Ööööööööööööööö

Kuuntelen hyvin harvoin radiota ja silloinkin kun kuuntelen, niin pyrin välttämään Radio Suomi"humpatihumppa"Popia. Äsken vietin kaupassa kotvan enkä päässyt pakoon kyseisen kanavan iltapäiväohjelmaa, jota juonsivat Arttu Harkki ja Rakel Liekki. Ohjelman, tai lähinnä Rakelin kuunteleminen oli niin tuskaa, että mieleni teki repiä aivoni korvien kautta ulos. Harkki puhui kuin normaali ihminen, mutta Liekin puheessa esiintyi vähintään kerran lauseessa ÖÖ. Oikeasti. Olin kaupassa ehkä viitisen minuuttia ja sinä aikana Rakel ehti sanoa vähintään sata kertaa ÖÖÖÖ. Siis öö, miten on voitu öö palkata radioon öö ihminen, joka ei öö osaa puhua sanomatta öö koko ajan öö? Ihan kauheata. No, eipä ole minun murheeni. Paitsi ehkä kaupassa käydessä. Osanottoni niille, jotka haluaisivat kuunnella Arttu Harkkia. (Tai kai siinäkin jotain vikaa on, en tiedä. Mutta ainakin ne viat jäivät kovasti Rakel Liekin jalkoihin.)

Eilen illalla eksyin Facebookissa linkin kautta toiseen ja päädyin erään nuoren naisen profiiliin. Kävi ilmi, että kyseinen tyttönen oli omalla mittapuullaan julkkis. Hänen mielestään julkkikseksi riittää esim. se, että pitää blogia, jolla on lukijoita. Tämä kai tarkoittaa sitä, että minäkin olen julkkis? Tehän tunnette minut, ettekö vaan? No, kävi sitten myös ilmi, että tytöllä oli bb-etuliite nimessään, mutta en muista ikinä nähneeni tai kuulleeni kyseisestä tytöstä. En siis tiedä minä vuonna hän on ollut Big Brotherissa (ilmeisesti tänä vuonna) ja miten hän on sijoittunut. Enkä muuten nyt muista hänen nimeäänkään enää. Taattua julkkiskamaa siis.

No kuitenkin. Katselin hänen profiilikuviansa ja rupesin ihmettelemään nykynuorten, eli sellaisten itseäni vähintään 10 vuotta nuorempien tyttöjen kauneusihannetta. Miten ihmeessä sellaiset järkyttävät töröhuulet (ja se duckface, luonnollisesti), kaksimetriset ripset, muutenkin ylimeikattu pärstä, aliravittu kroppa ja tissit tiskissä voi olla kenenkään mielestä viehättävää? Siinä on nuori, mahdollisesti jopa luonnollisena kaunis nainen, niin luonnottoman näköinen. Ihan kuin joku vahanukke. Ja joo, olen kai vaan kateellinen.

Melkein tekisi mieleni linkittään niihin kuviin, että ymmärtäisitte kouriintuntuvasti mistä puhun, mutta en viitsi, koska en halua olla niin ilkeä kuitenkaan. Kyseessä on varmasti ihan kiva joskin itsestään lievästi epävarma ihmislapsi.

Don't forget the mexican spices, without them you won't get the flavor of sunshine

Unohtui tuosta edellisestä kyselystä pois yksi viime kesän kohokohtiani, mutta ehkä se ansaitseekin oman postauksen.

Istuskelin kesäkuun alkupuoliskolla kotona sohvalla, todennäköisesti tietokoneen ääressä jotain räpeltämässä. Oli kaunis, hiljenevä kesäilta ja ikkunani oli avoinna. Yhtäkkiä kadulta alkoi kuulua laulua. Laulu oli niin kaunista, että aluksi epäilin sen tulevan jostain äänitteeltä, mutta nopeasti ymmärsin joukon nuoria heleä-äänisiä naisia ihan oikeasti laulavan ikkunani alla. Eivät ne minulle tietenkään laulaneet vaan jollekin ilmeisesti täysin satunnaisesti valikoituneelle vanhalle pariskunnalle.

Esityksen jälkeen he esittelivät olevansa lauluyhtye Gello. Menin välittömästi Youtubeen ja sieltä heidän esittämänään löytyikin se samainen kappale: Chili con Carne!

