Minna Craucher / & (Espoon teatteri) 18.9.2024

Tämä Espoon teatterin (tai kavereiden kesken &) uutukainen Minna Craucher on ihan must-see tälle syksylle! Ensinnäkin koska kyseessä on uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys. Ja koska säveltäjänä on Eeva Kontu! Kyllä, kyseessä on yksi teatterisyksyn helmistä, johon suosittelen lämpimästi kaikkia ihmisiä hakeutumaan. Aino Pennanen on käsikirjoittanut ja Riikka Oksanen ohjannut, ja todella taitavaa työtä molemmilta. Ei niin tavanomainen musikaali, koska tässä esiintyjät ovat samalla muusikoita ja lisäksi jokainen ehtii esittämään nimihenkilöä. Poikkeava ratkaisu, mutta todella toimiva.

Mutta kuka oli Minna Craucher? Törmäsin häneen ensimmäisen kerran mainiossa Hiljaiset perivät maan -oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlissa vuonna 2022, missä roolia oivallisesti tulkitsi Mari Palo. Craucher oli syntyjään Maria Lindell, köyhä irtolainen Pirkanmaalta, joka ajautui pikkurikosten ja vankilatuomioiden jälkeen Saksaan kotiapulaiseksi. Siellä ollessaan hän keksi itselleen Minna Craucherin roolin. Sen turvin hän ui Helsingin seurapiireihin ja sittemmin myös Lapuan liikkeeseen. Musikaalissa seurataan hänen vaihtelevaa elämäänsä mistä ei draamaa, säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Kuten musikaalin huippuhienossa biisissä todetaan "Olen kuka haluan" - ja niinpä hän onkin.

Teatterin kotisivuilla sanotaan tämän olevan musikaali vallasta ja vallattomuudesta, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Valta, se on jännä juttu.

Loistava ensemble vetää moninaisia rooleja, ja kukin tulkitsee vuorollaan Minnaa. Stoolaa vaihtamalla saamme aina uuden Minnan. Jokainen näyttelijä työ rooliin oman persoonansa ja taitonsa ja tämä ratkaisu kuvastaa hyvin Craucherin kameleonttimaista olemusta. Hän muuntautui moneen: mesenaatista lehtikustantajaksi ja aktivistiksi, ja miehiin aika överin intohimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. Suhde Olavi Paavolaiseen ja Vihtori Kosolaan näyttää Minnan lumovoimaisena naisena joka pyörittää miehiä mennen tullen.

Mukana on Suomen musiikkiteatterinäyttelijöiden parhaimmistoa eli Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen ja Miiko Toiviainen sekä lisäksi Robert Kock, Roosa Söderholm ja Laura Hänninen. Tämä kuusikko muuntautuu moneen ja soittaa laajasti eri instrumentteja. Roolitöistä erityisesti mieleen jäi Kockin häiriintynyt fasisti Runolinna ja Kähkösen oivallinen tulkinta Vihtori Kosolasta. Myös Olavi Paavolaista esittänyt Toiviainen oli aivan huikeassa vedossa. Kaikki laulavat ja soittavat virtuoosimaisesti. Ja äänet soivat niin upeasti yhteen että menee ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tätä on harmonia, tätä on balanssi.

Eeva Kontu on tunnetusti mestarillinen säveltäjä ja musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, yllättäviä, rytmikkäitä ja svengaavia. On discobiittiä, eurohumppaa, progejazzia, punkhenkeä ja perusmusikaalimaisia kappaleitakin. Tämä on uutta suomalaista musiikkiteatteria parhaimmillaan! Enpä minä kyllä Eevalta vähempää odottanutkaan. Hänen jokainen uusi musikaalinsa on aina tapaus.

Välillä meno on kuin parhaammassakin rokkikonsertissa ja sitten on seesteisempää ja palaamme takaisin teatteriin.

Huumoria on paljon, laululyriikoissa ja muutenkin. Vai mitä sanotte tästä Olavi Paavolaisen riimittelystä: "olen runoilija ja dandy, kuinka Tuusulasta voi löytyä tuommoinen eye-candy". Fiksua ja hauskaa. Ja kyllä minäkin saattaisin vastata jos joku haluaa tavata "lihallisten ilojen ja biletyksen merkeissä".

