Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 

Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit

Velma Wallis

2009 (1994)

Two old women (1993)

Christel Dormagen

119s

Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

Kaksi lowkey-sateenkaariromaania **

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

The Summer of Us

Cecilia Vinesse

2020

Stephanie Singh

The Summer of Us (2018)

303 sivua

dtv

Kesä päättökokeiden jälkeen on koittanut. Aubrey ja Rae ovat suunnitelleet yhteistä interrail-matkaa jo pienestä pitäen. Vuosien varrella kaveriporukka on tosin kasvanut, ja nyt mukaan ovat myös tulossa Raen salainen ihastus Clara, Aubreyn poikaystävä Jonah, mutta myös Gabe, jota Aubrey on muutama päivä aiemmin suudellut. Kahden viikon ajan London American Schoolia käyneet ystävykset aikovat nähdä Euroopan suurkaupunkeja ja kokea viimeisiä muistoja yhdessä - ennen porukan hajaantumista eri yliopistoihin ympäri maailmaa.

The Summer of Us on matkakertomus, mutta minusta kirjan tapahtumapaikoista olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Huomio kiinnittyi etupäässä itse hahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Päähenkilöt ovat kaikki symbolisen hyväosaisia, kansainvälisiä nuoria, jotka ovat kaikki jollain lailla kotoisin USA:sta mutta asuneet teini-ikänsä Lontoossa. Tämä aspekti oli minusta erityisen mielenkiintoinen myös henkilökohtaisesti, vaikken olekaan viettänyt koko nuoruuttani ulkomailla. Samaan aikaan he ovat myös lähdössä opiskelemaan ympäri maailmaa USA:an tai Australiaan asti: heille on koko maailma avoinna. 

Ystäväporukan välit ovat suuressa osassa tarinaa ja alkuasetelman vuoksi draamalta ei voi välttyä. (Voiko ylipäätänsä missään (nuorten-)kirjassa välttyä ihmissuhteiden purkamiselta?) Usein draama kärjistyy hiukan liian yllättäen, enkä tässäkään täysin pysynyt perässä. Joka tapauksessa on hyvin luonnollista, että tunteet kuumenevat matkan aikana, jolloin näkee toiset 24/7 - tästä syystä luokkaretkilläkin menee aina joillakin välit poikki. Tässä kirjassa lisäksi taustalla pyörii stressi epämääräisestä tulevaisuudesta ja tieto kiihtyen lähenevistä jäähyväisistä - kukapa ei tuntisi paineita niiden vuoksi?

Kirja oli ennen kaikkea kasvutarina, vaikka kukaan henkilöistä ei mielestäni niin erityisesti muuttunut. Jokainen kuitenkin löysi itsestään uusia puolia ja ehkä uusia haaveita. Joku keksi mitä haluaa opiskella, joku tajusi tunteidensa viilenneen, joku pohti, haluaako sittenkään lähteä Australiaan asti. Minusta tässä oli hyviä pohdintoja tulevaisuudesta, mutta jäin silti kaipaamaan jotain lisää. Kukaan hahmoista ei esimerkiksi tehnyt radikaalia muutosta elämässään. En ehkä löytänyt kirjasta suoranaista sanomaa, mutta se kertoi mielestäni hiukan nuorten epävarmuudesta. 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen ja Queer-lukuhaasteen kohtaan "Lasten- tai nuortenkirja". Lisäksi se menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirja on käännetty hyvin". (En osaa ollenkaan arvioida käännöksiä, mutta minusta tämä tavoitti nuorisokielen ihan kelpoisasti. En erityisesti tykkää lukea saksaksi englantilaisia kirjoja, se tuntuu jotenkin turhauttavalta kun haluaisin lukea alkuperäiskielellä, mutta tätä oli kiva lukea.)

***

Kiinnostus heräsi: Jane Austen, kirjastosta, elokuva inspiroi

Der Jane Austen Club

Karen Joy Fowler

2005

Marcus Ingendaay

The Jane Austen Book Club (2004)

320 sivua

Manhattan

Viiden naisen ystäväporukka Jocelyn, Sylvia, Bernadette, Allegra ja Prudie kokoontuvat joka kuukausi puhumaan yhteisestä lempikirjailijastaan Jane Austenista, joka on heille lähestulkoon pyhä. Puhenaisena tunnettu Jocelyn kutsuu myös mukaan Griggin, johon muut suhtautuvat epäluuloisesti, onhan tämä mies, vasta tutustunut Austenin kirjoihin ja kaiken lisäksi puhuu kirjailijasta samaan hengenvetoon scifi-klassikoiden kanssa. Kuukausien aikana jokaisen elämässä tapahtuu murroksia, oli sitten kyseessä parisuhdekriisi, takaisinpaluu, kumppanin löytäminen tai läheisen kuolema. Loppukesästä itse kunkin elämäntilanne on muuttunut.

