Ei syksyä ilman ponchoa

Pakko varmaan tämän tuulen ja sateen keskellä tunnustaa, että syksy on tullut ja lämmittävälle poncholle on taas kysyntää. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka Ilmatieteen laitoksen meteorologi eilisessä Hesarissa lupaili intiaanikesän mahdollisuutta syyskuulle, niin täällä ainakin valmistaudutaan normaaleihin syyskeleihin. Luonnon väriloistoon, saappaissa kahiseviin lehtiin ja kirpeisiin aamuihin. Ja niihin tuuliin ja sateisiin.

Tämä poncho on kyllä niin täynnä reikiä, että tuulta vastaan se ei taida olla ihan paras suoja. Mutta ah niin ihanasti se muuten lämmittää ja tuo pehmeyttä ja väriä syyspukeutumiseen.

Nämä fuksianpunaiset yksilöt matkasivat työmaalle lämmittämään parin kollegan hartioita. Lankoina Gjestalin Maija ja Silja. Silja-kerät olin ostanut varastoon jo useampi vuosi sitten ja kuvittelin laskeneeni, että kerien lankametrit riittävät tämäntyyppisen ponchon tekoon. Vaan meinasipa käydä hassusti, kun hapsujen kohdalla lanka alkoi loppua kesken. En onnistunut löytämään tuota kyseisen väristä Siljaa mistään sen paremmin Suomesta, Tallinnasta kuin netistäkään, joten hapsujen toteutus meni improvisaation puolelle. Jokaisessa hapsussa on viisi pitkää lankaa, jotka on sitten taitettu kahtia. Näistä pitkistä langoista kaksi tai kolme korvasin tuolla lähes samanvärisellä Maijalla ja lopputuloksesta tuli lopulta oikein kiva. Mukavan eläväinen väritys.

Olen tällä samalla mallilla tehnyt näitä jo niin monta, että laskut ovat menneet sekaisin ajat sitten. Jos haluat itsellesi samanlaisen, kurkkaa Puodin puolelta mitä muita värejä on tällä hetkellä varastossa!

Täällä myös joitakin jo uusiin koteihin matkustaneita yksilöitä:
Farkkutytön siniharmaa poncho *KLIK*
Kesäinen merenturkoosi poncho *KLIK*
Utuisen pilvisen syysaamun poncho *KLIK*
Kyllä musta on aina musta *KLIK*
Karkkivärejä:) *KLIK*

Keväisen kevyt poncho

Täällä on koukulta vaihteeksi putoillut poncho. Tämä yksilö tarjosikin varsinaista jännitysviihdettä, sillä alkuperäisestä 100 g kerästä ja 800 metristä päättelyn jälkeen lankaa jäi vain noin 15 cm!

Verkkoponchon kuvio muodostuu nelinkertaisista pitkistä pylväistä ja viiden ketjusilmukan jonoista. Alkuperäinen ohje on napattu Novita-lehdestä kesä 2009 ja sitä on hiukan edestä ja takaa muotoiltu uudestaan. Ohje löytyy myös täältä. Alkuperäisen mallin poncho on joka suunnasta yhtä pitkä, mutta tähän haluttiin hiukan pidempi ulottuvuus eteen ja taakse.

Lanka on tässä paljon ohuempaa, kuin ohjeen alkuperäinen Luxux Wave. Lieneekö moista lankaa enää edes olemassa.. Tämä lanka tarttui mukaan helmikuun Tallinnan-matkalta ja sitä kului lähes tasan yksi kerä. Valmis poncho matkusti uuteen kotiin työkaverin luo.

Uusi viikko on taas hurahtanut käyntiin ja vauhdilla mennään kohti kevättä. Ilma on kaikesta lumisateilla uhkailusta huolimatta eilisten pilvien ja viiman jälkeen todella aurinkoinen, joten suuntaan tästä lenkille katsastamaan, josko lähimetsän juoksupolut olisivat jo vapautuneet lumesta. Vapautunutta viikon alkua siis!

Lämmikettä takatalven varalle

Muutaman päivän on ollut varsin hienot kelit ja aurinkoa riittänyt. Tänään sitten iski kai tämän orastavan kevään ensimmäinen takatalvi. Aamulla kun heräsin ennen puolta seitsemää, rännit lorisivat lupaavasti katolta sulavasta lumesta, mutta taivaalta ei tullut alas mitään. Toisin oli puolta tuntia myöhemmin, jolloin lähdin töihin: räntää tuli taivaan täydeltä. Jokseenkin koomista, että saman päivän keltainen lehdistö julisti rautatieaseman kioskilla kevään alkaneeksi ja lämpimät säät saapuneeksi.