Voitte kuvitella, että se kuulosti livenä vielä kauniimmalta. Aivan mahtava esitys ja uskomaton tilanne. Tuo muisto lämmittää minua tällaisena pimeänä ja sateisena talvipäivänäkin.

Another year over...

Tehdäänpä taas yhteenveto kuluneesta vuodesta ennen uuden vastaanottamista. Minulla on pelottava tunne, että näistä vastauksista tulee tosi masentavia...

IHMISSUHTEET:

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
- En muistaakseni. Luulisi ystävän muistavan.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
- Aivan varmasti.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
- En ole eikä kai ole niin väliksikään.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
- Apua. Vuosi on niin pitkä aika, etten enää muista mikä on tapahtunut tämän vuoden aikana ja mikä viime vuonna... No kaikki musiikkikonsertit olivat erityisen mukavia, kuten Foo Fighters ja Gogol Bordello, jotka molemmat Helsingissä. Myös Yllätystytön tapaaminen oli eri hauskaa, samoin kuin muidenkin bloggaajien, mutta Ylläri taisi olla ainut jonka tapasin ensimmäistä kertaa tänä vuonna. (Antakaa anteeksi, jos oli joku muukin, mutta kun nämä vuodet vaan menee sekaisin!)

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
- En tietääkseni.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- Kyllä ja en sitten kuitenkaan. Sama itsekäs paskiainen, vaikka kokemukset ovatkin kasvattaneet.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
- Ehhehen. Olen ollut oikein siivosti.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- Nytpä en muista, mutta on se hyvin mahdollista. Ei kun joo, olen. Kävin katsomassa ainakin sen kotimaisen Elokuu-elokuvan ihan keskenäni. Olin ehkä vähän liian vanha (tai kyyninen) elokuvan yleisöksi.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
- En vieläkään. Lävistyksiä en kyllä enempää ottaisikaan (eli ei korvien ulkopuolelle), mutta kuva ois kiva.

TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
- Kehen uuteen tässä nyt olisi tutustunut? Jos voi laskea tuon edellä mainitun Yllärin uudeksi tuttavuudeksi, niin hän sitten, mutta oikeasti ollaan kyllä jollain tasolla (virtuaalisella) tunnettu jo iät ja ajat.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
- Ei.

Kuoliko kukaan läheisesi?
- :'(

Missä maissa kävit?
- En käynyt missään, valitettavasti.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?
- Jotenkin toivoisin, että tuo kuntosaliharjoittelu sekä muu urheilu alkaisi tuottaa näkyvää tulosta. Mutta kuten personal trainer minulle sanoi: ruokavalio on 80 %. Hittohemmetti.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?
- Pahoin pelkään, että 29.9.

Vuoden suurin saavutuksesi?
- Tuntuu, etten saavuttanut yhtään mitään tänä vuonna. Helmikuussa sain yhden työprojektin päätökseen ihan yksin, mutta siitäkin jäi lähinnä paskan maku suuhun, kiitos yhden työtoverin.

...ja suurin epäonnistuminen?
- Epäonnistumisen tunteita tulee lähinnä loppuvuoden puolelta. Se, etten ollut enemmän äidin kanssa silloin kun se oli vielä mahdollista. Se, ettei sieltä yhdestä firmasta kuulunut hiiskaustakaan sen työhaastattelun jälkeen, vaikka olisin ollut siihen hommaan täydellinen. Se, ettei hauis ole kasvanut eikä muiden alueiden ympärysmitat ole kaventunut, vaikka olen urheillut aktiivisesti (flunssakausia lukuunottamatta). Ja se, etten ole jaksanut sormeanikaan heilauttaa gradun eteen.

Kärsitkö vammoista?
- Urheilija ei tervettä päivää nää, olen sen huomannut.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Sohva, ehdottomasti!

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Suuret kiitokset ansaitsevat ehdottomasti ne tahot, jotka äitiä hoitivat ne viimeiset 1,5 viikkoa. Sekä tietysti kaikki, jotka ovat omalla tavallaan olleet tukemassa ennen ja jälkeen. Ja isäni ansaitsisi kunniamitalin siitä, että on ollut kuin peruskallio nämä pari vuotta.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
- Itseni, sehän nyt on tullut varmasti selväksi jo tässä, jos on yhtään ollut tarkkaavainen. Ja tietysti Kelan sekä kaikkien potentiaalisten työnantajien, jotka eivät ole minua halunneet palkata. Ja sen epämääräisen joukon, jota mediassa kutsutaan nimellä "suomalaiset".

