Käväisimme vauvan kanssa Cambridgessa ja Lontoossa. Kirjoittelen vauvan kanssa matkustamisesta - ja matkustamisesta - varmaan vielä lisääkin, mutta nyt sen verran, että paluu kotiin oli shokki.
Olimme kaikki rättiväsyneitä ja toukkamme kieltäytyi kovaäänisesti syömästä seuraavana päivänä - mielestäni, ja minun näkemyksenihän toki tulisi olla absoluuttisen totuuden pulppuava lähde - turhan monen tunnin ajan. Kokeilin parkuvan lapsen kanssa kaikkea: imetystä normaalisti, imetystä rintakumilla, korviketta pullosta, rintapumpulla pumpattua äidinmaitoa pullosta, korviketta hörpyttäen ja, niin, sitä rintapumpun käytön seurauksena syntynyttä maitoa hörpyttäen.
Turhaan. Lapsi karjui pää punaisena eikä syönyt. Paitsi hörpyttäessä vahingossa nielaisi ja karjui sitten vielä kiukkuisemmin.
Lopulta lapsen isä aika tiukasti huomautti, että ehkäpä lapsi ei syö koska ei halua syödä (sen sijaan, että ei söisi, koska kierosti on niin väsynyt, ettei muka jaksa.) Tämä kävi kuulkaa luonnolle. Koska haluan säilyttää uskottavuuteni ja ylpeyteni rippeistä viimeisetkin, en nyt kerro, kuinka kauan olin yrittänyt syöttää lasta, joka ei halua syödä, mutta sanottakoon, että kaikkien osapuolten mielestä aivan turhan kauan.
Tytär laitettiin sitteriin, jossa hän vallan tyytyväisenä tutki ympäristöään vaikuttamatta lainkaan nälkäiseltä. Vajosin syvään masennukseen - millainen äiti sitä oikein on, jos ei edes tiedä, milloin lapsella on nälkä? Ei varmaan kummoinenkaan. Sitäpaitsi: millainen äiti sitä oikein on, jos lapsen isä kokee, ettei hänellä oikein ole sanomista hoitoteknisiin kysymyksiin? Takuulla huono.
Hyvä. Tarinalla on onnellinen loppu. Tunnin päästä lapsi söi reippaasti (rinnasta) ja ilta ja yö menivät ihan mainiosti. Itsekin opin pari asiaa: ensinnäkin tyttäreni isä on oikeasti aika fiksu ja suhtautuu asioihin oikeastaan vielä luontevammin kuin minä - tyyppiä kannattaa siis kuunnella. Niin, ja jos lapsi ei syö, hänellä ei ehkä ole nälkä.