Kuka sanoo ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan?

Kun kristitty osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntä syytetään aika ajoin uskonnon sotkemisesta politiikkaan. Uskontoon perustuvaa argumentaatiota pidetään jollakin tavoin pätemättömänä julkisessa keskustelussa. Taustaltaan uskonnolliseksi tiedetyn henkilön argumentaatiota moititaan ajoittain ”uskonnolliseksi”, vaikka hän ei olisi sanallakaan viitannut uskontoon tai minkään uskonnon pyhiin teksteihin. Riittääkö, se että argumentin esittäjän tiedetään olevan uskonnollinen / uskovainen henkilö tekemään hänen argumentaatiostaan kyseenalaisen uskonnollista? Vai onko ei-uskonnollisen argumentaation asettaminen etuoikeutettuun asemaan kenties itsessään kyseenalainen poliittis-ideologinen pyrkimys rajoittaa vapaata kansalaiskeskustelua? Onko ylipäätään perusteltua asettaa hyväksyttävän yhteiskunnallisen argumentaation ehdoksi sekularistisia lähtökohtia? 

Muistan kuinka vuonna 1998 isännöin eräässä Helsingin keskustan hotellin kabinetissa Kuvan ja Sanan uutuuskirjan julkistamistilaisuutta. Kyseessä oli kuuluisan lääkäri Bernard Nathansonin AntakaaMinun Elää (Kuva ja Sana, 1998), joka käsitteli aborttia. Läsnä olivat johdantosanat kirjoittanut lääkäri Pekka Reinikainen ja pari Elämän Puolesta –järjestön edustajaa, joista toinen ainakin oli abortin jälkeistä oireyhtymää naisilla tutkinut naiskätilö. Aihe oli siinä määrin ajankohtainen, että paikalla oli myös joukko median edustajia.

Jossain vaiheessa tilaisuutta MTV3:n naistoimittaja protestoi hyvin ystävällisesti jotenkin siihen tapaan, että abortin vastustaminen ”uskonnollisin argumentein” ei oikein sovi yhteiskunnalliseen keskusteluun abortista. ”Se, että osa perusteluista on uskonnollisia, ei tarkoita, että kaikki perustelut olisivat uskonnollisia,” huomautin. ”Se on tietysti totta”, toimittaja myönsi.

Siinä missä abortti ja eutanasiakin olivat 90-luvulla kenties korostetusti yhteiskunnallis-eettisen keskustelun aiheina ja uskonnolliseksi mielletyn argumentaation käyttämistä arvosteltiin siinä yhteydessä, on tätä nykyä tikunnokassa paljolti kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitoista.

Tätä nykyä perinteisen avioliiton puolustaminen leimataan kovin helposti ”uskonnolliseksi” koskapa sen puolesta argumentoivat voimakkaasti ihmiset, joille avioliitto on edelleen äärimmäisen merkityksellinen, ja he ovat usein myös uskovia. Avioliitto on kuulemma siinä määrin maallisen yhteiskunnan asia, ettei avioliiton asemaa yhteiskunnassa voida eikä saisi perustella ”uskonnollisesti”.

Jopa sekulaarit, eli maalliset järkisyyt perinteisen avioliiton puolesta leimataan mielellään keskusteluun kelpaamattomiksi ”uskonnollisina” siksi, että ollaan kovasti tietävinään, että heillä kuitenkin loppupeleissä on uskonnollinen motivaatio perinteisen avioliiton säilyttämiseksi. Pelkkä pätevä järkeen ja todistusaineistoon vetoava argumentaatio ei ilmeisesti riitä jos sitä motivoi jokin oletettu ”väärä” asia, kuten uskonto. Uskovan pitäisi lisäksi olla pääasiassa noiden sekulaarien argumenttien motivoima.

Tällainen on tietysti peitelty yritys pyyhkiä uskonto pois, ei vain julkisesta tilasta, vaan myös syvästi yksityiseltä elämänalueelta pakottamalla uskova ihminen argumentoimaan ikään kuin Jumalaa ei olisi ja hänellä ei olisi mitään uskonnollista vakaumusta.

Koska siis ollaan kovasti tietävinään, että hänhän vain käyttää sekulaareja argumentteja uskonnosta kumpuavien motiivien verhona hänen argumenttinsa sysätään syrjään moittimalla niitä  ”uskonnollisiksi”. Tämä siitä riippumatta onko Jumalaa / jumalia, taikka pyhiä tekstejä mainittu sanallakaan.

Jos hän esiintyy oman alansa oikeutettuna asiantuntijana hänet voidaan silti dissata keskustelussa myös passiivis-agressiivisesti viittaamalla vaikka ohimennen hänen kirkkokunnalliseen tai hengelliseen järjestötaustaansa, tai tituleeraamalla häntä sopivassa kohtaa ”pastoriksi”. Tällainen kaikki taas ”tietävät”, että se mitä juuri kuultiin, olkoonkin, että se oli järkevältä kuulostavaa, olikin ”vain uskontoa” ja sen paheksuttavaa sotkemista politiikkaan.

Tällainen motiiviarvailu on kuitenkin itsessään lähinnä retorista peliä tv-kameroita varten.

Se lähinnä paljastaa, että henkilö ei tykkää uskonnosta silloin, kun siitä kumpuaa toisenlaisia yhteiskunnallisia tai eettisiä implikaatioita, kuin mitä hän itse poliittisesti kannattaa. Mitkä tahansa järkisyyt ja maalliset argumentit, olkoot ne muodollisesti kuinka päteviä ja loogisia hyvänsä, torjutaan ”uskonnollisina”, jos niistä ei seuraa sellaisia yhteiskunnallisia johtopäätöksiä, joita hän itse haluaa. 

Tämä retorinen peli paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun uskonnolliseksi mielletyn henkilön sekulaareihin argumentteihin (hänen ”todelliset” motiivinsahan ”tiedetään”) yllättäen vastataan vetoamalla vaikkapa Raamattuun tai Jeesukseen:  ”Eikö Jeesuskin sanonut, että tärkeintä on rakkaus!” tai ”Eikö Raamatussakin sanota, ettei saa tuomita!”

Tässä kohtaa voisi kysyä uskooko henkilö itse oikeasti Jeesuksen arvovaltaan vai nouseeko kyseinen ilmeisen uskonnollinen argumentti viime kädessä sekularistisista motiiveista, jotka vain verhotaan uskonnollisen argumentaation kaapuun? Hän turvautuu Jeesukseen, saadakseen hänestä liittolaisen omalle sekularistiselle arvomaailmalleen. Voisi myös kysyä, olisiko sitä tällöin pidettävä itse asiassa sekulaarina argumenttina, jos nimittäin vedotaan uskonnolliseen lähteeseen, mutta se tapahtuukin ensi sijassa sekularistisista motiiveista?

Mielestäni motiiviarvailu puolin ja toisin on hyödytöntä ja tarpeetonta.

Ensiksi siksi, että se onko jokin esitetty yhteiskunnallinen argumentti hyvä, pätevä ja totta ei riipu sen esittäjän motiivista. Ihminen voi olla oikeassa vääristä motiiveista ja väärässä oikeista motiiveista.

Jos uskonnolliseksi mielletyn henkilön kaikki sekulaaritkin argumentit ovat suspekteja vain siksi, että hänellä arvellaan olevan uskonnollinen motiivi, eikö silloin sekularistin argumentteja yhtäläisesti tulisi pitää epäilyttävinä siksi, että niitä saattaa motivoida syvä viha ja inho uskontoa kohtaan?

