Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.

Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan

ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,

sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen

syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,

että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,

jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 

Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 

valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.

Niin lohduttomalta se kuulosti,

että ihan rintaa puristi.

Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,

jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta

kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,

vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.

Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.

Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 

lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.

Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.

Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.

Talutamme, ohjaamme, neuvomme.

Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.

Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.

Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.

Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,

päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,

kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.

Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,

jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.

Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.

Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,

sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,

joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.

Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,

mutta koska tykkään soveltaa,

sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.

Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia

2 1/2 dl sokeria

2 kananmunaa

1 1/2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

3 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa

n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna

1 rkl sokeria

1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.

Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja 

lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.

Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.

Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.

Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.

Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean

ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,

jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.

Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,

suosittelen kokeilemaan!

Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.

On ollut jo sen verran koleaa,

että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 

jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 

toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!

Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

Virkattu teeastiasto

Elokuun lopulla katsellessani tupakeittiömme ikkunasta

pehmeän pastellisiin sävyihin maalautunutta iltataivasta,
muistin puuvillalankakorin, jonka olin alkukesästä täyttänyt
heleän värisillä langoilla ja asetellut nojatuolin viereen
odottelemaan hiljaisten kesäiltojen virkkuuhetkiä.

Samaisella viikolla olin löytänyt kirpparilta
houkuttelevan näköisen käsityökirjan,
jonka nimi, Kotileikki,
kutsui tarttumaan kirjaan lähemmin ja
nostamaan sen ostoskorin kyytiin.


Pastellisen kaunista iltataivasta katsellessani muistin paitsi langat,
myös tuon kirjan ja päätin kurkistaa sen sisälle ajan kanssa.

Kirjasta löytyi viehättävä ohje lasten virkattuun teeastiastoon,
jonka virkkaamisen päätin siltä istumalta aloittaa.

Kuten käsityöt aina, tämäkin virkkuutyö vei mukanaan.
Innostus vain kasvoi sen mukana, kun uusia kerroksia syntyi.

Työ alkoi saada muotonsa.

Koska koko kesä oli mennyt tekemättä juurikaan käsitöitä,
lapsetkin kiinnostuivat siitä, mitä äidillä oli tällä kertaa mielessä.
Kun kerroin virkkaavani heidän leikkeihinsä lisukkeita,
eivät he meinanneet malttaa odottaa niiden valmistumista,
vaan kävivät tämän tästä kyselemässä valmistuvasta työstä.

Ja, voi sitä silmien tuiketta ja riemua,
kun he sitten saivat valmiin teepannun hyppysiinsä hypisteltäväksi!

Miten ihana sitä iloa olikaan katsella!
Lasten ilo on niin aitoa, sydämestä nousevaa.
Eivät he näe virheitä,
joihin oma silmä meinaa takertua.
He näkevät kokonaisuuden,
näkevät hetkeen ja osaavat elää siinä.

Siitä minullakin olisi opittavaa.

Teeastiaston valmistuttua,
kovetin sen vesi-erikeeperseoksella,
veden ja liiman suhteen ollessa 1:2.
Ohjeessa kovettamiseen oli käytetty decoupige-lakkaa,
jolla astiastosta olisi saanut varmasti vielä
kovemman kuin vesi-liimaseoksella,
mutta koska minulla ei tuota lakkaa ollut,
tyydyin tuohon perinteisempään tyyliin.

Astiastosta tuli jämäkkä, muttei kova.
Saapa nähdä kuinka se kestää leikin tiimellyksessä. ;)
Täytyy varmaan käsitellä se uudestaan tuolla lakallakin, ellei se kestä.

Nyt mennään kuitenkin näin
ja nautitaan leikin ilosta!

Koska teehetkessä tarjoillaan usein jotain herkkuakin,
virkkasin astiaston kaveriksi muutamia uusia
domino-keksejä sekä unelmatortun palasia.

Lapset innostuivat tekemään bränkkejä eli kepposia
sujauttamalla virkatun domino-keksin oikeiden keksien sekaan
ja tarjoilemalla niitä sitten toisilleen ja meille aikuisille.
Täydestä se meni ensimmäisellä kerralla,
mutta ei ehkä enää seuraavalla. ;)

Vaikka syksy alkaa ottaa luonnossa vallan,

monet luonnonkukat sekä keväällä kylvämäni yksivuotiset kesäkukat

jaksavat edelleen ilahduttaa runsaalla kukinnallaan.

Ojanvarsilta keräsin näiden kuvien somisteeksi puna-apiloita

ja kukkapenkistä kesämalvikkia sekä olki- ja kosmoskukkia.

