Pieniahon joulu

Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 

Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 

sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 

vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 

puutetta ja yltäkylläisyyttä,

iloa ja surua.

Mutta joulu on silti aina tullut,

niin kuin se tulee yhäkin.

Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 

jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 

elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 

sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.

Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 

Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 

ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 

Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 

vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 

joulu tuli omalla painollaan. 

Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 

josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.

Niin kuin jouluna usein

myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,

jotka ovat täältä jo lähteneet. 

Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 

joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 

jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 

jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..

..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."

Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.

Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.

Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 

jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 

Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.

Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.

Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.

Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 

uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.

Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 

Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.

Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti

 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 

Jatketaan taas ensi vuonna! 

-Kaaru-