Tessa Gratton - Verenvahti

Tessa Grattonin Verenvahti on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmin kirjoittamalleen Veritaialle. Pääosassa ovat siis eri henkilöt, vaikka ensimmäisen kirjan henkilöt vilahtavat mukana ja osalla heistä on hieman isompi merkitys tarinalle. Verenvahti oli kaikinpuolin hieman kevyempi kuin Grattonin ensimmäinen kirja. Vaikka tässäkin mennään vaarallisille vesille.

Veritaiat ovat Mab Prowdille toinen luonto: väkevät taiat, joilla voisi hallita koko maailmaa - valtava voima, jota olisi helppo käyttää väärin. Mabin äiti teki niin. Mab itse haluaa vain pitää taian elävänä ja vartioida sen salaisuuksia, purkaa kirouksia ja puhdistaa.

     Eräänä aamuna Mab tapaa Willin, joka yrittää karkottaa omia henkilökohtaisia aaveitaan. Ja äkkiä valloillaan ovat vaaralliset voimat - voimat, joista kukaan ei kertonut Mabille.

Tässäkin kirjassa kerronta tapahtuu Mabin ja Willin näkökulmasta, ja mukana on myös pätkiä Evien kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje valottaa hieman tiettyjen henkilöiden elämää ja paljastaa lopulta myös jotain eräästä kirouksesta, jonka kanssa Mab ja Will painivat. 

Juoni on loppujen lopuksi aika samantyyppinen kuin Veritaiassa, mutta tässä kirjassa ei jouduta niin syvälle vaikeuksiin. Myös Mabin ja Willin suhde jää kevyemmäksi, mutta se on toisaalta ihan mukavaa luettavaa. Mabiin en pääsee kunnolla sisälle ja hän jääkin hieman etäisemmäksi hahmoksi. Will taas on onnistunut henkilöhahmo ja häneen on helppo samaistua. 

Lukunäyte, s. 6

Viimeinen asia, minkä Diakoni minulle sanoi, ennen kuin hänen ruumiinsa muuttui tuhanneksi violetiksi kukaksi, oli: "Tuhoa nämä ruusut."

     Seisoin niiden edessä aamun sarastaessa. Takanani nouseva aurinko sai punaiset terälehdet leimuamaan, ja minä kohotin veitseni.

Tessa Gratton - Verenvahti (alkup. The Blood Keeper, 2012), 387 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Tessa Gratton - Veritaika

Yritin lukea Veritaian jo viime talvena, mutta silloin en oikein syttynyt kirjalle ja se jäi kesken. Nyt luin kuitenkin Grattonin toisen kirjan, jonka jälkeen päätin palata taas tämän pariin. Vaikka en oikeastaan vieläkään osaa innostua näistä kirjoista, sain ne kuitenkin luettua. Ja ihan mukiinmeneviähän nämä ovat.

Silla Kennicottin isä oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sittn itseään. Ei mitenkään. Mutta kaikki muut uskovat niin, jopa Sillan veli Reese.

     Kaikki muuttuu, kun joku lähettää Sillalle merkillisen muistikirjan täynnä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka suudelmat ovat silkkaa sähköä. Sitten vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä.

    Kun nuoret alkavat selvittää totuutta, he huomaavat joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä - ja veren ohjata.

Tarinaa kerrotaan sekä Sillan että Nickin näkökulmista ja väliin on mahdutettu myös Josephine Darlyn päiväkirjamerkintöjä menneisyydestä. Päiväkirjamerkinnät avaavat lukijalle hieman veren voimaan ja taikuuteen liittyviä seikkoja. Taikuushan on ihan mielenkiintoista ja sopii hyvin tarinaan, mutta ainakin minulla nousee karvat pystyyn viiltelystä, jota kirjassa on. Eka lukukerta jäi luultavasti tämän takia kesken.

Juoni on pohjimmiltaan onnistunut. Gratton saa harhautettua lukijaa loppupuolella, jolloin sitä alkaa epäilemään vääriä henkilöitä. Tosin minua ei harhautettu niin helposti, koska luin toisen kirjan ennen tätä ensimmäistä. Vaikka kirjoissa onkin eri päähenkilöt, liittyvät tapahtumat jonkin verran yhteen. 

Periaatteessa Veritaika on ihan hyvä kirja ja siinä on vähän jotain uuttakin. Mutta silti kirja lukeutuu siihen valtavirtaan, joka on Twilight-kirjojen myötä syntynyt. Tämäntyyppiset rakkaustarinat menestyvät hyvin, mutta kyllä se rupeaa jo hieman kyllästyttämään ennalta-arvattavuudessaan. Enkä nyt syytä tästä ainoastaan Grattonin kirjaa.

Lukunäyte, s. 8

On mahdotonta tietää, kuka todella on, ennen kuin viettää aikaa yksinään hautausmaalla.

