraavaan romaaniin, mutta erilainen runoilu vie nyt aikaa ja voimia. Vuosi alkoi runoilemalla selvityksiä jo nautittujen apurahojen käytöstä sekä virittelemällä uusia hakemuksia. Nyt toimet jatkuvat takakansitaiteen parissa. Tällaista kaavailen, ampukaa alas jos huvittaa:

Onko syyllisyys viestikapula, joka luovutetaan aina seuraavalle sukupolvelle?

Tuuli palaa isänsä kuoleman jälkeen sukuhuvilalle miettimään tulevaisuutta. Vanhat kirjeet vievät hänet syvälle suvun vaiheisiin – vuoden 1918 sotaan ja Tammisaaren vankileirille.
Asioiden luonne on maailmassa tällainen. Mikä on tehty pimeässä, tulee päivänvaloon. Salassa kylvetty kasvaa ja kypsyy. Sitä ei voi pysäyttää, ei peruuttaa, ei taikoa olemattomaksi. 

**

Kursivoinnit ovat siis tekstilainauksia, niiden välissä lyhyt juoniselostus. Juonta tulee vähän enemmän liepeeseen, vissiin.

***

Runoilua

Tuntemattomat

Tämä kässäri tupsahti eilen sähköpostilaatikkoon ja sehän tiesi heti töitä. Oli tehtävä viimeiset korjaukset ennen kuin kirja menee taittajalle. Nyt elän neuroosivaihetta.

Kirjan juonen kannalta on olennaista, että Raakkel niminen nuori nainen viruu Tammisaaren vankileirillä kesän, kunnes loppukesällä, öiden pimetessä karkaa sieltä. Vangeilla tosiaan oli hyvät mahdollisuudet karata leiriltä, joten siinä kohden ei ole ongelmaa. Mutta Tammisaaren puoliviikkoraporttien mukaan siellä oli kesän aikana joitakin jaksoja, jolloin vankileirillä ei olisi ollut yhtään naista. Jo alkukesällä naisia alettiin keskittää muualle, mutta muutamia naisia piipahteli Tammisaaressakin pitkin kesää.

Paavolaisen Vankileirit Suomessa, joka on pääasiallinen lähteeni, ja oikeastaan alkusysäys koko kirjaan, piirtää vankileireistä sellaisen kuvan, että siellä on voinut tapahtua mitä tahansa. Asiat eivät ole olleet kenenkään hallinnassa. Kirjoituspöytien ääressä asioita pantiin luistamaan, esimerkiksi ruoka-annosten kalorimäärät olivat paperilla vähän toista kuin mitä ne olivat käytännön ruokajakelussa. Paavolainen mainitsee puoliviikkoraporttien summittaisuudesta. Joten minä ajattelin sen niin, että yksi ihminen saattoi siellä hyvinkin mennä läpi seulojen ja vähän kuin unohtua johonkin koloon. Joillakin leireillä lienee tapahtunut myös eräänlaisia identiteettivarkauksia, kun elävä vanki on tilaisuuden tullen ottanut kuolleelta tämän tuntolevyn ja pistänyt omansa tilalle. Oman romaanini kannalta oli jostain syystä välttämätöntä, että Raakkel pysyi Tammisaaressa.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, että olisiko se nyt ollut kauhea vahinko, jos olisin antanut siirtää hänet vaikka Santahaminaan. Olisi hän sieltäkin pystynyt haikailemaan, että menee puhumaan tohtorille. Mutta minua jotenkin kutkutti se, että he ovat samassa leirissä, siis tämä tohtori, ja Raakkel. Niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.

Nykyään tuntuu, että historiallisen romaanien pitäisi olla kaikilta osin ihan kuranttia historiankirjoitusta. Kirjailijoista on tullut historiantutkijoita, jotka perustavat fiktionsa lähdemateriaaliin. Jokainen nippeli pitää perustella dokumentilla, joka osoittaa, että näin se meni, uskokaa tai älkää. Perustan tämän mielikuvan lukemiini kirjailijahaastatteluihin. Tämä minun romaanini on siis toisenlainen. Siinä on taustalla oikeat lähteet, mutta olen päättänyt, että niissä on aukkoja. Koska niissä joka tapauksessa ON aukkoja. Minä vain päätin, että ne aukot ovat siellä, mitkä ovat käteviä minun kässärini kannalta. Olenko roisto?

Täällä kirjaa jo myydään.

Tuntemattomat

Sydämen raastoa

Kaveri vinkkasi tästä iranilaisesta dokumentista vuodelta 1962. Siinä ollaan leprasiirtolassa. Linkitän tänne vain lyhyen klipin, mutta jos joku haluaa katsoa koko dokumentin, niin sekin löytyy tuolta tuubista. En nyt tähän hätään keksi mitään muuta sanottavaa kuin että minä olin nelivuotias ja söin Mikonkadulla santaa niihin aikoihin kuin tämä dokumentti ilmestyi. 