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Siihenhän ne meni mihin normaalistikin, eli vuokraan, ruokaan, laskuihin... Noista kun selviytyy, niin suurinta osaa ei ole käytettävissä enää mihinkään.

Mistä innostuit eniten?
- Varmaankin liikunnasta, joskin jatkuva flunssailu on yrittänyt minua lannistaa.

Vuoden 2011 ihmiset:
- Pienet ihmiset vanhempineen.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
- Surullisempi. Muutamaan kuukauteen ei ole ollut sellaista hetkeä, että olisi käynyt edes mielessä määritellä itsensä onnelliseksi. Vaikka elämä ei olekaan jatkuvaa köysi kaulassa ranteiden auki viiltämistä, niin onnellisuus on silti jossain aika kaukana. Toivottavasti tulevaisuudessa kuitenkin.

Rikkaampi vai köyhempi?
- Viime vuonna tähän aikaan olin hyväpalkkaisessa duunissa, joten köyhempi.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Valokuvanneeni.

...entä vähemmän?
- Sairastelleeni. En ole varma onko tämän vuoden flunssien määrä edes laskettavissa yhden käden sormilla.

Miten aiot viettää joulun?
- Vietin jo joulun isän luona syöden paljon ja löhöten ja pelaten pelejä.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- Riippuu siitä olisiko minulla kyky muuttaa ihan mitä tahansa asioita maailmassa vai ainoastaan sellaisia, mihin oikeasti voisin vaikuttaa? Jos jälkimmäistä, niin tuskinpa millään yhden hetken muuttamisella olisi kovin suurta merkitystä.

Rakastuitko vuonna 2011?
- En. Tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta. Elämässäni on ollut kaksi miestä, joihin olen rakastunut/ihastunut kovasti ilman vastakaikua tai ainakaan minkäänlaista lopputulosta, mutta joita kohtaan se tunne on kuitenkin jäänyt todennäköisesti lopuksi elämääni. Yleensä ihastuksesta selvittyäni olen jonkin ajan päästä lähinnä vain kummastellut, että mitä ihmettä olen nähnyt kyseisessä tyypissä, mutta nämä kaksi ovat poikkeuksia. Ja tämä ei liity kysymykseen varsinaisesti mitenkään, mutta halusin nyt kertoa, että ajattelen lämmöllä enkä ole yhtään särkynytsydäminen enää.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- Ei yhtikäs yhtään.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Jos uusintoja ei lasketa, niin... Moderni perhe on aika mukava sarja. Ja Terapiassa. Ja Conan tietysti.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
- En vihaa ketään. Viha kuluttaa vain itseäni.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
- Tää on niin tätä, kun pitäisi kirjoittaa ylös kaikki kirjat mitä on lukenut... Viimemmäksi luetut Erlend Loen kirjat (Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa ja Muleum) olivat molemmat hyviä, joten nimetään ne nyt vaikka parhaiksi.

...entä musiikillinen löytö?
- Ihan uusista tuttavuuksista varmastikin Miss Monster Truck ja Gogol Bordello. Vanhoista pieruista löysin mm. Mudhoneyn ja ihan viimemmäksi olen tykähtänyt Frank Zappaan.

Mitä halusit ja sait?
- Jaa-a... Veronpalautuksia?

Mitä halusit, muttet saanut?
- Suuntaa elämälle.

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- Pearl Jamin Twenty oli kyllä jotain suurta ja sykähdyttävää. Epädokumentaarisista elokuvista se Pussikaljaelokuva taisi vetää pisimmän korren. Harvinaista, että kotimainen elokuva on naurattanut.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Olin toisella paikkakunnalla enkä varsinaisesti juhlinut. Sain kyllä pari lahjaa ja minulle laulettiin.

MUUTA:

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
- Yks plus yks on pus.

Oletko joutunut tappeluun?
- Olen hillinnyt itseni.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
- Mihinkäs minä lupaa keneltäkään tarvitsisin.

Oletko juonut "perseitä"?
- En. Tämä vuosi on ollut vain hillittyä tissuttelua.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

- Jos nyt ei palata enää tuohon loppuvuoden teemaan, niin en tietääkseni. Tai siis, onhan tässä vielä muutama päivä jäljellä tätä vuotta ja mistäpä sitä tulevaisuudesta tietää, mitä sitä katuu ja kuinka kauan.