     Hautakivi tuntui kylmältä selkääni vasten. Se painoi ohutta teepaitaa vasten hiestä noruvaa ihoa. Hämärä oli puhdistanut hautausmaan varjoista ja langettanut sen ylle eräänlaisen välitilan: ei ollut sen enempää päivä kuin yö, vaan harmaa, murheellinen hetki. Istuin jalat ristissä ja kirja sylissäni. Allani villinä rehottava ruohikko kätki vanhempieni viimeisen leposijan.

Tessa Gratton - Veritaika (alkup.Blood Magic, 2011), 370 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2011

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää

Olen ollut jo pitkään tietoinen Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää -kirjasta, mutta aina tuli jätettyä kyseinen teos kirjastoon. Sain syyskuussa Nafisanilta (Yöpöydän kirjat) Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa minut haastettiin lukemaan kyseinen kirja. Joten päätin sitten lopulta tarttua tähänkin kirjaan, ja hyvä niin.

Samantha Kingstonilla menee elämässään hyvin: hän on nätti, hänellä on huippupoikaystävä ja hän kuuluu koulun parhaisiin piireihin. Yhtenä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu hetkessä ja hyvin alkanut päivä jää Samin viimeiseksi. Sam kuitenkin herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä viimeistä päiväänsä uudelleen. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka muuttavat Samia ja hänen läheistensä tulevaisuutta. 

Kuin viimeistä päivää on vakuuttava kasvutarina, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirja oli alusta loppuun mukavaa luettavaa ja Samiin oli helppo samaistua. Tarinassa oli yllätyksiä, mutta joitain asioita pystyi myös arvaamaan etukäteen. Muutamat Samin ystävistä jäävät ehkä hieman etäisiksi, mutta enimmäkseen henkilöt on kuvattu hyvin ja niistä saa jonkinlaisen otteen.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan, koska siitä jäi päällisin puolin hyvä fiilis. Täytyy siis kiittää Nafisania haasteesta! Minä en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin, koska en keksi nyt mitään hyvää kirjaa luettavaksi. Tämä oli kuitenkin mukava haaste ja toivottavasti näitä nähdään jatkossakin.

Lukunäyte s. 74

Tiedän putoavani unessani, vaikka ei olekaan olemassa suuntia, seiniä, puolia tai kattoja vaan kaikkialla pelkkä kylmän ja pimeän tuntu. Minua pelottaa niin että voisin huutaa, mutta kun avaan suun, mitään ei tapahdu, ja mietin että jos vain putoaa ikuisesti eikä ikinä osu mihinkään, onko se silloin enää putoamista?

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää (alkup. Before I Fall, 2010), 412 sivua, suomentanut Tero Valkonen, WSOY 2010

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa

Lauren Oliverin dystooppinen Delirium-trilogia alkoi kirjalla Delirium - rakkaus on harhaa. Ensimmäinen kirja oli hyvä, mutta ei ehkä huippu. Toinen osa Pandemonium - rakkaus on kapinaa olikin aivan loistavaa jatkoa sarjalle. Kirja piti otteessaan ja siinä oli tavallisesta poikkeava kerronta, kun tarina eteni ristikkäin nykyhetken ja menneen kanssa.

Delirium päättyi siihen, kun Lena ja Alex olivat ylittämässä raja-aitaa ja pakenemassa Korpeen. Alex ei kuitenkaan päässyt yli, vaan Lena joutui jatkamaan matkaa yksin. Korvessa uusi Lena yrittää unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämnsä sekä Alexin. Lena keskittyy työhönsä vastarinnassa jättäen haaveet rakkaudesta sivummalle. Päällisin puolin Lena vaikuttaa järkkymättömältä, mutta hänen sisäinen maailmansa on sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, kirja on jaettu Silloin- ja Nyt-nimisiin kappaleisiin. Menneessä Lena asuu Korvessa uusien ihmisten kanssa ja totutellen uuteen elämäänsä. Siellä häntä ja muita koettelevat nälkä sekä taudit. Nykyhetkessä Lena on soluttautunut vihollisten joukkoon, mutta joutuu yllättäen kaapatuksi Julian-nimisen pojan kanssa. Yhdessä Lena ja Julian onnistuvat kuitenkin pakenemaan sieppaajiltaan, vain kuullakseen totuuden koko operaatiosta.

Lauren Oliver on onnistunut jatkamaan tarinaa hyvin, eikä loppua pystynyt arvamaan ennalta. Minulta ainakin loksahti leuka, kun sain viimeisen sivun luettua. Kolmannesta kirjasta voikin tulla varsin mielenkiintoinen ja on jännittävää nähdä mihin suuntaan henkilöt ajautuvat sekä kuinka vastarinnan lopulta käy. 

Lukunäyte, s. 8

     Vanha Lena olisi pelännyt kuollakseen rouva Fiersteinin kaltaista opettajaa, joka on vanha ja häijy ja muistuttaa sammakon ja pitbull-terrierin risteytystä. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat parantamisen tuntumaan turhalta - on mahdotonta kuvitella, että tuo ihminen pystyisi koskaan rakastamaan, vaikkei presodeeuria olisikaan.

