30.9.2013

Ensitulet ja fun-fun Tamfan

Syksy ja talvi ovat ihaninta kirjoitusaikaa ehkä osittain siksi, että silloin minulle on usein langennut lupa kirjoittaa joko loman, työttömyyskauden tai -- kuten tällä kertaa -- apurahakauden vuoksi. Saa olla sisätiloissa hyvillä mielin, käpertyä kahvin ja teen ääreen ja lämmittää kämppää tulilla. Viime viikolla meillä alkoi lämmityskausi ja pitihän se ikuistaa. Ikuistaa piti myös turkisliivi, joka hankittiin steampunk-ilmarosvoasuun, ja joka yllä uhosin kirjoittavani kaikki seuraavat fantasiakirjani. Katsotaan tuleeko menosta barbaarisempaa.

Erään fantasiakirjailijan työpiste. (c) V. Rintala
Viime lauantaina Tampereella vietettiin perinteistä tapahtumaa Tamfania, jonka kunniavieraana tänä vuonna oli herttainen ja välitön Helena Waris. Pohjankontu-trilogia on saatu päätökseen, mutta uutta on odotettavissa vuoden päästä Vuoren muodossa! Teos kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä Waris kuvasi sitä leikillisesti viikinki-scifiksi, vaikka se ei ole varsinaisesti kumpaakaan.

Samassa tilassa me osuuskummajaiset höyrysimme täyttä päätä. Tsekkaa Magdalena Hain mahtava bloggaus! Minulla ei ole aikoihin ollut yhtä hauskaa kuin koota asua kuvausta varten. (Ja näitä vermeitä on helppo hyödyntää paitsi arkipukeutumisessa, myös Linn Rondestanin merirosvohahmona.)

Tamfanin päätti paneeli, jossa Helena Waris, Sari Peltoniemi, Anni Nupponen ja minä keskustelimme M.G. Soikkelin johdolla siitä, mistä ja miten ideat syntyvät. Taisin päästää suustani jotain sen tapaista kuin "romaanini olen aloittanut kirjoittamaan ilman mitään hajua siitä, mistä ne itse asiassa kertovat, mutta novelleissa on pakko jo lähtiessä tietää jotain siitä, mihin teksti tähtää". Jepjep, huomaan kirjoittavani Mifonkeja edelleen samalla metodilla. Pitkässä tekstissä yksi olennainen pointti minulle tuntuu olevan se, että kirjoittamalla selvitän, mistä tarina oikeastaan kertoo ja keitä ovat nämä henkilöhahmot, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuksi. Ehkä jos tietäisin tarinan tarkalleen, menettäisin halun kirjoittaa ne viisisataa sivua. Ehkä.

Mifongin kätkemää on nyt kasassa 69 liuskaa ja reilu 17 000 sanaa. Huhhuh, tekemistä on vielä, mutta matka alkaa käydä jännittäväksi.

Kiitos Tamfanin järjestäjäporukalle ja kaikille osallistujille, joita oli tupa täynnä!

27.9.2013

Pari sanaa julkisuuden hallinnasta

Harva kirjailijaksi haluava tulee ajatelleeksi työnsä julkista puolta muuten kuin teoksen osalta. Kirja on julkinen, sen saa lukea kuka tahansa ja kuka tahansa saa sanoa siitä mitä tahansa. Selvä se!

Mutta samalla, kun kirja julkaistaan ja työstä tulee julkinen, muuttuu jokin muukin: kirjoittaja muuttuu yksityishenkilöstä julkiseksi henkilöksi eli kirjailijaksi. Kirjailijan nimi painetaan kirjaan ja kansiliepeessä tai takakannessa hymyilee oma pärstä. Hyvässä lykyssä tulee mainoksia, haastatteluja ja esiintymisiä.

Julkisuutta on montaa eri tasoa: kirjailija voi käyttää salanimeä, olla ottamatta kirjailijakuvaa ja kieltäytyä haastatteluista ja esiintymisistä, jolloin yksityisyys lienee tarkimmin varjeltua. Suuri salaperäisyys voi kyllä toimia myös markkinointikikkana ja herättää mediassa uteliaisuutta, jos kirjasta tulee hitti. Useimmin salanimen hyötyjä etsivät kuuluisat kirjailijat, kuten J. K. Rowling, halutessaan kokeilla jotain uutta ja erilaista, ilman nimensä tuomaa myyntiarvoa. (Ja jos myynti paljastuu heikoksi, oikean henkilöllisyyden paljastamalla voi saada ne kätevästi nousuun.)

Mutta täyden tuntemattomuuden ja Sofi Oksasen kaltaisen kuuluisuuden välillä on monta julkisuuspienaa, joilla kirjailijat keikuttelevat.