No, ulkona ei ehkä ollut niin kovin lämmintä tänään, mutta tämä poncho on taatusti lämmin. Ohje löytyy Novita talvi 2011 -lehdestä tai täältä. Tämä lämmittää nyt erään työkaverin takatalvea. Eikä olisi kyllä hassumpi ittellekään, nyt kun tuon ohjeen kanssa olen sinut.

Sekä lehdessä että netissä olevasa yhdessä kuvassa ei kovinkaan selkeästi näy, kuinka paljon erilaisia neulepintoja ponchossa on. Ohjeen mukaan lankaa tarvitaan 650g, mutta mulla taitaa olla sen verran löysä käsilala, että jouduin kyllä hakemaan kaupasta sen kahdeksannenkin kerän ennen kuin viimeinenkin tupsu oli tehty.

Tupsuja en olekaan tehnyt vuosiin ja nyt siinä hommassa tulikin monta nostalgista ajatusta mieleen lapsena tehdyistä keltaisista pääsiäistupsutipuista alkaen. Silloin kun viimeksi olen sellaisten kanssa puuhannut, ei ollut tupsukehikkoakaan varmaan vielä edes olemassa. Tosin ei sitä ole tässä taloudessa nytkään, joten ihan sillä perinteisellä tyylillä näissä mentiin. Pahvinen runko leikattiin ensin Liptonin keltaisesta teepaketista ja sen jälkeen tarvittava määrä lankaa ympärille ja tupsu oli valmis.

Lankana tässä on Isoveli ja puikkojen numero on ohjeen mukainen kuutonen. Hiukan isompi tästä kyllä tuli kuin ohjeessa, joten taas saan varmaan osoitella sormella löysähköä käsialaa.

Lämmin ja ihana yhtäkaikki, oivallinen varuste takatalven räntäsateita vastaan:)

Minä ja poncho junassa

Jännä juttu. Minun kokemukseni mukaan useimmin käsitöitä julkisessa liikenteessä tekevän kanssa päätyvät juttusille miehet. Ja he eivät ole mitään Aarneja tai Carloseja, vaan semmoisia, joilla tuskin itsellä puikot tai koukut pysyvät kädessä. Tai korkeintaan siinä tarkoituksessa niitä voidaan kaivata, että virkkuukoukulla on kätevää rapsutella kipsin alla kutiavaa ihoa, jon on onnistunut itsensä telomaan.

Suunnilleen näin meni keskustelu, joka käytiin paikallisjunassa muutama päivä sitten:
- Tuleekos tuosta sellainen huivi joka sulla on kaulassa?
- Ei ihan, vähän jotain erilaista.
- Minunkin äiti kuto minulle sukat 40-vuotislahjaksi ja mulla on ne vieläkin. Ihan koskematta paketissa.
- Mmmhmm..
- Enkä aio niitä kyllä käyttääkään, niin kylmää ei tulekaan ettei tarkenisi tennissukilla.
- Mnnhmm..
- Ja emäntä kun kutoo niin piti pojan kanssa lähteä vallan evakkoon, kun lähti puikoista semmonen kilinä ettei sitä kestäny kuunnella.
- Emännälle voit kertoa vinkiksi, että niitä saa nykyään semmosia puisia puikkoja, jotka ei pidä juuri mitään ääntä.
- Ei sille tartte enää mitään kertoa, kun se lähti lätkimään jo vuosia sitten. Enää ei ole emäntää.
- Mmmhhmm..

Keskustelukumppanina junassa istui vastapäätä arviolta 50-60 vuotias mies. Jo ne parhaat villasukkansa nähnyt ja kuluttanut. Repliikeistä lienee helppo arvata, kumpi on sanonut mitäkin:)

Ei tullut tekeleestä huivia. Vaan tuli taas yksi poncho.  Lankana on sinisävyinen Puro Batik. Tämä on tällainen keväisen sulavan meren värinen. Tämä vie ajatukset jo pitemmälle kevääseen kuin miltä se ikkunasta katsomalla näyttää. Viileisiin kevätiltoihin tai kuulaisiin aamuihin. Ensimmäisiin sulan maan päiviin, jolloin puetaan päälle farkkuhame, napataan jalkaan tennarit ja lähdetään ulos ensimmäisen kerran ilman takkia pitkän talven jälkeen.

Noita päiviä odotellessa, hyvää alkavaa viikkoa!

Pakkaspäivän lämmittäjät

Hrrr. Eilinen hiukan leudompi sää sai jo jättämään toiset välikalsarit kotiin ja kuvittelemaan, että ne kovimmat pakkaset menivät jo. Ehkä ne kovimmat menivätkin, mutta toiseksi hyytävimmät jäivät tai tulivat takaisin, koska tänään tuo viima kyllä kaivautui luihin ja ytimiin.