I just wanna be famous

Törmäsin eilen melko sattumalta juttuun, jossa kerrottiin, millainen on hyvä bloggaaja. Tai lähinnä kai suosittu, en tiedä onko se synonyymi hyvän kanssa. Jutussa oli kymmenen kohdan lista siitä, miten tätä bloggaamista pitäisi toteuttaa. No mutta katsotaanpas...

1. Avaudu, ainakin vähän.

Olen joskus vähän avautunut. Useimmissa tapauksissa se kaduttaa jälkeenpäin. Muutenkin olen tullut siihen tulokseen, että tuollainen tavallisesta arjesta bloggaaminen ei ole minun leipälajini. Hoitakoot sen puolen ne, jotka osaavat tehdä sen kiinnostavasti.

Tämän kohdan alta löytyy myös seuraavat alakohdat:

• Lisää sivupalkkiin valokuva ja lyhyt kuvaus itsestäsi ja blogisi sisällöstä.
  

Mielestäni sivupalkissani on kaikki oleellinen.

• Mieti, mikä on sinun juttusi, ja kenelle kirjoitat. Miksi lukijat ihailevat tai vihaavat sinua? Vahvista sitä puolta blogissasi.
  

Toivottavasti kukaan lukijani ei erityisesti ihaile tai vihaa minua.

2. Muista, että lukija on laiska.

Pitäisi siis luoda kategorioita ja linkitellä juttusarjoja. Tämän blogin kategoriat ovat mahdollisimman sekavat eikä täällä hirveämmin ole mitään juttusarjoja.

3. Älä jää norsunluutorniin.

Tämä tahtoo nyt sanoa sitä, että pitäisi mennä mukaan joihinkin blogiportaaleihin. Niin löytyyhän tämäkin blogi Blogilistalta, vaikka itse en ole kyseiseen mestaan koskenut enää vuosiin enkä edes muista tunnuksiani sinne. Sitä paitsi ei sieltä(kään) löydy enää muita kuin muotiblogeja.

4. Näy sosiaalisessa mediassa.

Niin tämä blogihan itsessään on sitä sosiaalista mediaa. Joskus jopa harkitsin Facebook-sivun tekemistä tälle blogille, mutta arvelen sekoittavani liian helposti irl-minän ja blogiminän keskenään. Siis postailisin väärällä profiililla väärään paikkaan tai jotain. Ja sitten kukaan ei tietenkään edes tykkäisi.

Bloginäkymisessä olen nykyisin huono. En oikeastaan osaa juurikaan kommentoida kuin niille muutamalle vanhalle tutulle. Uusille tyypeille kommentointi on minulle jotenkin kauhean kömpelöä ja vaikka aikeeni on aina hyvä, niin lopputuotokseni ilmeisesti kuitenkin usein kuulostaa jotenkin tökeröltä. Todennäköisesti kuvittelen sen olevan niin, mutta jätän silti usein ne sanottavat muille, mikäli minulla ei ihan oikeasti ole jotain asiaa.

Twitter-tilihän blogiminulla on olemassa, mutta sitä ei tule käytettyä.

5. Hengaa bloggaajien kanssa.

Tätä olen toteuttanut. Viimeksi keskiviikkona. Te vain ette tiedä siitä mitään, joten en sillä tavalla ainakaan saa lisää suosiota. Sitä paitsi osa niistäkin on jo entisiä bloggaajia, joten en tiedä lasketaanko sitä.

Blogin alkuaikoina lukijoita toki sai sitä kautta, kun kommentoi hyville tyypeille, mutta se ei ole koskaan ollut kommenttieni syy vaan lähinnä seuraus. Luin tiettyjä blogeja pitkään ja kommentoinkin niihin paljon ennen kuin aloin itse blogata. Jatkoin samaa rataa bloggaajaksi ryhdyttyäni. Nykyisin noista blogeista suurin osa on kuollut ja kuopattu tai ainakin toinen jalka haudassa. Mutta koskaan en hengaisi kenenkään kanssa vain siksi, että saisin itse lisää lukijoita. Se on vastenmielistä toimintaa ja itsekin tämän blogin kulta-aikoina sain välillä kommenttilaatikkoon näitä pyrkyreitä. Sen vaan tunnistaa, kun ihminen ei ole aidosti asialla.