Toiseksi, yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli ajaa tärkeäksi kokemiaan arvoja ja pyrkii keskustellen vaikuttamaan toisiin saadakseen heidät vakuuttuneeksi omasta kannastaan. Tähän kuuluu luonnollisesti pyrkimys vaikuttaa myös argumenttien taustalla vaikuttaviin syvimpiin motiiveihin ja sitäkin kautta ihmisten käyttäytymiseen.

Jos siis sekularisti haluaa vedota Jeesukseen pyrkiessään vaikuttamaan minun äänestyskäyttäytymiseeni ja yhteiskunnalliseen ajatteluuni, se on täysin luvallista ja tervetullutta. Kunhan ymmärtää Jeesuksen opetuksesta edes sen verran, ettei tuollainen vetoaminen ole vain jokin tarkoitukseen sopiva asiayhteydestään irrotettu leikkaa&liimaa –lausahdus. Kristinuskosta on tiedettävä jotain jotta siitä osaa keskustella uskottavasti.

Yhtäläisesti en näe vikaa tai mitään epärehellistä siinä, että uskonnollisesti motivoitunut ihminen perustelee näkemyksiään sekulaarissa yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vedoten, eikä ensi sijassa Raamatun jakeita lainaten. Sellainen totuuteen pyrkiminen sitä paitsi nousee vallan luontevasti kristillisestä maailmankatsomuksesta, jonka mukaan järjellinen Jumala on luonut koko maailman lainalaisuuksineen, siitä kumpuavan todistusaineiston ja ihmiset järjellisiksi ja totuuteen pyrkiviksi, olennoiksi. Synnistä johtuvan itsepetostaipumuksen vuoksi tarvitaan avointa ja kriittistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, johon kaikki maailmankatsomukset saavat antaa panoksensa. Vain siten voidaan palvella yhteistä hyvää.

Miksi ylipäätään uskonnosta, meidän tapauksessamme erityisesti kristinuskosta, kumpuavilla argumenteilla ei saisi olla sijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Mikään laki ei kiellä vetoamasta uskontoon. Sellainen ei siis ole vähäisessäkään määrin rikollisen tuomittavaa. On vaikea nähdä, että sellainen olisi erityisellä tavalla edes moraalisesti väärin. Pahennus siis piilee muualla.

Monet ajattelevat nykyään, että yhteiskunnan tulee olla sekularistinen – siis uskonnosta vapaata aluetta. Niin muodoin yhteiskunnallisista asioista käytävän keskustelun tulee yhtäläisesti lähtökohtaisesti olla sekulaaria, uskonnosta vapaata.

Mutta tässä kohden on oltava tarkkana. On tehtävä ero maailmankatsomuksen nimeltä sekularismi ja muuten sekulaarin, julkisella foorumilla tapahtuvan yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavan, argumentaatiotavan välillä. Jälkimmäinen ei välttämättä ole sidoksissa sekularistiseen maailmankatsomukseen, johon sisältyy ongelmia. Sekulaari argumentointi ei välttämättä tarkoita samaa kuin sekularistinen argumentointi, jossa keskustelun edellytyksenä (jopa uskovan ihmisen kohdalla) on käydä sitä ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa.

Jos taasen sekulaarilla argumentoinnilla ei tarkoiteta järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavaa avointa pluralistista rationaalista keskustelua yleensä, vaan sekularistisen maailmankatsomuksen asettamista yhteiskunnallis-eettiseen ja poliittiseen keskusteluun osallistumisen oletusarvoiseksi ehdoksi, ollaan tekemisissä aivan eri asian kanssa.

Sekularistisen maailmankatsomuksen ennakko-oletusten asettamista yhteiskunnallisen keskustelun oletusarvoiseksi lähtökohdaksi on vaikea pitää itsestään selvänä ja kiistattoman oikeutettuna vaatimuksena.

Sekularismi itsessään on yksi kiistanalainen maailmankatsomus, jonka kaikkia uskomuksia ei voida pelkästään järkisyin ja todistusaineistoon vedoten todistamaan ehdottomalla varmuudella. Eräät sen perustavaa laatua olevat uskomukset joudutaan siksi omaksumaan enemmän tai vähemmän uskon varassa.

Filosofian professori Brendan Sweetman valaisee sekularismin maailmankatsomuksellisten uskomusten luonnetta kirjassaan Why Politics Need Religion (IVP Academic, 2006) muun muassa seuraavasti:

Sekularistin käsitys siitä, että kaikki mitä on olemassa on aineellista, perustuu osittain uskoon. Sitä ei voida lopullisesti todistaa rationaalisin argumentein taikka vetoamalla todistusaineistoon. Eritoten sekularisti ei ole kyennyt todistamaan, että ihmismieli (tietoisuus, ajatukset, ideat jne.) on pelkästään fysikaalinen. Hän voi tietysti uskoa, että se on fysikaalinen tai toivoa eräänä päivänä voivansa todistaa sen (toivo, jonka arvelen jäävän toiveeksi). Mutta juuri tällä hetkellä hän joutuu vain uskomaan, että niin on. Hän saattaa sanoa sen olevan rationaalinen uskomus, mutta niin tai näin, se on silti osin uskoon perustuva uskomus.

Mitä tulee etiikkaan, Sweetman kirjoittaa:

Jos sekularisti uskoo esiaviollisen seksin olevan moraalisesti hyväksyttävää, kyse on jälleen uskomuksesta, jota hän ei pysty todistamaan. Tietysti erilaisia perusteltuja järkisyitä tämän näkemyksen tueksi (aivan niin kuin sitä vastaan) voidaan esittää. Tätä ei kukaan kiellä. Mutta kyse ei ole siitä voidaanko esittää perusteluita, vaan voidaanko väite todistaa. Jos ei, silloin se perustuu jossain määrin uskoon, siinä missä perinteiset uskonnolliset uskomukset, ja tällöin sekularistin oman näkemyksen mukaan [”vain sellaisten uskomusten, joiden tiedetään varmuudella olevan tosia, tulee antaa vaikuttaa lainsäädäntöön”] kyse on puhtaasti henkilökohtaisesta mielipiteestä”.

Sweetman (samoin kuin filosofi Tapio Puolimatka laajassa tuotannossaan) osoittaa myös, että kristinuskon ydinuskomusten puolesta voidaan esittää hyviä, järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavia perusteluita. Niihin uskominen on siksi rationaalisestikin perusteltua, eikä ”vain” uskoa.

Sekularistista oletusta siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun tulee perustua yksin sekularistisiin (ei ainoastaan sekulaareihin) argumentteihin, koska uskonnollinen usko on irrationaalista ja sekularismi rationaalista, ei siksi voida pitää kovinkaan uskottavana. Molempiin kuuluu järkisyihin sekä uskoon perustuvia uskomuksia. Ja loppupeleissä kristinuskon voidaan osoittaa olevan sekularismia rationaalisempi maailmankatsomus.

Jokainen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun maailmankatsomuksestaan kumpuavasta todellisuuskäsityksestä ja arvoista käsin. Tässä ei ole eroa syvästi sekularistisen tai syvästi uskonnollisen ihmisen välillä. Sekularistinen poliittinen toiminta ja argumentaatio eivät tosiasiallisesti kumpua maailmankatsomuksellisesti neutraalista maaperästä. Sekularistin näkemyksiä ehdollistavat maailmankatsomukselliset oletukset vain ovat usein tv-kameroilta piilossa. Kuitenkin: 

”Joka kerta arvostellessamme jotain asiaa moraalisesti, tai esittäessämme väitteen todellisuuden luonteesta, tai siitä millainen olento ihminen on, tai onko Jumalaa olemassa, tai mitä on hyvä elämä, tai mikä poliittinen järjestelmä on paras, tai pitäisikö tästä tai tuosta säätää jokin laki, me vetoamme maailmankatsomukseemme”, Sweetman kirjoittaa.