     Mutta myös vanha Lena on kuollut.

     Hautasin hänet.

     Jätin hänet aidan taakse, savu- ja liekkimuurin taakse.

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa (alkup. Pandemonium, 2012), 295 sivua, suomentanut Marja Helanen, WSOY 2012

Deborah Harkness - Lumottu

Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kirjastossa ja kun takakannesta sai verran mielenkiintoisen kuvan, niin pitihän tämäkin lainata. Pitkästä aikaa tuli luettua ihan kunnon paksu kirja. Ja myönnän, että yhtenä yönä venähti nukkumaanmeno, kun oli pakko vaan lukea. 

Kirjan päähenkilö on nuori Diana Bishop, joka on arvostettu historiantutkija sekä tunnetun noitasuvun jälkeläinen. Diana ei suostu käyttämään voimiansa ja kieltäytyy olemasta noita. Hän tutkii alkemiaa puhtaasti tieteen keinoin, mutta löytäessään salaperäisen käsikirjoituksen, joutuu hän turvautumaan magiaan. Vahvoin loitsuin suojattu käsikirjoitus vetää puoleensa muitakin olentoja: noitia, demoneita ja vampyyrejä. Asiasta kiinnostuu myös perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmont, joka on 1500-vuotias vampyyri. Yhdessä Diana ja Matthew joutuvat pakenemaan vainoajiaan Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Alusta saakka on selvää millainen Matthew'n ja Dianan suhteesta kehittyy, mutta kirja ei ole kuitenkaan suoraan Twilight-kopio. Voisi sanoa, että Lumottu on vähän aikuisempaan makuun, kun mukaan on otettu mielenkiintoisia alkemian ja perinnöllisyyden juttuja. Silti henkilöissä on ärsyttävästi samoja piirteitä kuin Houkutuksessa. Etenkin Matthew muistuttaa liiaksi Edwardia. Mutta jos yhtäläisyyksiin ei takerru, niin kirjasta pystyy nauttimaan.

Kirjan alkupuoli vaikutti lupaavalta ja tarina eteni hyvin. Loppua kohden se tuntui kuitenkin menevän sekavammaksi ja pääasia näytti vähän unohtuvan. Loppu tuntui keskittyvän enemmän Matthew'n ja Dianan suhteesta aiheutuviin ongelmiin kuin käsikirjoitukseen. Kirja loppui kuitenkin sellaiseen kohtaan, että jatkoa olisi odotettavissa. Googlettelun jälkeen löysinkin tiedon, että sarjaan on toinen osa jo englanniksi. Yleisesti ottaen ihan hyvä kirja, joka hyytyi vähän loppua kohti.

Lukunäyte, s. 51

      Kirosin ja oli vähällä pudottaa toisen airon. Oxfordin kaupungin laituri oli lähellä. Oli houkutteleva ajatus, että voisin tehdä laittoman liikkeen ja soutaa joen poikki päästäkseni kumauttamaan vampyyrin komeaa päätä jollakin käteen osuvalla soutukapineella. Suunnitelmaa työstäessäni huomasin, että laiturilla seisoi hoikka nainen jolla oli maalin tahrimat haalarit. Hän poltti tupakkaa ja puhui matkapuhelimeen.

     Näkyä ei ollut helppo yhdistää Oxfordin kaupungin venevajaan.
     Nainen nosti päätään, ja hänen katseensa pisteli ihoani. Demoni. Hänen huulilleen nousi susimainen hymy, ja hän sanoi jotakin puhelimeen.

Deborah Harkness - Lumottu (alkup. A Discovery of Witches, 2011), 644 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2012

Lappalainen & Leinonen - Hiekkasotilaat

Vuosi 2308 on kääntymässä loppuunsa. Taivaan ja Metsän välinen selkkaus on kärjistynyt sodankäynniksi, ja taivas värvää joukkoja Raunioista. Sarimin ja Hurian kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun molemmat joutuvat osaksi suurta sotakoneistoa. Ihmiskunnan rippeet ovat päätymässä yhä syvemmälle keskinäiseen vihanpitoon ja juonitteluun. Sodassa näyttää olevan vain häviäjiä.

Koneiden kanssa puhuva Utu matkustaa kaukaiseen itään etsimään juuriaan. Hän haluaa löytää paitsi Tähtien kaupungin myös Rego Matkaajan tarinoiden ja omien kykyjensä alkuperän. Mistä joidenkin harvojen erikoiset kyvyt ovat saaneet alkunsa? Ja miten ennustuskuutio liittyy Euraaniaa ravisteleviin tapahtumiin?