6. Vastaa, kun kysytään.

Yleensä kyllä vastaan, jos kysytään, mutta aika harvoin täällä kukaan minulta mitään kysyy. Olen menneisiin vuosiin verrattuna myöskin laiskempi vastailemaan kommentteihin. Joskus, kun olen oikein hyvin tässä hollilla, niin saatan vastata heti, kun kommentti sähköpostiini kilahtaa, mutta toisiaan vastauksessa saattaa vierähtää viikkokin. Mitä vanhempi postaus, niin sitä epätodennäköisemmin muistan vastata kommenttiin, mutta vakuutan, että luen joka ainoan kommentin siitä huolimatta. Tuli se sitten miten vanhaan kirjoitukseen tahansa. (Jopa ne roskakommentit...)

No, kysykää jotain, niin lupaan vastata.

7. Älä katoa.

Mihinkäs minä vanha pieru tästä katoaisin. Välillä (tai aika usein) kyllä kyseenalaistan tämän blogin olemassaolon ja saattaa olla pitkiä aikoja, että ei ole mitään sanottavaa, mutta sitten kun sitä sanottavaa tulee, niin on hyvä olla olemassa blogi, jonne sen voi sanoa. Ja sitten joskus kirjoittelen täysin turhia juttuja (kuten tämän) ihan vaan siksi, etten katoa pölykerroksen alle.

8. Palkitse lukijoitasi.

Tietysti. Palkitsen teitä kaikkia hyvällä mielellä jatkuvasti... Jutussa kehotetaan järjestämään kirppis, tekemään toivepostauksia tai järjestämään arvontoja, jos saa ilmaisia ja oikeasti kiinnostavia tuotteita. Anteeksi, mistä niitä ilmaisia tuotteita saa?

Luonnollisesti teen toivepostauksia heti, kun joku jotain toivoo! (Yksi päiväni kuvina -postaus tulossa, mutta päiväni ovat niin tylsiä, ettei niissä ole mitään kuvattavaa. Miten olisi jouluaatto kuvina? Katsotaan...)

9. Seuraa lukijamääriä.

Miksi?

Joskus vuosia, useita vuosia sitten seurasin ja silloin se merkitsikin minulle jotain, mutta nykyisin en kyllä jaksa. Tänne blogiin on asetettu parikin eri seurantakikkaretta, joista toisen tunnareita en edes muista enää. Toisesta taas toisinaan katson google-hakuja, mutta nekään eivät ole kovin hauskoja. Näin nopeasti tsekattuna blogin kävijämäärä on tasaisesti sellainen 100-150 lukijaa päivässä silloin kun kirjoitan jotakin. Mystisesti niinäkin päivinä, joina en kirjoita mitään, täällä käy sellaiset 70 tyyppiä. Eilen täällä on käynyt 101 (dalmatialaista?), vaikka ei ollut edes bloggauspäivä. Määrät ovat pysyneet suurin piirtein samoina vuosia.

Bonuksena voin kertoa, että yksi suosituimmista hakusanoista, joilla tänne tullaan, tuntuu olevan Miia Nuutilan alastomuus. Tämänkin vuorokauden aikana on haettu jo viidesti Miia Nuutilaa alasti tai Miia Nuutilan tissejä. Miia Nuutila on kyllä söpö, mutta en jakele hänen alastonkuviaan.

10. Älä varasta.

En tietenkään. No siis joskus blogipostauskuvat ovat varastettuja, mutta pyrin linkittämään lähteeseen tai vähintään ainakin varmistan, että kyseessä ei ole mikään kenenkään omin pikku kätösin ottama valokuva. Varastan siis vain rikkailta, kuten Robin Hood. Ja annan köyhille.

Voisi tietysti olla aivan huippu liikeidea kopioida vain muiden kirjoittamia tekstejä ja esittää ne täällä ihan ominaan. Joku sitä on joskus yrittänytkin.

Onkohan bloggaaja muuten nykyisin synonyymi muotibloggaajalle? Jotenkin tuntuu, että tuossa maailmassa ei tiedetä edes olevan olemassa muita kuin muotibloggaajia.

