Kesän bucket list 2021

Olin jo unohtanut että nythän on kesän bucket listan aika! Täällä lämpötila ja sää on keikkunut viime aikoina siihen malliin, ettei tiedä onko kevät vaiko Suomen kesä. Kuitenkin kesälukukauteni Saksassa kestää heinä-elokuuhun asti ja kesä tulee kulumaan lähinnä opiskelun kimpussa. Haluan kuitenkin suunnitella kesälle muutakin mukavaa. Tietysti koronatilanne tulee vaikuttamaan kaikkiin suunnitelmiin, mutta luulen että ne kyllä voivat olla jossain vaiheessa kesää mahdollisia.

Tänä kesänä aion palata Suomeen aikaisintaan vasta loppukesästä, toisin kuin viime vuonna jolloin tilanne oli juuri toisinpäin. Viime päivinä olen muistellut nostalgisesti päivämatkaamme Tammisaareen ja ensimmäisiä kahvilakäyntejä, mökkeilyä, juhannusyön valoisaa hämärää ja järven eri sävyjä aamuauringossa tai auringonlaskussa. Tuntuu hiukan haikealta etten pääse kokemaan sitä taas. Mutta toisaalta viime kesänä ei muuten tapahtunut paljon mitään erityistä, minkä vuoksi odotan tältä kesältä varsinkin tekemisiä ystävien kanssa!

Omenankukista tietää kesän lähestyvän

Kesällä aion:

*Matkustella

Ensi kädessä haluaisin tehdä lisää päivämatkoja lähistölle ja tutkia paikkoja. Lisäksi haluaisin tehdä muutaman päivän matkan ulkomailla tai Saksassa, sillä en ole vielä kertaakaan matkustanut täällä kunnolla opiskelujeni aikana. Nyt paikkoja on alettu avata alueilla, joissa koronaluvut ovat matalahkoja, joten tämä saattaa hyvin onnistua! Ystäväni kanssa on ainakin suunnitteilla matka Bodenseelle Etelä-Saksaan.

*Lukea 1500 1200 sivua kuukaudessa

Viime aikoina olen taas alkanut laiminlyödä lukemista vaikka se oli talvella vauhdissa. Tavoite on kunnianhimoinen, sillä luin viimeksi tämän verran tammikuussa ja silloinkin sattumalta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

EDIT: Alensin tavoitetta hiukan, sillä tajusin että minun pitäisi lukea joka päivä 50 sivua päästäkseni tavoitteeseen :D Nyt pitää vain 40...

*Tutkia asuinkaupunkiani

Olisi kiva tehdä joka viikko jonkinlainen retki tai kävely uuteen paikkaan lähistöllä. Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut lähiseutuja milloin yksin, milloin ystävän kanssa, mutta vielä on paljon näkemättä. Etsin kauniita paikkoja ja uusia näköalapaikkoja...

*Lukea ja opiskella ulkona

En tiedä miksi en ole edelleenkään vaivautunut lähtemään ulos opiskelemaan tai lukemaan, vaikka säät sallisivatkin! Toisaalta sadekuuroja tuntuu tulevan joka päivä.

*Pitää synttärijuhlat...

Ne jäivät viime vuonna etupäässä kiireiden vuoksi välistä, mutta tänä vuonna haluan pitää pienet juhlat.

* ...ja käydä muissa pienissä juhlissa

Synttärijuhlat, illanistujaiset, you name it. Katsotaan miten tilanne suo. Täällä saa edelleen tavata vain kahden talouden välillä.

*Viettää juhannusta

Haluan opettaa jollekulle täällä miten kerätään kukkia tyynyn alle :)

*Valvoa koko yön

Haluaisin katsoa auringonlaskun ja sen jälkeen auringonnousun.

*Katsella tähtiä jonkun kanssa ja olla yöllä ulkona

*Käydä jäätelöllä jäätelöbaarissa

*Kirjoittaa

Runoja, tarinaa, jotain!

*Olla mukana tekemässä vaikutusta tai olla aktiivinen

Ehkä keksisin jotain.

Saada lähiopetusta

Tätä en aikomalla aio vaan pelkästään toivon. Jos luvut jatkavat pienenemistä, niin se voi jopa olla mahdollista joissain kursseissa! Katsotaan ja toivotaan :)

*Toteuttaa bucket listoja ystävien kanssa

Tai enneminkin epävirallisia suunnitelmiamme matkustamisesta, elokuvailloista ja muusta :D

*Laulaa

*Pitää netittömän päivän tai kaksi

Tämä tulisi tarpeeseen!

*Tehdä jotain uutta 

*Oppia jotain uutta

*Tehdä jotain ikimuistoista

Kaunista kesää <3 Onko teillä jo suunnitelmia?

Kesän 2020 bucket list

Syksy on jo pitkällä, täällä päin Saksaa lämpötilat ovat olleet jopa viileämpiä kuin Suomessa. Tänä viikonloppuna kävelin ulkona ja ihastelin punaruskeita kukkuloita ja yksittäisiä kellanpunertavina hehkuvia puita. Kesä tuntuu kaukaiselta, mutta kuitenkin mietin, että vastahan oli 25 asteen lämmin alkusyksy. Tein alkukesästä tavanomaisen bucket listan:

Lue 2500 sivua 
- Luin kesäkuussa noin 1500 sivua, heinäkuussa 1300. Eli sivumäärä ylittyi! Se ei tosin ollut mikään yllätys, valitettavasti vain nyt syksymmällä lukemat vähän tippuivat.