Ihan ensimmäiseksi on hyvä tehdä selväksi yksi asia: toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ani harva kirjoittaja, joka onnistuu saamaan käsikirjoituksensa kustannetuksi, pyrkii sillä julkisuuteen. En tunne yhtäkään kirjailijaa, joka nauttisi siitä, että on julkisuuden henkilö. Suurimmalle osalle se tuntuu kirjailijan työn pakolliselta osalta, epätoivoisena keinona saada teoksilleen lukijoita, vaikka sitten yksi tai kaksi kerrallaan. Kiertueet, esiintymiset ja vaikkapa koulukeikat ovat myös palkitseva, joskin raskas tapa tavata lukijoita kasvotusten. Kirjailijoissakin on niitä, joille ihmisten kohtaaminen on mieluisampaa kuin toisille kirjailijoille. Kirjailijan työ on kuitenkin melko yksinäistä puurtamista ja tuulettuminen tekee välillä hyvää. (Toisaalta reissaaminen on aina myös pois itse kirjoittamiselta, mikä ei aina ole ihanteellista.)

No niin. Nyt on selvillä, että pelkkä kirja ei astu julkaisemisen jälkeen julkisuuteen. Kirjailija omana persoonanaan astuu myös -- tuodakseen kirjansa mahdollisimman monen lukijan tietoisuuteen. (Kukaan ei voi lukea kirjaa, jota ei tiedä olevan olemassa.)

Ja tästä seuraakin jotain mielenkiintoista: kirjailijan on mietittävä suhteensa julkisuuteen. Mielellään jo ennen ennen kuin sitä julkisuutta saa. Miksi? Koska kerran julkisesti kerrotut asiat ovat julkisia aina. Internet ei unohda.

Tämä blogi esimerkiksi on julkinen, joten minun on oltava tietoinen siitä, että kirjoitan ja kommentoin tänne mitä tahansa, se voi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan asiayhteydestä irrotettuna. Jos minulla olisi julkinen Facebook-tili tai olisin Twitterissä, kaikki mitä siellä kirjoittaisin olisi julkista. Kun annan haastatteluja, minun pitää varautua siihen, että artikkelissa käytetään kutsumanimeäni kirjailijanimen sijaan. (Tämä ei tunnu muuttuvan, vaikka siitä huomauttaisi.) Minulla ei ole nimikaimoja, joten minut on aika helppo löytää, jos haluaa. Eli eipä suojaa saa kirjailijanimestäkään.

Toinen asia, mikä kannattaa huomioida, on lähipiiri: kaverit, tuttavat, kaukaiset sukulaiset. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että kirjailija ei ehkä halua paljastaa kaikkia asioitaan julkisesti. Hän ei ole enää yksityishenkilö, joka ei kiinnosta mediaa pätkän vertaa. (Kuinka moni on lukenut otsikoita kirjailijan veromätkyistä? Miten se voi mitenkään kiinnostaa ketään?) Jos siis tunnette läheisesti kirjailijan, älkää huudelko netin palstoilla tai kommenttikentissä sellaisia asioita, joita hän ei ole jo jakanut julkisesti kaikille. Älkää kertoko puolison nimeä, jos hän ei ole julkisuudenhenkilö, älkää lähettäkö terveisiä lapsille tai kertoko kotiosoitetta. Olkaa huomaavaisia.

Tämä ei ole diivailua eikä kuvasta sitä, että "nyt se kuvittelee olevansa isokin julkkis". Ei. Varovaisuus on viisautta ja suhdetta julkisuuteen kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin siihen lähtee, sillä jos joskus alkaa iso kivi vieriä ja käännösoikeuksia tai palkintoja ropista, median valokiila voi osua omalle kohdalle. Silloin kannattaa olla omat rajat selvillä ja pitää niistä tiukasti kiinni.

Kirjailijalla ei ole velvollisuutta esitellä perhettään ja kotiaan ja lakanoidensa väriä. Hänen velvollisuutensa on kirjoittaa rehellisesti ja tinkimättömästi. Sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

23.9.2013

Kuvia kiertueelta ja muuta mukavaa

Tässä kaupungissa oltiin viime viikonloppuna. Lappeenranta oli yksi Kuvittele
tulevaisuus -kiertueen tapahtumapaikoista: seuraavaksi meidät
näkee Jyväskylässä lokakuussa.
(c) J.S. Meresmaa

Ihanat leidit Lappeenrannassa. (c) J.S. Meresmaa

Saara Henriksson haastattelemassa eko-kysymyksistä ja minä näytän
siltä kuin miettisin kilttiin pukeutunutta Viggo Mortensenia.
(c) Tarja Sipiläinen

Vähän kirjoitushommiakin: junamatkalla takaisin Tampereelle kirjoitin
uusiksi Keskilinnan ritarit -sarjan kakkososan alun.
(c) J.S. Meresmaa

Lue lisää Kuvittele tulevaisuus -kiertueesta ja Huomenna tuulet voimistuvat -antologian teemoista ja tekijöistä hankkeen blogista! Kiitos Keski-Suomen ely-keskukselle tuesta, joka mahdollisti tämän!