Tiina Kaukanen on suunnitellut ilahduttavan puvustuksen, jossa näkyvät aikakauden tuulet. Silkkiset kukka-aamutakit ovat ihania, Kosolan ja kumppaneiden nahkatakit pelottavia ja sitten on hulppeita iltapukuja! Glitteriä ja puuhkia! Lavastuksesta vastaa Tinja Salmi, joka käyttää rullattavia elementtejä luovasti. Pianot ovat pyörien päällä ja lavasteet eivät muutenkaan ole mitään kiinteitä hökötyksiä.

Kiitän kovasti myös valosuunnittelija Ville Mäkelää; varsinkin pystyt led-valot ovat näyttäviä. Myös oopiumibileiden sinivihreät valot ovat häikäiseviä. Ja hienot aukeavat valaistushässäkät ovat jo iso osa lavastustakin. Äänisuunnittelija Tony Sixtröm on tehnyt myös ison urakan.

     

Oli Minna Craucherista henkilönä mitä mieltä hyvänsä, niin aika monipuolisesti hän Suomen kulttuurielämässä ja vähän muuallakin vaikutti vuosisata sitten. Huijari kyllä, mutta varsin luova sellainen. En voi olla tuntematta pientä kunnioitusta, koska hän vaikeista olosuhteista huolimatta luovi itsensä jonkunlaiseen menestykseen, aikana jolloin naisen asema ei ollut kovin helppo. Ja kuten hän itse musikaalissa lauloi, hän voi olla kuka haluaa. Hän loi oman polkunsa vaikka se olikin valheelle perustettu.

Ei hän toki mikään enkeli ollut, esimerkiksi sikiön lähettäminen Paavolaisen kirjanjulkistustilaisuuteen oli aika ikävä temppu. Puhumattakaan raskaussyytöksistä eri miehille. Valitettavasti lapuanliike koitui hänen kohtalokseen. Lapuanliikkeen käsittely on esityksessä oikein kiinnostava historiallinen osuus. 

Espoon teatteri on tehnyt kulttuuriuroteon tuodessaan tämän esityksen näyttämölle. Minna Craucher on aika intiimi musikaali, ei siis lainkaan pompöösi, suurten näyttämöiden isolla rahalla ja isolla koneistolla toteutettu spektaakkeli. Mutta spektaakkeli se on silti. Pieni spektaakkeli? Suosittelen kaikkia kiiruhtamaan lippukaupoille ja tukemaan näin ollen suomalaista omaleimaista kulttuuria. Tätä ei kukaan muu tee meille kuin me suomalaiset itse, ja toivon mukaan myös poliitikot siellä leikkausinnoissaan tämän muistaisivat.

Esityskuvien copyright Darina Rodionova. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anastasia / Tampereen teatteri 3.9.2022

En tiedä mistä on peräisin se luuloni että tämä Anastasia-musikaali perustuisi Disneyn animaatioon. Piirrettyyn elokuvaan kyllä, mutta ei se Disneyn ole. Ehkä johtuu siitä etten sitä leffaversiota ole edes nähnyt. Sen sijaan balettiversion aiheesta Lontoossa olen kokenut, ja vaikka tarinan henkilöt ovat osittain samat, niin tarina ei kuitenkaan. Vaan mikä oli sitten tämä Tampereen teatterin syksyn uusi musikaali Anastasia?

Kerrassaan hurmaava, huumaava, kaikkeja aisteja hivelevä esitys. Koskapa en siitä kauheasti tiennyt, niin pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti ja vei suorastaan jalat alta. Stephen Flahertyn musiikki ei liiemmin jäänyt mieleeni (että siinä mielessä voisi olla Disney-musikaali!) mutta ihan kivaa se oli kuitenkin. Mutta mitä jäi mieleeni olivat säkenöivät esiintyjät, huikean upea lavastus, viimeisen päälle toteutetut yksityiskohdat kaikessa. Ohjaaja Samuel Harjanne on taas kerran iskenyt kultasuoneen. Miehellä tuntuu olevan pettävä vaisto ja visio mihin työhön tarttua - ja kaikki ovat menestyksiä. Lipunmyynti Anastasiaankin on ollut huiman hyvää, ja ihan syystä. Sodan ja koronan jälkeen/keskellä suomalaiset uskaltavat taas lähteä teatteriin, ja se on erinomainen asia. 