Kirjoita jotain tarinaa
- Kirjoitin pari runoa, joihin olin todella tyytyväinen, ja pienen tarinan tyttörakkaudesta entisaikaan, joka puolestaan jäi sitten kesken. Ehkä en vain enää kunnolla pysty kirjoittamaan proosaa...

Tee pyöräretki(ä)
En tehnyt :( Tosin pyöräilin kerran isän työpaikalle ja takaisin, sekä kerran tapaamaan ystävääni! Myös syyskuussa pyöräilin usein työpaikalleni puron vartta pitkin. Mutta en tehnyt pyöräretkiä. 

Tee juhannustaika
Tein! Näin tosin unessa vain vanhoja tuttuja, joista yksikään ei vaikuta lupaavalta ehdokkaalta. Onneksi en ollut tehnyt sitä taikaa, jossa kieritään pellolla... ensimmäinen vastaantulija oli nimittäin tienreunaan nukahtanut humalainen mies!

Tee jotain uutta ystävien kanssa

Teimme sushia! Olikin mielenkiintoista seurata erilaisia sushintekotapoja: kaverini ei laita riisiin sokeria (vaikka se lukee suurimmassa osassa löytämistäni ohjeista) mutta sushin sisään meni niin omenaa kuin salaattiakin. Itse olen ehkä enemmän "perinteisen" sushin ystävä (laitamme kotona aina vain kurkkua, avokadoa, lohta ja surimia), mutta ihan hyvää tuli näinkin!

Lisäksi toisen ystävän kanssa treffailimme kirjastossa opiskelun parissa, toisella kerralla tosin keskittyminen herpaantui ja juttelimme yhteen menoon tunnin Disney-filmien naiskuvasta ja Thaimaan politiikasta. :)

Opi jotain uutta

En muista mitä opin... Opin ehkä olemaan hiukan rohkeampi ja heittäytyväisempi, sillä tein loppukesästä päätöksen ottaa vastaan työharjoittelupaikka, joka pelotti minua, mutta osoittautui ehkä parhaimmaksi päätöksekseni koko vuonna. Mökillä opin kai myös sytyttämään tulen kiukaaseen. Ja leipomaan perunarieskoja!

Matkusta jonnekin 

Matkustin Tammisaareen, mökille, Tuusulanjärvelle, Loviisaan, Lappeenrantaan ja takaisin Saksaan. :) Mökillä olimme ennätykselliset kaksi viikkoa!

Laske montako jäätelöä söit
Unohdin laskea... Joka tapauksessa enemmän kuin viime kesänä, jolloin söin ehkä kolme kertaa. :D Söin jäätelöä välillä suoraan paketista ja mökillä pitkästä aikaa paljon kaupan jäätelöitä (jotka alkoivat tosin nopeasti kyllästyttää). Saksassa rohkenin vihdoin ostaa jäätelöä kioskista. En ymmärrä miksi en ole ostanut sitä useammin - italialainenkin jäätelö maksaa noin 1-1,50€ pallo, ja kaupan jäätelöissä on hirveän pienet valikoimat.

Kokkaa tai leivo jotain (uutta)

Kokkasin esimerkiksi kantarellikastiketta, josta tuli hiukan paksua, makaronilaatikkoa ilman munamaitosekoitusta (hyvää, vaikka jotain hiukan tuntuikin puuttuvan!) ja joitakin kiinalaisia ruokia. Unohdin jotenkin, etten syö chiliä, ja kokkasin tulisesta papukastikkeesta mapo tofua, jonka sitten pystyin onneksi joten kuten syömään.

Syö mansikoita ja mustikoita ja muita marjoja metsästä
En syönyt :( Mansikoita pihalla ja mustikoita näin kyllä metsässä, mutta (epä-)loogisesti en uskaltanut syödä niitä, sillä en ollut juuri pessyt käsiä... ehkä torjuin sitten sillä koronan? Tosin muutamaa viikkoa myöhemmin ignoorasin logiikan ja söin kaverini kädestä luumuja.

Tee jotain kesäherkkua
Tein kerran jääkahvia ja kerran kokeilin kokisjälkkäriä sitruunasorbetista ja coca-colasta. Se toimii kuitenkin parhaiten normaalilla jäätelöllä... 

Lähetä jollekulle paketti, postikortti ja kirje

Lähetin paketin/kirjeen Ruotsiin :)

Pidä netitön päivä

En pitänyt...

Rentoudu!

No jaa, kesä tuntui menevän opiskeluun, kokeisiin ja kurssien lopputöiden välttelyyn, mutta olihan myös rentoja päiviä ystävien kanssa ja mökillä.

Kesä 2020 oli varmaan jokaiselle hiukan erikoinen kokemus, kun piti tasapainotella lomailun ja koronarajoitusten sekä -ahdistuksen kanssa. Minulle kesä oli kuitenkin myös iloinen yllätys, sillä vietin sen kokonaan kotona - ilman koronaa en olisi päässyt ollenkaan Suomeen. (Ei sillä, että iloitsisin pandemiasta, mutta jotain hyvääkin!) Toisaalta lukukaudet menevät mene ja tiedä mistä syystä Saksassa vähän eri tavalla, ja kesä menikin sitten lähinnä opiskeluun. Jopa juhannuksena oli eräs vapaaehtoinen viikonloppukurssi. Etäopiskeluun olin jo vähän väsynyt, ei siinä muuten mitään, mutta en pystynyt keskittymään "miitteihin", ja motivaatio oli vähän hukassa kun lähipiiri oli kesälomalla... Lisäksi kaipasin vain konkreettista luentosalia, kurssikaverien ja opettajien näkemistä ja kunnon keskusteluja. Tuntui että kaikki aika meni opiskeluun, mutta niin se meni jo talvellakin, joten ehkä pitäisi vain joustaa ja tehdä vähemmän tunnollisesti.

