Viime viikolla tein tuttavuutta elämäni ensimmäistä kertaa luhan,
sukkulan sun muiden kanssa. Pitkäaikainen haaveni kutoa matto toteutui,
ja toteutuikin oikeastaan yli odotusten, sillä laitoin louskuttaen
mattoja ihan kaksin kappalein. Makuuhuoneen lattia kaipasi mattoja
päälleen ja hyvässä opastuksessa ja aloittelijan hurjalla innolla sain
valmiiksi kapeat musta-valkoiset raitamatot. Ja valkoinen on muuten
vitivalkoista, vaikka pari kutomon ohi porhaltavaa mummoa
värivalintaani päivittelikin.
Olen oikein tyytyväinen mattoihini, reunat ovat suhteellisen suoria ja
ovatpahan ihan itse kudotut. Hapsut solmin ilta pari sitten ja haluan
piilottaa ne kanttinauhan alle. Vielä siis pikkuinen rutistus, kunhan
sopivan isosuinen kone ja mattoni vain kohtaavat. Selvästikin nälkä
kasvaa syödessä...mitähän sävyä tuohon olohuoneen lattialle...miltähän
tuntuisi kietoutua ensi talvena itse kudottuun shaalin...
Kevät ja kotiäitiaika ovat innoittaneet minua muunkinlaiseen näpräilyyn.
Kotona kun tulee vietettyä hurjasti aikaa ja väkisinkin saan
kasvatettua listaa, mitä nurkkaa voisi missäkin päin huushollia kohentaa
tahi sisustaa. Yritän aika ajoin muistuttaa itselleni, ettei kaikkea
kotona tarvitse laittaa vaihtoon uuden sisustusaallon myötä. Maali antaa
monelle jakkaralle ja sängylle uuden ilmeen. Onneksi ihan kaikkea ei
ole tarvinnut itse sutia. Valkoinen huntu on tullut niin syöttötuolille
kuin sängyillekin ruiskun kautta. Joskus on kuitenkin lystiä tarttua
pensseliin ja sutaista itse maalia johonkin.
Keittiössämme tikittävä kellomme on tupaantuliaislahja viime
vuosituhannelta. Vanhempieni Pariisin tuliainen, jolla oli jo ihan oma
tarinansa ennen meille opiskelijaboksiimme kotiutumistaan. Kello oli
vielä päivä pari sitten sininen, nyt musta. Tykkään! Olen myös
tyytyväinen, etten lähtenyt uutta metsästämään, kun tämä vanha toimii.
Surun värinen, tokaisi kolmivuotiaamme aamulla. Vähän taitaa kyllä olla,
mutta se väri hiipii selvästikin enenevässä määrin valkoisen rinnalla
kotiimme.
Kun kädet ovat touhunneet vaihteeksi jotain muuta, neulepuikot ovat
saaneet levätä. Sirpukalle sain tosin neulottua jämälangoista
villasukat. Ovat armotta liian suuret vielä, vaan onpahan syksyllä
sukkaset valmiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti