Loputtoman hyväksymisestä

Ipana tuli mummolasta.

Olin viettänyt viikon jotain, mitä nyt ei voi rappioelämäksi kutsua (valitettavasti) mutta ehkä joksikin omituiseksi unijaksoksi. En oikein tehnyt mitään erityistä, istuin sohvalla ja neuloin ja lepuutin korvia. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaat puhuvat ihan tosi paljon.

Sitten haimme tyttären, ja se oli parasta ja ihaninta tietenkin. Olin toiveikkaasti ajatellut, että ehkäpä, kun näemme, hän huutaa "äiti!" ja juoksee iloisena halaamaan ja juuri niin kävi. Kokemukseni mukaan kolmevuotiaiden kanssa tosi harvoin käy juuri niin kuin oli tullut haaveilleeksi.

No sitten tulimme kotiin ja yhtäkkiä kaikenlaiset kotityöt räjähtivät kuin pinnan alta hyökkäävä valkohai. Pestävän pyykin määrä ylitti kriittisen massan; keittiön kaappien yläpinnat piti pestä, sillä mies oli kutsunut jonkun sähköhenkilön tekemään sähköasioita ensi viikolla; lapsi piti ruokkia; kaupassa oli käytävä. Miten sitä olikin ehtinyt unohtaa, että kolmevuotiaat syövät useita kertoja päivässä, joka päivä?

Mihinkään erityisesti liittymättä: tässä on koira, jonka kuvia on toivottu.

Tämä oli kuitenkin hetki, jossa kirjallisuus hieman odottamatta tuli apuun. Olin lueskellut Ursula K. LeGuinin novellikokoelmaa The Unreal and the Real (vol. II) ja siinä oli kerta kaikkiaan herkullinen novelli nimeltä Sur. Sur kertoo eteläamerikkalaisista naisista, jotka lähtevät Antarktikselle ja valloittavat Etelänavan ennen ketään miestä.

Jossain vaiheessa kertoja kohtaa edellisen retkikunnan majan ja paheksuu ohimennen sitä, miten edes teepurkkia ei oltu lähtiessä suljettu. Mutta toisaalta, ymmärtäähän sen, sillä:

But housekeeping, the art of the infinite, is no game for amateurs.

The art of the infinite! Miten elegantti ja täydellinen tapa käsitellä kotitöitä! Se, millaisena loputon näyttäytyy voi sekin olla kiinni suhtautumistavasta!

Nyt näyttää siltä, että tämä yksi lause muutti elämäni, tai mahdollisesti olen vain hyvin levännyt, mutta kotityöt eivät ole tuntuneet miltään tänä viikonloppuna.

Kenen tila?

Mitä saa taas ihminen päivän lehden välistä lukea?

Että huonekaluliikkeen mielestä koti pidetään siistinä tekemällä ns. miesluola, jonne kaikki sotkut ja epäesteettiset asiat (ml. ilmeisesti miehen) voi kätevästi piilottaa.

Olen tästä miesluola-asiasta ollut vähän mitvit, silloin, kun sitä yleensä olen vaivautunut miettimään. Harvemmin olen, sillä meillä olohuone on miesluola: mies pelaa siellä. Se on myös naisluola: nainen lukee ja kutimoi siellä. Lapsiluolakin se on: lapsi leikkii siellä. (Ja kaiken huipuksi se on myös koiraluola: koira pesee siellä henkilökohtaisia alueitaan. Ikävä kyllä.)

Pakko tunnustaa, että pohjimmiltaan miesten omissa tiloissa ei ole minusta mitään kauhean hassua. Eikö miehelle rakennettu oma tila kerro lopulta vain siitä, että hän ei koe muutoin kotiaan omakseen? Ja eikö se ole aika kauheaa?

Puhumattakaan nyt siitä, että tällaisessa "miehelle oma luola" -ajattelussa mies jotenkin siirretään pois täysivaltaisen aikuisen paikalta. Sen sijaan, että kodin hengestä ja sisustuksesta yhteistuumin päätettäisiin, se on naisen hommaa. Muille jaetaan oma pieni leikkitila.

Okei, parisuhdedynamiikassa toki löytyy. Voi olla, että parisuhteen toinen tai molemmat jäsenet kaipaavat aika ajoin yksityistä tilaa - olihan jo Virginia Woolf sitä mieltä, että naisella tulisi kirjoittamista varten olla omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voisi kirjoittaa. Ehkä molemmilla on tarve omalle projektitilalle; ehkä ei ole hyvä, että kaikki harrastuksiin liittyvät tarvikkeet ovat keittiön pöydällä. Voi olla toki niinkin, että perheen toinen jäsen ei oikeasti halua osallistua yhteisen kodin laittamiseen.

Mutta väitän silti, että paremmin menee jos olohuone on ihan kaikkien perheenjäsenten oma luola. Sellainen, jossa kaikki ovat kotonaan. Jossa voi tehdä niitä asioita, joita kotonaan haluaa tehdä. Jossa on sisustus, josta kaikki pitävät.

Ihminen, pidä kotisi mukavana. Älä aja rakkaitasi sen sydämestä vain estetiikan tajusi tyydyttämiseksi.

Alku aina hankalaa, ja keskikohta, ja loppu

Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Uskon vakaasti perheen yhteiseen ateriointiin. On olennaista istua pöydässä yhdessä ja keskustella päivän tapahtumista. Näin kehittyvät terve ruokailurytmi, hyvät pöytätavat ja kärsivällisyys eli kyky vastata viidennen kerran puolen tunnin sisällä äidin hajamielisesti esittämään kysymykseen "Mitä koulussa oli ruokana?".*

Nyt, kun jälkikasvu aloitti siellä päiväkodissa, voisi toki olla hyvä paikka istuttaa perheeseen uusia rutiineita, kuten yhteinen ilta-ateria - puhumattakaan siitä, että purkkisapuskoiden sijaan kokeiltaisiin välillä ihan oikeeta ruokaa. (Olen syvästi paheksunut sitä, että kaupasta löytyy purkkisafkaa kolmevuotiaan tarpeisiin asti - lähinnä tietenkin siksi, että pelkään itse lipsahtavani kyseisten tuotteiden kohderyhmäksi.)

Käytännössä homma kaatuu siihen, etten todellakaan haluaisi laittaa ruokaa. Joka päivä vieläpä. Pffft. Itse vedän iltaan asti lounaalla ja työnjälkeiskaurapuurolla (älkää kysykö) eikä mies mielellään töistä tultuaan söisi kuin pari leipää. Motivaatiopuoli ei siis varsinaisesti ole kunnossa kellään. No, lapsesta emme vielä tiedä.

Jos aivan rehelliseksi heittäydyn, voisin mahdollisesti venyä kokkaamaan viikonloppuisin sen verran ruokaa, että siitä syö viikollakin sitten. Tämä on äidiltä opittua. Joku kattilallinen soppaa, ei kai se niin vaikeeta voi olla? Eihän? Huokaus.

Sotku jää, kylläisyys on katoavaista.

Olennaista on, että ruoka valmistuu arkena helposti - mutta ihan yhtä olennaista on se, ettemme lipsu lihankulutuksessa luokkaan "valkohai". Sitten vain pitäisi saada suostuteltua koko perhe ottamaan osaa toimintaan, joka itsestäkin tuntuisi helpoimmalta aloittaa sitten joskus, kun on varaa palkata sisäkkö.

Kysymys: koska rutiineita muodostetaan vain toistamalla rutiiniksi toivottua tarpeeksi kauan, kannattaako a) aloittaa pienestä (kaksi yhteistä arkiateriaa viikossa) vai b) hypätä suoraan syvään päähän (viisi yhteistä arkiateriaa viikossa ja viikonloputkin mennään lapsen ruokarytmin mukaan)?

Toinen kysymys: milloin meillä, Veikkaus, on varaa palkata sisäkkö? Hmmm? Olemme hyvin pettyneitä vuosien lottoamisen tuloksiin.

Kolmas kysymys, tai ehkäpä pyyntö: jos jollakulla on hyviä ja helppoja soppareseptejä, saa lähettää.


* Myös versio "Mitä päiväkodissa oli ruokana?" on hyväksyttävä.

Nuori neiti Castafiore

Eräs taloudessamme asuva nuorehko neiti-ihminen on löytänyt korkeat äänet ja päästelee niitä nyt silkasta kiljahtelun riemusta.

