Salli Kari: Vedestä
ja surusta
Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?
Salli Karin esikoisromaanissa Vedestä ja surusta Islannin lämpimien
lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten
elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.
On luovuttava
paljosta tehdäkseen tilaa tälle elämälle, jossa kuolema on läsnä.
”Kuinka kauas on lähdettävä päästäkseen itsestään etäälle?” pohtii Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala) minäkertoja. Hän pakenee suruaan pikkuruiseen Laugarvatnen kylään Islannin syrjäiseen kolkkaan. Hälventäisikö parin kuukauden mittainen residenssiaika hatarassa mökissä muistot menneestä?
Islannin jylhä, ankara luonto tuntuu tulijasta vieraalta,
luotaantyöntävältä. Eikä matkalaisen mieli etäisyydestä piittaa vaan ajatukset
tapailevat alinomaa mennyttä ja koettua. Ja
suru, kuinka siihen saattaa hukkua, niin syvää se on, samoin kaipaus ja ikävä,
niiden äkkisyvät pyörteet.
Kertojan itsestään selvältä tuntunut elämä päättyi 27-vuotiaana,
rokkitähdille kohtalokkaassa iässä. Rintasyöpä. Pahanlaatuinen. Diagnoosista
alkaa työläs luopumisen ja toipumisen aika.
Lehdistötilaisuudessa Salli Kari kertoi kaivanneensa
toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie
lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen
elämään.
Kadulle
astuessani tunnen ohimoilla tuulen. Esille pääsee jokin kaukainen kehomuisto,
hiuksissa piilotellut, olen viimeksi tuntenut saman pienenä lapsena,
sylivauvana kenties kesän puhallellessa päälakeen.
Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan
kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa
pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää
varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.
Tekee mieli lukea näitä säkeitä yhä uudelleen, nähdä ne
sielun silmillä. Kirjan turkoosina kupliva sisäkansi ja väljä, ajatuksille
aikaa ja tilaa antava taitto saivat aplodeja niin ystävältäni kuin minulta.
Salli Kari on teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti. Kuva: Hannele Salminen |
Jos kirkkaudella
olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen
ja käärii säkenöivään huntuun.
Vesi kaikissa olomuodoissaan lipuu näyttämölle, esiintyy
lukemattomissa rooleissaan: kesytettynä uimalassa, geysirin poreilussa, lämpimän
lähteen höyryssä, piiskaavassa sateessa, poskia pitkin vierivissä surun
sävelissä.
Kunpa osaisin
ottaa oppia vedestä täällä, millaista on olla yhtä aikaa tyyni lampi, kirpeänä
liplattava puro, ryntäävä putous, notkeasti sopeutuva virta.
Toisenlaiset kehon muistot, vastakuvat veden syleilylle,
nousevat kertoja mieleen kuin mutaisen lammen huokaukset. Korppiko ne kuljetti
nokassaan? Kehoon on piirretty tussiviivat, joita kirurgien veitset pian
noudattavat. Ne viiltävät railon aikaan ennen ja nyt.
Aika on suhteellinen käsite, ihmisen aika ei sitä riitä
mittaamaan. On aikoja aikojen sisällä. Valtamerten ikiaika, sydämenlyönnin
hetki, jatkoaika auenneen railon jälkeen. Miten elää kuolemantietoisuuden
kanssa? Voisiko se olla myös voimavara?
Nämä mietteet särkevät tiimalasin. Sen sisälle vangittu
aika pakenee, pöllyää kuin tulivuoren musta tuhka geysirin valkeaan höyryyn ja
katoaa. Mennessään huikkaa: tämä hetki teillä on, muusta ei ole takuita.
Siri
Hustvedt kirjoitti esseekokoelmassaan Elää,
ajatella, katsoa kehollisesta tietämisestä:
”Totuus tiedostamattomista prosesseista on se, että kirja
voi tietää enemmän kuin kirjoittaja, se on tietämistä joka tulee usein
ruumiista, kohoaa jostakin oman itsen esiverbaalis-rytmisestä liikkeen
kohdasta.”
Juuri tämän Salli Karin hieno esikoisteos Vedestä ja surusta tekee, se on enemmän
kuin sanojensa summa. Herkkyydessään vahva teos saa minut odottamaan innolla jatkoa.
Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s. https://www.siltalapublishing.fi/