Olen nähnyt kirjasta tehnyt elokuvan The Jane Austen Book Club (2007) vuosia sitten ja pidin siitä silloin kovasti, vaikken enää muistakaan siitä lähestulkoon mitään. Nyt huomasin kuinka juonikäänteitä oli elokuvassa johdateltu eteenpäin ja dramatisoitu - kirja tuntui sen vuoksi osittain jopa laimealta varsinkin Prudien luvussa. Kuitenkin tietyllä tavalla pidin kirjasta sen vuoksi, että se pysyi realistisena loppuun asti. Kuukausien jälkeen jokaisen elämä oli hiukan järissyt, mutta elämä kuitenkin jatkui. 

Jokainen luku keskittyy siis yhteen henkilöön, tämän taustaan ja nykyhetkeen - tosin loppupuolella tämä jako ei ollut enää kovin selkeää ja esimerkiksi Bernadette jäi etäiseksi (niin että jopa unodin hänen nimensä nyt parin viikon aikana). Samoin jokaisessa luvussa keskusteltiin yhdestä Austenin kirjasta, jotka peilautuivat sitten henkilöiden tarinoissa. En ole lukenut kuin Ylpeys ja ennakkoluulon ja Emman, joten moni viittaus jäi (näistäkin kahdesta kirjasta) huomaamatta. Lisäksi erään orastavan rakkaustarinan tajusin vasta vähän ennen sen selkenemistä, mutta fiksu(mma)t lukijat tajuaisivat sen varmasti jo heti alkumetreillä. 

Mietin myös puolet kirjasta miksi henkilöt ovat niin ärsyttäviä, hiukan pöyhkeitä (kuten Prudie joka heitteli ranskankielisiä lausahduksia) ja ennakkoluuloisiakin, kunnes tajusin että hehän ovat karikatyyrejä siinä missä Austeninkin hahmot! Heidän Austenin palvontansa meni paikoittain vähän yli - tosin en välttämättä itsekään siedä yhtäkään pahaa sanaa idoleistani. :D 

Päähenkilöiden elämäntarinat olivat ihan mielenkiintoista luettavaa mutta mitään erityistä ei jäänyt päähän. Allegran tyttöystävää ja seksuaalisuutta käsiteltiin suhteellisen neutraalisti ja erään hahmon nuoruudessa tapahtunut raiskaus hiukan yllätti. En erityisesti kiintynyt kehenkään, mutta pidin ainakin Sylviasta, sillä hän vaikutti rauhalliselta ja lempeältä.

Kirjassa oli kivaa pohdintaa Jane Austenin kirjoista - vaikken olekaan mikään suuren suuri fani, niin kirjallisuusanalysointia on aina hauska lukea! Kuitenkin tuntui että mihinkään aiheeseen ei todenna syvennytty. Hahmot heittelivät kerhon kokouksissa omia mielipiteitään mutta eivät todella syventyneet pohtimaan jotakin tiettyä aspektia tietyssä romaanissa. Tämä oli hiukan harmi, mutta muuten kerronta oli sujuvaa ja mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Tätä oli mukava lukea!

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Kalifornia. 

Kuva blogista Yöpöydän kirjat

** Oikeastaan en halunnut työntää näitä kirjoja sateenkaarikirjallisuuden lokeroon, mutta en lopulta keksinyt niille muutakaan yhteistä - samalla myös halusin sekä muistuttaa Pride-lukuhaasteesta että siitä, että seksuaalivähemmistöistä saa lukea ihan koko vuoden ympärikin. :)

Tarinoita Kiinasta 20-luvulla

Kiinnostus heräsi: kirjastossa, Kiinan historia

Im Schein der Lotoslaterne
Lin Haiyin
2005
Susanne Hornfeck
1960: Chengnan jiushi
208 sivua
Deutscher Taschenbuch Verlag

Kuusivuotias Yingzi on juuri muuttanut Pekingiin Taiwanista, jossa on tietenkin omat murteensa. Pieni tyttö on innokas tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja auttamaan heitä parhaansa mukaan - joskus kuitenkin kohtalokkain seurauksin.