Leivoin perunarieskoja lounaaksi
alkukesän lämmössä

Mutta ehdinhän minä siinä sivussa muutakin. Mökille ja isovanhemmille raahasin tietokoneen mukaan, mutta olin mukana uimassa, ravintolassa, soutelemassa ja juttelemassa. Näin sukulaisia, maistoin särää Lappeenrannassa ja tapasin ystäviäni, tosin he tuntuivat kaikki olevan mökeillään tai Suomen matkoilla. Vietin jopa synttäreitäni pienimuotoisesti kakkukahveilla, joista jäi hyvä mieli. Päivämatkat piristivät valtavasti ja oli ihana pystyä taas pitkästä aikaa käymään kahvilassa. Elokuvissa katsoin uuden Pikku naisia ja samastuin Johon niin että leijuin pilvissä. Olin ensimmäistä kertaa Raaseporin linnassa ja täysin suomenruotsalaisissa kaupungeissa. Ja oli ihan parasta olla taas perheen kanssa, minua huolestutti miltä tuntuisi palata Saksaan, mutta kävikin niin että sopeuduin heti tännekin hyvin, enkä ole edes ikävöinyt takaisin. Täällä elokuuni täyttyi kokeista, kurssien lopputöiden kanssa viivyttelystä ja etenkin ystävien tapaamista. Tuntui että olin taas osa opiskelijaelämää, ihan vain kun kokkailimme toisillemme tai kuljeskelimme joen vartta jäätelö kädessä tai kun vilkutin veneestä professorilleni. 

Parhaiten minulla on ehkä kuitenkin jäänyt kesästä mieleen aamut ja illat mökillä. Iltaisin auringonlaskun värit peilautuivat järven pinnassa ja lopulta pimeän laskeutuessa lepakot lehahtelivat tumman pohjattoman veden äärellä ja horisontin kajo valaisi edelleen. Aamulla join kahvia ja söin maailman parasta ruisleipää vilttiin kääriytyneenä ennen etätunteja ja luin kirjaa. En olisi millään halunnut lähteä takaisin kaupunkiin.

Mitä muistoja teillä on kesästä? Miten se erosi edellisistä?

Kirjabloggaajien kesälukumaraton 2020 osa 2 - päivittyvä postaus

Yöpöydän kirjat järjestää 29.8 kesälukumaratonin toisen kierroksen! Missasin kiireiden takia ensimmäisen maratonin, mutta nyt yritän ehtiä mukaan. Koulujuttuja pitäisi nytkin tehdä ja kavereita tapailla, mutta maratoonaaminen on vain niin mukavaa. Päätin siis yhdistää opiskelun ja maratonin lukemalla antropologista tutkimusta. En ota myöskään yhtään paineita vaan luen sen verran kuin ehdin.

Aion siis jatkaa Margaret Trawickin kirjaa Notes on Love in a Tamil Family, joka kertoo kirjailijan tutkimuksista rakkauden ja sukulaissuhteiden parissa Etelä-Intiassa. Hän on kirjoittanut kirjan omien kokemuksiensa kautta asuessaan tamililaisen perheen luona kenttätyössään. Tykkään etnografian kirjoitustyylistä, se ei ole mitenkään raskas tai tieteellinen, vaan Trawick kuvailee omien tunteidensa ja kokemuksiensa kautta konkreettisesti perhettä ja arkea ja Etelä-Intian kulttuuria. Kirja on mukava, mutta siitä pitäisi kirjoittaa kymmenen sivun kirja-arvostelu, mikä vähän mietityttää.
Toisena kirjana minulla on Jung Changin Villijoutsenet - kolmen kiinattaren tarina (en tiedä miten olen nyt yhtäkkiä edes vähän innostunut asiateksteistä, en lue tällä hetkellä yhtäkään romaania). Se kertoo kirjailijan, hänen äitinsä ja isoäitinsä elämästä koko 1900-luvun Kiinan mullistuksien aikaan, tietysti kertoen muidenkin sukulaisten ja tuttujen elämästä. Siitä tajuaa paremmin Kiinan historiaa, yhteiskuntaa ja ihmisten arkea keisarivallan, tasavallan ja kommunismin aikaan.
En ole vielä varma, mihin aikaan aloitan maratonin, mutta joskus nyt illasta :)
Lukuiloa! Osallistutteko te maratoniin?
***

23:15 (tämän pallonpuoliskon aikaa): aion aloittaa klo 23:30!
1:00 Aloitin puoli kahdeltatoista "Notes on Love in a Tamil Family" sivulta 61 ja olen nyt sivulla 81. Tässä luvussa kirjailija kuvailee perheenjäseniä ja heidän suhteitaan toisiinsa ja koko perheen suhdetta kylän muihin kasteihin. Strukturalismin kannattajana hän huomaa erilaiset tyypilliset kuviot esimerkiksi naisten ja miesten välillä, kuten konfliktit ja eri uskomukset. (Nyt kun vähän vielä selitän tästä lisää niin kirja-arvostelu alkaa olla hyvällä mallilla!)
Huomenna jatkuu! Luettu: 20 sivua.

