Blake Crouch - Pimeää ainetta

"Pidän torstai-illoista. Ne tuntuvat
olevan jotenkin ajan ulkopuolella."

kirjan alku

Jo Wayward Pinesin -trilogiasta lähtien olen ollut Blake Crouchin suuri fani, mutta hän ei jää laakereille lepäämään vaan kirjoittaa jopa vielä päräyttävämmän tarinan rinnakkaistodellisuudesta. Ja päräyttävällä meinaan jotain todella päräyttävää. Tämä scifi-trilleri on luettava hotkaisemalla ja jäätävä sitten leijumaan siihen ihanaan utuun ja ajatusten virtaan.

Kvanttifyysikko Jason Dessen elää tavallista elämää. Hänellä on vaimo, poika ja työpaikka yliopistossa. Ehkä joskus hän miettii minkälaista elämä olisi ollut, jos hän olisi saanut kollegansa Ryanin sijaan arvostetun Pavia-palkinnon onnistuneesta työstään. Kuinka paljon pidemmälle hän elämässään ja urallaan olisi päässyt. Jossittelu muuttuu todeksi, kun Jason siepataan illanvieton jälkeen ja hänen herättyään maailma ei ole enää entisensä. Hän onkin ansioitunut nero, joka on urallaan saavuttanut sen mihin tavis-Jason ei pystynyt. Mutta niin kuin kliseisesti sanotaan: kaikella on hintansa, eikä onni ole niin yksioikoista.

"Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meille ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme."

Juonta en tuon enempää tahdo lähteä spoilaamaan, muuten kirjan lukemista harkitsevalta menee kaikki oivaltamisen ilo. Crouch, tuo päähenkilön tavoin nerokas mies, kirjoittaa tekstiä joka saa mielikuvituksen lentämään ja aivot höyryämään. Joitain kysymysmerkkejä heräsi rinnakkaistodellisuusteoriaa koskien, mutta ei mitään liian häiritsevää ajatellen lukukokemusta. Kirjan puhuttelevuus vei huomion pienistä epäkohdista, sillä takaa-ajon tiimellyksessä tulee melkein kuin huomaamatta samalla pohtineeksi identiteettiä ja minuutta ja katsomaan omaa elämää ehkä jopa enemmän kiitollisena ja uusin silmin. Jasonin lailla jokainen meistä varmasti toivoo elävänsä sitä parasta versiota itsestään ja elämästään. "Jos lampia on miljoona, ja sinun ja minun versiot elävät niissä joko samankaltaista tai erilaista elämää, ei ole parempaa todellisuutta kuin tämä, jossa me nyt olemme. En ole mistään asiasta niin varma kuin siitä." 

 

Siis samassa paketissa hengästyttävä ja ällistyttävä jännitysnäytelmä sekä pohdiskeluja aiheuttava sanoma, joka ei jätä rauhaan viimeisenkään sivun jälkeen. Jos joku kauhistelee sanoja fysiikka tai scifi, niin huolet ja murheet pois. Ne eivät herätä minussakaan innostusta, mutta Pimeää ainetta imaisee silti mukaan, eikä niitä huomaa vierastavansa enää samalla tavalla.

"On kuin olisin unohtanut itsestäni kaiken ja lukisin nyt elämäkertaani."

_______________________________

★★★★★
Blake Crouch - Pimeää ainetta

(Dark Matter, 2016)

Tammi, 2017

Kirjastosta

Muita postauksia
Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki (#3)  
Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus (#2)
Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä (#1) 

Andrei Makine - Elämän musiikki / Maa ja taivas

Olen lukenut Andrei Makinea viime aikoina ahkerasti. Ja oikeastaan sen kummemmin sitä tiedostamatta. Kaikki lähti puolitoistavuotta sitten luetusta Ranskalaisesta testamentista, jonka kieleen rakastuin välittömästi. Makine lumosi minut kauniilla, koruttomilla lauseilla ja vahvalla tarinalla: lapset parvekkeella valmiina kuuntelemaan isoäidin tarinaa, joka herää henkiin heidän silmien edessä. Tuntemattoman miehen elämä taas oli hyvä. Muttei täydellinen.