Kirjan aikana Yingzi ehtii tavata niin lapsensa ja järkensä menettäneen naisen kuin myös varkaan, joka lupaa tulla kerran hänen kanssaan katsomaan merta. Siinä oli myös muuten erilaisia ihmisiä: Yingzin ystävän pieksevät ottovanhemmat ja Yingzin oma isä, joka on hyvä tyttärelleen mutta uskoton vaimolleen. Ketkä heistä ovat hyviä ihmisiä?

Kirja perustuu Lin Haiyinin muistelmiinsa lapsuudestaan Pekingissä, ja se tuli kuuluisaksi manner-Kiinassa. Tarina on jopa filmattu vuonna 1983 englanninkielisellä nimellä My Memories of Old Beijing.

Kirja tuntui aluksi vähän tylsältä - en ehkä muutenkaan ole niin innokas lukemaan pienistä lapsista  - mutta loppupuolella aloin tajuamaan Yingzin seikkailuja ja hänen mietteitään. Kirja oli tietyllä tapaa kaunis mutta myös surullinen.

Historiaan liittyvää kirjassa oli maininta keisarivallan kukistumisesta sekä esimerkiksi omasta asuinpaikastani Kiinassa. Yingzin perheellä oli amma (jota kutsuttaisiin nykyään nimellä ayi): lasten- ja kodinhoitaja, jolla oli sidotut jalat, eikä hän ollut nähnyt maaseudulla asuvia lapsiaan neljään vuoteen. Perhe on aika varakas, muttei asu minkään suuren kadun varrella, vaan kujalla. Yingzi elää kuitenkin kahden maailman, vanhojen perinteiden ja uusien tuulien välillä.

***

Kiinnostus heräsi: Kiinan historia, kirjastossa

Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt

Lensey Namioka

2004

Anna Blankenburg

1.p 2002: An Ocean apart, a World Away

211 sivua

Beltz & Gelberg

Yanyanin äidin jalat ovat sidotut, hänen iässään muut tytöt menevät naimisiin vanhempien valitsemalle miehelle, ja viimeinen keisari syöstiin vallasta vain kymmenen vuotta aiemmin. 20-luvulla Kiina on kuitenkin muuttumassa ja modernisoitumassa. Yanyanin isä rohkaisee tytärtään lähtemään amerikkalaisen tyttökoulun jälkeen opiskelemaan lääkäriksi. Se on ollut Yanyanin unelma jo pitkään. Hän tapaa kuitenkin veljensä ystävän Liang Baoshun, joka taistelee salassa mantshujen uuden hallinnon ja vallankaappauksen puolesta. Baoshu pyytää Yayania jättämään kaiken ja lähtemään mukaansa. Voiko Yanyan jättää tulevaisuudenhaaveensa seikkailujen ja miehen vuoksi?

Aluksi kirja tuntui olevan suunnattu hiukan nuoremmille: jotenkin kirjoitustyyli selitteli ja tapahtumissa hypittiin liikaa. Mutta myös tässä kirjassa aloin kiinnostumaan lisää ajankuvauksesta ja juonen etenemisestä.

Tiesin joidenkin kiinalaisten ulkomaalaisvihasta, mutta en tiennyt, että osa toivoi takaisin mantshuhallintoa. Mantshut olivat kansa, joka oli valloittanut Kiinan vuonna 1644 ja aloittanut Qing-dynastian, joka kesti keisarivallan kaatumiseen vuoteen 1911. Mantshunaiset eivät sitoneet jalkojaan - olisipa tämä tapa levinnyt muillekin kiinalaisille aiemmin. Tajusin myös, että mandariinit tarkoittavat keisarivallan aikaisia virkamiehiä, joiksi rikkaiden perheiden pojat pyrkivät.

Yanyanin veljet ajattelivat vanhanaikaisesti, ja hänen äitinsäkin halusi noudattaa entisiä tapoja. Vastoin odotuksiani perheen isä oli se, joka oli länsimaisen lääketieteen puolella ja kannusti tytärtään opiskelemaan sekä myös vaimoaan osallistumaan pöytäkeskusteluun ja kertomaan mielipiteensä.

Kirjassa vertaillaan Kiinan vanhoillisia ja modernisoituvia tapoja Amerikan elämäntavan kanssa. Kun 20-luvun Kiinassa yhä monet tytöt joutuivat sitomaan jalkansa ja naimaan vanhempiensa valitseman miehen, Amerikassa Yanyan voi jopa viettää aikaa ja jutella  kahdestaan muiden nuorten miesten kanssa. Amerikassakaan ei tasa-arvo ollut huipullaan: naisten oletettiin opiskelevan taloudenhoitoa eikä todellakaan matematiikkaa tai fysiikkaa. Yanyan joutuu kokemaan syrjintää niin sukupuolensa kuin kansalaisuutensa puolesta: hänen vuokraemäntäsäkin luulee kaikkien kiinalaisten olevan hyviä pyykkäämään, koska nämä omistavat kaikki pesulat.