Anastasia kertoo viimeisen Venäjän tsaariperheen "kadonneesta" jäsenestä, joka löytyy muistinsamenettäneenä Anjana katuja lakaisemasta. Vai löytyykö? Ainakin niin haluavat uskotella kaksi vilunkimiestä (tosin kauhean sympaattisia huijareita) jotka himoitsevat Anastasian löytymisestä luvattuja rahoja. Pariisissa asuva leskikeisarinna on nimittäin vakuuttunut että Anastasia on elossa ja on luvannut suuren summan jos oikea tyttö jostain ilmaantuu. Niinpä ketkukaksikko koittaa löytää sopivaa henkilöä valmentaakseen häntä rooliin ja päästäkseen itse pois ankeasta maastaan. 

Ei nyt kuulosta kauhean ihmeelliseltä juonelta, mutta tosi toimiva musikaali tästä on saatu aikaan! Teksti on ansioituneen näytelmäkirjailija Terence McNallyn kynästä ja suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. Laulujen sanat taas Lynn Ahrensin ja suomeksi Hanna Kailan.

Mikä tarinassa on totta ja mikä ei, jokainen katsoja päättäköön oliko tämä Anja oikea Anastasia - ja se tekee tästä erityisen kutkuttavan kokemuksen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koko maailmanpolittinen nykyasema tekee esityksestä myös kumman ajankohtaisen, vaikka sadan vuoden takaisessa ajassa ollaankin.

Ensinnäkin roolitus on ihan nappisuoritus. Mukana on Suomen musikaalitähdistön kirkkaimpia esiintyjiä, ja ihan iso joukko heitä. Ensinnäkin Tampereen teatterin oma Pia Piltz, joka on hurmannut minut ihan jokaisessa roolissaan jo ennen tätä. Mutta taas kerran pitää todeta: Piltz on kansainvälisen tason musikaaliesiintyjä ja näyttelijä, jonka karisma ei tihku vaan suorastaan ryöppyää katsomon jokaiseen soppeen. Aivan huikea esitys taas kerran. Pian koko olemus on sataprosenttisesti mukana kaikissa kohtauksissa. Hän hehkuu ja loistaa, ja mikä ääni! En voisi kuvitella ketään muuta tähänkään rooliin. Huippua!!

Sitten meillä on Petrus Kähkönen toisena huijarityyppinä Dimitrinä. Orpo katujen kasvatti on hieman vastahankainen aluksi Anjan koulimisesta Anastasiaksi, mutta pikkuhiljaa mieli muuttuu kun Amor tekee temppujaan. Herkullinen hahmo johon Kähkönen tuo monenlaisia vivahteita mukaan. Dimitrin huijarikaveri-Vladina on Ville Majamaa, jonka karisma ja huumori sopivat mainiosti Vladin piireistä keikahtaneen kreivin olemukseen. Aivan pistämätön suoritus taas kerran! Kolmas upea miesesiintyjä on Joel Mäkinen, jonka Gleb kamppailee omien demoneidensa kanssa. Toisaalta yltiöisänmaallinen sotilas ja toisaalta isän malli ja moraali (sekä toki tunteet Anastasiaa kohtaan) tuovat ristiriitaa mieheen. Aivan mainio roolityö tämäkin, ja Mäkinen on ihan luottomusikaalimies monellakin tapaa. Karismaa on myös hällä kotitarpeiksi.

