tiistai 9. huhtikuuta 2013

Viipurista Kürteniin

Isoäitini, Emma Ikonen joutui toistamiseen jättämään kotinsa 15.3.1940, jolloin he saapuivat Jääskestä Imatralle, sieltä Savonlinnaan ja  seuraavana vuonna Ranualle, jonne ukki rakensi heille pienen punaisen tuvan. Tavaroita ei voinut ottaa kuin tärkeimmät, mutta kenties Arabian ruoka-astiasto oli se tärkein, sillä se on kulkenut evakosta toiseen ja päätynyt lopulta minun keittiööni - ei tosin enää käyttöastiastoksi, sillä sodan jaloista on säilynyt enää kulho, jossa mummilla oli aina keitettyjä perunoita sekä muutamia lautasia ja VEITSI, joka on kulkenut Viipurista asti Jääskestä asti Imatran-Savonlinnan-Ranuan-Joensuun kautta takaisin Imatralle ja nyt se on sisareni keittiössä Raumalla ja veitsi leikkaa yhtä terävästi kuin se olisi juuri teroitettu.

Äidin papereita lajitellessa, löysin mummin käsinkirjoittaman Pasha-reseptin. Vaikka mummini ei ollut ortodoksi, nähtävästi hänen naapurinsa, erään kirkkoherran rouva Jääskestä antoi hänelle tuon ohjeen.

"...munat ja sokeri vatkatan vahdoksi. samoin sokeri ja voi sitte lisätään muna vahto..." Mummi ehti käydä vain kiertokoulun, kun hänen piti jo 14-vuotiaana lähteä  sisäpiiaksi Neben perheeseen, joka omisti Vammelsuussa kolme huvilaa ja heillä oli myös karjakartano.Olen säilyttänyt tuota mummin käsinkirjoitettua reseptiä kuin suurinta aarrettani. Saman lasin alle on päässyt toisen mummini, ns. "koulunmummin" (=hän oli kansakoulun opettaja) resepti, joka on kirjoitettu äärimmäisen kauniilla käsialalla ja hienolla suomen kielellä.

 
Kahden mummin reseptit vierekkäin: äitini äidin, Emma Ikosen huteralla kädellä ja virheellisellä suomenkielellä kirjoitettu Pasharesepti ja toinen isäni äidin kauniilla, varmalla käsialalla kirjoitettu Perunalimpun resepti.
 
Jääskestä, Viipurista tai Ranualta mukaan tullut kulho ja vati. Toisessa olivat keitetyt perunat ja toisessa ihanat lihapyörykät, joista mummini oli - ellei maankuulu niin ainakin meidän perheen kuuluisin. Ja sen lisäksi mummi leipoi ehdottomasti Ranuan ja Imatran parhaimmat karjalanpiirakat. Jopa Ranualla naiset joutuivat mummini oppiin, vaikka ensin pitivät karjalanpiirakoita syntinä. Miehet maistoivat mummin paistamia piirakoita ukkini eväsrepusta niin yhtäkkiä eivät piirakat olleetkaan "syntiä" ja mummi joutui opettamaan Ranuan naisille karjalanpiirakoitan paiston.

Pöydällä on äitini tekemä "käspaikka", joka on alunperin roikkunut ikonin päällä, mutta nyt siellä on toinen äidin tekemä käspaikka, joten tämän halusin laittaa esille ruokahuoneeseen. Minulla on vielä mummin kahvipannu ja kahvimylly ja vanha huhmare, jota todellakin käytän.Kahvipannu on jo sellaisessa kunnossa, ettei siitä uskalla enää juoda kahvia ellei välttämättä halua myrkytystä.


vanhaa ja uutta yhdessä. Keskellä on minun kukkopillit, jotka tein Nurmeksessa asuessamme. Olin silloin NUKERílla eli Nurmeksen Keramiikkapajalla töissä ja tein kukkopillejä työkseni. Kävelin joka päivä 8 km siperian huskymme, Vallun kanssa, kun Vallu ei yksinkertaisesti viihtynyt yksin kotona. Välillä se jahtasi työpaikkani pässiä, mutta yleensä se nukkui kiltisti puun alla, kun minä puursin saven parissa.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän ajattelen sitä mitä omat isovanhempani ovat kokeneet. Kun luen äitini ja isoäitini kertomuksia, tunnen kuinka aika supistuu ja minä lähenen sekä isovanhempiani että lapsenlapsiani. Jossain siinä välissä toimin eräänlaisena tiedonvälittäjänä sukupolvien välillä. Minä kunnia!


