Clarice Lispector: Elämän henkäys

 Fragmentit vievät kohti olemisen syvintä salaisuutta

Kautta koko laajan tuotantonsa moderni klassikko Clarice Lispector halusi päästä elämän intiimiin ytimeen, minne sanat eivät yllä. Omintakeisella tyylillään hän kuitenkin – sanoja käyttämällä – tavoittaa välähdyksen sielun mysteeristä postuumissa teoksessaan Elämän henkäys.

Jokaisessa sanassa sykkii sydän. Kirjoittaminen on elämän intiimin totuuden rankkaa etsintää.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Hän jatkaa näiden aiheiden käsittelyä Teoksen klassikkokirjoja julkaisevan Baabel-sarjan romaanissa Elämän henkäys. Nyt Lispector kirjoittaa sielu vereslihalla ja altistaa itsensä ”uudenlaiselle fiktiolle”. Ruumis on sieluni varjo. Tämä kirja on minun varjoni, toteaa teoksen kertoja, Kirjailija. Hän on mies, joka itsekin kirjoittaa romaania ja päiväkirjaa.

Kirjailija haluaa luoda henkilöhahmon, jotta hän tämän kanssa käymänsä vuoropuhelun myötä ymmärtäisi paremmin itseään, kävisi näin dialogia itsensä kanssa. Niinpä Kirjailija puhaltaa elämän hengen romaanihenkilöönsä, nuoreen naiseen Ângela Praliiniin, joka myös kirjoittaa.

Elämän henkäys muodostuu pääosin näiden kahden käymän ”vuoropuhelun” kautta. Tosin varsinaisesta dialogista ei ole kyse, sillä kumpikaan ei juuri kuuntele toista tai vastaa tämän kysymyksiin ja sanomisiin vaan kertoo sen sijaan omista ailahtelevista mielenliikkeistään ja ajatuksistaan.

Kirjailija on luonteeltaan vakaa ja pohdiskeleva, Ângela puolestaan lepattava ja tunteidensa armolla. Ângelassa ei tunnu olevan hienostuneisuutta. Hän on minusta vähän skandalöösi. Koska on vapaampi kuin minä, analysoi Kirjailija.

Yhdessä Ângelasta ja Kirjailijasta syntyy Lispector, hänen äänensä ja ristiriitaiset ajatuksensa. Kirjailijan sanat kuulostavat aivan Lispectorilta: Tähän on kirjoitettu, minusta ja Ângelasta, revityn sielun rippeet, ne ovat rinnakkaisleikkauksia todellisuudesta joka pakenee minua jatkuvasti.

Lukuisia Clarice Lispectorin teoksia hienosti suomentaneen Tarja Härkösen mielestä ”Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa”. Kirjailija on samaa mieltä: Kirja tapahtuu minulle, minusta minulle.

Clarice Lispector voitti useita merkittäviä
 kirjallisuuspalkintoja.

Kirjoittaminen oli Lispectorille elinehto, pakko, sillä näin hän pääsi lähemmäs ”maailmaa, joka on sisälläni”. Hän etsi ”oikeita sanoja” sanojen takaa, joilla voisi ilmaista ”sitä jotain”, maailmankaikkeuden pyhää pyhyyttä, jolle ei ole sanoja. Teen kaiken mahdollisen kirjoittaakseni sattumalta. Haluan että lause tapahtuu. En osaa ilmaista itseäni sanoin. Se mitä tunnen ei ole ilmaistavissa sanoin.

Lispectorin kirjat ovat seikkailu ihmisenä olemisen ytimeen. Tuntuu kuin hän samalla matkalla haluaisi ottaa haltuunsa koko universumin sen alkuräjähdyksestä pienimmän kvanttihiukkasen värähtelyyn. Esineet ovat tiivistynyttä, värähtelevää energiaa.  Sanakin on esine – eteerinen esine jonka minä nappaan ilmasta suullani kun puhun.

Elämisen henkäys koostuu fragmenteista, sirpaleista ja välähdyksistä. Teokseen on heittäydyttävä tunteella ja sen ”ymmärtäminen” on hylättävä, sillä se on ymmärtämisen tuolla puolen. On pyrittävä samaan kuin Ângela, joka haluaa ymmärtää yli ymmärryksen … ymmärtää ymmärtämistä itseään.

Kaiken tämän perusteella voisi luulla, että Elämän henkäys on vaikeaselkoista luettavaa. Lispector toteaa itsekin: Tiedän, että tämä kirja ei ole helppo, mutta jatkaa: vaikka onkin helppo niille, jotka uskovat mysteeriin.

Jos kirja paikka paikoin ei ole helppo lukijalle, voi vain kuvitella, millainen haaste se on kääntäjälle. Hänen on omaksuttava Lispectorin mielenmaisema, heittäydyttävä hänen laillaan tekstiin, joka tuntuu kuljettavan itse itseään. Tarja Härkönen tavoittaa Claricen ”elämän soinnin” oivallisesti.

Elämän henkäyksessä ei ole juonta eikä varsinaista tarinaa, ne löytyvät pinnan alta ja rivien väleistä. Lauseet, ”joiden keskinäinen yhteys on näennäisesti huteraa”, ovat niin merkityksistä tiiviitä, että tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa, sen sisältöä ja ulottuvuuksia. Ilmankos: Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Kirjoittaminen oli Lispectorille seikkailu: En koskaan tiedä mitä minulle tapahtuu sanojen muodossa. Olen kiinnostunut kirjoittamisestani vain silloin kun se mitä kirjoitan yllättää minut. Todellisuus ei hänelle riittänyt, se oli vain valveunta, jonka takana piili se ”jokin”. Pärjään ilman todellisuutta koska voin saada kaiken ajatuksen kautta.

Sirpa Särkijärven maalaus Transcription 85

Kuoleman läsnäolo tuntuu tekstissä yhä voimakkaampana Elämän henkäyksen lähestyessä kohti loppuaan. Onkohan niin että kuoleman jälkeen alkaa suuri abstraktio? Suomentajan kiinnostavissa jälkisanoissa tähän löytyy syy: Lispector oli kuullut sairastavansa munasarjasyöpää alkaessaan kirjoittaa teostaan.

Musiikki soi teoksen lehdillä: spiraalina nouseva klarinetti, tumma sello. Silti ”kauneinta musiikkia maailmassa on tähtien välinen hiljaisuus”. Lispector kirjoittaa lähes runoproosaa: 

Myös huilun äänessä on suuri hiljaisuus: se avaa mustan hiljaisuuden ontot tilat koko laajuudessaan aikojen loppuun asti.

Lispector työsti Elämän henkäystä samaan aikaan kuin viimeistä hänen elinaikanaan julkaistua teosta Tähden hetki.  Sen päättyessä soi musiikki, silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.

Clarice Lispector: Elämän henkäys (Um Sopro de Vida).

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen. Teos. 2022. 182 s.

Sirpa Särkijärvi käsittelee näyttelyssään Everloving identiteettiin ja ajatteluun liittyviä teemoja Galleria AMA:ssa 30.10. saakka.