Sekularismi ei ole neutraali, objektiivinen näkemys. Ajatus sekularistisesta argumentaatiosta oletusarvoisesti yhteiskunnallisesti neutraalina tai objektiivisena on harhakuva ja myytti. Sen asettaminen yhteiskunnallisen keskustelun edellytykseksi rajaa perusteettomalla tavalla muista maailmankatsomuksista kumpuavien argumenttien mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti keskusteluun. Siksi sekularistista pyrkimystä dominoida yhteiskunnallista keskustelua tulee pitää haitallisena vapaan ja kriittisen poliittisen keskustelun kannalta

Eikö keskustelulle pluralistisessa yhteiskunnassa tulisi pikemminkin olla leimallista se, että sitä käydään vapaasti monista erilaisista lähtökohdista, jotka myös saavat kriittisesti ottaa mittaa toisistaan julkisella areenalla? 

Vaikea on myöskään nähdä sen sekularistisen vaatimuksen kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutusta, että uskonnolliset ihmiset eivät vapaassa yhteiskunnassa saisi pyrkiä ajamaan omia tärkeäksi kokemiaan arvoja osaksi yhteiskunnallista lainsäädäntöä vain koska ne perustuvat jossain määrin uskontoon?

Miten tällainen rajoitus tulisi toimeenpanna? Kieltämällä uskovaisia äänestämästä, koska heidän äänestyskäyttäytymisensä ”tiedetään” perustuvan uskontoon? Tai kenties rajaamalla uskonnollisten ihmisten mielipiteen ja ilmaisunvapautta? Pitäisikö pyrkiä rajaamaan heidän osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ”uskonnollisin” argumentein kenties?

”Toi on uskonnollinen argumentti!” Ongelma yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ei siis suinkaan aina ole esitetyn perustelun väitetty ”uskonnollisuus”. Ei edes uskonto sellaisenaan. Tällaisessa paheksuvassa huutelussa on usein kyse retorisesta pelistä, jossa esitetyistä perusteluista seuraavat yhteiskunnalliset, erityisesti kaikkia ihmisiä koskettavat lainsäädännölliset johtopäätökset nähdään ”väärinä”, koska niistä eri mieltä oleva henkilö ei itse niitä kannata, vaan haluaisi yhteiskunnallisen lainsäädännön pikemminkin heijastelevan omia arvojaan.

Sekularisti ei halua, että uskonnosta kumpuava etiikka tulisi millään tavalla lainsäädännön kautta normatiiviseksi yhteiskunnassa. Kun sekularismi ei kuitenkaan kestä avointa ja kriittistä maailmankatsomuksellista tarkastelua, pyrkii sekularisti nostamaan oman sekularisminsa yhteiskunnallisen keskustelun ainoaksi hyväksytyksi lähtökohdaksi muilla tavoin, retorisen pelottelun avulla: Toi on Uskonnollinen argumentti! Uskonto on irrationaalista! Uskonto on vaarallista”. Uskovat haluavat kaikkien elävän teokratiassa!

Tämän sekularisti tekee, koska hän itse haluaisi kovasti yhteiskunnallisen lainsäädännön sitovan kaikki muut, myös uskovat, omiin sekularistisiin arvoihinsa ja päämääriinsä. Tervetuloa sekulokratiaan!

Jeesuksen vain luultiin kuolleen? – Ylösnousemuksen vastaväitteitä, osa 6

Erehtyivätkö opetuslapset vain luulemaan Jeesuksen kuolleen? Tuliko hän kenties tajuihinsa haudan viileydessä ja astuttuaan ulos opetuslapset hänet nähdessään luulivat hänen heränneen kuolleista? Selittäisikö tämä tapahtumakulku sen, miten varhaiskristillinen usko Jeesuksen kuolleista nousemiseen syntyi?

Tohtori Mike Liconan mielestä teoria "näennäis-" tai ”valekuolemasta” ei kestä historiallista tarkastelua ja se onkin yksimielisesti hylätty tutkijoiden parissa. 

Myth #6: Apparent Death Theory from Credo House on Vimeo.

Ylösnousemuksen vastaväitteitä käsittelevässä lyhytvideosarjassa Licona torjuu väitteeseen Jeesuksen ”valekuolemasta”.

Ensiksi, tiedämme varsin tarkkaan miten ristiinnaulitsemiset tapahtuivat. Ristiinnaulitsemista on tutkittu lääketieteellisesti. Mahdollisuus selvitä roomalaisesta ristiinnaulitsemisesta hengissä on häviävän pieni. Koko antiikin ajan kirjallisuudessa tunnetaan ainoastaan yksi tapaus, jossa henkilö on selvinnyt ristiinnaulitsemisesta hengissä.

Licona viittaa historioitsija Josefuksen kertomukseen tämän kolmesta ystävästä, jotka naulittiin ristille. Josefus sai suhteillaan aikaan sen, että sotilaiden komentajana toiminut Tiitus (josta myöhemmin tuli keisari) antoi määräyksen ottaa ristiinnaulitut elävänä alas ristiltä ja tarjota heille parhaan lääkärinhoidon mitä Roomalla oli tarjota. Parhaista yrityksistä huolimatta kaksi heistä kuoli.

”Jos Jeesus olisikin otettu elävänä ristiltä, hänen mahdollisuutensa selvitä hengissä olivat hyvin pienet,” Licona tiivistää.

Toiseksi, valekuolema –teorian kannalta ratkaisevin ongelma on kuitenkin se, ettei ole mitään lähteitä, jotka antaisivat viitteitä siitä, että Jeesus olisi otettu ristiltä elävänä ja saanut minkäänlaista lääkärinhoitoa, saatikka parasta roomalaista sellaista. Niinpä valekuolema –teorian tueksi ei siis ole mitään konkreettisia todisteita.

”Vaikka Jeesus olisikin selvinnyt ristiltä hengissä, miten hän olisi saanut opetuslapset vakuuttuneeksi siitä, että hänet on herätetty kuolleista uuteen kuolemattomaan ja katoamattomaan elämään?” Licona lopuksi kysyy. He olisivat kyllä uskoneet, että hän on elossa, mutta ei, että hän oli ylösnoussut kuolleista.

Muun muassa näistä syistä johtuen ajatusta Jeesuksen näennäisestä ”kuolemasta” ylösnousemususkon synnyttäjän ei pidetä uskottavana kenenkään varteenotettavan tutkijan taholta. 

Se että Jeesus todella kuoli roomalaisella ristillä on yksi varmimpia historiallisia tosiasioita Jeesuksesta. 

Omana loppuhuomautuksena: Jos Jeesus olisikin ankaran ruoskimisen ja raakalaismaisen ristillenaulitsemisen jälkeen jotenkin selvinnyt vielä ulos henkilöauton painoisella kivellä suljetusta haudasta roomalaisten vartijoiden huomaamatta, kristillinen pääsiäistervehdys ei olisi "Jeesus on noussut ylös kuolleista!" vaan "Jeesus! Tämä mies tarvitsee ambulanssin!"

Ylösnousemuksen vastaväitteitä käsittelevässä lyhytvideosarjassa Licona käsittelee seuraavaksi (osa 7) mahdollisuutta, että ajatus Jeesuksen kuolleista nousemisesta olisi vain myöhemmin kehitetty legenda.

---------------------
 Liconan lyhytvideosarjan aiemmat osat tällä blogilla: 

• Evankeliumien väitetyt ristiriitaisuudet, osa 1
• Ylösnousemus ja yhtäläisyydet pakanamysteereihin, osa 2
• Opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin?, osa 3 
• Opetuslapset kokivat harhoja? osa 4 
• Ylösnousemus on pelkkä uson asia, osa 5

Juhannus - Johannes Kastajan juhla

Kun ajattelen kehitystä suomalaisessa hengellisessä kentässä, jossa liberaali kulttuurikristillisyys on aggressiivisesti ahdistamassa Raamattu-uskollista kristillisyyttä marginaaliin, en voi olla ajattelematta Johannes Kastajaa. Mies joka pysyi uskollisena Jumalalta saamalleen tehtävälle korottaa Kristusta ei kumarrellut aikansa muotouskonnollisen tai poliittisen johdon taholta tulevia paineita. 