Naisrooleja on Anastasian lisäksi kaksi muutakin merkittävää: Sinikka Sokka elämää ja kuolemaa nähneen leskikeisarinnan roolissa on traaginen hahmo. Slaavilaisen melankolinen auktoriteetti sopii hienosti Sokan lavasäteilyyn. Ja sitten on hänen seuraneitinsä Lily (Kaisa Hela) joka on pariisilaisen Venäjä-yhteisön juhlien keskipiste. Ja sattumoisin hän on Vladin vanha heila, ja vanha suola alkaa janottaa kumpaistakin. Tästä seuraa monta hykerryttävän herkullista kohtausta jotka kirvoittavat katsomosta paljon naurua ja väliaplodeja. Ihana roolityö Helallakin!

Jos on tämä kuusikko hienosti roolitettu, niin koko muukin ensemble on timanttisessa iskussa. Arttu Ratinen on ihan hulvaton roolissaan niljakkaana Leopoldina. Romanovien kaukainen sukulainen joka kärkkyy perintöä ja koittaa kosiskella Lilyä. Molemmissa surkeasti epäonnistuen. Mukana on Tampereen teatterin omia näyttelijöitä iso joukko, mutta myös nuoria musiikkiteatterin ammattilaisia ja alan opiskelijoita sekä ammattitanssijoita. Mahtava sakki!

Kaikki tanssikohtaukset ovat kyllä mielettömän upeita, ja niistä kiitos esiintyjien lisäksi koreografi Chris Whittakerille. Arvostan hienoja tanssijuttuja musikaaleissa korkealle.

Marjatta Kuivasto on tehnyt vuosien varrella lukuisia mieleenpainuvia lavastuksia, ja on mahtavaa että eläkkeellä ollessaankin hän loihtii näitä upeuksia katsojien ihailtavaksi. Synkeä Venäjä, rapistuvine seinineen ja ankeine Jusupovin palatseineen, loistelias Pariisi ja kimaltavat seurapiirit. Lavalla mennään tunnelmasta toiseen ja jokaiseen kohtaukseen on olemassa oma sopiva kulissi. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu täydellisiksi. Lavan ulkoreunuksia katsomoon asti kiertää kymmenet ja kymmenet pienet talot ja mökit, joiden valaistus on vielä piste iin päällä. Anastasia kannattaa nähdä jo pelkästään kauniin lavastuksensa vuoksi. Erityismaininta art deco -henkisyydestä. Upeasti Toni Haarasen videosuunnittelu lomittuu lavastukseen, varsinkin Pariisi-osioissa. Kaunista ja suorastaan maagista. Lavan etureunassa oleva ohuenohut kalvo toimii heijastuspintana projisoinneille ja valoille, mutta esiintyjät näkyvät sen takaa tottakai. Seinämä mahdollistaa savuna ilmaan katoavat ihmiset ja mm. menneisyyden haamujen tuomisen mukaan esitykseen. Taikaa!

Jos on hieno lavastus niin sitä on myös puvustus, josta vastaa Pirjo Liiri-Majava. Voisin kuvitella että Anastasian tapainen esitys on puvustajan unelmatyö, koska saa tehdä niin monenlaista: loisteliaita tanssiaispukuja, 1920-luvun kimaltavia juhlakolttuja, sotilasunivormuja, venäläisen rahvaan maanläheisvärisiä vaatteita. Kaikkea siis laidasta laitaan. Vladin oranssinruskea ruututakki, Anastasian ruusukuvioinen valkoinen mekko, Rothbartin asu ja Neva-klubin 20-luvun juhla-asut jäivät päällimmäisinä mieleen. On kultaa ja kimallusta, ja kaiken näyttävyyden kruunaavat upeat peruukit, kampaukset ja maskeeraukset (a'la Jonna Lindström). Mikä määrä työtunteja on käytetty kaiken tämän toteutukseen, ihan päätä huimaa ajatellakin. Raimo Salmi on tehnyt kaiken visuaalisuuden kruunaavan valosuunnittelun.

Anastasiassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nokkelaa sanailua, paljon silmäkarkkia, hienoja joukkokohtauksia, nopeita lavastuksen vaihtoja, paljon teatterin taikaa ja magiaa. Mikä junavaunukohtaus! Ja ne Lilyn ja Vladin kaikki yhteiset kohtaamiset, wau mikä kemia! 