Yanyan oli myös sympaattinen halutessaan uran mutta kuitenkin rakastuessaan. Ja kerrankin joku oli paljon huonompi kokkaamaan kuin minä! :´)

Kirja menee Helmetin haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon New York.

Näissä kirjoissa oli paljon samaa, mutta eräs pisti esille: molemmat kirjat päättyivät nimittäin päähenkilön aikuistumiseen ja lapsuuden loppuun.

Carolin Phillips: Made in Vietnam

Kirjoitan tämän postauksen tällä kertaa sekä suomeksi että saksaksi.

Made in Vietnam
Carolin Phillips
2009
140 sivua
Ueberreuter

Lan toivoisi saavansa edelleen käydä koulua ja asua perheensä luona Vietnamin maaseudulla. Sitä vastoin hän joutuu työskentelemään lenkkareita valmistavassa tehtaassa monien nuorien tyttöjen ja naisten kanssa. He saavat pientä palkkaa, heitä rangaistaan ankarasti väsymyksestä, ja työ on vaarallista terveydelle. Lisäksi työajat venyvät epäinhimillisksi: tammikuun lopussa oleva Tet-juhla, vietnamilaisen uuden vuoden loma, ollaan ennenkuulumattomasti peruuttamassa, vain jotta Europasta tullut tilaus saataisiin ajoissa valmiiksi.

Kaiken keskellä Lan tutustuu tehtaan omistajan vanhaan isään, joka on taistellut Vietnamin sodassa 1960-luvulla, ja saa tältä apua. Lisäksi hän kuulee, että Saksasta on tulossa tarkastaja varmistamaan, että tehtaissa on kunnolliset olosuhteet...

Lan wünscht sich, dass sie noch in die Schule gehen und zusammen mit ihrer Familie auf dem Land wohnen könnte. Aber sie muss zusammen mit anderen minderjährigen Mädchen in einer Fabrik arbeiten, die Sportschuhe herstellt. Sie bekommen kleine Löhne, werden streng bestraft und die Arbeit ist gefährlich für ihre Gesundheit. Außerdem dehnen sich die Arbeitszeiten schrecklich: sich am Ende Januar befindende Ferien für vietnamesisches Neujahr, Tet-Fest, wird vielleicht abgesetzt, nur dass eine Bestellung aus Europa in Zeit fertiggemacht werden kann.  

Inzwischen lernt Lan den alten Vater des Fabrikbesitzers kennen, der in den 1960er Jahren im Vietnamkrieg gekämpft hat, und bekommt Hilfe von ihm. Außerdem hört sie, dass ein Inspektor aus Deutschland kommen wird, um die Arbeitsbedingungen zu kontrollieren...   

 Minusta tässä kirjassa ei juoni ollut tärkeintä. Se ei mielestäni niin erikoinen ollut, vaan henkilöt olivat vähän yksipuolisia. Ihmettelin kuitenkin, kun tehtaan omistajan poika vaikutti ensin vähän ärsyttävältä mutta kuitenkin mukavalta, mutta myöhemmin hänestä sai hyvin erilaisen mielikuvan...

Ich fand, dass in diesem Buch das Plot nicht so wichtig war. Es war auch nicht so speziell, sondern zum Beispiel die Figuren waren ein bisschen einseitig. Es hat mich aber gewundert, wenn der Sohn des Besitzers zuerst nervig aber trotzdem nett wirkte. Nachher bekommt man einen anderen Eindruck von ihm...

Tärkeintä minusta tässä oli kirjan teema: lapsityövoima. Lan olisi mielellään  käynyt koulua ja opiskellut mutta joutui sen sijaan työskentelemään tehtaassa, myöhemmin vielä ottamaan sisarensa mukaan. Kirja näytti, kuinka surkeat työolosuhteet Vietnamissa ja muissa köyhssä maissa voivat olla. On myös surullista, ettei koskaan voi olla sataprosenttisen varma, ovatko ulkomailla tehdyt vaatteet samoista olosuhteista kuin Lanin tehtaassa...

Sivuteemana toimivat Vietnamin sodan seuraukset: monet lapset, myös Lanin serkut, olivat syntyneet jonkin vamman kanssa, koska amerikkalaiset sotilaat olivat vapauttaneet Vietnamiin syöpää aiheuttavaa kaasua.