Why do you build me up buttercup baby just to let me down and mess me around

Voi voi. Maailma on tullut hulluksi, jos se tästä nyt enää hullummaksi voi muuttua. Voi voi. Lehdistö aloitti jo kuukausia sitten kirjoittelun siitä, että voi loppuu! Voi voi. Nyt kirjoitetaan siitä, että voi on loppunut jo viikkoja sitten! Voi voi!

Siis ensinnäkin: Miten niin voi on loppu? Tästä ei ihan kauhean montaa päivää ole, se oli tarkalleen ottaen maanantai, kun ihan omin silmin näin kaupassa voita. Kaksi viikkoa sitten ostin itse voita eikä se silloinkaan näyttänyt olevan loppu.

Ja toisennakin: Totta hemmetissä se loppuu, jos siitä uutisoidaan vähintään kerran viikossa kissan kokoisin kirjaimin, että PULA PULA VOI LOPPUU!!! Kyllähän te tiedätte ihmiset. Jos joku uhkaa loppua, niin sitä pitää nimenomaan hamstrata itselle ihan järjettömät määrät, vaikka ei oikeasti edes tarvitsisi sitä niin paljon, sen sijaan, että ostettaisiin vain sen verran kun tarvitsee, jotta se jakaantuisi tasaisemmin. Se on vähän sama juttu kuin jos on ylimääräinen pyhäpäivä, että kaupat ovat kiinni, niin jo vain kauppojen hyllyt kaikuu tyhjyyttään, koska varmasti juuri sinä yhtenä ylimääräisenä päivänä seuraa nälkäkuolema!

Minusta tässä Brainfarts from the Balconyn kirjoituksessa aiheesta oli sanat aseteltu parhaiten kuin tästä vain voi asetella: "Pitääkö tässä nyt alkaa varautumaan siihen skenaarioon, että seuraavan kerran kuolinpesää tyhjentäessä voi nakkailla mummolasta arkkupakastimellisen vuosikertavoipaketteja mäkeen, kun oli vähän varauduttu pula-ajan uuteen tulemiseen?"

VOI VOI.




Lisäys: Nyt voin lisäksi ovat loppu sekä hehkuviini että joulupukit. Seuraavaksi loppuvat silakat. Mutta sitkeä Suomen kansa se vain porskuttaa, tästä kauheasta pulajoulusta huolimatta.

All the small things

Joskus nettilehtiä seuratessa tulee mieleen, että Facebookista on ehkä tullut liian iso osa meidän elämäämme. Itsehän en ole sitä mieltä, että oikea elämä ja tämä virtuaalielämä olisivat jotenkin kaksi täysin erillistä maailmaa, joista toinen (yleensä jälkimmäinen) korvaa toisen (yleensä ensimmäisen) kokonaan. Mutta jos valtakunnan median pää-äänenkannattajakin uutisoi isolla, kun Facebookissa tapahtuu jotain muutoksia tai kun joku luulee, että siellä on tapahtunut jotain kamalaa, jota sitten ei loppujen lopuksi yleensä olekaan tapahtunut, niin kyllä vaan tuntuu vähän kummalliselta.

Katselin eilen ihan sattumalta televisiosta Ykkösdokumenttia, joka kertoi vanki-iseistä. Ei ehkä ihan ensimmäinen ohjelma, jossa odottaa näkevänsä tuttuja naamoja, mutta niinpä vaan yksi vanki-isä oli hemmo, jonka kanssa teinivuosina pyörittiin samoissa porukoissa. Minä enemmän teininä ja hän vähemmän, kun on kuitenkin jokusen vuoden minua vanhempi. Eipä sillä, en tyypin silloisilla elintavoilla ja -tyylillä yllättynyt tästä käänteestä, mutta televisiossa näkeminen oli yllätys kuitenkin. Ja tavallaan hauska myös tietää, sillä tuleehan sitä toisinaan mietittyä missä kukin kulkee. Tai on kahlittuna. Ohjelmassa tyyppi sanoi päättäneensä nyt ihan tosissaan ottaa sellaisen suunnan elämälleen, ettei tarvitsisi palata enää kiven sisään. Toivottavasti onnistuu!