Nuoren neiti Castafioren isä pelkää tinnitusta, mutta neiti itse tuntuu pelkäävän vain sitä, ettei ehdi saada yhtäkään ikkunalasia rikki ennen kuin sosiaalistumisen tuottama paine estää yritykset.

Tietääkö joku, onko Asterixista* tuttu kikka laittaa persiljaa korviin kuinkakin tehokas kuulon suojain?

PS. Koira suhtautuu asiaan epäilyttävän lunkisti eikä lotkauta korvaansakaan. Epäilen, että se on jo laittanut persiljaa korviin - kai se muuten olisi vähintäänkin karannut.

* Katson yhä, että lukiossa hataralle pohjalle jäänyt historian tuntemus korvautuu erinomaisella Asterixin** tuntemuksella. Mieheni mielestä on jollain tapaa selityisvoimaista, että osaan pätkiä Asterix-albumeista ulkoa.
** Kyllä minäkin silti tiedän, että Bianca Castafiore ylä-äänineen on tuttu Lucky Lukesta.

Kun isä tietää paremmin

Käväisimme vauvan kanssa Cambridgessa ja Lontoossa. Kirjoittelen vauvan kanssa matkustamisesta - ja matkustamisesta - varmaan vielä lisääkin, mutta nyt sen verran, että paluu kotiin oli shokki.

Olimme kaikki rättiväsyneitä ja toukkamme kieltäytyi kovaäänisesti syömästä seuraavana päivänä - mielestäni, ja minun näkemyksenihän toki tulisi olla absoluuttisen totuuden pulppuava lähde - turhan monen tunnin ajan. Kokeilin parkuvan lapsen kanssa kaikkea: imetystä normaalisti, imetystä rintakumilla, korviketta pullosta, rintapumpulla pumpattua äidinmaitoa pullosta, korviketta hörpyttäen ja, niin, sitä rintapumpun käytön seurauksena syntynyttä maitoa hörpyttäen.

Turhaan. Lapsi karjui pää punaisena eikä syönyt. Paitsi hörpyttäessä vahingossa nielaisi ja karjui sitten vielä kiukkuisemmin.

Lopulta lapsen isä aika tiukasti huomautti, että ehkäpä lapsi ei syö koska ei halua syödä (sen sijaan, että ei söisi, koska kierosti on niin väsynyt, ettei muka jaksa.) Tämä kävi kuulkaa luonnolle. Koska haluan säilyttää uskottavuuteni ja ylpeyteni rippeistä viimeisetkin, en nyt kerro, kuinka kauan olin yrittänyt syöttää lasta, joka ei halua syödä, mutta sanottakoon, että kaikkien osapuolten mielestä aivan turhan kauan.

Tytär laitettiin sitteriin, jossa hän vallan tyytyväisenä tutki ympäristöään vaikuttamatta lainkaan nälkäiseltä. Vajosin syvään masennukseen - millainen äiti sitä oikein on, jos ei edes tiedä, milloin lapsella on nälkä? Ei varmaan kummoinenkaan. Sitäpaitsi: millainen äiti sitä oikein on, jos lapsen isä kokee, ettei hänellä oikein ole sanomista hoitoteknisiin kysymyksiin? Takuulla huono.

Hyvä. Tarinalla on onnellinen loppu. Tunnin päästä lapsi söi reippaasti (rinnasta) ja ilta ja yö menivät ihan mainiosti. Itsekin opin pari asiaa: ensinnäkin tyttäreni isä on oikeasti aika fiksu ja suhtautuu asioihin oikeastaan vielä luontevammin kuin minä - tyyppiä kannattaa siis kuunnella. Niin, ja jos lapsi ei syö, hänellä ei ehkä ole nälkä.

Arjen huojentavaa rauhaa

Ystäväni tulee huomenna tutustumaan vauvaperheen arkeen, joten sanottakoon nyt sananen siitäkin. Yleisesti ottaen pidän kovasti arjesta. Pidän nytkin kovasti arjesta, mutta arkeen kuuluu mielestäni rutiineita, jotka tuovat ... no, huojentavaa rauhaa, kuten Laura Sippolan biisissä osuvasti lauletaan. Ja siinä mielessä tämä on vähän hakuammuntaa vielä.