Elämän musiikki
Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo – Stalinin puhdistukset – heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken. Takakansi

Tässä kävi niin surullisesti, että kirja oli liian lyhyt jäädäkseen mieleen pyörimään. Minulla on siitä tällä hetkellä vain hataria muistikuvia. Makinen taiturimainen kirjoittaminen ei ole mihinkään kadonnut, vaan löysin jopa monia kohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa ylös. Elämän musiikki on nimeensä viitaten tarina musiikin voimasta ja siitä kuinka se kantaa ihmistä eteenpäin.

"Aleksei ei kokenut soittavansa. Hän kulki pimeyden halki, hengitti sen haurasta kuulautta, joka syntyy jään, lehvien ja tuulen rajattomista säkeistä. Hänessä ei ollut enää yhtään tuskaa. Ei pelkoa siitä miten hänelle kävisi. Ei ahdistusta eikä katumusta. Yö jonka halki hän kulki kertoi tuskasta ja menneisyyden korjaamattomista murtumista, mutta se kaikki oli jo muuttunut musiikiksi ja eli vain kauneutensa kautta."

Maa ja taivas
Nuori venäläispoika asuu orpokodissa 1960-luvun puolivälissä. Karun elämänsä vastapainoksi hän löytää lohtua ystävyydestä vanhan ranskalaisen naisen, Šuran, kanssa. Šuraa kutsutaan myös Aleksandraksi - hänen oikeaa nimeään kukaan ei muista. Šura uskoutuu pojalle: hän rakastui sodan aikana ranskalaiseen lentäjään, Jacques Dormeen. Jacques oli tullut vuonna 1942 taistelemaan Stalingradiin ja osallistui sitten suureen operaatioon, Alaskan-Siperian ilmasiltaan. Takakansi

Monet Makinen kirjat - eikä tämäkään ollut poikkeus - käsittelevät ihmisen identiteettiä. Varsinkin sellaisen, jolla on kaksi kansallisuutta ja kieltä. Kirjailija itse on venäläinen, mutta kirjoittaa ranskaksi. Omaa kokemuspohjaa löytyy aiheesta ja siksi se on varmasti myös niin tärkeä. Kirjan henkilö Dorme kokee jossain vaiheessa itsensä muukalaiseksi omassa synnyinmaassaan. Kirjassa kuvataan idän ja lännen erilaisuutta, mutta myös rakkautta.

"Yöllä heidän palatessaan tukikohtaan Jacques Dorme istui Douglasin pimeässä hytissä valveilla ja pohdiskeli omalaatuista maata, jonka kieltä hän jo puhui hyvin ja jonka hän luuli tuntevansa, mutta ei hän sitä maata ymmärtänyt ja joskus jopa kieltäytyi ymmärtämästä."

Ehkä vika on minussa, kun nämä molemmat kirjat jäivät ihan ok -tasolle. Olin liian hätäinen, Makinea pitää lukea hitaasti nauttien sanoista ja tunnelmasta. Kaikissa häneltä lukemissani kirjoissa on ollut tiettyä surumielisyyttä ja kaihoa, mutta romaanin kieli käärii tarinan lohdulliseen harsoon. Rankkojakin asioita tapahtumia, mutta maailma on edelleen kaunis ja juuri tuota Makine minulle parhaimmillaan edustaa.

_______

Andrei Makine - Elämän musiikki

(La musique d'une vie, 2001)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Andrei Makine - Maa ja taivas

(La terre et le ciel de Jacques Dorme, 2003)

WSOY, 2004

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani:
Andrei Makine: Ranskalainen testamentti
Andrei Makine: Tuntemattoman miehen elämä