Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit.

 

 

 

 

Voiko erinomaista vielä jotenkin parantaa? Seth Grahame-Smith tarttui kustannustoimittajan haasteeseen ja lisäili Ylpeyteen ja ennakkoluuloon vielä zombit ja reippaasti vauhdikasta wuxia-meininkiä. Tuloksena on alkuperäistä tarinaa kunnioittava, virtaviivainen vaihtoehtohistoriallinen seikkailuromaani, joka kulkee sutjakkaasti ja viihdyttää niin kevyillä vitseillä kuin kauhullakin. Ei siis paranneltu, vaan epäsovinnaisesti uutta luova laitos.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin harvoille täysin tuntematon klassikko, mutta lyhyt juonikuvaus sallittakoon.  Sarkastisella herra ja höpsäkkäällä rouva Bennetillä on viisi tytärtä, jotka tulee 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen toimittaa hyviin (ja riittävän varakkaisiin) naimisiin. Paikkakunnalle muuttaa varakas nuori herra, joka ihastuu vanhimpaan sisareen, mutta romanssissa on mutkana matkassa hänen ystävänsä, joka epäilee Bennetien motiiveja ja soveltuvuutta ystävänsä sukulaisiksi. Samalla hän itse pähkäilee suhdettaan toiseksi vanhimpaan sisarukseen, joka on ihastuvinaan rykmentin mukana Merytonin kaupunkiin ilmestyvään solttupoikaan, joka sitten aiheuttaa kaikenlaista kohkaamista, ennen kuin Bennetin perheen naima-asiat selkiytyvät jollekin tolalle. Kirja onnistuu olemaan sekä erittäin hauska että ironisen yhteiskuntakriittinen.

Tähän perusasetelmaan Grahame-Smith on lisännyt zombit ja kung fun. Yllättävä yhdistelmä toimii. Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Schildts 2010, engl. alkup. suom. Virpi Vainikainen) on kehittänyt zombien esiinmarssille taustatarinan, jonka yksityiskohtia tulee esiin muun tarinan lomassa pikkuhiljaa. Niinpä varsinaisten juonien tai nokkelan dialogin seuraaminen ei häiriinny. Puhutaan “oudosta taudista”, jota alkoi ilmetä Englannissa noin 55 vuotta sitten. Varsinaisen taudinkuvan kehittymistä päästään seuraamaan Lizzyn ystävän Charlotten kohtalon kautta. Zombiuhkaa vastaan taisteleminen on vaikuuttanut myös yhteiskuntaan: naimattomien naisten asema on huomattavan erilainen kuin alkuperäisessä ja mahdollistaa vahvan naissankaruuden.

Bennetin sisarukset ovatkin isänsä kannustuksella kouluttautuneet zombintappajiksi orientaalisten mestarien luona Kiinassa (suomennoksen valinta itämaisuuteen viitatessa on Orientti/orientaali). Myös sisarusten romansseissa sekä heidän tuttavuuksissaan näkyy johdonmukaisesti zombiuhkan vaikutus. Ihmisiä arvostellaan heidän tappokykyjensä mukaan vähintään yhtä usein kuin muiden ominaisuuksiensa. Asenne tappamiseen, kuolemaan ja kunniaan näkyy shokeeraavankin graafisesti niin taistelukohtauksissa kuin Lizzyn ajatuksissakin:

Hän oli tuhonnut maailman jaloimman ja lempeimmän sydämen toiveet onneen, ja siitä syystä Elizabeth päätti nyt poimia herra Darcyn sydämen käteensä vielä sykkivänä ennen Kentistä lähtöään. (s. 148)

Grahame-Smith on onnistunut jättämään alkuperäisestä jäljelle kaiken oleellisen ja rakastetun, lisäämään omat elementtinsä mukaan lähes saumattomasti. Lopputuloksena on dramaattinen ja verevä tapakomedia, joka vapauttaa naispäähenkilöt villiin menoon, alkuperäistä kunnioittaen.

***

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Suom. Virpi Vainikainen

Kansi: Doogie Horner

Schildts 2010

Alkup. Pride and Prejudice and Zombies

Quirk Productions, Inc. 2009

***

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsimaria ja Katri.

Kesäodysseia: Soon täällä!

© Taika. James Joyce: Ulysses. Kansi: Jukka Aalto.

Jipii ja jänisräikkä!

Se on täällä. James Joycen Ulysses. Ensivaikutelma: kansi tyylikäs, hillitty, tanniininen. Painoarvo: huomattava, ranteet koetuksella. Selkämys: n. 7 cm, paksuin kirja, jonka omistan. En oikeasti voi uskoa, että olen näin innostunut kirjasta, jonka tiedän kokemuksesta aivan kauheaksi niin monella eri tavalla. Tuhoaa mielessä ja kropassa, mahtavaa!

© Taika. Juhannuslukemisto.

