Laini Taylor - Karou, savun tytär

Tähän kirjaan kiinnitin huomioni jo kirjakaupassa, mutta oli sen verran hintava, että päätin etsiä kirjastosta. Kirja oli paksuudestaaan huolimatta melko nopealukuinen. Tarina oli mielenkiintoinen ja siinä oli omat juttunsa, jotka erottavat sen muista samantyyppisistä kirjoista. Ja jatkoakin pitäisi olla tulossa.

Karou opiskelee Prahan taidekoulussa ja hengaa kahviloissa kuten kuka tahansa nuori. Mutta Karou ei ole tavallinen tyttö. Hän osaa puhua kahtakymmentä kieltä ja on loistava piirtäjä, jonka luonnoslehtiöt ovat täynnä hirviöiden kuvia.

     Muut eivät tiedä, että kimeerit ovat oikeasti Karoun ystäviä: Issa, joka on käärme vyötäisistä alaspäin ja nainen vyötäisistä ylöspäin; Yasri, jolla on papukaijan nokka ja ihmisen silmät. Ja Brimstone, oinaansarvinen toivomuskauppias, jonka salaperäinen firma on Karoun koti. Ihmeellistä kyllä, ihmiset näyttävät kimeerien silmissä vajavaisilta, sillä tavallinen keho ilman muilta lajeilta lainattuja ominaisuuksia on heidän mielestään hukattu mahdollisuus.

     Karou auttaa Brimstonea ja käy salaisilla matkoilla ympäri maailmaa. Yhdellä näistä matkoista Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan tarkoitus on surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti.

Laini Taylor on luonut hyvät asetelmat tarinalleen sijoittamalla sen muualle kuin Yhdysvaltoihin ja tuomalla mukaan uudenlaisia olentoja: kimeerejä. Kimeerit ovat mielenkiintoisia, mutta minun oli vaikea kuvitella niitä päässäni. Ja tästä kirjasta tuskin tulee elokuvaversiota ihan heti, koska uskottavien kimeerien luonti voi olla haastavaa. Kimeerien lisäksi mukana on enkeleitä sekä kokonaan toinen maailma.

Kimeerien ja enkelien vastakkainasettelu on kiehtova ja onnistunut. Lukijan on vaikea päättää kummalla puolella itse olisi, koska molemmilla lajeilla on hyvät ja huonot puolensa. Kumpikaan lajeista ei siis selkeästi ole hyvän ja oikean asian puolella.

Rakkaustarina jää melko kevyeksi eikä se saa lukijaa haukkomaan henkeänsä. Piristävää on kuitenkin se, että rakkauden takana on hieman erilaiset taustat ja kirjan loppupuolella paljastuu, missä Karoun ja Akivan välisen rakkauden juuret ovat. Karoun ja Akivan yhteinen menneisyys on melko ennalta-arvattava, kun sinne asti päästään.

Karoun kimeeriperheen kohtalo jää ehkä hieman avoimeksi eikä tässä kirjassa lopulta mennä toiseen maailmaan heitä kunnolla etsimään. Kirja kuitenkin loppuu kyseisen matkan alkuun, joten ehkä seuraavassa kirjassa selviää enemmän. Jatko-osa on ilmeisesti ilmestynyt hiljattaina englanniksi, joten suomennosta on odoteltava vielä. Pohjimmiltaan Karou, savun tytär oli oikein mukava luettava.

Lukunäyte, s. 20

     Karou kohautti harteitaan, sitaisi tukkansa harottavaksi nutturaksi ja työnsi siveltimen sen läpi, jotta se pysyisi niskassa. Hänen tukkansa todellakin kasvoi päänahasta kirkkaan ultramariininsinisenä kuin juuri tuubista puristettu maali, mutta hän kertoi siitä aina vinosti hymyillen, aivan kuin olisi suoltanut päättömyyksiä.

Laini Taylor - Karou, savun tytär (alkup. Daughter of Smoke and Bone, 2011), 538 sivua, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2012 

Salla Simukka - Jäljellä

Vaihteeksi kotimaista kirjallisuutta. Muista blogeista olen bongannut Simukan Jäljellä-kirjan muutamaan otteeseen ja kansikuvakin oli niin hieno, että piti tämäkin ottaa luettavaksi. Kirjan ideakin vaikutti hyvältä ja mielenkiintoiselta. Ei kuitenkaan voittanut minua puolelleen, ainakaan täysin.

