en voi oikein uskoa, että aika on liukunut käsistäni kuin lapsi liukumäestä. Olenko vain ihmetellyt tätä elämänmenoa vai olenko saanut jotaina aikaiseksikin? Niin paljon on tapahtunut eikä kaikkea pysty millään aina ymmärtämään.
Olen siirtynyt tulevaisuuteen enkä muistele menneitä, vaikka äidin kuvan edessä yhä vielä muistojen mukana tulevat kyyneleet. Kuolema on aina niin lopullinen vaikka se kuuluukin osana elämään siinä kuin syntyminenkin. Me jäämme tänne emmekä enää voi sanoa äidille mitään, emme kuulla hänen ääntään emmekä silittää poskea. Lähtö on ehdoton. Se tuntuu jokaisessa solussa. Jokaisessa ajatuksessa, jonka yhdistän äitiin.
Olen pääsiäisessä - pitkäperjantain hiljaisuudessa. Aurinkoinen sää houkutteli myrskyn jälkeen ulos. Tuuli puhalsi hiukset silmille, mutta aurinko lämmitti niin, että takkikin oli riisuttava pois. Mikä ihana tunne vesi-räntä-lumi- ja myrskysään jälkeen! Narsissit hohtavat keltaisena, pienen pienet villit orvokit maalasivat maapohjan siniseksi ja leskenlehdet ja "saksalaiset voikukat" hehkuttivat auringonkeltaista väriään pitkin mehevän vihreää niittyä.
Tänään maalasin myös pääsiäismunat. Muoviset. Musta-valkoisiksi kuin pitkäperjantain tapahtumien varjossa. Silti mielestäni niissä on myös pääsiäisen ylösnousun sanomaa.
Palaan taas blogilleni.