 Niinpä tarvitaan siis jotain lämmintä. Tällainen poncho on vielä esittelemättä joulupukin pussiin lähteneistä tilaustöistä. Malli on vanha tuttu: rosé-tekniikalla tehdyt kukat ja niiden ympärille on virkattu mustalla reunat ja samalla ruudut yhdistetty toisiinsa. Sininen lanka on Vikingin Sportsragg, miten löytyikin juuri niin lahjan antajan haluamissa värisävyissä! Musta on Novitan Pirtaa. Pikkulinnut kertoivat, että tämän saattaa bongata Helsingissä joko oopperasta tai teatterista, joissa lahjan saaja kuulemma ahkerasti vierailee ja jonne hän jotain tämäntapaista vaatetta kaipaili.

Lämmikettä pakkaspäivään saapui juuri sopivasti myös SNY:n kirjeessä. Siellä oli täydelliset eväät rentouttavaan ja lämmittävään rauhoittumishetkeen: Cappuccino-annospussi, suklaata  (syöty jo:D) ja lämpimän punainen tuikkukynttilä. Noiden lisäksi aion vielä sijoittaa itseni sängylle isojen tyynyjen keskelle, ottaa lämpimän filtin jalkojen päälle ja Revontulihuivityömaan käsiin, niin tiedossa on kaikin puolin rentouttava ja lämmittävä ilta. Kiitos SNY:)

Helmiponcho

Huomenna on mukava päivä, koska on perjantai ja tiedossa on viikonloppu ilman täyteen tungettua ohjelmaa. Viime sunnuntaikin oli varsin kiva päivä, koska silloin sain valmiiksi kaksi työtä, joista molemmat olivat olleet työn alla jo pitempään. Toinen niistä on edellisen postauksen onteloneulekaulahuivi, ja toinen näkyy tässä.

 Tämä poncho oli tilaustyö eräälle kollegalle. Malli ja lanka ovat samoja kuin täällä, mutta toiveissa oli lyhyempi versio. Siinäpä olikin sitten miettimistä, että mikä olisi oikea silmukkaluku, koska valmis vaate venyy päällä aika tavalla johtuen isosta puikkokoosta. Tätä lähdin tekemään 6,5 numeron puikoilla ja silmukoita oli yhteenä 44, reilusti vähemmän kuin edellisessä kappaleessa. Monet kerrat neulomisen aikana ponchokappale näytti siltä, että se menee purkuun koska on ihan liian kapea. Sovitusnuken päälle kokeilin puolivalmista kaitaletta minkä toisessa päässä vielä roikkui puikko ja yritin venytellä sitä vastaamaan normaalia käyttöä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että purkuhommiin ei ainakaan suinpäin tarvitse ryhtyä ja tein suorakaiteen valmiiksi.

Lopputulos näyttääkin varsin sopivaiselta, paljon enemmän alkuperäisen mallin näköiseltä kuin ensimmäinen tällä mallilla tehty poncho. Mustaa Gjestalin Perle -lankaa tähän meni yhteensä 4 kerää eli 100g. Olkapään hopeakukat apinoivat myöskin edeltäjiään. 

Tuolla langalla on ollut kovasti kysyntää ja varaston kasvattamisen toivossa käväisin myös Oulunkylän Lankamaailman alennusmyynnissä alkuviikosta. Viime vuonna kun löysin nämä kerät sieltä tuntuvalla alennuksella, mutta nyt ei löytynyt näitä eikä ihme kyllä juuri paljon mitään muutakaan. Lankakaupassakin voi siis asioida ilman, että sieltä tulee kahden ison muovikassin kanssa ulos:) No eipä ole hätää, kotona kyllä riittää lankoja siitä huolimatta ja uusia töitä on jo puikoilla ja melkein valmiita päättelyvaiheessa, joten lankatarinat jatkuvat tulevaisuudessakin.

Ponchopuuhissa pitkästä aikaa

Minun ja ponchojen tiivis rinnakkaiselo alkaa näin joulun lähestyessä näyttää väljähtymisen merkkejä. Näitä on minulla syksyn mittaan ollut työmatkakavereina jos jonkinvärisiä, ihan alkutekijöissään olevia tai melkein hapsuja vaille valmiita. Yhdessä on reissattu kilometri poikineen. Hyvin ja rattoisasti ovat matkat sujuneet ja varmaan aika monet vieruskaverit ovat bussissa ja junassa ihmetelleet, että "mitä se oikein tekee". Tähän kuvaan lensi mukaan myös suojelusenkeli, joka on joitakin vuosia sitten hankittu täältä.

Nyt saavat yhteiset työmatkat kuitenkin jäädä odottamaan kevättä. Joulun myyjäissesonki alkaa rauhoittua, samoin virkkuukoukku ja päässä oleva ponchopalasten ohje joutavat nyt joulutauolle. On näitä tullut tehtyäkin jo vino pino! Jos joku huomaa lahjakorissaan ammottavan ponchon mentävän aukon, pääsee näiden kanssa tekemään lähempää tuttavuutta Puodin puolella.