Tarvitsemme samaa päättäväisyyttä ja periksi antamatonta uskollisuutta Jumalan kutsulle.

Apostoli Paavali muistuttaa kirjeessään roomalaisille: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan uudistukaa mielenne hengeltä tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto” (Room. 12:1-2).

Kristittyjen tulee kyetä uudistumaan muuttuvan ajan myötä, mutta ei mukautumaan ajan vaatimuksiin. Muuttuvat ajat asettavat aivan omat haasteensa Jumalan tahdossa pysymiselle ja tuohon haasteeseen voi vastata vain jos kykenee uudistumaan.

Liberaali kulttuurikristillisyys ei kuitenkaan tyydy vain uudistumaan voidakseen paremmin palvella Jumalan tahtoa, vaan se pyrkii mukautumaan. Näin se ei myöskään tarjoa maailmalle mitään vaihtoehtoa, vaan pyrkii tulemaan osaksi tätä maailmaa: ”He ovat maailmasta; sentähden he puhuvat, niin kuin maailma puhuu, ja maailma kuulee heitä” (1 Joh. 4:5).

Johannes Kastajan peräänantamattomuus ei ollut jääräpäisyyttä, jossa itsetarkoituksena oli seistä ”oikeiden asioiden” puolesta yleensä. Johanneksella oli missio, kutsumus, tehtävä. Hän ”valmisti Herralle tietä” ja osoitti kansalle tien Kristuksen luo: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29).

Johannes oli tietoinen kutsustaan, mutta myös siihen liittyvästä marssijärjestyksestä: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä!”. Johannekselle Kristus oli tärkeämpi kuin hän itse ja kaiken tuli tehdä tilaa Jeesukselle, myös hänen itsensä.

Olen viime viikkoina pariin otteeseen saarnannut Johannes Kastajan elämästä. Hänen kuolemansa muistetaan hyvin. Minua on silti erityisesti kiehtonut hänen syntymänsä, josta kerrotaan Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa. Näen tuossa kertomuksessa avaimen siihen, kuinka Suomen hengellinen suunta alkaa muuttua.

Johannes Kastajan syntymä on kertomus yhdestä perheestä, jonka kaikki jäsenet saivat täyttyä Pyhällä Hengellä. Johannes itse täytettiin Hengellä jo äitinsä kohdussa (1:15). Elisabet, Johanneksen äiti, täytettiin Pyhällä Hengellä kun Jeesuksen äiti tuli häntä tapaamaan (1:41). Sakarias, Johanneksen isä, täytettiin Pyhällä Hengellä ja hän alkoi profetoimaan Johanneksen tehtävästä (1:67). Isä, äiti ja lapsi, koko perhe sai täyttyä Jumalan Hengellä.

Kristittyjen Suomessa ei ole syytä masentua eikä painaa päätä pensaaseen. Nyt on uudistuttava Jumalan tahtoon ja kaivettava esiin syvältä sydämestä se miksi Kristuksen seurakunta on olemassa: Osoittaaksemme kohti Kristusta! Tähän seurakunnan Herra antaa voimaa täyttämällä Hengellään isät, äidit ja lapset, jolloin nousee Herralle pyhitetty sukupolvi viemään Kristuksen kaikkialle yhteiskuntaan ja maailmaan.

Johannes Kastajan vaikutuksesta oman sukupolvensa keskellä kertoo välähdys, joka sijoittuu hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan. Jeesus piipahti ”Jordanin tuolla puolen” paikassa, jossa Johanneksella oli tapana kutsua kansaa parannukseen ja kastaa heitä. Tässä evankeliumin viimeisessä, postuumissa viittauksessa Johannes Kastajaan kerrotaan: ”Ja monet tulivat Hänen tykönsä ja sanoivat: ’Johannes ei tehnyt yhtäkään tunnustekoa; mutta kaikki, mitä Johannes sanoi tästä, on totta’. Ja monet siellä uskoivat häneen.” (Joh. 10:41-42).

Johannes toimitti uskollisesti Jumalalta saamansa tehtävän oman sukupolvensa keskellä ja puhui sitä mikä on ”totta” Jeesuksesta. Ja vielä hänen kuolemansakin jälkeen monet tulivat Jeesuksen luo ja uskoivat Häneen! 

Suomalaisina kristittyinä meiltä kysytään vain uskollisuutta Jumalan antamalle kutsulle. Ei sitä kuinka suosittua on olla kristitty uskova tai kuinka suuret tai pienet kansanjoukot rientävät kokouksiimme. Tärkeintä on täynnä Pyhää Henkeä puhua uskollisesti totuutta Jeesuksesta oman sukupolvemme keskellä niin, että se muistetaan vielä kauan meidän jälkeemme: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”.  

Miksi juuri kristinusko kaikista uskonnoista?

Ravi Zacharias. Kuva: http://marshilltop.blogspot.fi

Jokainen uskonto väittää olevansa ainoa oikea ja tosi uskonto. Miten kristinusko voi siis sanoa olevansa oikea ja tosi uskonto? Jos lisäksi et ole läpikäynyt kaikkia uskontoja ja tutustunut niihin, miten voit sanoa vain kristinuskon olevan ainoa oikea maailmankatsomus? Muun muassa tähän kysymykseen intialaissyntyinen filosofi ja kristinuskon puolustaja Ravi Zacharias vastasi eräässä yliopistoluennossaan

Ensiksi, esitetty kysymys sisältää oikeansuuntaisen havainnon: Kristinusko ei ole ainoa uskonto, joka väittää omaavansa ainoan oikean ja tosi vastauksen perimmäisiin kysymyksiin. Buddhalaisuus syntyi aikanaan perustajansa, Gautama Buddhan, hyljättyä hinduismin vääränä. Buddhalaisuus taasen hindulaisuuden näkökulmasta on, kuten C. S. Lewis ilmaisi, ”hindulainen harhaoppi”. Myös Islam väittää uskontona olevansa ainoa oikea tosi uskonto.Eksklusiivisuus ei siis ole vain kristinuskolle luonteenomainen piirre.

Uskonnot ovat ytimeltään perustavalla tavalla erilaisia. Ne vastaavat yhteen sovittamattomalla tavalla perimmäisiin kysymyksiin. Zacharias kiteyttää: ”Uskonnoissa on perustavaa laatua olevia eroja ja parhaimmillaankin vain pinnallisia samankaltaisuuksia. Monien mielestä uskonnot ovat perustavalla tavalla samanlaisia ja vain pinnallisesti erilaisia. Ei. Ne päinvastoin ovat perustavalla tavalla erilaisia ja pinnallisesti tarkasteltuna samanlaisia.”

Mieleeni muistuu tässä kohden tanskalaisen teologin, Johannes Ågardin sanat: ”Ihminen joka sanoo, että kaikki uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa, tuntee todennäköisesti vain yhden uskonnon. Jos hän tuntisi edes kaksi hän ei sanoisi tuollaista.”

Jos uskonnot antavat antavat perimmäisiin kysymyksiin toisistaan ratkaisevalla tavalla eroavia ja yhteen sovittamattomia vastauksia kuinka voidaan tietää mikä niistä on totta? Vai ovatko kaikki kenties väärässä?