Am wichtigsten war für mich hier das Thema. Lan wäre gerne in die Schule gegangen und studiert, aber sie und ihre Schwester mussten für die Familie arbeiten. Das Buch hat mir deutlich gezeigt, wie schlecht die Arbeitsbedingungen in Vietnam und in anderen armen Ländern sein können. Es ist schrecklich, dass man nicht sicher sein kann, ob die im Ausland hergestellten Kleider wirklich aus Fabriken mit denselben Bedingungen wie bei Lan kommen...

Ein Nebenthema waren auch die Folgen des Vietnamkrieges: viele Kinder, auch Lans Cousinen, waren behindert geboren, weil die Amerikaner einen Krebs auslösenden Gas verbreitet haben.

Kirjassa oli myös henkilöitä, jotka pelasivat mieluummin tietokoneella kuin vaalivat vanhoja vietnamisilaisia perinteitä. Esimerkiksi Lan oli ainoa tehtaassa, joka osasi pyydystää käärmeen. Minustakin on hyvä vaalia vanhoja perinteitä, mutta alkoi tuntua, että kirja hiukan syyllisti ihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole opastaneet heitä näiden perinteiden pariin.
 
Im Buch gab es auch Figuren, die lieber am Computer spielten als die alten Traditionen bewahren wollten. Zum Beispiel Lan war die einzige in der Fabrik, die eine Schlange fangen konnte. Es ist gut, die alten Traditionen zu bewahren, aber ich habe das Gefühl bekommen, dass das Buch die anderen Leute beschuldigen wollte, deren Eltern ihnen nicht diese Traditionen beigebracht haben.

Hiukan erikoista minulle oli, kuinka vietnamilaiset uskoivat edelleen kommunismiin ja Ho Chi Minhiin. En ole myöskään koskaan ajatellut, ettei osa vietnamilaisista pidä siitä, että sodanaikaiset Củ Chin tunnelit ovat nyt avattu turisteille. Olen käynyt siellä nimittäin itsekin...

Ein bisschen außergewöhnlich war es, als die Vietnamesen immer noch an Kommunismus und an Ho Chi Minh geglaubt hatten. Ich habe auch nie daran gedacht, dass einige Vietnamesen es nicht mögen, dass die Tunnel von Củ Chi aus der Kriegzeit jetzt für Touristen geöffnet sind. Ich bin dort auch selbst gewesen...

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Kerstin Gier: Silber. Das erste Buch der Träume

Kiinnostus heräsi: kirjailijan aiempi sarja Rakkaus ei katso aikaa

Suomennettu nimellä Lupaus. Unien ensimmäinen kirja.

Kirja: Silber

Kirjailija: Kerstin Gier

Sarja: Das erste Buch der Träume

Julkaisuvuosi: 2013 (1.p 2013)

413 sivua

Fischer FJB

Pian kuusitoista täyttävä Liv Silber on asunut kahdeksan vuoden aikana kuudessa eri maassa ympäri maapalloa. Nyt hän on muuttamassa Englantiin pikkusiskonsa, äitinsä ja lastenhoitajansa kanssa haaveillen maalaiskodista - kunnes suunnitelmat vähän muuttuvat. Äiti haluaakin muuttaa yhteen tapaamansa miehen kanssa, ja Liv saa yllättäen kaksi sisarusta lisää.

     Liv alkaa nähdä outoja unia, joissa hän tietää olevansa unessa ja pystyy tekemään mitä vain. Hän keskustelee muun muassa neljän pojan kanssa, jotka käyvät samaa koulua, ja huomaa heidänkin muistavan unessa puhuttuja asioita päivänvalossa...

Kirjan alku oli hiukan totuttelua: kaikki tuntui aivan normaalilta noin sivulle 70 asti, ja ihmettelin milloin yliluonnollinen puoli alkaa.  Sitten fantasiaelementit seurasivat toisiaan, ja kirjasta paljastui muutakin epänormaalia kuin Livin unet.

Tarina oli todella jännittävä, muutenkin kuin unien osalta. Nekään eivät toisaalta ihan vaarattomia olleet, mutta mielenkiintoisia. Olisi kiva omistaa sama taito vierailla toisten unissa, ehkä... Lopun juonenkäänne oli minusta taas kerran hiukan karmiva. Olisi pitänyt odottaa jotain tällaista, niin kuin Rakkaus ei katso aikaa -sarjassakin kävi...

