Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Arjen draamaa elävästi

Annamari Marttinen kertoo meistä ja nykyisestä elämänmenosta niin aidosti ja tarkkanäköisesti, että lukijasta tuntuu kuin olisi itse keskellä kolmiodraaman vinhasti pyörivää rulettia.

Nelikymppisellä Senjalla on tasokas vaateliike leikkipuiston kupeessa. Siellä peuhaavien lasten näkeminen itkettää, sillä tuohon maailmaan hänellä ei ole pääsyä. Kalliit hedelmöityshoidotkaan eivät ole auttaneet Senjaa ja hänen avopuolisoaan Samia saamaan heidän kipeästi kaipaamaansa lasta.

Tästä asetelmasta Annamari Marttinen punoo romaanissaan Elämä jota en odottanut (Tammi) tiheätunnelmaista arjen draamaa. Taitonsa hän osoitti jo edellisessä teoksessaan Häiriömerkintä, joka kuvasi kahden asunnon loukussa kärvistelevän sinkkunaisen ahdinkoa ja ahdistusta.

Pakkomielteeksi muuttunut lapsensaanti tuhoaa lopulta Senjan ja Samin suhteen ja rakkauden. Rakastelusta on tullut siittämistä, joka sekin lopahtaa, kun Sami muuttaa yhteisen rivitaloasunnon vierashuoneeseen ja lopulta omaan keskustakaksioon.

Eipä aikaakaan kun Sami on jo tarjolla Tinderin tiskillä. Sieltä löytyy kymmenisen vuotta nuorempi Noora, jonka kanssa yhteiselo alkaa vauhdikkaasti, kun tämä saa häädön asunnostaan ja muuttaa saman tien Samin luo.

Tällaisessa turbulenssissa tunteet eivät tahdo pysyä mukana. Marttinen kuvaa psykologisen tarkkanäköisesti kolmikon jäsenten tunnelmia ja tuntemuksia. Miten nopeasti rakkaus voi siirtyä toiseen? Miten tuntemattomaksi kumppani voikaan erossa muuttua? Tunteiden myllerryksessä häpeä, katumus, mustasukkaisuus ja sääli vuorottelevat.

Entä rakkaus, joka pyörii niin huulilla kuin mielessä? Rakastanko häntä todella, entä rakastaako hän minua? Tähän kysymykseen vastasi kruununprinssi Charles monimielisesti kihlattunsa Diana vierellään: ”Love, whatever that means”. Ongelmat ovat samat niin kruunupäillä kuin meillä maatiaisillakin.

Annamari Marttinen on saanut 
lukiolaisten myöntämän Nuori
Aleksis -palkinnon romaanistaan
Korsetti. Kuva: Jarno Saarimies

Kaikkitietävä kertoja tarkastelee tilanteiden kehkeytymistä vuoron perään kolmikon kunkin jäsenen silmin. Näin kokonaiskuvasta tulee lukijalle monimielisempi ja runsaampi. Kun Noora ja Sami rakastelevat, tältä Samista tuntuu:

Sami tuki kämmenensä patjaan ja työnsi puutteensa ja kaipuunsa koko voimalla, jokainen työntö oli kuin hän olisi hakannut Senjaa, työntänyt ja töninyt kovakouraisesti pois.

Pakkaa sekoittaa vielä yllätysraskaus. Se, mitä Senja niin palavasti toivoi, saa alkunsa väärässä kohdussa. Nooraa ei lapsiarki vähääkään kiinnosta, sillä hän haluaa vielä viettää kuherrusaikaa Samin kanssa. Abortti kummittelee mielessä.

Marttisen kurkistusreikä keskiluokkaiseen elämänmenoon paljastaa, miten huteralle pohjalle ihmissuhteet lopultakin rakentuvat. Ero ja sitä seurannut uusi parisuhde purkavat ystävyys- ja sukulaissuhteiden verkostoa, jonka tilalle on punottava uusi. Samalla moniin kysymyksiin on löydettävä vastaus.  Kumman puolella sinä erossa olet? Voinko tavata eksääsi vielä?

Marttisen terävä katse ei jätä kiveä kääntämättä inhimillisten tunteiden rämeikössä. Hän lataa niiden kirjon romaaninsa sivuille niin tunnistettavasti, etten voi olla toistelematta: niin totta, tuolta minustakin tuntui samassa tilanteessa. Elämä jota en odottanut tuo lohtua osoittaessaan, ettet ole yksin vastoinkäymistesi kanssa, eivätkä tunteesi ole ”vääriä”.

Jätetyksi tuleminen satuttaa. Mutta Marttinen porautuu syvemmälle kipupisteisiin: Toivon, että tapaat jonkun -virkkeen sanominen samalla kun toinen jalka on ulkona ovesta, on lyödyn lyömistä. Sanojen ja niiden sisältämän toiveen kuuleminen sinetöi arvottomuuden, yksin jätetyksi tulemisen, mitättömyyden ja tyhmyyden tunteet.

Marttinen lomittaa kolmiodraaman kulloisenkin jäsenen ajatukset ja muistot parhaillaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Näin hän luo tunnelman, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Lukija kokee olevansa tilanteessa mukana kärpäsenä katossa. Hänen tekisi mieli puuttua keskusteluun silloin, kun joutuu todistamaan valheita, joita osapuolet suustaan päästävät.

Erica Nyholmin valokuva Äiti ja tytär kotona.
Ottamassani kuvassa heijastukset puuttuivat peliin.

Tätä kuitenkin kutsutaan elämäksi, ja tällaisia me vajavaiset ihmiset niin hyvässä kuin pahassa olemme. Marttinen ymmärtää ihmisiään, ei tuomitse heitä. Ruletti saa lisää kierroksia, kun Senjalle valkenee, että lapsen voi saada / tehdä muutoinkin kuin luonnonmenetelmällä.

Hänen mielessään vilahtavat adoptio ja ne kolme jäljellä olevaa pakastettua alkiota lapsettomuusklinikalla… Taitaa kuitenkin olla niin, että luonto vetää lopulta pisimmän korren. Kuten teoksen nimikin toteaa, elämää ei voi ennustaa, se yllättää aina.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi, 2023. 286 s.

Erica Nyholmin näyttely OHO Galleryssa 21.6. saakka.