maanantai 8. huhtikuuta 2013

Vauvaompelua

Suomenkieleen ilmestyy jatkuvasti uusia sanoja. Luen Marsa Luukkosen kirjoittamaa kieliartikkelia, joka on niin hauska, että minun oli aivan pakko kerran laittaa hänelle Email ja kiittää loistavista artikkeleista. Pyydän teitä kaikkia ehdottomasti lukemaan hänen kolumniaan.

Vauvaompelu ei tarkoita, että ompelemme vauvoja, mutta meillä oli pieni vauvaompelija mukana, joka hihkui kirkkaiden kankaiden keskellä, veti jokaisesta hyllystä roikkuvasta langanpätkästä ja narusta ja rapisutteli papereita ja tutki roskakoriin pudotettujen kangaspalojen arvoa...Kyllä Juliasta vielä ompelija tulee. Julian istuessa lattialla ja rutistaessaan kangastilkkua toisessa ja mittanauhaa toisessa kädessä, mieleeni putkahti yllättäen kuva omasta mummistani, Emma Ikosesta, joka opetti minulle kankaiden yhdistämistä ja tilkuista ompelua. "pienintäkään kangaspalaa ei saa heittää pois. paidan voi kääntää ja housuista voi leikata aina uutta vaatetta". Tämän opin mummiltani, joka ompeli ihania kirjavia tilkkupeittoja ja letitti revityistä lakanoista mattoja. Nyt, neljä sukupolvea myöhemmin pieni Julia opettelee Emma-mummin tilkkupeittoja. Me elämme yhdessä suuressa ketjussa, jossa jokainen lenkki on tärkeä osa tiedonvälitystä.

Anna teki Julialle pienen huivin ja minä olin ommellut hänelle myssyn vanhasta kaulahuivista, johon laitoin pöllökankaasta leikattuja kuvia. Kuulemma IN tällä hetkellä! Julia on aina IN. Hän on niin ihanan IN, että häntä on pakko aina halia ja suukotella ja kuunnella hänen ihanaa tarttuvaa nauruaan.




Hänessä yhdistyvät suomalainen, saksalainen ja puolalainen kulttuuri. Eilen hän  oli suomalaisvauva,joka hytkyttelee heti, kun lastenlaulut kaikuvat läppäristä ja huomenna hän kuuntelee puolalaisia lastenloruja toisen mumminsa rallattelemana. Siinä välissä taistelevat saksa ja italia Julian aivoissa. Odotamme mielenkiinnolla millä kielellä Julia ensimmäiset sanansa sanoo, mutta vaikka hän ei ehkä saisi itseään heti ymmärretyksi oikealla kielellä, ei se mitään.  Helmikuun Kotiliedessä (12.2.2013) Marsa Luukkonen kertoo pienestä tytöstä, joka Berliinin lentokentän kahvilassa puhui suomea eikä myyjä ymmärtänyt vaan olankohautuksella ohitti pienen tytön. Tyttö oli muuttamassa Egyptistä uuteen kotimaahansa Suomeen ja kuvitteli olevansa jo Suomessa, kun kone teki välilaskun Berliinissä. Ei aina tarvitse olla oikeita sanoja pystyäkseen keskustelemaan toisten ihmisten kanssa. Me aikuiset kuvittelemme aina, että jokaiselle asialle täytyy olla oikea sana.
 Minä etsin yhä vielä oikeita sanoja saksan kielestä ja joudun selittämään mitä tarkoitan. Joskus etsin niitä samoja sanoja suomen kielestä ja ihmettelen kuinka olen voinut unohtaa sanan omasta äidinkielestäni. Ei kukaan ole täydellinen vaikka haluaisikin. Mitä useamman kielen hallitsee, sitä paremmin oppii ymmärtämään kuinka monimutkaista kielten toisistaan erossa pitäminen joskus voi olla. Puhumiseen liittyy muistoja menneestä, tunnelmia eri maista ja joskus jopa rakkauksia, joita on kokenut jollain kielellä. Kaikki sekoittuvat yhteen myttyyn ja sieltä on otettava langanpätkänä alku jostain ja yritettävä vetää sitä läpi puheen. Näin voi käydä myös Julialle, kun hän rupeaa puhumaan. Iida ymmärtää suomea täydellisesti, mutta vastaa aina saksaksi. Jos hän olisi pitemmän aikaa Suomessa, hän huomaisi, ettei vastaaminen saksan kielellä enää onnistuisikaan, koska kaikki eivät ymmärtäisi hänen vastauksiaan. Vastassa olisi kielimuuri. Olen sitä mieltä, että me itse teemme kielimuurit. Jos todellakin haluamme tietää toisesta ihmisestä jotain, me keksimme keinot kommunikointiin ilman yhteisiä sanoja. Kaikista kielistä löytyy yhteisiä sanoja, joita voi käyttää ja lapsilta se onnistuu ilman sen suurempia miettimisiä. He vain puhuvat omaa kieltään.