Emmi Aalto on 15-vuotias tyttö, josta tuntuu, ettei hän ole mitään. Koulusa hän ei ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, vaan on yhä pelkkä Potentiaali. Kotona perhe ei tunnu huomaavan häntä. Ystäviä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Emmi päättää karata, jotta hänestä tulisi edes tyttö, joka katosi. Mutta kun hän palaa karkumatkaltaan, kotona ei ole ketään. Eikä naapuritaloissa. Eikä koko kaupungissa. Kaikki ihmiset ovat kadonneet, vai ovatko?

Jäljellä on tarina lähitulevaisuuden maailmasta, jossa tavallisuus ei ole mitään. Se on myös mysteeri, joka vyöryttää Emmin eteen suuria kysymyksiä. Mitä on tapahtunut? Kehen voi luottaa? Kuka on ystävä? Uskaltaako rakastua? Kuka lähettelee satuviittauksia ja mitä niillä yritetään sanoa? Jäljellä kertoo yksinäisyydestä, joka on mahdollista murtaa, ja rohkeudesta, joka löytyy pinnan alta. 

Tarina alkaa mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Ajatus muiden ihmisten yhtäkkisestä katoamisesta on kutkuttava. Tapahtumat etenevät kuitenkin aika nopeasti, joten kokonaisuutena kirja on melko lyhyt. Joitain asioita olisi voinut ehkä kuvailla vielä hieman tarkemmin, mutta toisaalta tekstiä ei ole venytetty myöskään turhaan. 

Tarinan edetessä lukijalle esitetään muutamia selityksiä liittyen ihmisten katoamiseen, mutta niille ei saada varmuutta mistään. Loppupuolella voi jo aavistella, että ratkaisu tulee jäämään pimentoon, koska sivut alkavat loppua. Kirja loppuukin hieman ärsyttävästi, kun mikään ei lopulta selviä ja kaikki jää keskeneräiseksi. Hyvin alkanut tarina lässähtää lopulta totaalisesti.

Jäljellä-kirjalle on olemassa pari Toisaalla, jonka pitäisi ilmeisesti selittää aukkokohtia ja tarjota toisenlainen näkökulma tapahtumiin. Kirjojen pituudet huomioiden, en voi ymmärtää miksei tarinoita ole sidottu yhteen kirjaan. Sen verran jäi tarinan keskeneräisyys häiritsemään, että Toisaalla meni varaukseen.

Lukunäyte, s. 46

Emmin teki mieli huutaa ja karjua. Hänen teki mieli paiskata pyöränsä koskeen. Hänen teki mieli seurata pyörän perässä. Hän avasi suunsa kiljuakseen vihansa ja turhautumisensa ulos, mutta ei saanut aikaiseksi pihahdustakaan.

Salla Simukka - Jäljellä, 221 sivua, Tammi 2012

Tessa Gratton - Verenvahti

Tessa Grattonin Verenvahti on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmin kirjoittamalleen Veritaialle. Pääosassa ovat siis eri henkilöt, vaikka ensimmäisen kirjan henkilöt vilahtavat mukana ja osalla heistä on hieman isompi merkitys tarinalle. Verenvahti oli kaikinpuolin hieman kevyempi kuin Grattonin ensimmäinen kirja. Vaikka tässäkin mennään vaarallisille vesille.

Veritaiat ovat Mab Prowdille toinen luonto: väkevät taiat, joilla voisi hallita koko maailmaa - valtava voima, jota olisi helppo käyttää väärin. Mabin äiti teki niin. Mab itse haluaa vain pitää taian elävänä ja vartioida sen salaisuuksia, purkaa kirouksia ja puhdistaa.

     Eräänä aamuna Mab tapaa Willin, joka yrittää karkottaa omia henkilökohtaisia aaveitaan. Ja äkkiä valloillaan ovat vaaralliset voimat - voimat, joista kukaan ei kertonut Mabille.