Nappasin kukkien kylkeen myös pienen pätkän kukkalaatikon
reunan yli pursuavasta hopeaputouksesta,

joka on tänä kesänä kasvanut niin valtaisana ilman lannoitteita, 

etteivät monet ole uskoneet sen olevan mahdollistakaan.

Mutta totta se on, minä en ole ehtinyt kukkiani tänä kesänä juuri hoitamaan

joten lannoitukset ovat jääneet pariin alkukesäiseen kertaan.

Villisti ja vapaasti ovat saaneet kukat rehottaa,
liekö siinä syynsä sille, että niin rönsyävät runsaina. ;)

Syksyisiä, kauniita päiviä, Sinulle!

-Kaaru-


p.s Ohje teeastiaston virkkaamiseen ja moniin muihin suloisiin käsitöihin löytyy
 Pauliina Salmisen kirjoittamasta ja Annika Liinangin kuvittamasta kirjasta
 Kotileikki - lastenhuoneen neljä vuodenaikaa.

Syksyisiä villasukkia

Lasten aloitettua elokuun alkupuolella koulun,

 jäin minä vielä reiluksi kolmeksi viikoksi kotiin lomailemaan nuorimmaisemme kanssa.
Touhuntäyteisen kesän jälkeen oli viimeinkin aikaa tarttua sukkapuikkoihin
ja virkkuukoukkuun, kaivaa kauniin väriset langat kesäteloilta
ja ryhtyä päivittämään villasukkakorin sisältöä tähän hetkeen sopivaksi.

Siinä villasukkakorin äärellä vierähti tovi jos toinenkin,
sillä jäin hypistelemään pieneksi jääneitä villasukkia käsissäni
ja kulkemaan niiden nostattamien muistojen poluilla.

Mietin pitkään, mitä kummaa tekisin pieneksi jääneille villasukille,
varsinkin niille, joista luopuminen tuntui syystä tai toisesta kovin vaikealta.
Aikani mietittyäni päätin säästää jokaiselle lapselleni yhdet itsetehdyt sukat
muistoksi lapsuuden vuosista, palaseksi heidän muistojen polkuaan.
Loput pieneksi jääneet sukat ladoin pahvilaatikkoon odottamaan kierrätykseen vientiä.
Ehkäpä sukat löytävät jossain kaukana tai lähellä uudet omistajansa,
uudet pienet jalat, joiden lämmikkeeksi ryhtyä.

Siistittyäni villasukkakorin sisällön,
puuttuviksi palasiksi jäivät sukat kahdelle vanhimmalle tyttärelle,
joiden jalat ovat vuoden sisällä venähtäneet pituutta niin paljon,
että ovat menneet jo ohi omien jalkaterieni pituudesta
sekä sukat nuorimmaisellemme,
viisivuotiaalle pojalle,
jolle harvoin löytyy mieleisen värisiä sukkia neljän siskonsa jäljiltä.

Tyttöjen sukkiin valikoitui sävyt heidän omien lempiväriensä mukaan.
Toiselle oljenkeltaista ja toiselle kanervanpunaista.
Syksyiset kauniit sävyt,
jotka pehmeän murrettuina sointuvat kauniisti ympäröivään
syyskesän maisemaan.
Joiden sävyt toistuvat viljapellon laihossa,
auringon polttamassa heinikossa,
kanervankukissa,
mustikan ruskalehdissä ja
kuivahtaneissa havunneuloissa.

Neuloin sukat Novitan seiskaveikasta,
niitä kun tuli ostettua viime kevään alennuksesta monta kerällistä
useissa eri sävyissä.
Villasukkiin se onkin oikein hyvä ja vahva lankavalinta,
kun taas pipoihin ja lapasiin käytän mieluummin merinovillaa,
sillä paljasta ihoa vasten se on mukavan pehmeä eikä kutita samalla tavoin
kuin tavallisesta villasta kehrätty lanka.

Sukkien neulemalli löytyy täältä.
Sen pitsikuvioinen neulepinta on yksi suosikeistani,
sillä sukat valmistuvat nopeasti ja ne istuvat jalkaan jotenkin äärimmäisen hyvin.

Aivan kuten venhä ja ohra palmikoivat tähkiään kotiamme ympäröivillä pelloilla,
palmikoin minä näihin sukkiin muistoja menneeltä kesältä.
Siellä palmikoiden lomassa muistot kulkevat tallessa
tulevaisuuden päiviin ja hetkiin.
Kantavat ja kannattelevat.
Nostavat suupielet hymyyn.


Alkaneen syyskuun iloa ja kauneutta Sinulle,
blogini lukija!

-Kaaru-

p.s pienen pojan sukat ovat vielä puikoilla, 
niistä tarinaa tuota tuonnempana.