Routasisarusten jatko-osaa Hiekkasotilaat tulikin odotettua ja kyllä minun mielestäni kannatti odottaa. Tämän tyypin suomalaisiin kirjoihin vähän epäluuloisesti suhtautuvana, olen yllättynyt positiivisesti Lappalaisen ja Leinosen kirjojen kohdalla. Hiekkasotilaat jatkoi mielenkiintoista tarinaa onnistuneesti.

Tässä kirjassa kerronta tapahtuu Utun, Hurian ja Sarimin kautta eikä Marras ole enää 'kertojana'. Tarinan maailmaa laajennetaan vielä hieman, kun osa tapahtumista sijoittuu uusille Euraanian alueille. Pieni miinus tulee siitä, että kirjassa hypitään aika paljon edes takaisin, kun välillä siirrytään kauemmas menneisyyteen ja välillä käydään läpi jokin tapahtuma useamman henkilön näkökulmasta katsottuna. Toisaalta tällä tavalla lukija saa paremman otteen henkilöistä.

Erityisesti haluan kehua kirjan henkilöitä, jotka ovat niin inhimillisiä. Heitä ei kaunistella, vaan huonojakin puolia otetaan esille. Henkilöt on siis saatu aidomman oloisiksi.

Odotan mielenkiinnolla sarjan kolmatta osaa, koska Hiekkasotilaissa jouduttiin jo sotaan. En siis osaa yhtään arvata miten seuraavassa kirjassa jatketaan.

Lukunäyte, s. 99

Muinainen oli hiljaa, vaikka yritin maanitella sitä juttelemaan minulle. Se vain lensi päämäärättömästi eteenpäin ja maisemat vaihtuivat alapuolellani. Tiesin, että Utu osasi keskustella metallilinnun kanssa. Utun keskittyneestä katseesta huomasi heti, milloin hän vaihtoi koneen kanssa ajatuksia. Mikä taito se olikaan! Samaan aikaan epäinhimillinen ja kiehtovan ihastuttava.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Hiekkasotilaat, 404 sivua, WSOY 2012 

Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla

Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita.

Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitatataan elämän hinnalla.

Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.

Veronica Rossin esikoisteos Paljaan taivaan alla on aivan huikean hyvä kirja. Se on Nälkäpelien jälkeen yksi kiehtovimmista kirjoista, joita olen lukenut. Dystooppiset sci-fi -kirjat tuntuvat jyräävän tällä hetkellä valtavalla voimalla. Itse olen ainakin viime aikoina lukenut enemmän hyviä dystopia-kirjoja kuin fantasia-kirjoja. Täytyy kiittää loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat näinkin nerokkaita tarinoita.

Paljaan taivaan alla oli tavallaan sekoitus Nälkäpeliä, Deliriumia sekä Routasisaruksia. Mutta se oli kuitenkin omanlaisensa kiehtova maailmansa. Plussaa täytyy erityisesti antaa päähenkilöistä ja heidän suuhteensa kehittymisestä. Se poikkeaa tavallisesta ja henkilöt tuntuvat monipuolisemmilta, eivätkä täysin yksiulotteisilta.

Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi kehittyneemmän ja "paremman" yhteisön ulkopuoliseen elämään, joka ei ole saanut osaansa uudesta elämästä. Olisin halunnut lukea enemmän siitä, miten päädyttiin kapseleihin ja miksi toiset jäivät ulkopuolelle. Myös itse kapselin elämästä olisi voinut olla vähän lisää tietoa. "Historian" tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut lukemista, vaan Rossin maailmasta sai aika hyvän kuvan pelkästään ihmisten suhtautumisesta toisiinsa.

Jonkun verran siis jäi kysymyksiä, että miksi jokin on niin kuin se on, mutta siitä huolimatta Paljaan taivaan alla tempasi mukaansa eikä päästänyt otteestaan. Minulla ainakin jäivät yöunet lyhyiksi, koska lukemista ei pystynyt lopettamaan. Tarina loppui mielenkiintoiseen asetelmaan, joten odotankin jatkoa innolla. Näillä näkymin toinen osa julkaistaan joskus alkuvuodesta 2013.

Lukunäyte, s. 28

     Aria kompuroi polvilleen ja kiristeli hampaitaan kuullessaan pistävän kirkaisun, joka räjähti hänen korvissaan. Hän ei nähnyt mitään. Hän pyyhki sameutta silmistään, ja hänen jalkansa vapisivat, kun hän nousi seisomaan . Pauhaavia lieskoja vasten hän näki muukalaisen, joka astui aukiolle. Mies oli paidaton, mutta missään tapauksessa hän ei ollut Bane tai Kaiku.

     Hän oli aito villi.

 Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla (alkup. Under the Never Sky, 2012), 362 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Maggie Stiefvater - Ikuisuus

Takakannesta:

Ihmissusisaagan jännittävä viimeinen osa

Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.

Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.

Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.

Ikuisuus on ihmissusilegendaa raikkaasti hyödyntävän saagan päätösosa, joka virtaa kuulaana kohti putouksen lailla yllättävää loppua.