Tässäkin kirjassa kerronta tapahtuu Mabin ja Willin näkökulmasta, ja mukana on myös pätkiä Evien kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje valottaa hieman tiettyjen henkilöiden elämää ja paljastaa lopulta myös jotain eräästä kirouksesta, jonka kanssa Mab ja Will painivat. 

Juoni on loppujen lopuksi aika samantyyppinen kuin Veritaiassa, mutta tässä kirjassa ei jouduta niin syvälle vaikeuksiin. Myös Mabin ja Willin suhde jää kevyemmäksi, mutta se on toisaalta ihan mukavaa luettavaa. Mabiin en pääsee kunnolla sisälle ja hän jääkin hieman etäisemmäksi hahmoksi. Will taas on onnistunut henkilöhahmo ja häneen on helppo samaistua. 

Lukunäyte, s. 6

Viimeinen asia, minkä Diakoni minulle sanoi, ennen kuin hänen ruumiinsa muuttui tuhanneksi violetiksi kukaksi, oli: "Tuhoa nämä ruusut."

     Seisoin niiden edessä aamun sarastaessa. Takanani nouseva aurinko sai punaiset terälehdet leimuamaan, ja minä kohotin veitseni.

Tessa Gratton - Verenvahti (alkup. The Blood Keeper, 2012), 387 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Tessa Gratton - Veritaika

Yritin lukea Veritaian jo viime talvena, mutta silloin en oikein syttynyt kirjalle ja se jäi kesken. Nyt luin kuitenkin Grattonin toisen kirjan, jonka jälkeen päätin palata taas tämän pariin. Vaikka en oikeastaan vieläkään osaa innostua näistä kirjoista, sain ne kuitenkin luettua. Ja ihan mukiinmeneviähän nämä ovat.

Silla Kennicottin isä oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sittn itseään. Ei mitenkään. Mutta kaikki muut uskovat niin, jopa Sillan veli Reese.

     Kaikki muuttuu, kun joku lähettää Sillalle merkillisen muistikirjan täynnä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka suudelmat ovat silkkaa sähköä. Sitten vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä.

    Kun nuoret alkavat selvittää totuutta, he huomaavat joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä - ja veren ohjata.

Tarinaa kerrotaan sekä Sillan että Nickin näkökulmista ja väliin on mahdutettu myös Josephine Darlyn päiväkirjamerkintöjä menneisyydestä. Päiväkirjamerkinnät avaavat lukijalle hieman veren voimaan ja taikuuteen liittyviä seikkoja. Taikuushan on ihan mielenkiintoista ja sopii hyvin tarinaan, mutta ainakin minulla nousee karvat pystyyn viiltelystä, jota kirjassa on. Eka lukukerta jäi luultavasti tämän takia kesken.

Juoni on pohjimmiltaan onnistunut. Gratton saa harhautettua lukijaa loppupuolella, jolloin sitä alkaa epäilemään vääriä henkilöitä. Tosin minua ei harhautettu niin helposti, koska luin toisen kirjan ennen tätä ensimmäistä. Vaikka kirjoissa onkin eri päähenkilöt, liittyvät tapahtumat jonkin verran yhteen. 

Periaatteessa Veritaika on ihan hyvä kirja ja siinä on vähän jotain uuttakin. Mutta silti kirja lukeutuu siihen valtavirtaan, joka on Twilight-kirjojen myötä syntynyt. Tämäntyyppiset rakkaustarinat menestyvät hyvin, mutta kyllä se rupeaa jo hieman kyllästyttämään ennalta-arvattavuudessaan. Enkä nyt syytä tästä ainoastaan Grattonin kirjaa.

Lukunäyte, s. 8

On mahdotonta tietää, kuka todella on, ennen kuin viettää aikaa yksinään hautausmaalla.

     Hautakivi tuntui kylmältä selkääni vasten. Se painoi ohutta teepaitaa vasten hiestä noruvaa ihoa. Hämärä oli puhdistanut hautausmaan varjoista ja langettanut sen ylle eräänlaisen välitilan: ei ollut sen enempää päivä kuin yö, vaan harmaa, murheellinen hetki. Istuin jalat ristissä ja kirja sylissäni. Allani villinä rehottava ruohikko kätki vanhempieni viimeisen leposijan.