Sydämen raastoa

Siperia on opettanut ja nyt otetaan taas neuvojakin vastaan

No juu, ehkä minä jo lipeän työpäiväkirjaperiaatteestani, mutta kevään kirjalista on julkaistu ainakin Keskisuomalaisessa. Koska olen aakkosissa alkupäässä, niin kirjani Tuntemattomat on listan alkupäässä, julkisuus on siis maksimaalista.

Joku jo ehdottikin, että kannattaa vinkata kulttuuritoimituksiin kirjan ilmestymisestä, koska julkisuus lisää kirjamyyntiä. Niinhän se varmaan lisää, mutta miten ihmeessä saisin jonkin kulttuuritoimituksen kiinnostumaan kirjastani. En käsitä, ei se ainakaan vinkkaamalla onnistu.

Viimeksi hiukan runsas vuosi sitten minulla oli onni päästä naistenlehden henkilöhaastatteluun. Sanoin etukäteen, että haluan sitten puhua kirjoittamisesta, kirjoista. Toimittaja sanoi, että toki voidaan niistäkin puhua, mutta tämän juttutyypin painopiste on henkilössä. Suostuin kuitenkin, koska eihän näitä pyyntöjä varsinaisesti satele. Toimittajaa kiinnosti, onko ollut vaikeita sairauksia, joista olisin loisteliaasti selvinnyt. No eipä ole. Onko ollut avioeroja, joiden seurauksena olisin löytänyt todellisen identiteettini maailmanmatkaajana tai sateenkaari-ihmisenä. No eipä ole. Mitä minä sitten olin pitkän elämäni aikana tehnyt sellaista mainittavaa, että kannattaa juttu kirjoittaa? Näitä kirjojahan minä. Ai niin, ne kirjat juu. Mutta kun ei tämä ollut sellainen juttu. Lopullisessa haastattelussa ei ollut sanaakaan kirjoistani. Mutta taisi siellä lopussa olla maininta, että olen ammatiltani kirjailija.

Aktiivibloggausvaiheesta muistan, että kirjablogit tarjosivat jonkin verran kirjajulkisuutta, mutta nyt minä olen sössinyt suhteeni niihinkin. Eräs sanoikin, ettei enää tee mieli arvostella minun kirjojani, kun minulta tulee heti noottia siitä arvostelusta. Pitäisi vain hiljaa ja kiitollisena niellä kaikki, niinhän se on.

Mutta jos joku nyt keksii jonkin hyvän jipon, niin vinkatkaa ihmeessä. Kirjablogisteillekin kirjaa  lähetetään, jos joku kuitenkin kiinnostuu. Yritän oppia nöyremmäksi palautteen vastaanottajaksi. Kyllä siperia on opettanut.

Siperia on opettanut ja nyt otetaan taas neuvojakin vastaan

Vyötiäisen sanoma

No ihan kiva, että Aikojen kuluessa I kirjassa oli kartta lepran alueen rakennusten sijainnista. Kirja tuli siis postissa toissapäivänä. Mutta sen ansioista minun piti taas muljata alkua, koska kartan mukaan ylihoitajan kämppä oli ihan tien vieressä ja minä olin ehtinyt jo kirjoittaa hänet kahlaamaan lumihangessa kohti kaukana pilkottavia valoja.

Vakavasti olen kysellyt itseltäni, että miksi teen tätä. Kannattaisi kirjoittaa jotain hauskempaa. Pitäisi tunnustaa tosiasiat. Ihmiset ovat kiinnostuneita rahasta, seksistä, pieruhuumorista, urheilusta. Vain pieni valikoituneiden joukko on kiinnostunut vähän fiksummista asioista ja he taas ovat sitten itse niin kultivoituneita, että minä en yllä heidän tasolleen.

Mutta nytkin minä haudon ahteriani tässä sohvassa. Minulla on läppäri sylissä ja sohvaan on muodostunut kuoppa siihen nurkkaan, jossa pääsääntöisesti elän. Joku voisi päätellä tästä vinkunasta, että olen jotenkin masentunut, mutta ehkä minä nyt vain kahden vuosikymmenen itsepetoksen (eka romaanini ilmestyi 20 vuotta sitten) olen kypsynyt katsomaan totuutta silmiin.

Vielä tuosta ideasta, että Jumala on yksityiskohdissa. Spitaalia ei tavata tässä luomakunnassa muualla kuin ihmisessä ja yhdeksänvöisessä vyötiäisessä. Repikää tuosta.

Vyötiäisen sanoma