Vähän kuitenkin häiritsi Livin huoleton luonne. Kuinka hän ei tosiaankaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen, edes näihin uniin, vaan pelkästään nauroi pojille? Ei voi ehkä olettaa, että hän tajuaisi olevansa itse fantasiakirjassa, mutta...

Rakkaustarina puolestaan oli tässä aika suloinen. :3 Livin ulkomailla-asumisesta olisin tykännyt lukea enemmänkin, samoin salaperäisen Secrecyn blogipostauksia koulun juoruista.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9: "Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja".

Wolfgang Herrndorf: Tschick

Ensimmäinen kirjapostaukseni maaliskuussa. :S Tämä on suomennettu nimellä Ladaromaani.

Kirja: Tschick

Kirjailija: Wolfgang Herrndorf

Julkaisuvuosi: 2015 (1.p 2010)

254 sivua

Rowohlt Taschenbuch Verlag

Maik on 14-vuotias poika, jolla ei ole yhtään ystäviä luokallaan ja joka on toivottomasti ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön. Kesälomalla hän huomaa jääneensä yksin kotiin pariksi viikoksi, mutta silloin paikalle ilmestyy hänen luokkalaisensa Tschick. Näin syntyy matka varastetulla Ladalla kohti Romanian Valakiaa...

Kirjan aihe kuulostaa tosi oudolta, ja outohan se olikin. Automatkallaan Maik ja Tschick tapaavat muun muassa niin yliviisaan perheen, rauniokaupungissa asuvan vanhuksen kuin kaatopaikalla pyörivän tytönkin. Varmaan näillä ihmisillä oli jokin symboli, mutta minulta se kyllä meni vähän ohi. :D Hauskaa heistä oli kuitenkin lukea, ja poikien automatka oli todellakin mielenkiintoinen. Kirjoitustyylikin oli humoristinen ja melkein nauroin ääneen erään puhelinkeskustelun kohdalla.

Eniten pidin tässä Maikin samaistuttavuudesta. En ole rikkinäisestä perheestä, kuten hän, mutta voin sanoa, että hänen ihastumisensa kuulosti aika tutulta. Oli tosi kivaa lukea näinkin päin, sillä vaikka rakkaustarinat ovat ihania, tuntuvat suurin osa kirjoista olevan aina nopeasti eteneviä romansseja ja suhteita...

Maik oli muutenkin samaistuttava: vaikka hän lähti ajamaan varastetulla autolla, teki vaikka mitä tempauksia, hän oli kuitenkin epävarma - ja ajatteli syvällisiä. Varmaan värisyttävimpiä ajatuksia oli ajatus, että mies, jonka raapustetun nimen he näkivät kivessä, oli elänyt, tehden kenties mitä, mutta nyt sadan vuoden jälkeen hän ei kiinnostanut ketään. Aika - sitä minäkin ajattelen välillä.

">>Entä jos me tapaisimme toisemme viidenkymmenen vuoden päästä? Juuri täällä, viidenkymmenen vuoden päästä. Heinäkuun seitsemäntenätoista, viideltä iltapäivällä, 2060. Vaikka emme olisi sitä ennen kuulleet toisistamme enää kolmeenkymmeneen vuoteen. Me tulisimme taas tänne, ei väliä, missä silloin olisimme, olisimmeko Siemensin managereita vai Australiassa.<<" -s.175, oma suomennos

Tschick ei ihan lempikirjakseni noussut, mutta rakastuin näihin ajatelmiin. Luen vielä toisenkin kerran, ehkä kuitenkin suomeksi. (Minulta meni ohi jopa Ladan väri. :D)

"Sillä, henkeä ei voi pidättää ikuisesti. Mutta aika pitkään kuitenkin." -s.254, oma suomennos

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2: "Matkakertomus".

Susanne Hornfeck: Torte mit Stäbchen

Kiinnostus heräsi: toinen maailmansota ja kiinalainen kulttuuri. Ehkä tällä postauksella voin kertoa, että asun tällä hetkellä Kiinassa.

Kirja: Torte mit Stäbchen - Eine Jugend in Schanghai

Kirjailija: Susanne Hornfeck

Sarja: Jatkoa kirjalle Ina aus China

Julkaisuvuosi: 2012

377 sivua

Deutscher Taschenbuch Verlag

Saksan "kristalliyön" 1938 jälkeen juutalaisilla ei ole muuta paikkaa paeta ilman viisumia kuin Shanghai. Tälle matkalle tuntemattomaan lähtevät myös Inge ja hänen vanhempansa. Vanhemmat eivät ole kovin innoissaan muutosta, mutta Inge ihastuu kiinan kieleen ja erilaiseen kulttuuriin yhä enemmän. Vuosien jälkeen hän tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Entä kun vanhemmat haluavat jatkaa matkaa?