Nyt täällä surisee ompelukone, siitä projektista lisätunnelmia tulossa lähipäivinä. Huomenna onkin jo perjantai ja viikko jouluaattoon,:) Touhukasta loppuviikkoa!

Pipareita ja ponchoja

Huomenna alkaa joulukuu, joten sen lisäksi, että pääsee käsiksi kalenterin ensimmäiseen luukkuun, on korkea aika leipoa pipareita:) Taikinan teko on aina yhtä juhlallinen prosessi. Koska se taikinahan tehdään itse, kaupan taikinat eivät mitenkään voi maistua samalta.

Eikä oikeastaan mikä tahansa itse tehty taikinakaan. Se ainoa oikea joulupiparitaikinan resepti kaivetaan vuosi toisensa jälkeen esiin äidin 1960-luvun keittokirjasta ja jos sitä syystä tai toisesta ei ole saatavilla kotona paperilla, sen saa helposti äidiltä puhelimessa. Tällaiseenkin keinoon olen joutunut turvautumaan, kun oli käynyt sellainen katastrofi, että irtolapulle kirjoiteltu ohje oli joutunut hukkaan. Mutta jottei näin pääsisi käymään enää tulevaisuudessa, se ainoa oikea piparkakkutaikinan ohje menee alkuperäiskielellä näin:

Aidot joulupiparit

2               munaa
400g        sokeria
3 dl          siirappia
3 dl          kermaa
3 dl          voisulaa
1 tl           kardemummaa
1 tl           kanelia
1 tl           jauhettuja neilikoita
1 tl           inkivääriä
1 tl           pomeranssinkuorta
3 tl           soodaa
750g        karkeita vehnäjauhoja
500g        hienoja vehnäjauhoja

Sekoita aineet yllä olevassa järjestyksessä. Vatkaa taikina ennen jauhojen lisäystä. Anna taikinan kovettua jääkaapissa yön yli. Paista piparit miedossa lämmössä kauniin ruskeiksi.

Suomennos: Olen käyttänyt vain yhtä laatua venhäjauhoja, ihan tavallista Sunnuntaita tai Emäntää tai mitä aina milloinkin on kaapista löytynyt. Tälle taikinalle sopiva mieto lämpö on 200 astetta. Eli huomenna meillä herkutellaan pipareilla. Täytyy varmaan vähän käydä kurkkimassa taikinapurkkia yölläkin, ettei tonttu vaan käy syömässä kaikkea taikinaa:)

On täällä sentään jotain muutakin saatu aikaan. Taas yksi poncho lähti maailmalle, tällä kertaa työpaikalta yhden vapaaehtoistyöntekijän matkaan. Lanka on Dropsin Delight ja malli sama vanha tuttu kuin niin monessa muusakin täällä nähdyssä ponchossa.

Kusti on polkenut lähipostiin myös tämän kierroksen toiseksi viimeisen paketin Salaiselta Neuleystävältä. Tänään en päässyt sitä hakemaan, joten huomisessa on muutakin jännää odoteltavaa kuin se mitä paljastuu joulukalenterin luukusta:) Siispä ihanaista alkavaa joulukuuta kaikille, näin reilu tunti etuajassa kun vielä just  ja just ollaan marraskuun puolella!

Helsingin rautatieasema lauantaina klo 6.58

Välillä sitä törmää hassuihin asioihin, kun on liikkeellä oikein aikaisin. Kuten esimerkiksi on menossa Helsingistä Tikkurilaan töihin lauantaina aamulla ennen seitsemää. Aamulla tosi aikaisin liikkumisessa minä tahansa päivänä on se hyvä puoli, että silloin ei tarvitse jakaa bussin kaksoispenkkiä kenenkään kanssa tai pelätä että myöhästyy jostain sen takia kun bussi pysähtyy jokaisella pysäkillä. Silloin saa matkustaa ihan rauhassa ja sellaisetkin paikat kuin Helsingin päärautatiesema ovat yllättävätn hiljaisia. Tosin ne vähät ihmiset, joita siellä lauantaiaamuna liikkuu, ovat niitä laitapuolen kulkijoita, joihin ei välttämättä haluaisi tutustua tarkemmin.