***

Mifongin aikaa on luettu Päiväunien salainen elämä -blogissa.

Aseenkantajan kunnia on arvosteltu Kirjavinkeissä.

22.9.2013

Otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta, osa 1

17.9.2013, tiistai 
On ollut mukava huomata, ettei kirjoittamisen rutiini ole mihinkään kadonnut. Tekstiä tekee, vaikka mieli yrittää harhailla. Sain kokoon  1560 sanaa, joten olen tyytyväinen, Työn alla olivat luvut 9, 10 ja vähän 11:kin. Kaikenlaisia epäilyksiä uiskentelee mielessä. En tiedä, mistä alakulo johtuu. Kävin puolentoista tunnin kävelylenkillä kaupunkimaisemissa enkä ajatellut mitään kirjoittamiseen liittyvää; ei uusia juonia tai oivalluksia tai mitään. Ehkä kirjailijan zen-kävely vaatii metsäympäristöä. Ah, unohtui mainita: kirjoitin näköjään tänäänkin kahdessa osassa. Aamupäivällä sellaiset 900 sanaa ja alkuillasta loput.

18.9.2013, keskiviikko 
Päivän saldo 1502 sanaa. Kirjoitin taas kahdessa osassa; aamupäivällä vajaa tuhat sanaa ja illalla loput. Kronologisesti edetään jälleen. Työn alla olivat luvut 11 ja 12. Kirjoittaminen kulki ihan sujuvasti, mutta mitään ihmeellistä imua ei syntynyt. Koko iltapäivän askarrella näpertelin enkä ajatellut mitään kirjoittamiseen liittyvää.

19.9.2013, torstai
Kannatti tehdä käsillä! Eilen illalla juuri ennen nukahtamista iski aivomyrsky, joka viivytti unentuloa tunneilla. Nyt tiedän, mitä Mifongin kätkemän keskiosassa tapahtuu. Paikalleen loksahti järkälemäisen kokoinen juonenlohkare. Myös muutamia hyvin olennaisia seikkoja kertojanäkökulmista selkiytyi. Yhden uuden sivuhenkilön nimi putkahti päähän kuin tyhjästä: Oslaf. Nyt tuntuu taas siltä, että hommassa on jokin järki ja kepeys. Huonosti nukuttu yö aiheutti kuitenkin sen, että päivän tavoitteesta jäätiin: kokoon tuli vain vähän päälle 800 sanaa. Mutta oivallukset kyllä korvasivat sen. Kiritään ensi viikolla sitten. Mifongin kätkemästä on nyt koossa nelisenkymmentä liuskaa. Aletaan päästä vauhtiin.

19.9.2013

Apua, käsikirjoitukseni on golem!

Kuten monet blogiani lukevista ehkä tietävät, hahmotan asioita ja maailmaa analogioiden kautta. Niinpä hoksasin eilen, että käsikirjoituksen kirjoittaminen on omanlaistaan golemin tai Frankensteinin hirviön luomista.

Siinä on kolme vaihetta:

1. Haali materiaali ja kursi se kasaan. Sinulla on verta, savea, lihaa, karvoja, vettä, luita, lankaa ompeleiksi -- ja jonkinlainen mielikuva hahmosta, jonka aiot luoda.

2. Tee hienosäädöt: yhdistele pääverisuonet, hiusverisuonet, lihakset ja jänteet. Varmista, että sisäelimet ovat oikeilla paikoillaan eikä mitään elintärkeää (hah!) puutu. Ilahdu, kun huomaat että sinulla on oikea määrä raajoja ja että silmät tuli asetettua etupuolelle eikä takaraivoon. Korjaa varpaiden ongelmallinen lukumäärä ja muista lisätä korvat.

3. Viimeistele pinta. Anna turvotuksen laskeutua. Poista tikit. Käy sitten otus vielä kertaalleen läpi. Kampaa tukka, jos sellaista on. Pue siistit vaatteet sen ylle. Harjaa hampaat, leikkaa kynnet ja opeta se seisomaan omilla jaloillaan.

Sitten jännätään, elääkö se!

16.9.2013

Käsikirjoituksen alkukäynnistelyä ja arvio

Nyt kun Mifonki-sarjaa on takana kolmen käsikirjoituksen verran, olen huomannut, etten juurikaan muista niiden kirjoitusprosesseja. Yleisluontoisesti kyllä, mutta ne sotkeutuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Muistiinpanojakin on samoissa vihkoissa ja kirjasissa sikin sokin. En tiedä, milloin hoksasin mitäkin juonen tai henkilöhahmojen suhteen. Muistikirjoissa ei ole päivämääriä. En ole kirjannut kuin yhdestä, Mifongin ajasta, päiväkohtaisia sanamääriä ylös -- ja nekin vain tietyn ajan raameissa.