Tyypillisin rutiini tuntuu olevan närkästynyt ajatukseni siitä, että päivä on taas ohi ja kohta on ilta. Aika kuluu niin kovin nopeasti. Toiseksi tyypillisin rutiini liittyy oikeastaan enemmän koiran kuin lapsen hoitoon - käymme kolmestaan aamulla lenkillä. Lenkin pituus riippuu vain ja ainoastaan omasta viitsimisestäni, mutta pyrin vähintään tuntiin. Hurjapäisinä päivinä saattaa mennä kaksikin.

Toisin kuin koiralla, joka hämmentyy kellojen siirrosta, tyttärellä ei sen sijaan ole vielä oikein minkäänlaista päivärytmiä - paitsi tietenkin iltatihinät, jossa kymmenen ja kahdentoista välillä on kiellettyä nukkua. Olennaisempaa on meuhkata ja viuhtoa. Joskus iltatihinöiden ohjelmassa on myös valtaisa rintaraivari, jotka ovat yllättäneet lyhytpinnaisen minäni lähinnä sillä, että - ensimmäisten raivareiden voimattomuuden jälkeen - niihin suhtautuu aika lunkisti. Toistaiseksi tytär on aina rauhoittunut.

Lisäksi päivään kuuluu kaikenlaisia askareita, kuten a) vauvan ruokkiminen b) koiran ruokkiminen c) vaipan vaihtaminen d) allekirjoittaneen ruokkiminen ja muut huoltotoimenpiteet. Nyt voisi sitten helposti kuvitella, että työn orja ei zorron yössä muuta ehdi tehdä kuin kotitöitä. Väärin. Kohta a) on niin aikaavievää, että olen ehtinyt mainiosti katsomaan kaiken katsomisen arvoisen, mitä tv tuottaa (erityismaininta Mercy Peakin lääkäriasemalle) ja osan siitäkin, mikä ei katsomisen arvoista ole (Unelmien poikamiestyttö, puhun sinulle), lukemaan, pelaamaan kännykällä typeriä pelejä, pelaamaan konsolilla vähemmän typeriä pelejä ja kuuntelemaan kuinka Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna puhuvat krapulasta (muistin ohjelman olemassaolon toisin sanoen vasta tänään.)

Seuraa käytännön havainto. Vauvaperheen arkea toistaiseksi eniten helpottava tuote on ollut kantoliina. Omamme on naapurilta hommattu Close Baby Carrier, joka on valmiiksi muotoonommeltu ja kohtuullisen näppärä käyttää. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kuinka muuta toivoisin.

Koira ja vauva II

Koira, tuo vauvaperheen väsymätön työmyyrä. Täysin pyyteettömästi ja oma-aloitteisesti tämä pieni otus siivoaa lattialta tyttären puklaaman maidon.

Hieman vähemmällä innolla suhtaudun seuraaviin auttamisyrityksiin:

• Tuttivieroituksen aloittaminen 2 vkon iässä tutteja varastamalla. 
• Lapsen suojelu murtovarkailta, kolkkaajilta ja muilta epatoilta haukkumalla. Epäilemättä vaarallinen ja viekas postinkantajatar onkin saatu jo peloteltua henkihieveriin. (Naisparka suuresti masentui kuullessaan, että paketit voi tästedes luovuttaa suoraan sisälle, sillä hän - toden totta - pelkää ärjyämme.)

Mikä nyt helpointa on

Jäin miettimään perhepeti- ja imetysasioita. (Otaksun perhepedillä tarkoitettavan konseptia, jossa vauva nukkuu vanhempiensa kanssa samassa sängyssä.)

Meillä tyttö siis sekä on täysimetyksessä (tämän voi halutessaan tulkita kahdella tavalla: 1. ei saa muuta ruokaa tai 2. ei tee juuri muuta kuin syö, molemmat ovat yhtä totta) että nukkuu perhepedissä. Tällä saa ymmärtääkseni paljon hippiäitipisteitä, mutta perimmäinen syy on seuraava:

Olen laiska ja mukavuudenhaluinen.
(Lisäksi tykkään ihan aidosti siitä, kun sirkuttava ja potkiskeleva vauva nukkuu vieressä.)

Perhepeti ja imetys takaavat ainakin omat yöuneni. Epäilen nimittäin, että tyttö on hoitanut syömisensä muutamana yönä aivan oma-aloitteisesti, mitä suuresti arvostan. Tuskin olisi hoitanut pinnasängystä käsin tahi pulloruokinnassa ollessaan.