Vastausta tähän kysymykseen voidaan lähestyä monella tavalla. Ravi Zacharias lähestyy yliopistopuheessaan kysymystä laajemmalla periaatteellisella perspektiivillä. Lukijaa on tässä kohden varoitettava siitä, että tarjottu vastus ei tällä kertaa ota kantaa kenties juuri niihin yksityiskohtaisiin kysymyksiin joihin lukija ehkä toivisi. Mutta Zachariaksen vastaus on silti tutustumisen arvoinen.

Ensiksi on määriteltävä mitä tarkoitetaan ”totuudella”. 

Totuus on filosofiassa määritelty yhtäältä ns. vastaavuusperiaatteen (korrespondenssikriteeri) ja johdonmukaisuusperiaatteen (koherenssikriteeri) kautta.

Ensin mainitun valossa totuus on vastaavuutta väitelauseen ja asioiden tilan kanssa. Jos sanon: ”Ulkona sataa vettä” ja ulkona sataa vettä (eikä esimerksi paista aurinko tai sada lunta), väite on totta.

Johdonmukaisuusperiaatteen valossa totuus on sisäisesti ristiriidaton ja sopusoinnussa muiden totuuksien kanssa. Se, mikä on sisäisesti ristiriitainen ei voi olla totta. Tiedän, että ei ole totta, että on olemassa neliönmuotoisia ympyröitä. Sellainen on sisäisesti epäkoherentti mahdottomuus.

Islam esimerkiksi epäonnistuu vastaavuusperiaatteen kohdalla väittäessään Jeesuksesta, jotain mikä ei vastaa historiallisia tosiasioita: Islamin mukaan Jeesus ei kuollut ristillä. Tämä on kuitenkin kenties varmimpia historiallisia tosiasioita Jeesuksesta, jota edes sekulaarit historioitsijat eivät rohkene asettaa kyseenalaiseksi. Islamin väite ei ole historiallisesti totta. Se ei voi olla oikea ja tosi uskonto.

Ollakseen totta maailmankatsomuksen ja uskonnon tulee vastaavuus- ja johdonmukaisuuskriteerien täyttämisen lisäksi kyetä vastaamaan tyydyttävästi neljään ihmisen olemassaoloa, eksistenssiä, syvästi koskettavaan peruskysymykseen. Zachariaksen mukaan nämä koskevat:

1.    Alkuperää – Mistä olemme tulleet?
2.    Merkitystä – Miksi olemme täällä?
3.    Moraalia – Objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.
4.    Päämäärää – Minne olemme menossa? Mitä kuoleman jälkeen?

Maailman uskontoja tulee verrata niiden vastausten valossa joita ne tarjoavat näihin kysymyksiin. Jokaisen kohdalla vastauksen on vastattava todellisuutta, joko sellaisena kuin se voidaan havaita (korrespondenssi) tai niin, että se on loogisesti ristiriidaton sisäisesti ja muiden tosiasioiden kanssa (koherenssi).

”Ainoastaan juutalais-kristillisen perinteen puitteissa nämä neljä kysymystä löytävät vastauksen, jossa sekä korrespondenssi- että koherenssikriteeri täyttyvät," Zacharias väittää. "Kristinuskon maailmankatsomuksellisest väitteet vastaavat todellisuutta sellaisena kuin todellisuus oikeasti ilmenee, ja on lisäksi sisäisesti johdonmukainen, eikä sovittamattoman ristiriitainen.”

Oletko tutkinut jokaisen uskonnon maailmassa voidaksesi sanoa, että kristinusko yksin on tosi?

Ravi Zachariaksen filosofikollega John Njoroge esittää samaisessa yliopistotilaisuudessa mielenkiintoisen nyrkkisäännön, jonka mukaan kaikki uskonnot ja maailmankatsomukset voidaan karkeasti luokitella kolmeen ryhmään:

1.    Näkemykseen, jonka mukaan vain universumi on olemassa (e.g. naturalismi, ateismi)
2.    Näkemykseen, jonka mukaan vain Jumala on olemassa (itämaiset uskonnot)
3.    Näkemykseen, jonka mukaan sekä universumi että Jumala ovat olemassa (kristinusko, juutalaisuus, islam)

Tämän perusluokittelun valossa ei ole niin vaikeaa soveltaa Zachariaksen nelitahoista kriteeriä erilaisiin maailmankatsomuksiin. On mahdollista ratkaista totuuskysymys näiden kolmen kategorian kesken ja sen jälkeen vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Ei ole välttämätöntä tutustua jokaikisen uskonnon kaikkiin yksityiskohtaisiin uskomuksiin päästäkseen selville ovatko ne totta. Riittää kun selvittää mihin niiden perususkomukset edellä olevan jaottelun valossa sijoittuvat.

Edellä oleva tiivistys Zachariaksen jättää tietysti monia mielenkiintoisia kysymyksiä ja yksityiskohtia vielä auki. Miten kyseistä maailmankatsomuksellista "totuuden neliapilaa"  sovelletaan käytännössä eri uskontojen kohdalla? Eikä se tietenkään eliminoi eri maailmankatsomuksiin ja uskontoihin tutustumisen hyödyllisyyttä ja tärkeyttä.

Zachariaksen ja Njorogen periaate toimii silti hyvänä ”nyrkkisääntönä” ja lähtökohtana. Kyseessä on eräänlainen maailmankatsomuksien filosofinen ”viidakkoveitsi”. Sen avulla on mahdollista karsia suurin osa lukuisista erilaisista perimmäisenä totuutena esiintyvistä maailmankatsomuksellisista rönsyistä ja raivata itselleen mielekäs polku ulos uskontojen umpiviidakosta. Ei ole välttämätöntä tuntea kaikkia uskontoja ja maailmankatsomuksia perinpohjaisesti voidakseen olla vakuuttunut siitä, että kristinusko on ainoa oikea tosi uskonto.

Itselleni merkittävin osoitus kristinuskosta ainoana oikeana maailmankatsomuksena ja uskontona on Jeesuksen Kristuksen historiallinen ylösnousemus. Sen puolesta voidaan esittää vakuuttavaa historiallista todistusaineistoa. Se vastaa historiallisia tosiasioita. Jeesuksen opetukset eivät olleet epäjohdonmukaisia ja maailmankatsomuksellisesti sisäisen ristiriitaisia.Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala itse todisti, että Kristuksen opetukset ovat totta. Niinpä sellaiset uskonnolliset ajatukset ja ideat ja opetukset, jotka eivät vastaa Kristuksen opetuksia Jumalasta eivät voi olla totta.

Onko kirkon johtajilta pallo ihan hukassa?

Viime viikonvaihteen tapahtumat Helsingin lähetysjuhlilla ovat herättäneet laajalti kummeksuntaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Rekisteröidyssä homoseksuaalisessa parisuhteessa elävän miesparin siunaaminen lähetystyöhön, ja heistä toisen vihkiminen papiksi samassa tilaisuudessa, ei osoittautunutkaan pelkäksi läpihuutojutuksi. Tuskin kukaan naivisti sellaista siitä edes odotti. Lähetysseuran vuosikokouksessa toteutettu äänestys paljasti asian aiheuttaman rajun sisäisen repeämän. Miesparin lähetystyöhön lähettämistä vastaan äänesti 205 ja 222 puolesta. Tyhjää äänesti 32. Timo Junkkaala perusteli esitystään äänestyksen suorittamisesta muun muassa asian jakavuudella, minkä seikan äänestystulos ainakin selvästi osoitti.