Vaikka musiikki menee vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin ilokseni mukana on paljon muutakin kuin siirappisia balladeja. Marko Hilpon johtama orkesteri on melkoisen iso, ja hyvin vetävät! Kaunis hetki oli kun Joutsenlammen musiikki sekoittui musikaalimusiikkiin balettikohtauksessa.

Erityismaininta hienosti toimitetulle käsiohjelmalle. Harvoin näkee Suomessa näin paljon tekstiä sisältävää käsiohjelmaa, ne kun tuppaavat monesti sisältävän tekijäluettelon lisäksi vain kuvia. Tässä on tekijöiden haastatteluja ja paljon muuta. Kiitos siis Sanna Huhtala, Siiri Liitiä ja muut tekijät. Tämmöistä lisää kaikkiin esityksiin kiitos!!

Kyllä Anastasia tarjoaa parasta mahdollista eskapismia katsojalle. Sitä saa taas liikuttua, nauraa kikattaa, huokailla ihastuksesta, eläytyä ja jännittääkin. Ja ennen kaikkea viihtyä sataprosenttisesti. Upea elämys! Olen kyllä niin onnellinen että Tampereella voi nähdä tämänkaltaisia maailmanluokan musikaalielämyksiä. Menkää ja hankkikaa lippu, ja kokekaa tämä maaginen esitys.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen teatteri 13.9.2019

Aloitetaan ylistyksellä: nyt on Marjatta Kuivasto loihtinut Tampereen teatterille NIIN upean lavastuksen että kaikki muut kalpenevat tämän rinnalla! Kerrassaan hienoja yksityiskohtia, ja kokonaisuus on niin näyttävä että melkein itkettää. Tällä kertaa parvella on parhaat paikat, koska samalla näkee yläkertaan rakennetut hienot lasimaalaukset ja isot räystäspirut ja pääsee seuraamaan 12-henkistä huikeaa patsaskuoroa ja näkee hyvin kaikki lavan tapahtumat! Näin hienosti harvoin hyödynnetään koko teatteria. Lavan yläosaan on rakennettu vielä kävelysiltakin. Ja ne upeat kirkonkellot!

Tampereen teatterin suursatsaus Notre Damen kellonsoittaja kannattaa nähdä siis pelkästään jo lavastuksen takia! Disney-musikaaleja esitetään tänä syksynä muuallakin Suomessa, ja mikäs siinä, kyllä niitä mahtuu. En ole nähnyt tätä versiota ennen, vaikka samannimisen musiikkinäytelmän olenkin. Siinä oli Carlos Sedanon musiikki (Nokian työväen teatterissa talvella 2012-13) mutta tämä on hyvin erilainen teos. En ole siis myöskään nähnyt piirrettyä Disney-leffaa. Victor Hugon alkuperäinen tarina lienee monille tuttu, koska erilaista tulkintoja on vuosien varrella tehty lukuisia. Kaiken keskiössä on keskiaikainen Pariisi ja erityisesti upea Notre Damen katedraali. Siellä valtaa pitää arkkidiakoni Frollo ja tämän kirkon tornissa majaileva suojattu, rujo Quasimodo. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu kaunis Esmeralda. Ja koska kirkonmies ei tätä saa omakseen niin hän päättää polttaa tämän noitana. Oikeastana aika synkkä tarina, ja loppukaan ei ole musikaaliversiossa onnellinen. Ihan syystä teatterilla on suositusikä 12. Enpä pidä sitä lainkaan liiotteluna.

Armoitetun musikaalisuomentajan Mikko Koivusalon käännös Stephen Schwartzin sanoihin ja Peter Parnellin librettoon kuulostaa korvaan ihan hyvältä. Mutta musiikki sitävastoin ei. Alan Menkenin sävellykset kuulostavat korviini kaikki latteilta ja samankaltaisilta. Martin Segerstrålen johtama iso bändi soittaa kyllä hyvin, mutta ainutkaan biisi ei jää mieleen. On duettoja ja balladeja ja vaikka mitä, mutta en lämpene musiikille lainkaan. Huono piirre musikaalissa tämä. Parasta antia on kuoron laulamat kirkkomusiikin oloiset osiot.