Torte mit Stäbchen - Eine Jugend in Schanghai voisi kääntää suoraan Kakku syömäpuikoilla - Nuoruus Shanghaissa. Kirja oli minusta hyvin mielenkiintoinen kuvaus Shanghaista, kiinalaisesta kulttuurista ja eräästä nuoruudesta. Siinä oli paljon yksityiskohtia Shanghaista ja Kiinasta, jotka haluaisin oppia ulkoa; samoin kiinan sanoja, jotka aion kirjoittaa ylös. Tykkäsin lopusta löytyvistä Shanghain kartasta siihen aikaan, johon oli merkattu tärkeitä paikkoja kirjassa.

Shanghain historia olikin kiinnostavassa vaiheessa 1930-40-luvulla. Kaupunki oli jaettu erilaisiin alueisiin (settlement): kansainväliseen, ranskalaiseen, kiinalaiseen vanhaankaupunkiin ja  kiinalaisten ja pakolaisten asuttamaan Hongkou-kaupunginosaan, joka vuodesta 1932 alkaen kuului Japanille.  Japani miehitti koko Shanghain v. 1941, jonka vuoksi japanilaiset sotilaat alkoivat partioida katukuvassa ja liittoutuneiden valtioiden kansalaisia saatettiin viedä leireille. Vuonna 1943 juutalaiset pakotettiin asumaan ghettossa eli rajatulla alueella, kuin Saksassakin, mutta muuten Saksan juutalaisvainot eivät vaikuttaneet Shanghaihin. Vuonna 1945 kaupunki palautui taas entiselleen.

Kansainvälinen ja ranskalainen settlement
sekä vanhakaupunki

Hiukan epärealistista oli kuitenkin Ingen kielitaito. Jo tullessaan Kiinaan hän osaa hiukan kiinaa, sillä hänen Kiinasta Saksaan tullut ystävänsä on opettanut häntä. Muutama vuosi Shanghaissa, ja hän puhuu sitä lähes täydellisesti, ja kiinalaiset ihmettelevät tyttöä, joka syö katukojuista, tinkii torilla ja käyttää kiinankielisiä haukkumasanoja. Hyvä on, jos Inge ei olisi kiinnostunut kielestä ja kulttuurista, samanlaista kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa. Mutta kuinka moni Shanghain pakolaisista todella oppi enemmän kuin muutaman sanan kiinaa?

Vertasin kirjaa monessa kohtaa joulun aikaan lukemaani Nanking Road, kirjoittanut Anne C. Voorhoeve. Molemmissa kirjoissa oli hämmästyttävän suuria yhtäläisyyksiä, joita vähän ihmettelin, ihan siitä lähtien, että ne on julkaistu peräkkäisinä vuosina. Ingen ja Ziskan perheet ovat kolmihenkisiä, kotoisin samasta suunnasta Saksaa ja matkustavat aivan samaan aikaan Shanghaihin, voisivat olla samassa laivassakin. Molempien isä on jotenkin samanluonteinen ja juuri vapautettu keskitysleirillä, eikä halua puhua tästä ajasta.

Toisaalta kertomuksissa on paljon erojakin. Ziskan tarinasta jäi mieleen vähän synkempi sävy, eikä tyttö tuntunut oppivan kiinaa juuri ollenkaan. Myöskään kiinalaisesta kulttuurista ei paljon kerrottu. Ingen tarina taas loistaa myönteisellä sävyllä Kiinaa kohtaan, ja on jotenkin paljon pirteämpi ja jännittävämpi.

Katsoin vähän muitakin kirjailijoiden kirjoja - Anne Voorhoeve on kirjoittanut muitakin Saksan historiaan liittyviä romaaneja, Susanne Hornfeck taas asunut viisi vuotta Taiwanissa ja kirjoittanut henkilöistä, jotka liittyvät sekä Saksaan että Kiinaan. Hän on myös kääntänyt kiinankielisiä kirjoja saksaksi.

Toivottavasti jaksoitte lukea tänne asti! :D

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. "Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja".