Alkuviikosta alkoi sitten tapahtua. Utsjoen seurakunnan kirkkoneuvosto ilmoitti varsin yksimielisestä päätöksestään sanoa irti sopimuksen Lähetysseuran kanssa ensi vuoden alusta lähtien. Ja paikallinen kirkko Kambodzhassa ilmoitti, etteivät he ota heille tarjottua homosuhteessa elävää miesparia vastaan työyhteyteensä. Eroakirkosta.fi palvelu ilmoitti myös pienestä eropiikistä. Kun tavallisesti palvelun kautta kirkosta tähän vuodenaikaan eroaa noin 50 ihmistä  erosi siitä viikonlopun jälkeen parissa päivässä nelinkertainen määrä, noin parisataa henkeä. Moni ilmoitti syyksi sen, että kirkko on luopunut Raamatusta. Vanhoillisten eroaminen on sivuston mukaan muutenkin lisääntynyt viimeaikoina.

Eri nettipalstojen lukuisissa kommenteissa, joita silmiini on sattunut, moni tavallinen seurakuntalainen onkin suuresti hämmästellyt sitä, eikö kirkon johdossa osata enää lukea Raamattua lainkaan? Mikä voisi olla selvemmin sanottu Raamatussa kuin se, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä?

On tietysti sinänsä johdonmukaista, että siunataan rekisteröidyssä parisuhteessa elävä miespari lähetystyöhön tai sellaisessa suhteessa elävä henkilö papiksi jos kerran homoseksuaalisessa parisuhteessa ei ole mitään Jumalan tahdon mukaista moraalista pahennusta.

Jotta tällaiseen johtopäätökseen päästäisiin on kuitenkin Raamatun tekstejä tarkasteltava aivan erityisten silmälasien läpi. Tällöin on mitä ilmeisimmin täytynyt omaksua kaikkein radikaalein homoteologinen tulkinta Raamatun teksteistä.

Mielenkiintoista sinänsä on se, että ei ole lainkaan kiistanalainen väite teologisessa tutkimuksessa todeta, että  Raamattu ehdottomasti ja johdonmukaisesti yksikantaa torjuu homoseksuaalisen käyttäytymisen syntinä. Tämän tunnustavat kaikki.

Mutta kyseiset jakeet eivät enää koske meitä – sanovat liberaaliteologit.Miksi ei? Koska – vastaa homoteologinen argumentaatio – ”me tiedämme tänään enemmän” kuin Raamatun päivinä.

Mitä tämä ”enemmän” on? Väitetysti muun muassa se, ettei Paavalin päivinä tunnettu tasavertaiseen rakkauteen perustuvia homoseksuaalisia suhteita ja niinpä Paavali puhui vain hyväksikäytöstä ja rietastelusta. Toisin kuin tänään, tuolloin ei väitetysti myöskään tunnettu homoseksuaalisuutta ihmisen identiteettiin kuuluvana seksuaalisena suuntautuneisuutena. Näin ollen Raamatun kirpeä moraalinen kritiikki ei lainkaan koske henkilöitä, jotka kokevat omaavansa synnynnäisen homoseksuaalisen identiteetin.Ylipäätään homoseksuaalisuuden arvellaan olleen ratkaisevalla tavalla jotain muuta kuin homoseksuaalisuus tänä päivänä. Keskiaikaisessa kirkossakin – niin väitetään –siunattiin homopareja avioliittoon. Tässä pähkinänkuoressa olennaisimmat.

Homoteologinen argumentaatio, jolla Raamatun selkeä teksti yritetään vesittää, voidaan olennaisilta osin osoittaa virheelliseksi. Antiikin aikana, Paavalin päivinä, tunnettiin niin rakkauteen kuin orientaatioonkin vetoavat argumentit. Todistettavasti tuolloin jo tunnettiin tasavertaiseen kumppanuuteen perustuvia aikuisten välisiä homoeroottisia suhteita, eikä siksi ole perusteltua olettaa Paavalin olleen niistä tietämätön. Lisäksi tunnettiin syntyteorioita, joiden mukaan eräät homoseksuaalisen kiintymyksen muodot saattoivat ainakin joidenkin henkilöiden kohdalla olla jossain määrin sisäsyntyisiä ja biologisperäistä.

Apostoli Paavali ei kuitenkaan perustanut Roomalaiskirjeen 1 luvun huomionarvoista kritiikkiään homoseksuaalisen hyväksikäytön, irstailun tai epäjumalanpalveluksen varaan, vaan Jumalan tahtoon, jota ilmentää luomakunnassa ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena. Tiede ei tähän päivään mennessä ole löytänyt mitään biologisesti determinoituvaa homouden ydintä, ja siksi puhe homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä on enemmänkin myytti kuin tieteellinen fakta. Eikä keskiaikainen kirkko koskaan ole vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Homoteologisen argumentaatio voidaan akateemisen pätevästi osoittaa vääräksi jokaisen, Raamatun tekstin oikean tulkinnan kannalta keskeisen homoteologisen olettaman osalta. Tällaiseen kritiikkiin voi tutustua esimerkiksi teologian tohtori Robert A. J. Gagnonin monen sadan sivun laaja-alaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa Bible and Homosexual Practice tai hänen nettisivuiltaan löytyvistä artikkeleista. Itse olen käsitellyt kriittisesti näitä homoteologisia tulkintoja suomeksi omalla Uskon Puolesta -blogillani (täällä, täällä, täällä ja täällä), samoin kirjassani Homoseksualismi – Rakkautta ja Rajoja (Kuva ja Sana, 2002). Tutustumisen arvoinen on myös teolgian maisteri Ari Puonnin kirja Suhteesta siunaukseen (Uusi Tie, 2010).

Kun nyt julkisuuteen vakuutellaan, ettei luterilaisen kirkon avioliittonäkemys viime viikonlopun tiimellyksessä kaikesta huolimatta ole muuttunut on se, vaikkakin muodollisesti totta, laiha lohtu. Virkakielellä tämä näet tarkoittaa vain sitä, ettei kirkolliskokouksessa ole tehty kirkkojärjestyksen mukaan asiasta virallista päätöstä.

Toiminnallaan kirkko kuitenkin osoittaa pitävänsä samaa sukupuolta olevien parisuhteita kirkon toiminnan ja teologian kannalta eettisesti ongelmattomana kysymyksenä, johon voidaan, ja tulisi, ottaa myönteisen siunaava kanta. Miten tästä lähtökohdasta kirkossa on ajateltu jatkossa pitää periaatteessa kiinni siitä, että vain mies ja nainen voitaisiin siunata avioliittoon?

Ne, jotka viime viikonloppuna osallistuivat siunaamaan rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miesparin lähetystyöhön ja papiksi, ovat Raamatun valossa vakavassa teologisessa eksymyksessä. Miten tuohon toimitukseen sopii se periaate, että seurakunnan kaitsijan (papin) tulee olla ”yhden vaimon mies” (1Timoteus 3:2). Kaitsijan edellytyksenä vähintään siis on, että hän – sikäli kun on naimisissa – elää yksiavioisessa heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Eikö juuri tähän sovellu Timoteuskirjeen varoitus siitä, että virkaanasettamisessa tapahtuvaa kätten päällepanemista tulee harkita tarkoin, jotta ei niin tehdessään tulisi osallisiksi toisten synteihin? (1 Tim. 5:22)

Viikonlopun siunaustoimitukseen lähetysjuhlassa hyväksyen osallistuneet eivät voi tekeytyä tietämättömiksi ainakaan siitä tosiasiasta, että kyseinen toimitus on ilmeisessä ristiriidassa Raamatun sekä kirkon parituhatvuotisen raamatunselitysperinteen ja sen kanssa linjassa olevan kirkon historian kanssa.