Nyt ajattelin toimia toisin.

Aloin pitämään kirjoituspäiväkirjaa viime perjantaina, jolloin jatkoin neljännen Mifongin kirjoittamista. Alkua oli rykäisty viime helmikuussa noin kolmentoista liuskan verran, mutta näkökulmat olivat vääriä ja jouduin ne ensitöikseni muuttamaan. Oli kuitenkin jotain, mistä lähteä.

Niinpä tiedossa onkin katkelmia päiväkirjasta, joka kartoittaa Mifongin kätkemän syntymistä. Katkelmia siksi, että spoilerivaara on muuten suuri.

Tästä se lähti:

Perjantai 13.9.2013
Tänään kirjoitin 921 sanaa, eli suunnilleen luvun 3. Kertojanäkökulma oli aivan väärissä henkilöissä, nyt se on ankkuroitu yhteen. Tuntuu toimivan. Illalla kävin Telakalla kuuntelemassa runoa sekä lausuttuna että laulettuna. Nerudaa ja Lorcaa. Hoksasin yhden tulevan juonikuvion. Jälleen kerran tuli osoitettua, että toisten taide ruokkii omaa taidetta.

Lauantai 14.9.2013
Laskin, että ennen ulkomaanreissua minulla on 38 tehokasta päivää aikaa kirjoittaa (eli ei esiintymisiä, messuja tms. ja lisäksi yksi vapaapäivä per viikko). JOS pitäydyn 1500 sanan päivätavoitteessa, se tarkoittaisi sitä, että saisin kokoon 57 000 sanaa. Mifonkien käsikirjoitukset ovat olleet 80 000-90 000 sanan välillä, joten tuolloin raakatekstiä olisi reilu puolet koossa. Eipä auta vitkastella, pakko on paahtaa.
Kirjoitin tänään kahdessa osassa, aamupäivällä ja alkuillasta. Lopullinen sanamäärä 1631.

Sunnuntai 15.9.2013
Tahmea kirjoituspäivä. Musiikki auttoi keskittymään. Olen koukussa Debbie Wisemanin Arséne Lupin Soundtrack Suite -sävellykseen. Ahersin lukujen 6 ja 7 parissa. Sain kokoon 787 sanaa. Täytyy olla tyytyväinen siihen, sillä teknisesti ottaen sunnuntait lasketaan vapaapäiviksi.

***

Aseenkantajan kunniaa on luettu Todella vaiheessa -blogissa!

12.9.2013

Kynnyksellä

Sain tänään Mifongin mahdin editoituaKäsikirjoitus on ollut sivussa yli puoli vuotta, en ole edes vilkaissut sen suuntaan. Se kävi alkukesästä kustannustoimittajalla keräämässä huomioita, ja nyt se on jälleen hieman parempi. Etenin muutaman kymmenen liuskan päivävauhtia, tein omia merkintöjäni, poistin, lisäsin, tarkensin. Loppua kohti kiristin tahtia. Näin on käynyt ennenkin, kun tarina imaisee mukaansa ja loppuhuipennus lähestyy. Käsikirjoituksessa on nyt noin 88700 sanaa.

Tuntuu käsittämättömältä, että olen saanut aikaan tällaisen kokonaisuuden. Romaanin. Kolmannen kerran.

Ja ihmeellisintä on, että olen jälleen tilanteessa, jossa voin heittäytyä tulevien seikkailujen pariin ja tutkia, mihin Mifonkien matka seuraavaksi vie. Voin keksiä, löytää, kirjoittaa. Romaanimittaisesti, ei vain novellin tai pienoisromaanin verran. Kokopäiväisesti.

Neljäs Mifonki-kirja kulkee työnimellä Mifongin salaisuus, mutta luulen, että siitä tulee Mifongin kätkemä.

Olen kirjoittanut siihen jo ensimmäiset luvut.

***

Aseenkantajan kunnia on luettu Nenä kirjassa -blogissa. Kiinnostuneena seuraan, millä tavalla pienoisromaaniformaattiin suhtaudutaan. Pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin romaani... Ja kun kyseessä on vielä sarjan aloitusosa, myös jatkossa on, mitä seurata.

Novellejakin on toki tulossa julkaisuun, mutta niistä sitten tarkemmin lähempänä ajankohtaa. Kaikki Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellit ja muut tekstit ovat tulleet taitosta, joten ei kestä kauan, kun niitäkin pääsee taas lukemaan!

11.9.2013

Otsa rypyssä vai hymy huulilla?

Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.

Kuulostaako kevyeltä?

Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)

Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?

Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.

Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.

8.9.2013

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.