Tessa Gratton - Veritaika (alkup.Blood Magic, 2011), 370 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2011

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää

Olen ollut jo pitkään tietoinen Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää -kirjasta, mutta aina tuli jätettyä kyseinen teos kirjastoon. Sain syyskuussa Nafisanilta (Yöpöydän kirjat) Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa minut haastettiin lukemaan kyseinen kirja. Joten päätin sitten lopulta tarttua tähänkin kirjaan, ja hyvä niin.

Samantha Kingstonilla menee elämässään hyvin: hän on nätti, hänellä on huippupoikaystävä ja hän kuuluu koulun parhaisiin piireihin. Yhtenä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu hetkessä ja hyvin alkanut päivä jää Samin viimeiseksi. Sam kuitenkin herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä viimeistä päiväänsä uudelleen. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka muuttavat Samia ja hänen läheistensä tulevaisuutta. 

Kuin viimeistä päivää on vakuuttava kasvutarina, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirja oli alusta loppuun mukavaa luettavaa ja Samiin oli helppo samaistua. Tarinassa oli yllätyksiä, mutta joitain asioita pystyi myös arvaamaan etukäteen. Muutamat Samin ystävistä jäävät ehkä hieman etäisiksi, mutta enimmäkseen henkilöt on kuvattu hyvin ja niistä saa jonkinlaisen otteen.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan, koska siitä jäi päällisin puolin hyvä fiilis. Täytyy siis kiittää Nafisania haasteesta! Minä en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin, koska en keksi nyt mitään hyvää kirjaa luettavaksi. Tämä oli kuitenkin mukava haaste ja toivottavasti näitä nähdään jatkossakin.

Lukunäyte s. 74

Tiedän putoavani unessani, vaikka ei olekaan olemassa suuntia, seiniä, puolia tai kattoja vaan kaikkialla pelkkä kylmän ja pimeän tuntu. Minua pelottaa niin että voisin huutaa, mutta kun avaan suun, mitään ei tapahdu, ja mietin että jos vain putoaa ikuisesti eikä ikinä osu mihinkään, onko se silloin enää putoamista?

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää (alkup. Before I Fall, 2010), 412 sivua, suomentanut Tero Valkonen, WSOY 2010

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa

Lauren Oliverin dystooppinen Delirium-trilogia alkoi kirjalla Delirium - rakkaus on harhaa. Ensimmäinen kirja oli hyvä, mutta ei ehkä huippu. Toinen osa Pandemonium - rakkaus on kapinaa olikin aivan loistavaa jatkoa sarjalle. Kirja piti otteessaan ja siinä oli tavallisesta poikkeava kerronta, kun tarina eteni ristikkäin nykyhetken ja menneen kanssa.

Delirium päättyi siihen, kun Lena ja Alex olivat ylittämässä raja-aitaa ja pakenemassa Korpeen. Alex ei kuitenkaan päässyt yli, vaan Lena joutui jatkamaan matkaa yksin. Korvessa uusi Lena yrittää unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämnsä sekä Alexin. Lena keskittyy työhönsä vastarinnassa jättäen haaveet rakkaudesta sivummalle. Päällisin puolin Lena vaikuttaa järkkymättömältä, mutta hänen sisäinen maailmansa on sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, kirja on jaettu Silloin- ja Nyt-nimisiin kappaleisiin. Menneessä Lena asuu Korvessa uusien ihmisten kanssa ja totutellen uuteen elämäänsä. Siellä häntä ja muita koettelevat nälkä sekä taudit. Nykyhetkessä Lena on soluttautunut vihollisten joukkoon, mutta joutuu yllättäen kaapatuksi Julian-nimisen pojan kanssa. Yhdessä Lena ja Julian onnistuvat kuitenkin pakenemaan sieppaajiltaan, vain kuullakseen totuuden koko operaatiosta.

Lauren Oliver on onnistunut jatkamaan tarinaa hyvin, eikä loppua pystynyt arvamaan ennalta. Minulta ainakin loksahti leuka, kun sain viimeisen sivun luettua. Kolmannesta kirjasta voikin tulla varsin mielenkiintoinen ja on jännittävää nähdä mihin suuntaan henkilöt ajautuvat sekä kuinka vastarinnan lopulta käy. 

