Parhaita päiviä

+

 Miten paljon valoa lumi onkaan tuonut mukanaan. Täällä on vietetty ihan parhaita hetkiä perheen kanssa. Tutut lenkkipolutkin näyttävät aivan uusille. Puut heijastelevat yhä järven pinnalta lumikuormassaan. Ensi viikolla vesi on jo ehkä jäätynyt. Punainen pieni hirsitalo on kotikaupungin vanhimpia rakennuksia. Se on rakennettu 1800-luvulla Hiskias- nimisen myllärin myllyn läheisyyteen leivintuvaksi. Joskus väistämättä miettii, mille Hiskiaan jauhamasta jauhosta leivottu leipä maistuikaan.

Vuosi on alkanut täällä kahvitta, siinä ehkä suurin muutos arkeen. Aamupala muuttui kaurapuuroksi - ja ateriarytmikin on heittänyt kuperkeikkaa. Nämä eivät kuulu tämän vuoden lupauksiin, mutta ne tuntuvat nyt oikeille valinnoille. Lupaukset sen sijaan ulottuvat kotiin ja perheeseen - aikaa perheelle toivon tähän vuoteen paljon. Kalenterista olen viivannut yli ne asiat, jotka veisivät liikaa aikaa tärkeiltä asioilta - perheeltä. 

Ehkä lupaukset eivät toteudu aina kokonaisina. Onneksi on kuitenkin aika lupauksille, etteivät tärkeät asiat unohtuisi arjen pyörteisiin. Onneksi on uusi vuosi - täytettäväksi mahdollisuuksilla, unelmilla ja haaveilla.

Jännittävää alkanutta vuotta sinne - ehkä nähdään retkien varrella, Ilona

 

Voisikohan näihin päiviin jäädä asumaan

  Joskus kiivetessä ihan ylös, sinne huipulle saakka miettii - voisiko jäädä tähän. Voisiko vain ihailla maisemaa, hörppiä kahvia ja antaa hiljaisuuden kietoutua ympärille. Luulen, että juuri se on retkissä parasta. Hetki siellä, missä ei ole melua, ei kiirettä, eikä hätäilyä. 

Tänä syksynä matkat ovat hiljenneet täällä on aika kirjoitella. Toisaalta rakastan tätä aikaa, toisaalta kaipaan retkiä eri puolille kaunista Suomea. Heti lumen saapuessa on aika taas mennä, ihastua paikkoihin ja erilaisiin ihmisiin. Luulen, että olen unelmien ammatissani. Kirjoitusaika tarkoittaa myös kuvausaikaa lapsille, vauvoille, asunnoille ja ihan kaikelle maan ja taivaan väliltä. Tällä viikolla kameran takana on hiippaillut yksivuotiaita ja rippikoululaisia. Ensi viikolla olen asuntokuvauksilla ja innostun taas. Joulukorttikuvauksiin on tulossa ihan huimaa joukkoa, niissä vilistää karvakuonoja ja perheitä. Minusta on aina hienoa kuvata sinut - olit sinä sitten isolla kuonolla tai suurilla silmillä varustettu. Samoin ajattelen kirjoittaessani tarinasi, viimeisellä rivillä on hienoa huomata sen muotoutuneen kokonaiseksi.

Ennen seuraavaa innostumistani kiipeän kotikaupungin korkeimmalle huipulle Myrskyn kanssa. Jään hetkeksi hänen kanssaan kuuntelemaan hiljaisuutta ja ihastelemaan maisemia. Ei ole kiirettä, ei melua, eikä hätäilyä. 

Kiireettömän kauniita syyspäiviä sinne, Ilona

Luonnon värittämä maisema

Sitä ei vain voi lakata hämmästelemästä, mille luonnon värittämät maisemat näyttävät. Kotirantaan sujahtaa pihasta hetkessä, sinne - mikä ei ole kenenkään maata. Juuri tuossa auringon kultaamassa paikassa on lempipaikkani. Se on se mielenmaisemani. Välillä ohi kiitävät joutsenet ja toisella kerralla lintuperhe. Myrsky loirii rantavedessä, vielä ei koiruus ui villisti. Luulen, että tämä on vain ajan kysymys.