11:30 Nyt olenkin ollut hereillä jo pari tuntia ja aamupalan teon sekä korppujauhojen raastamisen (huh mikä ääni siitä tulee!) ohella ehtinyt lukea 12 sivua Villijoutsenia. Nyt alkaa parin tunnin putki, jolloin yritän ehtiä lukea Notes on Love in a Tamil Familya kunnolla eteenpäin, ennen kuin lähden kaverin kanssa kävelylle. Olen jotenkin taas onnistunut haalimaan niin paljon tekemistä tälle päivälle lukumaratonin laiminlyöden, että tämä saattaa olla jopa viimeinen kunnon lukupätkä. 

15:25 Nyt on kunnon lukuputki takana! Viimeisen tunnin ajan olen tosin siivoillut ja valmistellut lähtöä kävelylle (päätimme ystäväni kanssa kiireiden takia sittenkin ajaa autolla eräälle näköalapaikalle ja tulla takaisin kävellen, jos ehdimme :D). Ehdin lukea valitettavaati vain 20 sivua eteenpäin, sillä etenen asiatekstin parissa aina hitaasti ja kirjoittelen asioita ylös. Nyt sitten lukeminen keskeytyy ainakin joksikin aikaa, jollei sitten koko illaksi! Katsotaan miten käy.

Luettu: 52 sivua

1:30 Valitettavasti maraton jäi sitten vaan pariin lukupätkään aamulla, sillä en nyt koko iltapäivän ja illan aikana ehtinytkään kirjan ääreen. Lähdin ensin kävelylle ystäväni kanssa, sitten syöksyin kauppaan ja lopulta kotiin ennen kuin toinen ystäväni saapui laittamaan kanssani suomalaista ruokaa. (Ah kuinka rakastan opiskelijaelämää!) Siinä kuluikin sitten loppuilta kun valmistimme lihapullia ja pinaattilettuja ja söimme hitaasti ja nautinnollisesti. Olisi pitänyt pitää maraton mieluummin vasta sunnuntain puolella, mutten ollut varma lopetammeko ennen kello kahtatoista. Joka tapauksessa luin maratonilla huimat 52 sivua, joista kerron lisää huomenna. :)

Kävelytunnelmia

Kooste: Vuoden 2020 kirjabloggaajien lukumaratonissa luin siis 52 sivua, mikä on varmaan huonoin tulokseni maratoneissa, ja olette ehkä samaa mieltä että olisi pitänyt aloittaa vasta lauantai-iltana (tosin nyt sunnuntaina olen saanut luettua 16 sivua, enkä tehtyä mitään muutakaan, joten ehkä tämä oli kuitenkin hyvä päätös). Luin eteenpäin Margaret Trawickin etnografista teosta Notes on Love in a Tamil family sekä Jung Changin omaelämäkertaa Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina, joista molempia voin vain suositella. Ensi kerralla sitten enemmän! Lukemisen ohella mussuttelin suklaata luvattoman paljon, mutta kuuluuhan se evääksi maratonille. Lisäksi kävin ystävän kanssa kävelyllä ja kokkasin toisen kanssa, joten päivän aktiviteettikiintiö täyttyi kyllä runsaasti.

Kiitos järjestämisestä Niina T.:lle!

Miniarvioita

Mihin lukuhimoni hävisi?

Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.

Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja... 

Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?

Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!  

Heinäkuu: -

Elokuu: 
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad 

Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger 

Lokakuu: 
Ursula K. LeGuin: Lavinia

Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl

Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen

Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Helmikuu: 
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha

Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod

Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young

Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an. 

Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.

"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289

Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.

"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310

Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.

Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan... 

Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.

Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.

Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!

"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
   Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista. 
   Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
   Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461

Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?

Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D

"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119

***

Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.

Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.

Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.

Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3

Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!

"Jag har väntat hela livet på nån, jag har väntat hela livet på nåt" - vuosi 2019

Tiedän, olen myöhässä. Tosi myöhässä. Joka tapauksessa päätin nyt yhtäkkiä haluta kirjoittaa koosteen vuodesta 2019, lähinnä siksi että voin rauhoittaa järjestelmällistä luonnettani, vertailla ja muistella elämäni vuosiani ja osoittaa näin nykyajan muistamisen kulttuurin ja muistibuumin syvät vaikutukset omassakin elämässäni rikkoa hiukan blogini liikkumatonta tyventä ja kertoa mitä minulle tapahtui viime vuonna ja ehkä selittää miksi en ole kirjoittanut tämän enempää. 

(Tuo yliviivattu on muuten oikeasti totta, minulla on kummallinen tapa lueskella postauksiani (ja päiväkirjojani) uudelleen ja muistella aiempia kokemuksiani, tunteitani ja arkeani ja miettiä mitä on muuttunut. Muistibuumia? Entä onko se huono asia? En vielä tiedä - muistamisen kulttuurin kurssini on vasta alkanut.)