Ikuisuuden sain luettua viime viikonloppuna loppuun. Kokonaisuutena tämä päätösosa oli Häivähdystä parempi, mutta vähän tämäkin jätti kylmäksi. Kirjasta ei jäänyt mieleen oikeastaan muuta kuin alku ja loppu eli pituutta oli ehkä vähän liikaa. Jotenkin vähän tuntuu, että kyseinen kirjasarja ei oikein noussut lentoon Väristyksen jälkeen, mikä on harmi. 

Ikuisuus on kirjoitettu Gracen, Samin, Isabelin ja Colen näkökulmista, mutta kirjan prologi on Shelbyn näkökulmasta. Useampi näkökulma toimii tässäkin, ja jokaiseen kertovaan henkilöön pystyy samaistumaan, ehkä vähän paremmin kuin edellisessä kirjassa. Hidastempoisemman keskivaiheen jälkeen, kirja muuttuu jännittäväksi loppumetreillä, mutta vauhti tyssää viimeisillä sivuilla.

Monia muita lukijoita ihmetyttänyt loppu oli minullekin pettymys. Stiefvater jättää lopun turhan avoimeksi ja jopa keskeneräiseksi. Henkilöiden tulevaisuus jää lukijan kuviteltavaksi, mikä on minusta vähän tylsää. Toisaalta loppu voisi antaa mahdollisuuden neljännelle kirjalle, mutta en usko näin käyvän.

Lukunäyte, s.31

Menin takaisin autoon, panin mekon takapenkille, nostin kädet kupiksi nenän ja suun eteen, pidin kyynärpäitä ohjauspyörää vasten ja hengitin samaa ilmaa kerran toisensa jälkeen. Istuin liikkumatta monta pitkää hetkeä ja katsoin hylättyjä kenkiä kojelaudan yli.

Maggie Stiefvater - Ikuisuus (alkup. Forever, 2011), 442 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2011

Maggie Stiefvater - Häivähdys

Takakannesta:

Rakkaudella on kahdet kasvot, suden ja ihmisen.

Toukokuussa 2010 ilmestynyt Väristys oli herkkä aloitus vangitsevalle, ihmissusilegendaa raikkaasti tulkitsevalle rakkaustarinalle. Sam ja Grace ovat taistelleet saadakseen toisensa, ja metsä heidän välillään näyttää kadonneen. Pian heidän tulevaisuudelleen lankeaa uusi varjo.

Häivähdys on romaani elämästä odotuksen jälkeen. Se on romaani pojasta jonka sutena viettämät vuodet ovat takana, tytöstä joka menettää ihmisyytensä, ja ystävistä, joiden on opittava suuntaamaan vihansa toistensa hyväksi. Riittääkö vain häive ihmisestä pitämään rakastavaiset kiinni toisissaan?

Sain Stiefvaterin Väristyksen luettua viime marraskuussa, mutta jostain syystä en tarttunut aikaisemmin seuraavaan osaan, vaan luin kaikenlaista muuta välissä. Nyt aukesi kuitenkin sopiva rako tämän sarjan päättämiselle, joten luin Häivähdyksen viime viikolla. 

Alkuun pääseminen kesti hieman, koska jouduin muistelemaan mitä edellisessä kirjassa tapahtuikaan. Pikkuhiljaa menneet tapahtumat palasivat mieleen ja pääsin vauhtiin Häivähdyksen kanssa. Tässä kirjassa Samin ja Gracen lisäksi ääneen pääsivät ihmissudeksi muuttunut Cole ja Isabel, joka oli jonkin verran mukana jo Väristyksen tapahtumissa.

Samin ja Gracen suhde ei oikeastaan tuntunut kehittyvän oikein mihinkään suuntaan ja etenkin Sam oli hieman tylsempi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Onneksi mukana olivat Cole ja Isabel, koska he toivat jotain uutta ja erilaista tarinaan. Etenkin Isabelin osuudet olivat mielenkiintoisia lukea ja tykkäsin hänestä henkilönä. Erikoista tässä kirjassa oli Gracen vanhempien suhtautumisen muuttuminen, ja se oli jopa vähän ärsyttävää.

Kirja loppui oikeastaan päinvastaiseen asetelmaan kuin Väristys ja onkin kiinnostavaa nähdä miten viimeisessä kirjassa lopulta käy. Ikuisuus odottaakin jo yöpöydällä vuoroaan, joten saan sujuvasti jatkettua sarjan loppuun.

Lukunäyte, s. 173

     Tunsin luissani, että olin kotona.  

   Olin edennyt vain muutaman metrin, kun aluskasvillisuus rapisi takanani. Sydämeni tykytti kun pysähdyin niin että varpujen suhina ja raksahtelu jaloissani hiljeni. Kuulin taas ääntä, en kauempaa mutten lähempääkään. En kääntynyt, mutta tiesin, että siellä oli susi. En pelännyt, tunsin vain syvää yhteyttä.