Oikein mielenkiintoista päivää ommellen ja puhuen!



lauantai 6. huhtikuuta 2013

EI OLE TOSI!!! LUNTA satoi aamulla

Tästä ei tule kyllä kevättä eikä kesää. Onhan elämässä pahempiakin vastoinkäymisiä kuin kylmä kevät ja pohjois-Korean nuori diktaattori yrittää pönkittää valtaansa uhoamalla ydinsodalla, mutta jotenkin tuntui vain, että maailma romahtaa, kun vedin aamulla verhot ikkunoiden edestä ja tuijotin taivaalta tulevaan valkeaan mössöön.....!!!???? Kun ei se ollut edes katolta tippuvaa likaa eikä naapurin petivaatteista irtoavaa höyhentä vaan se oli rehellistä LUNTA. Me elämme huhtikuuta. Nyt pitäisi jo narsissien kukkia ja tulppaanien puskea mullasta ja krookuksien lakastua ja leskenlehtien täyttävän tienvarret ja....VAAN ei. Nyt pukkaa pakkasta ja siirrtyminen kesäajasta jääkauteen on vain muutaman viikon juttu. Luin suomalaisesta sääkalenterista, että jos joulu on vihreä, pääsiäinen on valkea. Sen ennusteen mukaan meillä olisi lähes joka pääsiäisenä hiihtokelit, mutta olemme hemmoteltu kansakunta täällä keski-Euroopassa ja meille on luvattu jossain alkuaikojen kirjassa, että saamme huhtikuussa kevään ja istumme katukahviloissa nauttimassa espressoa t-paidassa ja katselemme ohikulkevia kevätmuodikkaita nuoria ihmisiä..ohhoh, pitkä huokaus - meille on luvattu liian paljon ja sitten otetaan kaikki pois juuri, kun kuvittelimme, että tässä päästään nauttimaan lämpimästä kevätsäästä. Huhtikuu on aina epävarma kuu ja täällä on sanonta kaikesta epävarmasta ja vaihtelevasta, että se on kuin huhtikuinen sää. Siis vaihteleva ja epävarma, mutta useimmiten LÄMMIN.

Olen ommellut, kun ei muutakaan voi. Puutarhassa on turha kykkiä, kun kädet paleltuvat. Enkä muutenkaan saa tänä kesänä nauttia mullanruoputuksesta ja kukkien istutuksesta. Ompelen siis. Kukkivista kankaista ja kirjavista trikoista. Muutamia tilaustöitä odottaa, mutta tein tässä eilen pikaisesti yhden kassin, kun olin luvannut saada sen perjantaiksi valmiiksi. Olen ollut viikon sängyssä, sairaana siis. Onneksi ei kuume noussut neljäänkymmeneen, kuten muutama viikko sitten. Flunssaa tämä vain on, mutta varovainen on silti oltava, ettei tämä muutu muuksi. Sain sellaisen antibiootin, että kerralla kuolivat kaikki bakteerit.


Meidän uusi hankintamme; Eero Aarnion Ring-tuoli, johon Guido ihastui Eeron luona käydessään viime lokakuussa. Istahti tuoliin ja sanoi: Tämän minä haluan.