Bloggerin käyttöliittymä on nyt jotenkin ihan rikki. Tässä ruudussa ei ole näiden kirjoituslaatikoiden lisäksi kuin oikoluku, kuvan lisäysmahdollisuus ja esikatselu kahteen kertaan. Ja ilmeisesti kirjoitan tätä tekstiä html-tilassa, vaihtoehtoja ei ole. Että ei sitten mitään hienosteluja, kuten lihavointia tai kursivointia saati sitten linkityksiä tällä kertaa. Toivottavasti tämä palautuu jonain päivänä, ettei tarvitse alkaa jatkossa html:ää naputella.

Do you come from a land down under?

Vaikka poikakalenteri jäikin vähän vajaaksi tänä vuonna, niin vuoden viimeiseksi kuukauden mieheksi pääsee...

Charles Mesure

Charles näyttelee Täydellisissä naisissa jotain australialaishahmoa, enpä nyt muista roolihahmon nimeä. Haluaisin kovasti parittaa sarjassa tämän aussimiehen Breen kanssa, mutta jostain syystä käsikirjoittaja on päätynyt paljon tylsempään vaihtoehtoon.

Meriitiksi riittänee (kropan lisäksi), että mies on australialainen. Olen niiiiin heikkona australialaisiin miehiin. No en nyt kaikkiin tietenkään, mutta sieltä tulee aika laadukasta tavaraa. Siis jotenkin se, miten ne puhuu... Läkälääh. Vai mitä, tytöt?

On sillä ihan nätit silmätkin.

Porsaita äidin oomme kaikki

Mikähän tässä maailmassa on vinksallaan, kun yllä olevasta kuvasta tulee niin monelle ensimmäisenä mieleen pedofilia? Sen sijaan, että tulisi mieleen rakastava isä pitämässä tytärtään sylissään. Kopioin (varastin, pahoittelut siitä) kuvan Radio Rockin Facebook-sivulta, jossa kuvan alle tuli paljon kommentteja, kuten "hyi *****" (valitse mieleisesi kirosana) ja "sairasta" ja "mautonta" yms. yms., mutta onneksi myös niitä, joissa kuvassa ei nähty mitään muuta kuin isä ja tytär.

Onko asiat tosiaan menneet siihen pisteeseen, että isä ei saa enää koskettaa tai pussata tytärtään ilman, että ympäristö kokee sen perverssinä ja pahana asiana? Mahtaa olla vaikeata olla mies tänä päivänä. Jokainen isä on potentiaalinen pedofiili. Entäs äidit sitten? Onko se ihan ok, että äiti halaa ja pussaa poikaansa ilman, että vieressä kukkahattutädit pitävät sitä jotenkin sairaana ja ovat soittamassa lastensuojeluviranomaisille?

Onneksi meillä Suomessa on aina ollut sauna, joka on hiukan lieventänyt tätä erkaantumista tosielämästä. Meillä ainakin oli lapsena ihan tavallista, että käytiin koko perhe, ihan isää myöten, yhdessä saunassa. Silleen ilman vaatteita. Ei siinä ollut mitään outoa tai likaista. Onkohan sekään nykypäivänä enää sopivaa?

Joku siellä kuvan kommenteissa tiesi kertoa, että H&M:llä olisi kampanja, jossa julkkismiehet poseeraisivat lastensa kanssa. Jotenkin todella rumaa ja surullista, että joidenkin ensimmäinen ajatus kuvista on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Ps. Minua ärsyttää myös ihan täydeltä laidalta nykymaailman mukahauska kaksimielisyys. Kun ihmisiltä on pilattu kaikki sanat piparista hinaajaan. Mitään ei voi enää sanoa ilman, että hih hih vähä noloo se sano pipari...

Mistä mä sen tiedän ollaanko jo siellä

Nyt kun paistaa aurinko, aion lähteä käymään ulkona. Minulla on asioita tiettyyn suuntaan, joten voin kävellä auringonpaisteessa pitkin kosken ja suvannon rantaa. Tietysti tulin ensin kirjoittamaan tämän blogiin, joten varmasti ehtii alkaa sataa ennen kuin pääsen ulos oikeasti.

Viime päivät ovat olleet huteria. Veri ei kierrä kunnolla vintille, joten koko ajan on pikkuisen epätasapainoinen olo. Tai lähinnä maailma ympärilläni ei ole aivan vakaa. Syykin tähän on selvillä ja helposti torjuttavissa: puren hampaita yhteen nukkuessani. En myöskään osaa tehdä vatsalihasliikkeitä muuten kuin niskani jumittavalla tavalla.