Painoarvonsa takia Ulysses ei pääse mökille juhannusta viettämään. Jotain luettavaa ajattelin kuitenkin mukaani ottaa. Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja on lainassa leikkistuttavalta, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit kirjastosta ja Johanna Sinisalon Möbiuksen maalla on tarkoitus viihdyttää paitsi itseä, myös kaksivuotista, joka tykkää mennä "MIAUUUUUUU!"aina kun mainitaan kissa.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

© Taika. Amor Towles: Seuraelämän säännöt.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia - kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu "Pää poikki!" (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut - 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen...

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh'ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Taika. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.
Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon - kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä - toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia - ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Kirjaläppää: Lukija adaptaatioiden uhrina

Luin tässä yhden lemppari-Christieistäni, teoksen, joka on suomennetulta nimeltään Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus, joka on kolmas neljästä Tommy ja Tuppence -kirjasta. Tässä kirjassa jo keski-ikäistynyt ja sopivasti harmaantunut aviopari ratkoo Tommyn Ada-tädin kuolinpesästä löytyneen taulun osoittamaa mysteeriä, joka vie Tuppencen nuuskimaan totuutta esille syvältä englantilaisen maaseudun tuppukylistä omalaatuisine maaseutuihmisineen ja taiteilijoineen, pittoreskin kummitustalon ja täyteläisten kyläjuorujen kera. Parhautta!

Siihen perään katsoin sitten ITV:n vuoden 2006 version samasta stoorista. Jossa Tuppence oli yllättäen muuttunut keski-ikäiseksi puoliavuttomaksi tarinan edessä voimautuvaksi alkoholisoituneeksi kotirouvaksi. Ja jutun ratkoi neiti Marple. Ei taiteilijaa silmänkantamattomissa, mutta jenkkiläisiä solttupoikia, satunnainen romanssi ja Tommy pöyhistelemässä tiedustelupalvelu-urallaan. Sekä etenkin neiti Marple. Tarina kulki nätisti ja näin, mutta alkuperäisestä oli jäljellä puolikas idea ja parin henkilöhahmon rippeet.


Nyt haluaisin kirjoittaa arvostelun alkuperäisestä kirjasta, mutta tv-adaptaatio sotkee muistikuviani niin, että pitäisi lukea kirja uudelleen. Epistä. Vaikka toisaalta mieleni tekisi ihan vaikka vaan jokaisen eroavaisuuden listatakseni, en nyt ehkä kuitenkaan niin innostunut Christie-fani ole.

Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ikinä, kun audiovisuaalinen viihde sotkee kirjamuistoni. Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama  Järki ja tunteet uudisti Jane Austenin alkuperäistä mm. lisäämällä Dashwoodin perheeseen yhden ylimääräisen uudenlaisen tyttären, mikä toimi elokuvaversiossa varsin erinomaisesti. Niin erinomaisesti, että kirjan uudelleen lukiessani aloin oikein kaipaamaan sitä skidiä. (MUOKS: siis alkuperäisessäkin on kolmas, nuorempi tytär kyllä, mutta hän on luonteeltaan Mariannen kaksoisolento ja hänen roolinsa on puhua ohi suunsa rva Jenningsin päivällisillä.)


Tällä vuosituhannella muutkin ovat selvästi jääneet kaipaamaan jotain lisää Austeneihinsa. Seth Graham-Smithin Pride and Prejudice and Zombies (suom. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Schildts 2010) ja Ben H. Wintersin Sense and Sensibility and Sea Monsters (suom. Järki ja tunteet ja merihirviöt, Schildts 2011) laittoivat lisukkeita vähän Thompsonia villimmin. Molemmista löytyy arvio Kirjamielellä -blogista, täällä zombit ja täällä merihirviöt. Nämä mashup-romaaniit eivät kuitenkaan lainkaan sekaannu mielikuvissani alkuperäisen stoorin kanssa...

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

© Taika. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert's Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa - pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa - joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos... Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

Kirjaläppää: Huutava vääryys

Tuoreen uutisen mukaan tällä (viime?) viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950. Siis koko vuonna 1950. Tämä herättää lukijaihmisessä monia ajatuksia:

1. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja vuorokaudessa on silti edelleen noin 24 tuntia, viikossa 7 päivää. Huutava vääryys. Huutava.

2. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, enkä ole tähän mennessä onnistunut selvittämään, mitkä kaikki vuoden 1950 kirjat ovat lukemisen arvoisia. Miten ihmeessä selvitän, mitkä kaikki tällä viikolla julkaistut haluaisin lukea?

3. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja niistä suuri osa julkaistiin ainoastaan e-kirjoina. Pitäisköhän sitä nyt ruveta ajattelemaan sivistystään, ranteitaan, tai edes sade- ja ikimetsiä, ja alkaa muuttaa mieltään sähköisten lukulaitteiden suhteen?

Muita ajatuksia?

Terry Pratchett: Posti kulkee

Terry Pratchett: Posti kulkee.