Koira ja vauva

Moni on kysynyt, miten koira on suhtautunut vauvaan. Tämähän oli aihe, jota esimerkiksi kesäkuussa itkin* yhden kokonaisen viikonlopun: mitä, jos koira suhtautuu huonosti vauvaan ja koirasta pitää luopua?

No, ihan hyvin on mennyt. Koira tajusi aika nopeasti, että nuo ruokaa pihtaavat kaksijalkaiset suhtautuvat tähän kääröön hieman eri tavalla kuin aiemmin tavattuihin. Hieman se hyppi vauvaa päin alkuun, mutta on jo käytännössä lopettanut sen, ja yrittää nyt lähinnä päästä nuuskimaan ja nuolemaan toisen päätä - hätätilassa myös jalat käyvät.

Kerran lattialle tosin tipahti hieman rintamaitoa, joka koira korjasi parempiin suihin ja istui sitten kaksi päivää lattialla jalkojeni juuressa kun imetin ja tärisi. Viesti oli selvä: "Koska on minun vuoroni?"

Tässä koira on jo antanut periksi imetysvuoron suhteen ja väijyy tuttia tai rintakumia, kumman nyt ensin tassuihinsa saakaan.

Huomatkaa muuten koiran siisti trimmi. Olen tyytyväinen. Enää puuttuvat emännän tweed-vaatteet** - kettuterrieri on nähdäkseni englantilaisen maalaisaristokraatin koiran perikuva ja luullakseni vähintä, mitä voin tehdä, on pukeutua itsekin asianmukaisesti.

* Kirjaimellisesti. Ulvoin. Niagara olisi punastunut kateudesta.
** Yritys on kova. Ostin jumalaista tweed-lankaa tehdäkseni siitä lapaset, ja kotona päätin, että teenkin siitä miehelleni lapaset. No, ainakin toinen meistä näyttää kohta ketkuterrierin arvolle sopivalta.

Öisin ei nukuta

Tästä tulee varmaan neuvolassa sanomista, mutta meillä ei nukuta öisin, vaikka käskivät. Kolmen-neljän maissa aamuyöllä sängyssä ruokailu muuttuu niin tahmaiseksi ja takkuiseksi, että nousen suosiolla imettämään sohvalle.

Toistaiseksi olen jaksanut tätä rytmiä päiväunien avulla ihan hyvin - yllättävänkin hyvin, luulin etukäteen muuttuvani raunioksi - mutta poden toki jo nyt syyllisyyttä siitä, ettei lapsemme vuokseni tule koskaan oppimaan ihmismäistä päivärytmiä.

Voihan.

Olen nyt ollut yhden (1) päivän kotona ilman aikuisseuraa. Päivän pääaktiviteetit ovat olleet:

• Aamulenkki neidin ja koiran kanssa. Toista piti työntää, toista vetää. Tämä oli hyvä juttu, käkätin äänikirjalle ja tunsin itseni ihmiseksi. Mitä nyt imetystä varten alaskiskottu toppi palautui muotoonsa yllättävän huonosti ja esittelin luullakseni imetysliivejä puolelle itäistä kaupunginosaamme. Sori tyypit. En tajunnut.
• Imetys yhdistettynä telkkarin tuijotukseen. Luullakseni näytin tältä: 0_0. Tämä oli huono juttu - fiksumpaa olisi lukea, mutta nyt kesken oleva kirja ei vaan inspiroi.

Olen ihan vähän huolissani siitä, miten sekaisin olen esim. perjantaina. Nyt jo tekisi mieli kiipeillä hieman seinille kuin uudestisyntynyt Prince of Persia ainakin. Vaatia tänään töihin palannutta aviomiestä keskustelemaan jostain, sen sijaan, että pelaa ja toimii nukkuma-alustana tyttärelleen. Otaksun kuitenkin hänenkin mielenterveytensä olevan perheen kannalta olennaisen, joten pidän suuni kiinni ja neulon hetken.

Onhan sentään itse Elizabeth Zimmerman (en tiedä ollenkaan, kuka hän on, mutta varmasti merkittävä nainen) sanonut seuraavat viisaat sanat:

Properly practiced, knitting soothes the troubled spirit, and it doesn't hurt the untroubled spirit, either.