Koska junatkin kulkevat viikonloppuaamuna aikaisin huomattavasti harvemmin ja työmatkalaisen näkökulmasta epäedullisemmin kuin arkiaamuina, saattaa niitä penkkejä tarvita odotteluun joku muukin kuin ne pultsarit. Bussimatka sujui kotoa rautatieasemalle ennätysvauhtia, koska bussi ei pysähtynyt juuri millekään pysäkeille. Niinpä olin asemalla hyvissä ajoin ja junan lähtöön oli aikaa 20 minuuttia. Junaan ei päässyt vielä sisälle istuksimaan, joten etsin asemahallista penkin. Ainut vapaa paikka löytyi nuoren läppärin ruudulta elokuvia tiirailevan pariskunnan ja penkillä kuorsaavan pultsarin välistä. Heillä ei näyttänyt olevan mitään tekemistä keskenään ja siinä sitten kaivoin matkavirkkaukseni esiin ja ryhdyin odottamaan. Ja näin siinä kävi:

Läppäriä tuijotteleva pariskunta oli elokuvan kielestä päätellen joko Venäjältä tai jostakin muusta itäisen Euroopan maasta. Pultsarin kansallisuudesta en osannut sanoa, koska ainut ääni oli kuorsaus ja se lienee universaali kieli. Vartijoiden tullessa herättelemään osoittautui hän yllättäen suomalaiseksi. Vartija tiedusteli myös minulta kohteliaasti suomeksi, että enhän ole samaa seuraa. Mistä lienee moinen ajatus tai yhteys tullut vartijalle mieleenkään..

Kuva osoitteesta: omakaupunki.hs.fi

 Jossain vaiheessa läppäriparskunnan nainen alkoi kiinnostuneena katsella mitä teen ja kysyi sitä venäjäksi. Vastasin hänelle samalla kielellä, että puhun vähän venäjää ja luotin, että teot puhuvat puolestaan, koska en tiennyt mitä virkkaaminen on venäjäksi.

Kun pultsari jäi penkille istuskelemaan, kävi äskeinen läppäripariskunnan nainen elein kyselemässä tältä tulta. Mies ojensi sytkärin, johon nainen vastasi selvällä suomenkielellä. Juttelu jatkui samalla kielellä ja hetken päästä sekä läppäripariskunnan nainen että pultsari marssivat yhteistuumin keskenään suomeksi jutellen kohti ovia, oletettavasti tupakalle.

Läppäripariskunnan mies jäi penkille ja kun junani lähtöaika lähestyi, nousin myös lähteäkseni. Noustessa sylissäni olleet hanskat putosivat maahan ja mies kommentoi siitä minulle venäjäksi. Samalla hän vielä varmisti, että olenhan venäläinen. Edelleen venäjäksi.

Kuva osoitteesta www.1st-name.com

Jos ei minun kielisyyteni ja kansallisuuteni ollut muille selvää jäi myös itselleni epäselväksi, mistä maasta vieruskaverini tulivat ja mikä oli heidän suhteensa tuohon torkuvaan pultsariin. Mietin myös, että onko venäläisillä naisilla tapana istuskella asemahallissa virkkuukoukut kourassa vai miten minua koko ajan luultiin sellaiseksi.  Vai näyttävätkö he ehkä useinkin prinsessa Leialta, minulla kun oli päivän työtehtäviin liittyen sellainen kampaus.

Harvoinpa sitä on työaamuina aikaa istuskella asemahallin penkeillä ja tarkkailla aseman aamuelämää. Työpäivä sujui kaikesta huolimatta hyvin ja iso, monta viikkoa valmisteilla ollut tapahtuma onnistui hyvin. Ja ainiin, valmistuihan se virkkauskin.

Jouluvalotkin on otettu jo esille. Tai paras varmaan puhua tunnelmavaloista, ettei kenenkään joulukarvat nouse heti pystyyn:) Huomenaamulla on taas ihan normaali työaamu ja normaali kampauskin, joten hyvää alkavaa viikkoa!

Sisustuksen syyspäivitys

Kesäsisustus on täällä tällainen: turkoosia, tummansinistä, ruskeaa ja valkoista. Samoissa sävyissä valmistui myös poncho, joka saa värinsä Dropsin Fabelista. Hapsuja vaille valmiina poncho odotti mallinuken päällä viikonloppuaamun auringossa, joka siivilöityi hauskasti kaihdinten välistä. Tuo voisi olla ihan mukavan näköinen ilman hapsujakin. Ja oli kyllä mukava istuskella sängyllä ja katsella auringon leikkiä vastakkaisella seinällä.

Tähän sellaiset piti kumminkin laittaa ja siihen puuhaan menee aikaa vajaa tunti. Sinä aikana aurinko oli ehtinyt muuttaa suuntaansa sen verran, että hapsukuva ei olekaan enää niin aurinkoinen eikä raidallinen. Syksy muistutteleekin itsestään joka suunnasta.

Ulkona on saanut ihastella syksyn värejä jo hyvän aikaa. Kun tässä katselen omaa kotivaahteraani ikkunan edessä, näyttää siltä, että värit ovat pudonneet puusta maahan. Niinpä kun pakkasin tuon ponchon hapsuineen laatikkoon odottamaan joulumyyjäisiä, pakkasin myös sisustuksen turkoosit värit odottamaan ensi kevättä. Syksyvärit näyttävät täällä tältä.