Raamattu ei kenenkään kohdalla ole asettanut synnitöntä täydellisyyttä edellytykseksi palvella Kristusta seurakunnassa. Mikään orientaatio sinänsä ei myöskään ole Kristuksen palvelemisen esteenä. Meillä kaikilla on enemmän vai vähemmän taipumusta erilaisiin synteihin, jonka vuoksi puhutaankin kristillisestä kilvoittelusta. Mutta Hänen seurakunnassaan palvelemisen edellytyksenä on olla seurakunnan Herran kanssa samaa mieltä siitä mikä on syntiä ja mikä ei, niin kuin Herra on sen pyhässä sanassaan ilmaissut. Synnistä on tehtävä parannus. Sitä ei tule pyhittää hengellisillä toimituksilla.

Summa summarum.

Luterilainen kirkko Suomessa on syvässä hämmennyksen tilassa, koska sen johtajilta näyttää olevan pallo aivan hukassa. Suunta sen sijaan vaikuttaa varsin selvältä. Vai mitä olisi ajateltava viime viikonvaihteen vanavedessä siitä, että arkkipiispa Kari Mäkinen on kirjoittanut kolumnin SETA:n tämän kesän Helsinki Pride -tapahtuman lehteen, jossa hän luonnehtii homoseksuaalisuutta muun muassa "elämän rikkaudeksi"?  Mäkinen kirjoittaa homoparaatin lehdessä: "Ajattelen Jumalan edessä hyvillä mielin ja mielessäni rohkaisten Pride-tapahtumaan osallistuvia monenlaisia ihmisiä, sekä niitä jotka eivät lähteneet liikkeelle."

Voi pyhä yksinkertaisuus!

-----
Muuta aiheeseen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Kyllä vai ei? 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo?
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?
• Kristitty pariskunta, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta ei saa toimia sijaisvanhempina
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?  
• RKP:n sukupuolneutraali silmänkääntötemppu 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Seppo Simola ja luterilaisen kirkon loppu
• Älä alistu! -kampanja osoitti, ketkä Suomessa eivät suvaitse erilaisuutta
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Suvaitsevaisuudesta, uskonnosta ja moraalista - viikon sitaatti J. P. Morelandilta

"Suvaitsevaisuus on tullut merkitsemään sitä, että kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä. Suvaitsemattomuutena pidetään sitä, että jonkun henkilön sanotaan olevan väärässä tai hänen näkemystensä olevan moraalittomia (tästä näkökulmasta kuitenkin on, kummallista kyllä, sallittua olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka pitävät kiinni siitä, että on olemassa objektiivisesti tosia moraalisia ja uskonnollisia käsityksiä). Siinä vaiheessa kun uskonnon ja etiikan alueella totuuden tietämisen mahdollisuus ylipäätään kielletään, totuuden arvovallan (oikeus tulla uskotuksi ja totelluksi) korvaa pelkkä valta (kyky pakottaa mukautumaan): Rationaalisuuteen vetoavan keskustelun korvaa retoriikka, se miltä näytän televisiossa tulee puheen kirjoittamista tärkeämmäksi, ja kiihkeän, mutta sivistyneen debatin paikan kulttuuritaistelussa ottavat poliittisesti korrektit intressiryhmät, joilla ei ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin hallita poliittisella pakolla ja pakottaa toiset omaksumaan omat näkemyksensä.”

—J. P. Moreland  

Lähde: www.apologetics315.com

Ylösnousemus on pelkkä uskon asia? – Ylösnousemuksen vastaväitteität, osa 5

Jeesuksen historiallisen ylösnousemuksen vastaväitteitä käsittelevän lyhytvideosarjansa viidennessä jaksossa tohtori Mice Licona ottaa lyhyesti kantaa ylösnousemuksen todistettavuuteen. Onko Jeesuksen ylösnousemus puhtaasti uskon varainen asia ilman, että sen puolesta voitaisiin esittää todistusaineistoa? Licona on toista mieltä. 

Hänen tämänkertainen vastauksensa on hyvin lyhyt ja keskittyy käsiteltävän vastaväitteen kannalta vain olennaiseen ryhtymättä tekemään lähemmin selkoa ylösnousemuksen puolesta puhuvasta historiallisesta todistusaineistosta. Katsojan kannalta olisi ollut kenties suotavaa valottaa edes hiukan myös varsinaisia todisteita. Niitä Licona on kuitenkin käsitellyt toisaalla tuotannossaan varsin perinpohjaisesti. Licona teki Uuden testamentin historiografiaan liittyvän väitöskirjansa Pretorian Yliopistossa vuonna 2008 The Historicity of the Resurrection of Jesus: Historiographical Considerations in the Light of Recent Debates. Samoin hän on käsitellyt aihetta perusteellisesti kirjassaan The Resurrection of Jesus: A New Historiographical Approach (2010)  joka perustuu hänen väitöskirjaansa.

Menemättä siis varsinaisiin historiallisiin todisteluihin Licona vastaa lyhytvideossaan vain periaatteelliseen kysymykseen todistettavuuden ja pelkän uskon osalta. Tämä rajoite on hyvä pitää mielessä videota katsellessa. Videon alla oma suomenkielinen yhteenvetoni Liconan esityksestä. Lopuksi muutama oma ajatus.

Myth #5: It’s a Matter of Faith from Credo House on Vimeo.

Licona pyytää ajattelemaan tilannetta, jossa joku sanoo maailman olevan puhtaasti luonnollisten ja sattumanvaraisten prosessien tulosta. Maailmaa ei ole luotu. Entä jos sanoisimme tähän: ”Tuo on pelkkä uskon asia, jota ei voi todistaa”? Todennäköisesti keskustelukumppani protestoisi vetoamalla siihen, että asian puolesta on tieteellistä todistusaneistoa.

Samoin Liconan mielestä meillä on Jeesuksen ylösnousemuksesta historiallista todistusaineistoa, jota on mahdollista tarkastella.

”Kun ylösnousemusta koskeva historiallinen aineistoa tarkastellaan tiukasti kontrolloidun historiallisen menetelmän valossa ilmenee, että Jeesuksen ylösnousemus kuolleista tarjoaa parhaimman selityksen olmeassa olevalle historialliselle aineistolle,” Licona toteaa.

Liconan vastaus ottaa siis tällä erää kantaa vain periaatteelliseen kysymykseen todistamisen mahdollisuudesta yleensä. Jeesuksen ylösnousemus ei ole pelkän hartaan todistamattoman uskon varassa. Sen tueksi voidaan esittää historiografiset kriteerit täyttävää todistusaineistoa.  Jeesuksen nouseminen kuolleista on todellinen ajallis-paikallinen tapahtuma ihmiskunnan historiassa.Se on jättänyt jälkensä historiaan muun muassa tapahtuman synnyttämien kirjallisten dokumenttien  (videokameroita ei haudassa ollut) sekä vaikutushistorian muodossa.

Loppuaajatuksena Liconan tämänkertaiseen videoon lisään pari lyhyttä huomiota.

Jeesus nousi ihan oikeasti kuolleista ja siksi asiasta on ihan oikeita historiallisia todisteita. Todisteista puhuttaessa on huomioitava, että kyse ei ole luonnontieteellisestä todistamisesta kuten kemian, fysiikan tai biologian alalla. Historian tutkimus yleensäkään, ei vain kristinuskon syntytapahtumien vaan kaiken menneisyyden henkilöiden ja tapahtumien osalta, ei tapahdu laboratoriossa mikroskooppiin katsomalla. Kyse on silti aidoista todisteista. Historian tapahtumien todistusaineisto vain on toisenlaista ja tarkastelun on tapahduttava historiantutkimuksen – ei luonnontieteen – menetelmin. Todistaminen on aina suhteessa kunkin tieteenalan tutkimuskohteen oman luonteen kanssa. Menneisyyden tapahtumia ja henkilöitä ei voida laittaa koeputkeen ja katsoa miten ne reagoivat lisätessämme niihin jotain kemiallista reagenssia. Historiallisia tapahtumia ei voida tutkia tällä tavoin. Jos joku vaatii historiallisilta tapahtumilta luonnontieteellistä todistettavuutta hän voi saman tien heittää kaikki maailmassa kirjoitetut historiankirjat romukoppaan.