Maggie Stiefvater - Häivähdys (alkup. Linger, 2010), 345 sivua, suomentanut Laura Honkasalo, WSOY 2011

Lappalainen & Leinonen - Routasisarukset

Takakannesta:

"Marras ei ollut syyllinen. Marien kuolema oli vahinko. Jonain päivänä minä seuraisin veljeäni."

2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä: rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita... 

Laakson alueelle 2-vuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris yrittää sälyttää vanhimmalle lapselle uskotun vastuun perheestä, Utu päättää paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet.

Routasisarukset-sarjan aloitusosa sisältää kiehtovaa pohdintaa yksilön vapauksista, vallan kuristavista rakenteista, elämän jatkuvuudesta ja biotekniikan mahdollisuuksista. Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani vertautuu teemojensa osalta Ursula K. Le Guinin kantaaottaviin teoksiin. 

En ole aikoihin lukenut juurikaan kotimaista kirjallisuutta, joten tartuin Routasisarukset-kirjaan mielenkiinnolla mutta hieman epäillen. Kirja ei kuitenkaan ollut minulle pettymys, vaan se yllätti positiivisesti. Tulevaisuuden maailma oli luotu taidokkaasti ja sen yhteiskunta tuntui uskottavaltakin. Ja sain jälleen lukea kiehtovista henkilöistä, mikä on aina plussaa.

Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin pääsin kärryille Routasisarusten maailmasta ja tavoista. Kirjan alku eteni muutenkin hieman hitaanpuoleisesti. Sitkeän lukemisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua ja tarina tempasi mukaansa. Dystopia ja sci-fi -piirteiden lisäksi Lappalainen ja Leinonen ovat lisänneet mukaan taikuutta ja ralentaneet tarinan fantasiatyyppisen ennustuksen ympärille. Taikuus sopii moitteettomasti kirjaan, joten siitä ei ole haittaa.

Routasisarusten loputtua jäin kaipaamaan lisää ja sitä on onneksi luvassa. Odotankin innolla, mitä aikuistunut Utu kohtaa seuraavassa kirjassa. Utun lisäksi kiinnostaa myös muiden henkilöiden kohtalo ja koko yhteisön käy. Sarjan toinen osa Hiekkasotilaat ilmestyy toukokuussa 2012. Mainittakoon myös, että Routasisarukset oli vuonna 2011 Finlandia Junior -ehdokas.

Lukunäyte, s.9

Junan oli määrä saapua joskus iltapäivällä, joten olimme tulleet jo puoliltapäivin asemalle odottamaan. Vain pieni valokyltti kertoi, että olimme juna-asemalla. Kyltissä hehkui koukeroisin kirjaimin kaupunkimme nimi, Laakso. Aseman rakennukset oli koristeltu muovipunoksin, joita lapset olivat askarrelleet edellisviikon kaatopaikkasaaliin löydöksistä. Istuin parimetrisen kivenlohkareen harjalla ja katselin niitylle ja rakennusten eteen levittäytyneitä ihmisiä. Monilla oli mukana vilttejä, muovista ommeltuja päivänvarjoja ja eväitä, ja he istuivat perhekunnittain nauttimassa auringon lämmöstä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset, 398 sivua, WSOY 2011

Suzanne Collins - Nälkäpeli-trilogia

Tammikuu on kulunut aiemmin luettuja kirjoja uusiessa, kun en ole vielä löytänyt mitään uutta luettavaa. Nälkäpeli-kirjat luin siis ensimmäistä kertaa vuosina 2009-2010. Päätin ottaa ne jälleen uudelleen luettavaksi maaliskuussa ilmestyvän elokuvan kunniaksi. Ja näitähän lukee mielellään useampaan kertaan, kun ovat yksiä suosikeistani.

Nälkäpelissä parasta on aina ollut sen erilaisuus. Collins on kehittäny täysin uudenlaisen maailman ja luonut sinne uskottavan tarinan. Ensimmäisessä kirjassa keskitytään ainoastaan itse Nälkäpeliin, joka saa lopulta aikaan kipinän kapinalle. Tarina muuttuu synkemmäksi Vihan liekeissä, jossa Katnissin pitäisi yrittää korjata aiheuttamansa vahingot. Matkijanärhessä pääosassa on kapinallisten sota Capitolia vastaan, mikä tekee kirjasta kahta ensimmäistä paljon synkemmän. Nälkäpeli koskettaa, tempaa mukaansa ja herättää tunteita vihasta rakkauteen. 

Nälkäpelin viehättävyyttä lisää sen onnistuneesti kuvatut henkilöt. Collins on tehnyt kaikista henkilöistä, myös sivuhenkilöistä, kiinnostavia persoonia, eikä ketään ole jätetty "keskeneräiseksi". Katnissin tulisuuteen, Peetan myötätuntoisuuteen ja jopa Haymitchin rappeutuneisuuteen on helppo samaistua. Tärkeintä on tietenkin jokaisen henkilön uskottavuus. 