Ruskea saa jatkoaikaa kesästä, rinnalle tuli poltettua oranssia ja tummaa punaista. Nurinkurisesti tässä asunnossa pitää kesäaikaan olla paksut ja tummat verhot, jotta aamuauringon saa jäämään niiden taakse tarvittaessa. Talvella taas kaipaa vaaleampia sävyjä ka kevyempää kangasta, joten nyt verhot ovat pellavanväriset.

Tyynyt ovat kaikki omatekoisia. Jossakin vaiheessa minulla oli tilkkutyökausi ja  niitä löytyi sitten mm. tyynyistä. Tällä hetkellä olen tykästynyt mielummin pääosin yksivärisiin tyynyihin, joissa tekstuuri tuo ilmettä kankaan pintaan. Myös jalkojen alle saapui syksy, sillä kesän vaalea pyöreä bukleematto vaihtui ruskeansävyiseen nukkamattoon. Aah sitä tunnetta, kun aamulla lämpimästä sängystä noustessa saa laskea jalat upottavan pehmeälle matolle. Joten ei muuta kuin nukkumaan ja tuota aamun varvastelua odottelemaan:)

Valokuvien anatomiaa

Tänään en aio puhua mitään kuvassa olevasta ponchosta käsityönä. Sen sijaan aion pohtia ponchoa valokuvamallin ominaisuudessa. Todettakoon vain, että ponchon malli lienee kaikille tuttu, noita on täällä nähty jo vaikka kuinka monta.

Joten. Käsityöblogista kun on kyse, niin sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" sopii kuin nuppineula tyynyyn. Kuvasta näkee yhdellä silmäyksellä sen, minkä selvittämiseen sanallisin keinoin kuluisi aikaa ja hermoja, eikä vastaanottajalle siltikään välttämättä syntyisi halutunlaista käsitystä kohteesta. Tämän tietävät varsin hyvin ainakin kaikki ne, jotka joskus ovat kirjoittaneet joitakin käsityöohjeita. Materiaalien, mallin, käyttötarkoituksen ja kokonaisuuden lisäksi kuvasta välittyy myös aina tunnelma, on se sitten tarkoituksellista tai tahatonta.

Törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun hyvän käsityöblogin ominaisuuksista Herkulliset ajatukset -blogissa. En malta olla hiukan pöyhimättä tätä kuva-asiaa, koska se tai siihen liittyvät asiat nousivat useamman kerran tuolla keskustelussa esille.

Käsityöblogissa hyvät kuvat ovat tärkeitä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Minkälainen sitten on hyvä kuva, se onkin monimutkaisempi juttu. Hyvä kuva voi olla klassisen kaunis, kultaisen leikkauksen asettelussaan huomioon ottava, tarkkaan harkittu ja mietitty. Se voi olla myös hetkessä napattu, nopeasti ohimenevän tilanteen, ilmeen, kokemuksen, tunteen tai oivalluksen tallettava otos, jonka ottamista etukäteen ei ole voinut suunnitella eikä kuvakulmia miettiä kovin tarkkaan. Se voi myös olla monenlaista muuta noiden väliltä.

Ite en väitä olevani mikään hyvä kuvaaja, mutta väitän, että tämän bloginpidon myötä olen oppinut muiden asioiden lisäksi paremmaksi kuvaajaksi kuin mitä olin ennen blogielämää. Käsitöillä on se hyvä puoli, että ilman elävää mallia ne eivät omana itsenään vilistä kameran edestä karkuun eivätkä pahemmin pane vastaan, kun niitä tiettyihin kuvausasemiin asettelee. Siinä ehtii kerran jos toisenkin miettiä kuvakulman valintaa ja sitä, mitä kuvalla haluaa kertoa.

 Poncho toimikoon tässä mallina siitä, kuinka samasta kohteesta erilaisissa ympäristöissä saa tunnelmaltaan hyvin erilaisia kuvia. Kuvankäsittelyohjelmalla näihin avautuisi vielä kolmas tai kymmeneskin ulottuvuus, mutta tässä on nyt  pysytty ihan luomulinjalla.

Ketä varten kuvia otetaan? Mitä niillä halutaan kertoa? Itselleni tärkeitä ovat informatiivisuuden lisäksi tunnelmat ja tarinat. Sitä se folkloristin koulutus teettää:) Blogi kehittyy koko ajan ja sen pitäjä siinä mukana. Ylipäätään joskus on hauska kaivaa esiin ihan ensimmäiset postaukset ja vertailla niitä nykyisiin aikaansaannoksiin. Siinä huomaa, miten tyyli on matkan varrella hioutunut ja muotoutunut omanlaisekseen. Ja eiköhän tällä samalla linjalla myös jatketa, joten tervetuloa matkalle mukaan myös uudet lukijat!

Terveisiä Tallinnasta!