Ensin kirjoihin. Koska en ole kirjoittanut kuukausikoosteita kesän jälkeen, ajattelin tallettaa muistiinmerkitsemäni luvut taulukoksi:

Tammikuu: 3 kirjaa (984s)
Helmikuu: 2 kirjaa (479s)
Maaliskuu: 1 kirja (459s)
Huhtikuu: 3 kirjaa (619s)
Toukokuu: 3 kirjaa (614s)
Kesäkuu: 1 kirja (280s)
Heinäkuu: -
Elokuu: 1 kirja (416s)
Syyskuu: 2 kirjaa (797s)
Lokakuu: 1 kirja (325 s)
Marras-joulukuu: 1 kirja (459s)
Joulukuu: 1 kirja (250s)

Vuosi 2019 oli huonoin kirjavuosi koskaan - tavoitteeni oli ollut lukea 60 kirjaa kuten usein aiemminkin, mutta lopullinen saavutukseni oli vain 19 kirjaa ja 5682 sivua. Eniten luin, outoa kyllä, kirjoittain tammikuussa ja syyskuussa (vähiten heinäkuussa) ja sivumäärittäin tammikuussa. Vuosi oli näet täynnä kiirettä sille hyvin epätavallisina ajankohtina, esimerkiksi keväällä en ehtinyt kirjoitusten vuoksi ja heinäkuussa kesätyön vuoksi lukea yhtään, mutta sitten taas loppukeväästä kirjoitusten jälkeen oli huiman vapaata. Syksyn lukemattomuutta en kuitenkaan voi perustella muulla kuin koko elämäntavan muutoksella: muutettuani opiskelemaan ulkomaille toisaalta halusin kyllä koko ajan lukea, mutta päädyin sitten kuitenkin katsomaan Netflixiä tai lähtemään ulos kavereiden kanssa.

Mieleeni parhaiksi ja vaikuttavimmiksi kirjoiksi on jäänyt Edith Södergranin Runoja-kokoelma (ei hänen ensimmäisensä vaan Uuno Kailaan kokoama), Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, Rainbow Rowellin Fangirl ja Elena Gorokhovan Goodbye, Leningrad. Jos uudelleenluetut lasketaan mukaan, otan mukaan myös Montgomeryn Sinisen linnan ja Ursula K. LeGuinin Lavinian. Ai Min Under the Hawthorn Treehen en puolestaan niin kiintynyt, mutta se tarjosi uusia ajatuksia ja näkökulmia. Sitä vastoin ehkä oudoimmat kirjat koko vuonna oli Nic Stonen Triangel ja Bertolt Brechtin Der gute Mensch von Sezuan.

En millään muista kaikkia katsomiani elokuvia, mutta mieleenpainuvimmat (ja ehkä tämän hetken lempparini) olivat suurmusikaalit Aladdin ja Bohemian Rhapsody (tai ehkä tämä on enemmän musiikkielokuva?), draama Mona Lisa Smile ja kiinalainen nuorten unelmista kertova So Young. Kävin kuitenkin vain vähän elokuvissa, vuoden toisen puoliskon aikana ehkä vain kolme kertaa, ja ehkä kerran teatterissa. 

Musiikin puolella kaikkien aikojen suosikkini Laleh säilyi - yllätys yllätys - korkeimmalla huipulla. Kesällä kuuntelin lähinnä vain hänen Vänta-albumiaan ja talvella yllätyksenä julkaistun Postcards-albumin covereita. Toisaalta pysyin myös Lana Del Reyn uskollisena puolifanina ja tutustuin Queeniin ja saksalaiseen Jonas Monariin, mutta muuten musiikkimakuni ei kyllä oikeastaan laajentunut mihinkään suuntaan. Välillä oli aikoja, jolloin en oikeastaan kuunnellut paria laulua lukuunottamatta yhtään mitään musiikkia. 

Joka tapauksessa ehkä vuoden tärkein laulu oli Lalehin Vänta, joka on teksteiltään hirveän tärkeä ja muistuttaa melodialtaankin Lalehin entisestä tyylistä sekä teemaltaan odottamisesta ja keskeneräisyydestä. Tämänkaltaisia teemoja etsin aina lauluista, esimerkiksi Christina Perrin Sad song ja Ed Sheeranin I'm a Mess kuuluvat samaan kategoriaan. Tietysti myös useampi kappale Vänta-albumilta muistuttaa kesästä, mutta sen muita lemppareita on vaikeampi nimetä, tykkään melkein kaikista. Sitä vastoin muita vuodelta mieleen jääneitä kappaleita ovat kevään tuttavuudet Queenin Love of my Life ja Lana Del Reyn Change. Viimeksi mainittu liittyi pohdintoihini oikeista teoista, muiden tukemisesta ja tasapainoisuudesta. Tykkään Lanan surumielisistä, jopa musertavista, melodioista ja monitulkintaisista, hajanaisten ajatuksien tapaisista lyriikoista.

Ja Lalehin vanhat kappaleet Hide Away ja November sekä Lady Gagan & Bradley Cooperin Shallow, jotka muistuttavat kesästä Saksassa. <3

***

Vuosi 2019 oli minulle muutosten vuosi. Pienet muutokset johtuivat kai suuremmista: luin vähemmän kirjoja, joskus päiväkirjani oli vaiti parisen viikkoa, runosuoneni ei pulpunnut sitten yhtään. Suuria muutoksia olikin sitten vaikka muille jakaa. Vuoden aikana ehdin ensin vilkutella rekan lavalla ympäri Esplanadia, selvitä kirjoituksista ja päästä ylioppilaaksi, lähteä ensimmäistä kertaa ulkomaille töihin ja lopulta tehdä suurin päätökseni ikinä ja muuttaa opiskelemaan samaan maahan. (En vieläkään tiedä, miten pystyin päättämään tästä, kun en edelleenkään ole päättänyt, olenko oikeassa paikassa vai en, mistä huomaakin päättämättömyyteni.) Onneksi kaikki muutokset taisivat olla kuitenkin enemmän positiivisia, vaikka kouluun onkin ollut välillä edelleen ikävä. 