Vaikka sarjan kaikki kirjat ovatkin loistavia, on oma suosikkini Vihan liekit. Jostain syystä 'ihastuin' kirjan kelloareenaan, joka on nerokas. Lisäksi tässä kirjassa esitellään niin paljon uusia henkilöitä, jotka tuovat lisää väriä tarinaan. Kaikki kolme kirjaa ovat myös saaneet minut itkemään, mutta etenkin Matkijanärhessä muutaman henkilön kuolemat surettivat minua. Nälkäpeli on varmasti sarja, josta puhutaan jonain päivänä klassikkona. Ainakin minä nimeäisin sen tulevaksi klassikoksi.

Suzanne Collins - Nälkäpeli-trilogia

1. The Hunger Games (2008) - Nälkäpeli (2009), 335 sivua

2. Catching Fire (2009) - Vihan liekit (2010), 354 sivua

3. Mockingjay (2010) - Matkijanärhi (2010), 362 sivua

Suomentanut Helene Bützov, WSOY

Kaksi ensimmäistä kirjaa on saatavana myös pokkarina.

Becca Fitzpatrick - Riitasointu

Takakannesta:

Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojenhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienkelit. Nora ei pääse eroon tunteesta, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä.

"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi uusi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin minä rakastuisin sinuun. Minun on saatava tietää, etteivät he olleet oikeassa." 

Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kuin erimielisyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?

Sarjan ensimmäinen osa Langennut enkeli oli mielestäni mukavaa luettavaa ja pidinkin siitä paljon. Valitettavasti Riitasointu ei iskenyt yhtä vahvasti kuin edeltäjänsä. Etenkin Patchin erikoinen käyttäytyminen ja siitä johtuvat vaikeudet häiritsivät minua. Myös uusi hahmo Scott jätti vähän toivomisen varaa. Noran paras ystävä Vee oli kuitenkin yhtä piristävä persoona kuin ensimmäisessä kirjassakin.

Riitasoinnun tarina ei ollut aivan yhtä jännittävä kuin edeltänyt tarina, vaikka sekin parani loppua kohti huomattavasti. Loppupuolen juonenkäänteet olivatkin jo sangen mielenkiintoisia ja toivat vähän väriä tarinaan. Fitzpatrick jätti tarinan myös kutkuttavasti kesken ja toivottavasti hän yllättää vielä seuraavassa osassa. Kolmas kirjahan ei ole jäämässä viimeiseksi, vaan tänä vuonna pitäisi olla tulossa vielä neljäskin kirja sarjaan.

Lukunäyte, s. 14

Ilotulitus valaisi yläpuolellamme yötaivasta, ja Atlanttiin putoili värijuovia. Väkijoukko huokaili ihastuksesta. Oli kesäkuun loppupuoli, ja Maine heittäytyi täysin rinnoin kesän pyörteisiin ja juhli kahden rantahiekan, auringon ja paksulompakkoisten turistien täyteisen kuukauden alkua. Minä juhlin kahta auringon, rantahiekan ja Patchin jakamattoman seuran täyteistä kuukautta. Olin ilmoittautunut yhdelle koulun kesäkurssille - kemian kursille - ja minulla oli vakaa aikomus viettää kaikki muu aika yksinomaan Patchin kanssa.

Becca Fitzpatrick - Riitasointu (alkup. Crescendo, 2010), 327 sivua, suomentanut Pirjo Ruti, WSOY 2011 

Maggie Stiefvater - Väristys

Takakannesta:

Grace on jo vuosia katsellut kotinsa takana asustelevia susia. Etenkin eräs keltasilmäinen yksilö on saanut hänet pauloihinsa. Suden ja tytön välillä tuntuu olevan molemminpuolinen, luottamuksellinen yhteys.

Sam puolestaan viettää kaksoiselämää. Talvella hän elää metsässä pienen laumansa kanssa ja käy äänetöntä ajatustenvaihtoa pelottoman tytön kanssa. Kesän lämpimät säät suovat hänelle muutaman arvokkaan kuukauden ihmisenä – kunnes pakkanen jälleen vangitsee hänet lumiseen metsään, suden ruumiiseen.

Yhtenä syksyisenä päivänä Grace tapaa kotiovellaan pojan, jonka tuttuus saa hänen henkensä salpautumaan. Vuosien hiljainen suhde kasvaa tiiviiksi, surullisenkauniiksi rakkaudeksi. Mutta nuorten yhteinen aika käy vähiin…

Ihmissusi-legendaa raikkaasti hyödyntävä Väristys on jäänhauras tarina nuoresta rakkaudesta. Herkällä tuntumalla kirjoitetut lauseet virtaavat eteenpäin ja vievät mukanaan, kunnes viimeisten sivujen jälkeen niiden lumosta ei malttaisi palata takaisin.