Pikareissu Tallinnaan toteutui lauantaina. Oli kyllä nimensä veroinen, vajaat neljä tuntia maissa ja sitten takaisin Helsinkiin. Kummallista miten sitä täällä koti-Suomessa neljän tunnin shoppailuaika kaupungissa kuin kaupungissa tuntuu pitkältä ja kaikenlaista ehtii katselemaan, mutta tuolla tuntui olevan tuli hännän alla koko ajan eikä mihinkään mukamas ehtinyt.

 Tarttui tuliaisiksi kaikesta huolimatta ainakin muutama kerä vironvillaa:) Näin jokin aika sitten Lilan luomuksissa ihanaisen Revontuli-huivin juuri tämmöisissä ruskaväreissä ja kun törmäsin tähän vyyhtiin, se suorastaan hyppäsi hyllystä kyytiin. Toivottavasti saan tästä aikaan yhtä kauniin lopputuloksen. Ihka ensimmäinen Revontuli kun on edelleen puikoilla, tai no, oikeastaan oli, koska jouduin purkamaan ensimäisen kaavion osuuden. Ja nyt on tarkoitus saada se uuteen uljaampaan alkuun. Joten pitää tyytyä ihastelemaan näitä lankoja nyt kun valmista ei Revontuli-saralla vielä ole.

Poncho-työmaalla sen sijaan ei ole tarvinnut olla purkuhommissa. Olen tainnut noita tehdä jo sen verran monta, että tekeminen sujuu vaikka unissa. Tämä oli tilaustyönä tehty, pitsikukkalaitteen isommista kukkasista. Kukkiin meni vajaa kaksi kerää 7 veljestä Raitaa purppuran-liilan sävyissä ja musta lanka on Novitan Pirta, jota kului yhden kerän verran. Tuo Raita-langan väri on kyllä mielestäni tosi kaunis, tuota on pari kerää jemmassa omiakin projekteja varten.

Noihin kukkasiin kuluu lankaa yllättävän paljon. Tässä kukkien terälehdissä on seitsemän lankalenkkiä ja kukkia on ponchossa yhteensä 42. Kun jokaisessa kukassa on aloitus- ja päättelylanka, samaten jokaisen kukan ympäri virkattavassa kehyksessä, ovat hyvät päättelyniksit tarpeen. Noita langanpätkiä ei voi virkata mihinkään "sisään", koska kiinteitä silmukoita ei kukkapaloissa ole lainkaan. Niinpä tuo päättely onkin tämän työn pitkästyttävintä puuhaa. Muuten tätä mallia on oiken hauska tehdä. Jos joku tietää näppäriä päättelykonsteja tällaisiin tilanteisiin, niin ilolla otetaan vinkkejä vastaan:)

Omenainen poncho

Tällä viikolla koukku on heilunut työmatkabussin lisäksi omenaseurassa. Valmiina on taas yksi tilaustyöpncho, lankana vanha tuttu Puro Batik. Se vaan tuntuu sopivan tähän malliin niin hyvin.

Mutta takaisin omenoihin. Ponchoja täällä on nähty vaikka kuinka, mutta omenajutut ovat jääneet vähemmälle. Harmi kyllä, tykkään niistä kovasti. Yksi syys omenahiljaisuuteen on ihan varmasti se, että omia omppupuita ei tällä hetkellä tuossa kerrostalon seinässä kasva, mutta onneksi tähän aikan vuodesta niitä on kaupat ja torit pullollaan. Niinpä suurimpaan omenanälkään löytyy helpotusta läheltä.

Törmäsin tässä taannoin ihan sattumalta Mansikkamäki-blogissa Tarte Tatin -omenaherkun ohjeeseen. Tortun kerrotaan syntyneen jonkinlaisen väärinkäsityksen seurauksena ranskalaisten Stéphanie ja Caroline Tatitin emännöimässä Hotel Tatinissa 1800-luvun lopussa. Reseptin muotoutumiseen liittyy monia tarinoita.

Olen kokeillut monenlaisia omenareseptejä ja tätäkin olen jo aiemmin katsellut sillä silmällä, että tuollaista pitää kokeilla. Aiemmissa ohjeissa on karamellisoitu voita ja sokeria pannulla ja samaisessa astiassa koko herkku on paistettu uunissa. Koska itseltäni ei löydy minkäänlaisia valurauta- tai muita astioita jotka sopisivat sekä uuniin että hellalle, on kokeiluinnostus uinunut ruususen unta. Kunnes löysin juuri tuolta Mansikkamäeltä tämän ohjeen. Siellä herkku on tehty gluteenittomana, tässä ihan tavallisten venhäjauhojen versio:

Taikina:
2 dl vehnäjauhoja
125 g voita (kylmää ja ehdottomasti voita)
1/2 dl kylmää vettä

Päälle:

2 1/2 dl sokeria
n. 1 dl vettä
1 kg hapokkaita omenia
1/2 sitruunan mehu
1 rkl vaniljasokeria
(kanelia)
(voinokareita, yhteensä ehkä noin ruokalusikallinen)

Kuori omenat ja  poista siemenkodat. Paloittele omenat reilun kokoisiksi lohkoiksi. Purista joukkoon puolen sitruunan mehu.