Vuosi 2019 oli ehkä myös hyvästelyjen vuosi. Koulun, opettajien, koko entisen arkirytmin. Perheen, tuttujen ystävien ja maisemien. Onneksi kaikki hyvästelyt eivät olleet lopullisia. Eivät varsinkaan nyt korona-aikaan, kun olen jo toista kuukautta takaisin Suomessa odottelemassa tilanteen helpottavan. :) Joillekin kavereille sanoin mielessäni vihdoin hyvästit kokonaan, ja ehkä hyväkin niin, mutta toisille taas en: juuri tällä viikolla istuin hyvän naapurinystäväni kanssa puistossa juuri samanlaisena kevätiltana kuin joskus kauan sitten, ja ajattelin, että ehkä pysymme sittenkin vielä pitkään läheisinä välimatkoista huolimatta.

Vaikka pelkäsin ensin, mitä ulkomaille muutostani oikein tulee, on se kuitenkin kääntynyt hyvin rauhoittavaksi vaihtoehdoksi. 
Opiskelupaikassani olen viihtynyt ja sopeutunut siihen paremmin kuin ikinä uskalsin toivoa - ainoat syyt miksi sitä ylipäätänsä edelleen pohdin, on koti-ikävä, ajatus että pitäisi opiskella jotain 'järkevämpää' tai muuta minua kiinnostavaa tai muiden yliopistojen mielenkiintoisemmat painopisteet ja kurssit. Ehkä vain olen sellainen, etten pysty päättämään mitään kunnolla, vaan pohdin aina, olisiko jossain toisessa paikassa asiat sittenkin vieläkin paremmin.

Käännetään katseet kuitenkin vielä yksityiskohtaisemmin viime vuoteen, jolloin tapahtuikin vaikka mitä mieleenpainuvia asioita ja hetkiä. Keväällä tuskailin kirjoitusten kanssa, mutta en onneksi uuvuttanut itseäni loppuun, löysin tieni pariin ilmastomielenosoitukseen ja sijaisopettamaan ala-asteelle (minulla on edelleen ikävä ihanan rauhallisia kakkosluokkalaisia!) Muistan myös jokavuotisen laskettelureissun, oman pääsykoe-/lomamatkani Ouluun ja viikonlopun mummolassa. Ja tietysti lakkiaiset, jotka tuntuvat jo samaan aikaan kaukaisilta ja juuri vasta koetuilta...

Uspenskin katedraali vappuaattona

Lakkiaisissa ja sen jälkeen tapahtui ensimmäinen hyvästely, kun lähdin kesätöihin Saksan rannikolle. Vaikka työskentely kahvilassa oli välillä rankkaa ja työmatkoihin kului ihan liikaa aikaa, jäi koko kesästä kuitenkin pääasiassa hyvät muistot - oli kyseessä sitten pyöräily peltojen keskellä, luonnonpuistossa samoilu, vohvelin ja jäätelön syöminen kojusta tai kahvilassa, helmenharmaan meren äärellä istuskelu, parvekkeella istuskelu ja ylilentelevien hanhiparvien kaakatuksen kuuntelu ja kerran parvekkeella yöpyminenkin. Oli upeaa pyöräillä kerran aamuvarhaisella töihin ja jutella joskus jonkun paikallisen kanssa - pyörävuokraamossakin opittiin kai tuntemaan minut. Lisäksi rakastuin Stralsundin keskiaikaiseen hansakaupunkiin.

Kesän toinen kohokohta oli matka Ruotsiin - junalla Linköpingiin, jossa tapasin äitini, pari päivää Vadstenassa, toiset pienessä Grisslehamnin kylässä ja yksi Tukholmassa. Ihastuin Vadstenan luostarikaupunkiin, mutta suurin syy vierailuun oli Lalehin keikka, jota olin odottanut jo kuukausia. Keikkaakin parempaa oli nähdä hänet sitä ennen yllättäen kadulla! Grisslehamnista olen taas kiitollinen, että sain tavata ihka oikean kirjailijan ja saada yksityiskierroksen hänen kirjojensa tapahtumapaikoille.

Vadstenan upea jylhä linna

Grisslehamnin Skatuddenilta Ahvenanmaalle päin

Palatessani takaisin Suomeen olin jonkin aikaa sekaisin ja ahdistunut siitä, minne seuraavaksi suuntaisin. Joka tapauksessa päädyin sitten palaamaan Saksaan, eri kaupunkiin tosin, opiskelemaan. Loppuvuodelta muistankin ensimmäiset tunnit ja epämääräisen yliopiston rytmin löytämisen ja koko uuden elämän hahmottamisen, ihmisiin tutustumisen ja heidän kanssaan juhlissa ja joulumarkkinoilla käymisen. Oli myös ihanaa kun äitini tuli joulun alla käymään tai kun pidin suomalaiset pikkujoulut uusille ystävilleni. Ja kun kävelin pimeällä mukulakivikatuja ja kuulin vanhasta kirkosta kaikuvan laulun. <3

Suomessa minulla ei ollut paljoa tekemistä, joten kulutin aikaa
pyöräilemällä ja kiertelemällä second-hand-kauppoja

Näkymä instituutiltani

Paras ilta opiskelukaupungissani oli kuitenkin, kun keitimme kaakaota,
teimme omenahyvettä ja juttelimme yömyöhään

Vuosi 2019 oli täynnä epävarmuutta ja muutosta. Kuitenkin, vaikka en sitä viime vuonna aivan täysin tajunnut vaikka vähän aavistelinkin, oli se kuitenkin ahdistuksesta vapaa onnellinen vuosi, jolloin koin paljon uutta ja seikkailin ympäri maailmaa. Vaikka toivoinkin odottamisen olevan joskus ohi, täytyy minun kai yrittää hyväksyä, että odotan aina jotain lisää, jotain mullistavaa ja vapauttavaa - niinhän ihmiset tekevät.