Käthe Recheis: Lena - Unser Dorf und der Krieg

Kiinnostuksen herätti: 2. lukukerta

Kirja: Lena - Unser Dorf und der Krieg
Kirjailija: Käthe Recheis
Julkaisuvuosi: 5.painos 1997 (1.painos 1987)
312 sivua 
Kerle - Freiburg,Wien,Basel

Meidän piti viime vuonna koulussa lukea vieraskielinen kirja. Lena - Unser Dorf und der Krieg. Lena - Meidän kylämme ja sota. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten otin sen. Se oli myös jostain syystä paksuin kirja, jonka joku luokaltamme otti...

"Lena - Unser Dorf und der Krieg" kertoo 1930-40-luvun Itävallasta, Hitlerin valtakaudesta. Päähenkilö on alussa 10-vuotias Lena, joka asuu pienessä kylässä lähellä Linziä. Hänen perheeseensä kuuluu lääkäri-isä, äiti, isoveli Christoph, Steffi-täti sekä isoisä. Maaliskuussa 1938 Saksa valloittaa hänen kotimaansa ja kansalaiset joutuvat äänestämään, haluavatko he Itävallan liittyvän Saksaan (Anschluss). Melkein kukaan ei uskalla äänestää vastaan, koston pelossa.

Tavallinen elämä muuttuu paljon uuden kotimaan myötä. Itävallasta tulee "Ostmark". Täytyy varoa, mitä sanoo ääneen ja kehen voi luottaa. Sodan syttyessä nuorten miesten täytyy lähteä rintamalle, ja heidän kaatumistaan pidetään uhrautumisena Johtajalle ja Saksalle. Täytyy varoa propagandaa, jonka mukaan saksalaiset ovat herrakansaa ja muut kansat täytyy liittää Saksaan tai tuhota. Myös heikkomielisiä, sairaita tai erilaisia ihmisiä tapetaan salaa. Niin käy myös Lenan ystävän Bernin isälle, jolla on kulkuriluonne.

Lenakin uskoo aluksi propagandaa ja ystäväänsä Rosaa, joka pitää Hitlerin sanoja pyhinä. Hän iloitsee Saksan voitoista ja pitää niistä päiväkirjaa. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin Hitleriä vastaan, ja Lenakin herää kuultuaan keskitysleireistä ja niiden kauheuksista. Yhdessä perheensä kanssa hän alkaa odottamaan aikaa, jolloin sota olisi loppu, ja liittoutuneet vapauttaisivat Itävallan.

Minusta kirja oli nyt vain yksinkertaisesti TODELLA hyvä. Välillä iloinen, välillä surullinen ja hyvin monipuolinen tapahtumissa. Välillä mainittiin sodankulusta, mutta yleensä kerrottiin sodan ajan arjesta ja erikoisista tapahtumista. Lauseet saattoivat olla hyvin "tunnelmallisia", kirjoitin niitä ylöskin. Esimerkiksi Stauffenbergin yrityksestä murhata Johtaja:

"Häneltä ei ollut onnistunut Hitlerin tappaminen eikä sodan lopettaminen - mutta hän oli edes yrittänyt. Me emme koskaan unohtaisi hänen nimeään." (Oma suomennos)

Koska luin kirjan toista kertaa ja monen vuoden saksanopiskelun jälkeen, ymmärsin siitä paljon. Tietenkin oli sanoja ja kohtia, jotka jäivät epämääräisiksi, mutta myös opin vähän harvinaisempaakin sanastoa sekä fraaseja. Kielitaito karttuu lukemalla :)

Joissain kohdissa melkein itketti, varsinkin kun kuuntelin samalla kaihoisaa kappaletta "Old and Wise" (kuunnelkaa se!). Tällä lukukerralla tajusin ehkä paremmin, millaista elämä niihin aikoihin oli. Miltä tuntui mennä sotaan. Miten ihmiset eivät uskaltaneet nousta yksin natseja vastaan ja vaarantaa oman ja muidenkin hengen. Monikaan ihminen ei sitä uskaltanut, mutta joistakin tuli sankareita ja marttyyreitä. Tässä kirjassa sankari oli lopulta ihminen, joka änkytti, puhui vähän eikä päällepäin näyttänyt ollenkaan sankarilta.

Lainatakseni kirjailijan loppusanoja (kirja perustui hänen lapsuudenkokemuksiinsa):

"Mitä me voisimme tehdä pitääksemme vuonna 1945 annetun lupauksemme: 'Ei enää koskaan!'" ... "Meidän pitäisi tietää, että jokainen suvaitsemattomuus erilaisia ihmisiä kohtaan kantaa jo sisässään tulevan vääryyden juuret." (Oma suomennos)

Kirja menee Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Tositapahtumiin pohjautuva kirja"