Terry Pratchettin Kiekkomaailman uusin suomennettu otus opus, Posti kulkee, on ylistyslaulu  nörteille, luoville ratkaisuille ja tilanteisiin heittäytymiselle. Tämän hupifantasiaromaanin suomenkielinen nimi kuvaa kirjan pääteemaa, joka liittyy kirjaimellisesti viestien kuljettamiseen paikasta toiseen. Alkuperäiskielinen nimi Going Postal liittyy kirjan lähes vimmaiseen intoon suomia suur- tai monopoliyhtiöiden markkinaetiikkaa ja työntekijöiden alati surkeutuvia työoloja.  Posti kulkee oli ehdolla sekä Nebulan että Locuksen saajaksi ilmestymisvuonnaan 2004.


Posti kulkee -teoksen (Karisto 2012, suom. Mika Kivimäki alkup. englanninkielisestä teoksesta Going Postal) sankari on Tahmee von Lipwig, huijari-puijari, jonka Lordi Vetinari pelastaa hirsipuusta ihan vaan istuttaakseen hänen Ankh-Morporkin lähes kuolleen postitoimiston johtoon. Lordi Vetinari on nimittäin kyllästynyt tapaan, jolla postitoimiston syrjäyttänyttä nykyaikaista ja nopeaa viestintävälineistöä, semaforitorneja hallitseva yhtiö (ja etenkin sen johtokunta) riistää niin asiakkaitaan kuin työntekijöitään maksimoidakseen voitot.

Posti kulkee on Pratchettille tyypillisesti hyvin päähenkilövetoinen tarina, joka repii huumoria pääteemoistaan päähenkilön toimien avulla ja ohella. Ankh-Morporkin uusin päähenkilö Tahmee von Lipwig on yksi näistä Pratchettin ihastuttavista antisankareista, joka innoittuu käyttämään luonnollisia kykyjään luovin tavoin etenkin ääriolosuhteissa. Joita tuntuu tukkoisessa postitoimistossa tipahtelevan hänen eteensä tuon tuostakin, milloin hän ei kirjaimellisesti tipahda niihin. Tahmee ei koskaan lakkaa yrittämästä, ja mitä kovemmaksi panokset käyvät, sitä enemmän Tahmee korottaa omiaan.

Vaikka Lordi Vetinari onkin Tahmeen suorituksista positiivisesti yllättynyt, Suuren Runkolinjan
roistot johtokunnan jäsenet eivät kauheasti tykkää Tahmeen työn tuloksista, semaforia hitaammasta, mutta nykyisellään varmemmasta ja huomattavasti halvemmasta viestinkuljetusjärjestelmästä. Niinpä Tahmee joutuu piakkoin sekä kehittämään postitointa että pakoilemaan salamurhaajia, tutustumaan yliopiston toimintaan ja luonnollisesti myös liehittelemään luotettavimpien työntekijöidensä Golemien ammattiyhdistyksen puhenjohtajaa. (Huom. viimeinen toimi on ihan oman valinnan tulosta.)


Suomentaja Mika Kivimäki on tehnyt tämänkin Kiekkomaailma-teoksen kanssa erinomaista työtä. Kirjan huumori ei ehkä ole yhtä poksahtelevan silmiinpistävää kuin useimpien Pratchettin aiempien teosten, sillä sanaleikeillä ei ole yhtä keskeinen osa. Niiden sijaan kirjan temaattinen asetelma on herkullinen, nähtävästi lähes loputon lähde tosielämän peilaamiselle: Pratchett vetää vain peliin mielikuvitusta muokatakseen nykymaailman ilmiöt fantasiamaailmaansa sopivaksi ja sitten kaikki nupit kakkoon. Tragedialla on tälläkin kertaa pienimuotoinen osansa, mutta tavallista Pratchettia monipuolisemmin. Niinpä Posti kulkee on yllättäen myös yksi koskettavimmista Kiekkomaailmaromaaneista.

Teemojensa puolesta tämä lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitettu romaani on erittäin ajankohtainen, mikä onkin pitänyt sen huumorin varsin tuoreena. On hyvää ahneutta ja huonoa ahneutta, ja tärkeintä on edelleen kohdella ihmisiä (ja muita inhimillisiä olentoja) ihmisinä. Posti kulkee naurattaa ja jättää hyvän mielen. Erinomainen kesäpala.

Jos lukeminen ei kuitenkaan huvita, Posti kulkee myös Sky1:n kaksiosaisena minisarjana vuodelta 2010. Karisto suomennuttanee myös Pratchettin seuraavan Tahmee von Lipwig -romaanin, Making Money, joten nyt on juuri oikea aika hypätä Tahmeen kyytiin.

***

Terry and Lyn Pratchett: Posti kulkee (Going Postal)

kansi: Paul Kidby

suomennos: Mika Kivimäki

Karisto 2012

398 s.