Nyt tuoli on saanut uuden ihailijan:
tai oikeammin sanottuna Frieda on ominut sen omaksi tuolikseen. Tässä tuolissa ei ole Buble-tuolin kupua ja istuinosa on uskomattoman ergonomisesti suunniteltu ja tukeva. Meidän pitää vain peittää tuoli välillä punaisella peitolla, kun Frieda valitettavasti käyttää kynsiään kiivetessään selkänojaa pitkin tuoliin. Sen mielestä tuoli on yhdistetty kiipeilypuu. Keinunta ei häiritse sitä lainkaan. Friedasta tulisi selvästi hyvä laivakissa.

Olen hiukan järjestellyt paikkoja ja lahjoittanut yhden "vintage" tuolin tänään eräälle nuorelle naiselle, joka aloittaa omaa elämäänsä omassa kodissaan pienen poikansa kanssa. Ilmoitin ebayn sivulla tuolista joku aika sitten ja tänään tuoli sitten haettiin uuteen kotiin. Olin ostanut sen vuosia sitten parilla kympillä d-markalla eräästä antiikkiliikkeestä ja nyt se sitten pääsi uuteen kotiin ilahduttamaan jotain toista.


tämän pöydän tarinan olen kertonut blogissani "hollantilainen pöytä, joka raahattiin roskista ja oli aiheuttaa avioeron", mutta muutaman öljykerroksen jälkeen puu alkoikin hohtamaan ja yhtäkkiä se sopi kuin valettu meidän yläkertaan. Nyt on pöydän kaverina ollut tuoli lähtenyt pois ja pöytäkin kokee jonain päivänä saman kohtalon, kunhan sopiva perhe löytyy. Tätä aarretta ei heitetä enää roskiin. Se on täyttä tammea ja painaa kuin venäläinen tankki. Olen aina eri vuodenaikoina koristellut pöydän milloin kuusen oksilla, milloin kävyillä. Suuret kynttilät toin Hollannista ja kilpikonnan on äiti ostanut jotain ovelta ovelle kaupustelijalta. Hänellä oli aina tapana auttaa nuoria opiskelijoita, jotka kauppasivat milloin tauluja milloin kilpikonnia. Ihme, ettei kukaan koskaan ryöstänyt äitiä, mutta hän on aina ollut niin luottavainen ja rehellinen, ettei kai kukaan ole halunnut hyökätä hänen kimppuunsa. Taustalla näkyvät taulut olen leikannut ystäviltäni saamista Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kalentereista ja kiinnittänyt nyt paspartoun kanssa Ikeasta ostettuihin raameihin.

Talomme yläkerrassa on paksut puupalkit seinissä ja katoissa, joten tummat huonekalut ja kuvakehykset sopivat tyyliin. Meidän "Vintage" kylpyhuoneemme oli ensimmäisellä katsontakerralla suoraan sanoen "oksettavan kamala", mutta vuosien aikana olen oppinut jopa pitämään sinisistä kaakeleista.., mutta valkoista muovimattoa en ole oppinut sietämään..

Meillä ei ole yläkerran kylppärissä tarpeeksi säilytystilaa pyyheliinoille, joten kehittelin ylijäämähyllystä ja kahdesta tiiliskivestä patterin päälle "hyllyn", johon mahtuu vieraspyyhkeet ja jotain pientä tarpeellista. Taustalla näkyvät todelliset retrokaakelit - aidot sellaiset - ja vielä kalliit, joita ei saa repiä irti.


Isosta neliskulmaisesta lasi-astiasta, jonka sain anopiltani, tuli pyyheliinojen pitopaikka. Eivät pölyynny eivätkä vedä itseensä kosteutta. Rakennusliikkeestä kävin hakemassa yhden seinälaatan ilmaiseksi, kun sanoin tarvitsevani näytekappaletta kylppäriin - mikä olikin tosi asia - ja sen päälle saatoin laittaa vielä suihkutarvikkeita. Lattialla on vanhoista lakanoista ja t-paidoista kudottu matto, kun kerran värit ovat kamalat, saa lattiassakin olla kamalia värejä. Suihkuverhon tai lasin käyttö on aika mahdotonta, kun seinä on vino ja päättyy ikkunaan, joten mitään tankoja ei voi kiinnittää eikä seiniin sitä paitsi saa porata reikiä eikä näissä rupupintaisissa retrokaakeleissa pysy minkään valtakunnan imukuppisysteemit.


Kierros jatkuu huomenna keittiössä.