Lukunäyte, s. 8

     Vanha Lena olisi pelännyt kuollakseen rouva Fiersteinin kaltaista opettajaa, joka on vanha ja häijy ja muistuttaa sammakon ja pitbull-terrierin risteytystä. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat parantamisen tuntumaan turhalta - on mahdotonta kuvitella, että tuo ihminen pystyisi koskaan rakastamaan, vaikkei presodeeuria olisikaan.

     Mutta myös vanha Lena on kuollut.

     Hautasin hänet.

     Jätin hänet aidan taakse, savu- ja liekkimuurin taakse.

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa (alkup. Pandemonium, 2012), 295 sivua, suomentanut Marja Helanen, WSOY 2012

Deborah Harkness - Lumottu

Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kirjastossa ja kun takakannesta sai verran mielenkiintoisen kuvan, niin pitihän tämäkin lainata. Pitkästä aikaa tuli luettua ihan kunnon paksu kirja. Ja myönnän, että yhtenä yönä venähti nukkumaanmeno, kun oli pakko vaan lukea. 

Kirjan päähenkilö on nuori Diana Bishop, joka on arvostettu historiantutkija sekä tunnetun noitasuvun jälkeläinen. Diana ei suostu käyttämään voimiansa ja kieltäytyy olemasta noita. Hän tutkii alkemiaa puhtaasti tieteen keinoin, mutta löytäessään salaperäisen käsikirjoituksen, joutuu hän turvautumaan magiaan. Vahvoin loitsuin suojattu käsikirjoitus vetää puoleensa muitakin olentoja: noitia, demoneita ja vampyyrejä. Asiasta kiinnostuu myös perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmont, joka on 1500-vuotias vampyyri. Yhdessä Diana ja Matthew joutuvat pakenemaan vainoajiaan Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Alusta saakka on selvää millainen Matthew'n ja Dianan suhteesta kehittyy, mutta kirja ei ole kuitenkaan suoraan Twilight-kopio. Voisi sanoa, että Lumottu on vähän aikuisempaan makuun, kun mukaan on otettu mielenkiintoisia alkemian ja perinnöllisyyden juttuja. Silti henkilöissä on ärsyttävästi samoja piirteitä kuin Houkutuksessa. Etenkin Matthew muistuttaa liiaksi Edwardia. Mutta jos yhtäläisyyksiin ei takerru, niin kirjasta pystyy nauttimaan.

Kirjan alkupuoli vaikutti lupaavalta ja tarina eteni hyvin. Loppua kohden se tuntui kuitenkin menevän sekavammaksi ja pääasia näytti vähän unohtuvan. Loppu tuntui keskittyvän enemmän Matthew'n ja Dianan suhteesta aiheutuviin ongelmiin kuin käsikirjoitukseen. Kirja loppui kuitenkin sellaiseen kohtaan, että jatkoa olisi odotettavissa. Googlettelun jälkeen löysinkin tiedon, että sarjaan on toinen osa jo englanniksi. Yleisesti ottaen ihan hyvä kirja, joka hyytyi vähän loppua kohti.

Lukunäyte, s. 51

      Kirosin ja oli vähällä pudottaa toisen airon. Oxfordin kaupungin laituri oli lähellä. Oli houkutteleva ajatus, että voisin tehdä laittoman liikkeen ja soutaa joen poikki päästäkseni kumauttamaan vampyyrin komeaa päätä jollakin käteen osuvalla soutukapineella. Suunnitelmaa työstäessäni huomasin, että laiturilla seisoi hoikka nainen jolla oli maalin tahrimat haalarit. Hän poltti tupakkaa ja puhui matkapuhelimeen.

     Näkyä ei ollut helppo yhdistää Oxfordin kaupungin venevajaan.
     Nainen nosti päätään, ja hänen katseensa pisteli ihoani. Demoni. Hänen huulilleen nousi susimainen hymy, ja hän sanoi jotakin puhelimeen.

Deborah Harkness - Lumottu (alkup. A Discovery of Witches, 2011), 644 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2012