Tee taikina. Mittaa jauhot kulhoon ja lisää paloiteltu, kylmä voi. Nypi seos murumaiseksi. Lisää vesi ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Jos taikina vaikuttaa liian löysältä, lisää hiukan jauhoja. Laita taikina jääkaappiin odottamaan.

Kaada paksupohjaiseen kattilaan 2 1/2 dl sokeria. Kaada päälle vettä sen verran, että sokeri juuri ja juuri peittyy. Anna liemen kiehua hiljalleen sekoittamatta, kunnes se on kauniin ruskeaa. Itse keittelin aika pienellä liekillä ja aikaa tähän kului noin 45 minuuttia. Ota kattila heti pois liedeltä ja kaada liemi välittömästi tasapohjaiseen kakkuvuokaan (ei irtopohjavuoka). Esimerkiksi pitkulainen leipävuoka toimi mainiosti. Anna hetki jäähtyä ja kääntele sitten vuokaa niin, että reunatkin saavat sokerikuorrutuksen.

Lado vuoan pohjalle omenalohkot ja ripottele välillä vaniljasokeria ja hiukkasen kanelia päälle. Veistä vielä muutama pieni nokare voita omenoiden päälle. Kypsennä omenoita 200 asteessa noin 20 min.

Kauli sillä aikaa taikina vuoan kokoiseksi kanneksi. Nosta kansi omenoiden päälle ja jatka kypsentämistä 225 asteessa vielä noin 25 min.

Ota vuoka uunista ja anna rauhoittua viitisen minuuttua ennen kumoamista.

Nautitaan lämpimänä kylmän vaniljajäätelön ja kanelin kera. Nam nam:) Tämä herkku tuli syötyä niin vauhdilla, ettei kuvaajakaan ehtinyt asemiin, joten tämän myötä makoisaa viikonloppua kaikille!

Mustan ponchon tunnelmaa

Tällä viikolla työmatkaseurana on kulkenut tämmöinen tummanpuhuva kaveri. Mustasta langasta tulevat yksilöt pitää koukkuilla ennen kuin aamuisin alkaa olla pimeää, koska mustan langan työstäminen hiukankin aamuhämärässä bussissa, vaikkakin valaistussa, on kyllä ihan liian vaativaa puuhaa aamusilmille:)

Tämä malli on kyllä yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon silittäminen tai pingottaminen vaikuttaa lopputuloksen ulkonäköön. Yllä oleva kuva on ennen silitysraudan käsittelyä ja hapsuja, tuo ylin valmiina.

Ponchon muoto on sellainen, ettei sitä pingottamalla taitaisi saada mihinkään kuosiin, joten olen aina nuppineuloilla laittanut tämän kohta kohdalta kiinni silityslautaan ja silittänyt kostean rievun läpi. Varsinkin kun tuosta pingottamisesta minulla ei ole edes kokemuksia. Vielä.

Mutta pianpa on:) Olen kerännyt Revontuli-rohkeutta täällä blogimaailmassa jo hyvän aikaa, kun olen tuohon kauniiseen malliin törmännyt vähän siellä ja täällä. Ja nyt olen saanut ensimmäisen omani vihdoin viimein puikoille! Eli pingotusneuvoja kysellään täällä toivon mukaan lähiaikoina:)

Poncho työmatkaseuralaisena

Päivittäiset työmatkat bussissa ja junassa vaativat ehdottomasti parempaa seuraa kuin Metro-lehden, joten tässä esittäytyy yksi kandidaatti. Tämä on eri muodoissa - ensin vain muutaman neliön kokoisena ja vihdoin kokonaisena ponchona - kulkenut mukanani parin viikon ajan. Poncho on edistynyt päivittäin keskimäärin viiden neliön päivävauhtia ja yhteensä tässä on neliöitä 42 kpl.

Näitä on työmatkojen kuluessa syntynyt sen verran monia, että malli on hyvin tukevasti muistissa. Niinpä neliöiden virkkaaminen sujuu aamuväsyneenäkin bussissa melkein toinen silmä kiinni:) Lankana tässä yksilössä Puro batik. Valmistumista jarruttaa loppuvaiheessa vain päättelyhaluttomuus, joka tuntuu pesiytyneen tänne oikein kunnolla. Arvatkaa vaan, onko tämäkin muutaman päivän jo odotellut päättelyä ja hapsuja vaille valmiina. Mutta nyt vihdoin valmiina, eli ei muuta kuin maanantaiaamuna uutta matoa koukkuun. Eikun lankaa:)