Melko paljon Stephenie Meyerin Houkutusta muistuttava teos, mutta ehkä asteen verran parempi. Kirjoitusasu oli ainakin luontevampi, tosin tämä voi olla hieman kiinni suomentajastakin. Tarina oli yleisesti ottaen kaunis ja pidin etenkin Samista. Gracen ajatukset olivat muutamassa kohdassa hieman ärsyttäviä.

Pääsin kirjan lukemisen kanssa hyvään alkuun, mutta jostain syystä puolivälin tienoilla lukeminen vähän tökki. Toisin sanoen juoni hieman pysähtyi, eikä se oikein edennyt. Loppua kohti tarina muuttui jälleen kiinnostavaksi, vaikka hieman surulliseksikin. Viimeiset lauseet olivat todella kauniita ja tarinan voisi hyvin päättää niihin. Jatkoa kuitenkin seuraa Häivähdyksessä ja Ikuisuudessa. Aion siis ehdottomasti lukea jatko-osatkin.

Lukunäyte, s. 7-8

    Yksi susista tökki kuonollaan kämmentäni ja poskeani niin että kasvoilleni lankesi varjo. Sen keltaiset silmät katsoivat minun silmiini, kun toiset sudet reuhtoivat minua eri suuntiin.

    Katsoin silmiin niin kauan kuin pystyin. Ne olivat keltaiset, läheltä katsottuna niissä välkehtivät kaikki mahdolliset kullan ja pähkinänruskean sävyt. En halunnut suden kääntävän katsettaan, eikä se kääntänytkään. Halusin ojentaa käteni ja tarttua kaulan karvapeitteeseen, mutta käteni olivat koukussa rinnallani, käsivarret jäätyneinä kylkiäni vasten.

Maggie Stiefvater - Väristys (alkup. Shiver, 2009), 368 sivua, suomentanut Laura Honkasalo, WSOY 2010 



Mary E. Pearson - Kuka on Jenna Fox?

Takakannesta:

17-vuotias Jenna herää vuoden kestäneestä koomasta ja aloittaa hitaan toipumisen auto-onnettomuudesta. Hänellä ei ole muistikuvia ajasta ennen kolaria. Uudessa syrjäisessä kodissaan Jenna katsoo kotivideoita aiemmasta elämästään, mutta ei tunnista itseään. Onko kuvaruudun henkilö todella hän?

Pikkuhiljaa Jenna alkaa muistaa. Muistojen mukana tulevat kysymykset, joihin kukaan ei halua vastata. Mitä onnettomuudessa ja sen jälkeen oikein tapahtui?

Kuka on Jenna Fox? on lähitulevaisuuteen sijoittuva, ajatuksia herättävä kuvaus aikuistuvasta, itseään etsivästä tytöstä. Identiteetin haurautta, geeniteknologian kehitystä ja ihmisyyden rajoja peilaava tarina vie yhdenlaiseen mahdolliseen todellisuuteen, joka voi olla lähempänä kuin aavistammekaan.

Pearsonin teoksessa pohditaan ihmisyyttä ja identiteettiä; missä kulkee raja? Kirjan aihe onkin melko ajankohtainen teknologian ja lääketieteen kehittymisen myötä. Teos sai ainakin minut miettimään oikean ja väärän häilyvää rajaa sekä esimerkiksi kloonaamiseen liittyvää eetisyyttä.

Tarinan päähenkilöön, Jennaan, ja hänen kasvutarinaansa on helppo samaistua. Muut henkilöhahmot jäävätkin etäisemmiksi, mutta tässä kirjassa se ei haittaa. Kirjassa oli hieman yllättäviäkin juonikäänteitä, joten kaikki ei ollut ennalta-arvattavissa. Loppuun olisin kaivannut vielä vähän lisää ja minulle jäi ainakin yhden henkilön kohtalosta kysymyksiä.

Lukunäyte, s. 7

Ennen minä olin joku.
     Joku, jonka nimi oli Jenna Fox.
     Niin minulle on kerrottu. Olen silti muutakin kuin pelkkä nimi. Muutakin kuin mitä ne kertovat. Muuta kuin tiedot ja tilastot, joita ne tuputtavat. Muuta kuin kuvat ja videot, joita joudun katsomaan.
    Jotakin muuta. Kun vain tietäisin, mitä.

Mary E. Pearson - Kuka on Jenna Fox? (alkup. The Adoration of Jenna Fox, 2008), 277 sivua, suomentanut Arja Kantele, WSOY 2010

Loppuun ps. Suomalaisesta kirjakaupasta löytyi tänään kaksi uutta suomennosta. Kat Fallsin Vastavirta (varasin tämän jo kirjastosta) ja Becca Fitzpatrickin Riitasointu (jota ei harmikseni ainakaan vielä löydy kirjastosta). Ja ensi vuoden maaliskuussa ilmestyvälle Nälkäpeli-elokuvalle on saatu traileri, vilkaiskaapa sitä!