Minulla on lempijumpanohjaaja. Tai on ollut vasta parin jumpan ajan, koska vasta muutama viikko sitten tajusin hänen lemppariutensa. Viime keskiviikkona lempijumpanohjaaja sitten sanoi, että se on hänen viimeinen jumppansa. Niin kuin koskaan. Olin musertunut. En voi löytää toista lempijumpanohjaajaa, jonka pään päällä paistaa koko ajan aurinko ja joka kuitenkin piiskaa koko ajan jaksamaan. "Enää 12 jäljellä! Vielä jaksaa! Nyt et luovuta kesken! Kohta ei enää tehdä vatsalihasliikkeitä!" Lempijumpanohjaajan jumpat eivät ole mitenkään liian raskaita, mutta ne ovat (olivat) ihan älyttömän tehokkaita. Pakarani ja reiteni olivat viime jumpan jälkeenkin ihan rautakanget pari päivää. Juuri sellainen lempijumpanohjaajan pitäisi olla.

Jumpan vatsavastapainoksi ostin itselleni Haribon joulukalenterin. Ensimmäisen päivän luukusta tuli pieni pussillinen nallekarkkeja. Toisen päivän luukusta tuli jotain toisia jouluisesti muotoiltuja viinikumeja. Tämän päivän luukkua en ole vielä avannut, koska saan avata sen vasta ruoan jälkeen. Ostin myös perinteisen kuvajoulukalenterin, jonka päällä on kuva joulupukista tunkeutumassa sisään johonkin taloon. Ei glitteriä. Lisäksi minulla on Aamulehden joulukalenteri (ei arvontaa tänä vuonna!!!) ja kirjakerhon joulukalenteri, jonka luukuissa saattaa olla arveluttavaa mainontaa. Kysyin tyypiltä montako joulukalenteria hänellä on. Ei kuulemma yhtään, koska hän ei ole enää tarhaiässä. Miehet ovat tylsiä...

Tämä joulukalentereiden paljous saattaa sotia vastaan aiempaa manifestiani, jossa annoin ymmärtää, etten odota joulua yhtään ja olisipa se jo ohi. Olen yhä sitä mieltä, mutta saa sitä kai tässä pakko-odotellessa vähän lapsettaa silti?

Hey little thing let me light your candle

Olen valittanut tästä ennenkin, mutta mikä vaivaa nykypäivän pöytäkynttilää?

Ennen eli vanhoina hyvinä aikoina^TM kynttilät valuttivat steariinia aluslautaselle ja siihen oli kiva tökkiä sormia. Sormenpäihin jäi hauskat kuoret, joiden irtirepimisestä sai outoa tyydytystä. Vaan ei nykypäivänä.

Nykyajan kynttiät eivät valuta. Ei sitten niin millään. Sen sijaan ne palavat syvälle syvälle kuoppaan. Pettymys on tavallaan kaksinkertainen. Ensinnäkään ei saa sitä tyydytystä sormien tökkimisestä kuumaan steariiniin, mutta kynttilän tuottama ilo on myös kovin lyhytaikainen, kun eihän se liekki edes näy enää hetken päästä. Siellä se palaa loimottaa keskenään onkalossa jossain kilometrin syvyydessä.

Googlailin tätä riipivää ongelmaani ja löysin yhden ohjeen kynttilänpolttoon: "Pöytäkynttilä palaa kauneimmin kun poltat sitä n. 2 h kerrallaan jolloin reunat sulavat tasaisesti eikä kuoppaa pääse syntymään." Kaksi tuntia? Kaksi tuntia?!!? Kuka polttaa kynttilää kaksi tuntia kerrallaan? Kyllä kynttilää poltetaan koko ilta tai ainakin niin kauan kuin huvittaa ja kyllä sen pitää palaa nätisti koko sen ajan! Täällä määrään minä eikä minun kynttiläni!!!

Olen kokeillut kaikkea: Havia, Ikeaa, Pirkkaa... Jos joku tietää hyviä pöytäkynttilöitä, jotka eivät pala kuopalle, niin vinkkejä otetaan vastaan!

Kuvan kynttilä (Ikeasta) on kokenut jo väkivaltaa, sillä olen taittanut
ja katkonut noita reunoja, jotta kuoppa ei olisi niin syvä.

On se hirveätä, kun kynttilänpolttokin pilataan ihmisiltä!