Mitä te muistatte vielä vuodelta 2019?

Mikä on muuttunut?

Kämppikset asuinmaa ja kirjastokortti
Kylmät talvet helteisiin kesiin 
Koulunpiha näköalaan jyhkeältä muurilta
Joskus sumussa, joskus auringonpaisteessa

Opettajat herroihin ja rouviin
Funktiot teorioihin ja määritelmiin
Ennen odotin viikonloppuja,
nyt en erota maanantaita lauantaista

Luetut romaanit voi laskea kahden käden sormilla
Päivänkirjan sivut kiertyvät koirankorville
Runosuoni kuivui jo viime kesänä
Runotyttö on siirtynyt tanssimaan bileisiin

Tunnistan ikävän hetken välähdyksistä mielessä
Vaikka lähikaupastakin löytyy Fazerin suklaata
Yhteiset ruokahetket, vitsit ja jatkuva meteli
Viime päivinä kaikki on kuitenkin palautumassa ennalleen

Kesäni 2019

Onpa kesästä jo aikaa! Tänään satoi ensimmäistä kertaa lunta! (Tänä vuonna Suomeen muuttaneet varmaan luulevat tämän olevan jokavuotista, mutta tämä ei ole normaalia lokakuun alkupuolelle...) Ruska on liekehtinyt vaahteroissa jo ainakin viikon ja ilma on viilennyt niin, että pitäisi kaivaa jo talvitakki päälle. Joka tapauksessa ajattelen vielä kesää, sen lämpöä ja kokemuksia, iltahämärää ja merituulta...

Kesän 2019 vietin hiukan eri lailla kuin ennen, työskennellen kahvilassa Pohjois-Saksan rannalla pikkukylässä. Suurin osa ajasta meni töitä tehdessä tai bussissa istuessa, mutta mahtui kesään muutakin! Tässä vastaukseni kesän alun bucket listaan.

- Syö döneriä (haha, olen jo kokeillut ja kerron myöhemmin miten kävi): 
Elikkä miten kävi: marssin ensimmäiseen pikaruokapaikkaan, haukkasin palasen döneristä - joka on siis kebabsämpylä - ja heräsin seuraavana yönä hirveään vatsakipuun. Valvoin asunnon sohvalla kaksi tuntia yrittäen saada unen päästä kiinni ja kuunnellen rajua ukonilmaa. Kuulin sitten seuraavana päivänä töissä, että monissa paikoissa döneriin laitetaan vanhentunutta lihaa eikä välitetä hygieniasta...

Työnantajani neuvoivat minulle turvallisemman paikan, jossa kävin uusien turkkilaisten kaverieni kanssa. Mielikuvissani döner oli kuitenkin parempaa, ja kaverinikin olivat tottuneet turkkilaiseen döneriin, joka on kuulemma enemmänkin tortillan tyylinen.

- ja kreikkalaisessa ravintolassa: 
En sitten saanut tätä suoritettua, sillä en pahemmin ravintoloissa ehtinyt istua.

- Käy leipomossa
Kyllä ja useasti! Välillä jouduimme tulemaan töihin bussiaikataulujen vuoksi tuntia aikaisemmin, joten ostimme läheisestä leipomosta sämpylän tai "makean" sämpylän :)

- ... ja jäätelöbaarissa
Täälläkin kävin, mutta muistaakseni vain pari kertaa.

- Syö schnitzeliä ranskalaisten kanssa ja parsaa perunan ja hollandaisekastikkeen kanssa (saatan kyllä jättää tämän välistä koska en ole niin pihvin tai parsan ystävä. Mutta katsotaan!)
En käynyt, kts. vastaus ylempänä. Ravintoloihin en mennyt, mutta kahviloissa istuin aina vapaapäivinä. Saksassa vain kahvilassa tilataan ja maksetaan pöydässä, joten niissä ei oikein voi kiirehtiäkään...

Laitoin itse ruokaa :)

Loput ovat omia keksimiäni:

- Syö kalasämpylää (Fischbrötcheniä) tai leivitettyä kalaa (Backfisch)
Söin kalasämpylän! Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pitänyt siitä...

- ja vohvelia ja paljon jäätelöä!
Ostin pari kertaa vohvelia rannan kojuista tai kävin kahvilassa.

- nähdä erästä ystävääni pitkästä aikaa (ehkä Lyypekissä?)
En valitettavasti...

- saada uusia ystäviä
Sain, ja yhden kanssa puhumme vielä päivittäin.