Tentsi on kiinnitetty kolmen puun varaan. Puuteltta on irti maasta, siinä on ehkä sen taika. Kyydissä on varsin mukava haaveilla ja torkkua. Äänetöntä ei ympärillä ole - lintukonserttia kuunnellessa ihastelee maiseman kauneutta. Väistämättä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu synnyttyään Suomeen. Nämä puhtaat vedet, luonto ja sen eläimet ovat niin käden ulottuvilla. Nyt vain mietin, mihin seuraavan kerran leirini pystytän. Se saattaa löytyä kosken varrelta, kotipihalta tai kallion huipulta. 

Kauneutta - sitä on kaikkialla, Ilona

Höyhenet pölisten...

...mennään kohti pääsiäistä. Luuta on kaivettu jo esiin ja nokipannukin. Myrskyn kanssa koristelu on aina yhtä jännittävään, tällä kerralla onnistui katoamaan hetkessä tuo yhdessä kuvassa lentoon lähtenyt akkeli. Viaton katse ei paljasta syyllistä. Nyt noidan luuta on hieman kevyempi versio, sillä on varmasti parempi lentää ;).

Etätöillä on puolensa ja puolensa. Kahvitauolla huomaa tarkkailevansa naapureita kameran kanssa, kunnes huomaa tunnin hurahtaneen. Meillä asuu naapurissa toki muitakin, mutta tyydyn kyllä vain eläinnaapureiden tarkkailuun - ehkä ;) Katsotaan mitä sitä keksii tauolla ensi viikolla. Nyt olen muuten olen muuten muka töissä - ja kirjoittelen teille täällä salaa. Onneksi pomo katsoo läpi sormien ja antaa minun jatkaa samaa rataa. 

Aurinkoa viikonloppuunne, muistakaa tarkkailla naapuria tiukasti nenä ikkunassa kiinni - niin mekin teemme ;)

Ilona

Jäätävän kaunista

Ihan pienenä tyttönä tämä mystinen paikka oli valtavan suuri. On se toki sellainen näin isonakin tyttönä. Hitonhauta on kotipaikkannan läheisyydessä oleva luonnonsuojelualue. Kesällä sen putoukset virtaavat vapaana,  mutta silti siellä on ikuinen lumi - Hitonhauta. Ainakin lumi on rotkon pohjalla sulamattomana pitkälle kesään saakka.  Isänikin kertoi jo tarinaa tästä sekä Hitto-nimisestä menninkäisestä, joka säikäytteli varsinkin pieniä tyttöjä rotkon pohjalla. Arvatkaa vaan uskoinko - no tietenkin. Jos kallioita katsoo tarkkaan on niissä menninkäisen kivettyneet kasvot.

Tarinoiden pitää jatkua, Hitonhaudalle olen tuonut poikani jo useasti ja nyt Myrskyn ensimmäistä kertaa. Myrskyn tassut ovat jo tottuneet retkipoluille, kansallispuistoihin ja luonnonsuojelualueisiin. Hitonhauta ei ole se kaikkein helppo kulkuisin. Rotkon pohjalle vajotaan kieli keskellä suuta. Liukkaat polut ovat haaste tai ainakin hidaste. Välillä koira oli napattava syliin ja laskeuduttava alas pyllymäkeä.

Uskomaton tunne hiipii rotkon pohjalla. Jääpatsaisen peittämät kalliot ovat lumoavat  - vaikka aurinko oli sulattanut ympäröivät metsät paikoitellen. Niinpä minä jälleen kerran kerroin tarinan Hitto - menninkäisestä. Onneksi olen jo iso tyttö ja menninkäinen ei ehkä tohtinut minua säikytellä enää ;).

Rotkon pohjalta valoon nousu on yhtä haastava, kuin sinne laskeutuminenkin. Meidän retkiryhmä valitsi hieman poikkeuksellisen poistumisreitin. Sen varrelta löytyi metsäpuro. Vihdoin polutkin päättyivät, eikä enää ollut jäljellä muuta - kuin suuntavaisto. Ehkä saattoi uskokin rakoilla, mutta sitä nyt ei enää päivän jälkeen muista ;). Polun löytyessä jälleen oli housut läpimärät, takki tyhjä ja hymy huulilla. Perheelle lupasin olla kertomatta enää yhtään tarinaa vähään aikaan. Mutta olenhan minä jo kartoittanut seuraavan retkeilypaikan - odottakaa vaan housujen kuivamista ja olen valmiina taas.

Aurinkoa retkiinne, minne ne sitten ikinä suuntautuvatkaan - Ilona