Toiseksi, Jeesuksen ylösnousemus historiallisena tapahtumana on eri asia kuin tuon tapahtuman historiallinen ja teologinen merkitys. Yhdistettynä Jeesuksen opetuksiin ylösnousemus korostaa erityisellä tavalla kristillisen sanoman totuudellisuutta. Jeesuksen ylösnousemus on Jumalan itsensä antama todiste siitä, että se mitä Jeesus opetti ja julisti Jumalasta oli totta.

Koskapa kerran Jumala herätti hänet kuolleista todistaa se, että juuri kristinusko, sellaisena kuin Jeesus sen opetti, on totta. Ei hindulaisuus, islam tai vaikkapa Urantia kirja.

Jeesuksen ylösnousemus on todiste siitä, että todelliset syntini ovat todellisesti anteeksi annetut kun uskon häneen. Jeesus sanoi niin. Ja Jumala osoitti, että Jeesuksen sanat ovat totta herättämällä hänet kuolleista.

Seuraavassa lyhytvideosarjan osassa (6) Licona tarkastelee lähemmin vastaväitettä, jonka mukaan alkuseurakunnan ylösnousemususkon taustalla olisi Jeesuksen "valekuolema": hän ei kuollutkaan ristillä, vaan palasi vain haudassa tajuihinsa. Opetuslapset luulivat hänen heränneen kuolleista. Voisiko tämä olla riittävä selitys alkuseurakunnan uskolle Jeesuksen ylösnousemuksesta?

-----

 Liconan lyhytvideosarjan aiemmat osat tällä blogilla: 

• Evankeliumien väitetyt ristiriitaisuudet, osa 1
• Ylösnousemus ja yhtäläisyydet pakanamysteereihin, osa 2
• Opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin?, osa 3 
• Opetuslapset kokivat harhoja? osa 4

Takaisin kesälomalta – uusi blogikausi alkaa

Pidin tänä vuonna kesäloman poikkeuksellisesti jo toukokuussa. Vietimme menneen kuukauden Yhdysvalloissa vaimoni sukulaisten luona. Lämmintä riitti. Mikään ei vedä vertoja jääkahville kermavaahdolla. Ja mukavaa, että kesä on saapunut tännekin. Mukava myös huomata, että blogiani on luettu, vaikka en lomalla olekaan ennättänyt kirjoitella. Facebook puolella sen sijaan on ollut vilkasta. Jos et ole vielä FB ystäväni niin tervetuloa. FB:stä löytyy myös hiukan lomakuvia. Myös Twitterissä visertelen, joten jos haluat seurata niin nikki on @pasiturunen.

Yksi loman kohokohtia oli osallistua Gregory Kouklin järjestön (Stand To Reason) toiminnan 20 vuotisjuhlaan Biolan yliopistokampuksella, La Miradassa, Los Angelesin liepeillä. Olen seurannut STR järjestön radio-lähetyksiä netistä varmaankin 15 vuotta. Muutenkin Kouklin putiikin toiminta on ollut itselleni tärkeä inspiraation lähde monin eri tavoin. Viime vuonna pidimme Studio24:ssä videoseminaarin, jossa Koukl luennoi Skypen välityksellä Yhdysvalloista. Hänen tiiminsä kohtaaminen oli antoisa kokemus.

Starttaan uuden bloggauskauden muutamalla lyhyellä linkillä ja viittauksella toisille blogeille.  Nämä tekstit kannattaa lukea.

Oma kirjoitukseni liittyen Suomen Lähetysseuran päätökseen siunata lähetyskentälle homoseksuaalisessa rekisteröidyssä suhteessa elävä pariskunta löytyy Patmoksen sivuilta otsikolla Nyt ovat Suomessa kirkonkirjat sekaisin. Samassa yhteydessä kommentoin sitä, että tällä viikolla Helsingin lähetysjuhlilla piispa Irja Askola vihkii papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän.

Dosentti Juha Ahvion lukemisen arvoinen analyysi arkkipiispa Kari Mäkisen kirkolliskokouspuheesta löytyy samaten Patmoksen sivuilta otsikolla Arkkipiispa Kari Mäkisen avioliittopuhe.  

Teuvo V. Riikonen puolestaan kirjoittaa oivaltavasti kirkon tämänhetken johtajuuskriisistä seurakuntalainen.fi sivuston blogissa otsikolla Puuttuuko kirkosta hengellinen johtajuus? Ehdottomasti lukemisen arvoinen bloggaus.

Ja lopuksi:

Ranskassa marssitiin 26. toukokuuta, Ranskan äitienpäivänä, suurella joukolla perinteisen avioliiton puolesta. Ranskan hallitushan hyväksyi lain sukupuolineutraalista avioliitosta  Arviot marsin osallistujamääristä poikkeavat riippuen siitä kysytäänkö poliisilta vai järjestäjiltä. Todennäköisesti voidaan kuitenkin puhua sadoista tuhansista ihmisistä. Marssitapahtuman jälkeen äärioikeisto alkoi rähinöidä poliisin kanssa, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa, joka sujui rauhallisissa merkeissä.

Marssin järjestäjät pitivät lukemisen arvoisen puheen. Ohessa lyhyt sitaatti puheesta, jonka voi ja joka kannattaa lukea kokonaan tästä linkistä: We will surrender nothing (First Things). Tällaista henkeä ja kansanliikettä oikean avioliiton puolesta tarvittaisii myös Suomessa. Tässä kääntämäni ote tapahtumapuheesta:

-----------------



Meitä on useampi miljoona, jotka olemme rauhanomaisesti marssineet pitkien talvikuukausien aikana uutta lakia vastaan ... Emme ole rikkoneet ainuttakaan ikkunaa emmekä edes yhtä autoa sytyttäneet palamaan. Emme ole tehneet mitään sen kaltaista!



Emme ole poliittinen emmekä uskonnollinen liike, emmekä joukko vihaisia homofobikkoja. Vastustajamme ovat yrittäneet maalata meidät sellaisiksi. Mutta he ovat epäonnistuneet, koska on mahdotonta kieltää, ettö asiamme koskee kaikkia lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista huolestuneita. Olemme vain ihmisiä, joita kiinnostaa perheen etu, tasapainoisuus ja onnellisuus.

Meitä on niin paljon, koska meitä yhdistävät perustavaa laatua olevat universaalit arvot. 

Tosiasia on, että käsityksemme tasa-arvosta poikkeaa vastustajiemme käsityksestä. Meidän uskomme, samoin kuin suurimmalla osalla maassamme, perustuu lasten tasa-arvoon, tasa-arvoiseen oikeuteen omistaa isä ja äiti, alkuperä ja todellinen perintö eikä valheellinen perintö. Tähän perustuen olemme tulleet yhteen olimmepa ateisteja, kristittyjä, juutalaisia, muslimeita, oikealta, vasmmalta, heteroja, homoseksuaaleja. Meille kaikille totuus, jonka olemme velkaa lapselle on pyhä asia. Emme tahdo lasten elämän kietoutuvan valheisiin, emmekä halua sukupuolentutkimuksen ideologian voittavan. 



Kun sitten vastustajame eivät meitä ymmärrä, he kieltäytyvät debatoimasta kanssamme ja pilkkaavat meitä ja herjaten puhuvat meistä valheita. 

Mutta tällä kertaa vastustajamme kulkevat vastatuuleen ymmärtämättä historian kulkua. Sillä me emme etsi väärää Historian käsitystä. Sen sijaan me kirjoitamme historiaa!
--------------