- jutella tuntemattomien kanssa (yhden päivässä? Uskallanko?)
No en kyllä läheskään yhden kanssa päivässä, mutta enemmän kuin Suomessa juttelisin. Välillä kahvilassa, joskus bussissa tai vaikka lomapäivänä rannalla. Polkupyörävuokraamoketju oppi varmasti minut "suomalaistyttönä, joka aina palautti pyörän viime tipassa".
Erikoisin näkökulma tuli eläkeläisnaiselta bussilla, joka kysyi onko Suomenkin hallituksessa "niitä vasemmistoradikaaleja". Niin siis keitä?

- matkustella paljon (kerron sitten loppukesästä)
Hiddensee-saari, Stralsund kahdesti, pyöräretket, Ruotsi, Vadstena, Grisslehamn, Tukholma... Voihan niinkin sanoa! Kaikki olivat upeita paikkoja, joihin ikävöin, mutta erityismaininnan saavat Stralsund ja Vadstena. Olin valmis muuttamaan kumpaan tahansa näistä vanhoista keskiaikaisista kaupungeista. Vadstenan linna oli ehkä jykevin koskaan näkemistäni ja Stralsund vain oli niin kaunis ja viehättävä.

Vadstenan linna

Stralsundissa

- nauttia täysin siemauksin Lalehin keikasta (aivoni eivät kestä sitä, että olen todella menossa sinne! Samalla kuitenkin pelkään odottavani liikoja: voihan olla, että seison liian takana tai hän soittaa kaikki väärät laulut...)
En tiedä mitä kirjoittaisin tähän. Sillä kyllä minä nautin, oli upeaa nähdä Laleh livenä, ja keikan yhteydessä sattui muutamia upeita yllätyksiä ja sattumia. Kuitenkin olin leiponut mieleeni kokemuksesta jotain ihmeellistä ja maailmani mullistavaa, joten keikan jälkeen... se tuntui menevän niin nopeasti ohi ja lisäksi tajusin, etten niin erityisemmin viihdy livekeikoilla. Joka tapauksessa päätin tulla uudestaan ensi vuonna, mikäli mahdollista.

- oppia uusia kieliä (työkavereinani on turkkilainen ja slovakialainen!)
Opin! Olen aika ylpeä itsestäni, sillä osaan nyt toivottaa hyvää yötä kummallakin kielellä sekä muun muassa pyytää turkiksi sytkäriä tai kertoa ikävästäni. Lisäksi opin lisää saksaa ja ruotsiakin - yhden päivän Grisslehamnissa puhuin pelkästään ruotsia... Englanti oli varmaan ainoa kieli, jota en pahemmin käyttänyt, paitsi puhuessani yhden ystävistäni kanssa.

- kokeilla jotain uutta
Matkustin yksin - muun muassa junalla Saksasta Ruotsiin ja takaisin... Näiltä matkoilla koin seikkailuja, jotka voisi kertoa omassa postauksessaan... Yöjunassa Hampurista Kööpenhaminaan en nukkunut silmäystäkään, sillä valot loistivat kirkkaina, jokainen asema kuulutettiin ja keskellä yötä Tanskan rajavartijat nousivat junaan tarkistamaan jokaisen passin. Emme meinanneet saada koko paluumatkan lippua, sillä jostain syystä sitä ei voinut tilata Deutsche Bahnilta netistä eikä soittamalla, eikä Ruotsista löytynyt yhtäkään matkatoimistoa. Lopulta tilasimme liput soittamalla Tågbokningeniin - se ehti onneksi ajoissa postitoimistoon, sillä sähköpostilla lähettäminen ei kuulemma käynyt. Palumatkalla puolestaan kaikki junat olivat myöhässä tai niissä oli tekninen vika, ja läheltä piti, etten myöhästynyt viimeisestä vaihdostani, joka olisi ollut illan viimeinen juna.

Pyöräilin yksin. Ennen tätä kesää en ole ikinä pyöräillyt useammin kuin ehkä kerran vuodessa, enkä edes uskaltanut pyöräillä kaupungissa. Kuukauden kokemuksen jälkeen vuokrasimme äitini kanssa Ruotsissakin pyörät, ja nyt Suomessa olen pyöräillyt keskustassakin. Olen ylpeä tästä!

Kävin ystävien kanssa baarissa. 

Nukuin yön parvekkeella tähtien valossa. (Tai yritin nukkua, sillä parveketuoleilla oli hiukan liian kylmää ja epämukavaa.)

- oppia jotain uutta
Opin hiukan laittamaan ruokaa. Opin pyöräilemään paremmin ja myös uskaltamaan pyöräillä. Opin tekemään erikoiskahveja ja avaamaan lasipullon korkin. CV:ssäni voisi myös lukea taitona aprikoosien pilkkominen tai vaatteiden viikkaaminen... Opin ihmisten avuliaisuudesta, junamatkojen hankaluudesta ja ainakin hetken tunsin sittenkin olevani vahva ja perikseantamaton.

Opin myös odottamaan. 

- vähän pelottaa sanoa mutta: ihastua
Niin, olisinpa...

Kesältä jäi paljon erilaisia muistoja, mutta muutama nousee ylitse muiden. Toivon muistavani aina pyöräretkeni pitkin rannikkoa, iltahämärässä tai aamun valossa, tai kuinka sain uusia, ehkä satuttaviakin ajatuksia St.Marien kirkon Intiasta kertovasta valokuvanäyttelystä. Tai kun Laleh käveli ohitseni kadulla ja vilkutti lavalta. Kävellessäni ympäri Stralsundia, istuessani löytämässäni puussa tai valvoessani parvekkeella tähtiä katsellen...