Georg Malvius on ohjannut Tampereen teatterille lukuisia menestysmusikaaleja ja hittihän tämäkin varmaan tulee olemaan. Varsinkin isot joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, ja tykkään siitä miten hienosti koko lavaa hyödynnetään, myös korkeussuunnassa.

Casting on kyllä mallikelpoista. Esityksen kirkkain tähti on ilman muuta tämän teoksen myötä HKT:ssä pitkän kiinnityksensä päättänyt Petrus Kähkönen. Niin hienoja isoja musikaalirooleja Petrus on viime aikoina tehnyt että uskaltautui sitten freelanceriksi. Onnea meille pirkanmaalaisille, että saamme ihailla häntä ensin tässä, ja ensi syksynä sitten TTT:n Kinky Bootsissa, tutussa roolissa. No mutta. Petruksen Quasimodo on ketterä, notkea, sympaattinen ja hänellä on ÄÄNI. Joka kestää ja kestää. Quasimodolla on myös rujoudestaan huolimatta huikea karisma, ja siitä kiitos Petrukselle. Todella taitavasti hän tuo Quasimodon rajoitteet esille: muille puhuessaan tämä on epäselvä mongertaja mutta omassa valtakunnassaan ja kivipatsaiden kanssa jutellessaan ei ole mitään puheongelmia. Tämä rooli on lisävahvistus sille että Petrus on yksi Suomen parhaista musikaaliesiintyjistä.

Jos on Quasimodo symppis, niin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) on niin vastenmielinen niljake että mieleni teki pompahtaa katsomosta lavalle kuristamaan tämä hyypiö. Kyllä silloin hahmo muuttuu eläväksi kun se aiheuttaa tämmöisiä reaktioita katsojassa! Kiimassaan kiemurteleva kirkonmies aiheuttaa inhon ja ällötyksen puistatuksia. Mutta hieno ääni on miehellä! Kolmas miespääosa on kapteeni Phoebus (Lari Halme) joka on itsekeskeinen ja vähän pompöösi, eli rooli sopii Halmeelle kuin nenä päähän. Niin vaan hänkin retkahtaa, näiden kahden muun miehen ohella. Ja vieläpä samaan naiseen eli kauniiseen mustalaistyttö-Esmeraldaan (Josefin Silén). Siinä missä kirkonmiehen hullaantuminen on omistushaluista ja kaikennielevää ja Quasimodo kaipaa enemmän ehkä kuuntelijaa ja ystävää, niin Phoebus ihastuu romanttisesti. Ja Esmeraldan ansiosta kasvaa hieman ihmisenäkin. Josefin Silén on ihanan raikas, säteilevä ja kaunisääninen uusi musikaalitähti ja Esmeraldan rooli on kuin luotu hänelle. Tykkäsin!

Antti Lang on vauhdikas mustalaisporukan pomo Clopin ja Arttu Ratinen Phoebuksen sotilaskaveri, molemmat ihan onnistuneita roolitöitä. Neljä Quasimodon kaveria eli kivipatsasta (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen) ovat sympaattisia ja tsemppaavia, ja kerrassaan valloittavia. Ja sitten on iiiiiso joukko muita, tuikitärkeä ensemble ja vielä Suomen teatteriopiston opiskelijoitakin joukko. Ja kamarikuoro Tampere Cappellan porukkaa.

Henkeäsalpaavan hienon lavastuksen lisäksi kiitosta pitää antaa myös Emma Cairnsin pukusuunnittelulle (värikkäät mustalaisten puvut ovat upeat!) ja Jonna Lindströmille viimeisen päälle onnistuneesta kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelusta. Kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Koko esitys on kyllä visuaalisesti häikäisevää katsottavaa. Myös Raimo Salmen valot luovat omaa magiaansa lavalle ja taitavasti tehdyt Heikki Järvisen videot täydentävät hienon teatterielämyksen.

Erityismaininta käsiohjelman kiinnostavista haastatteluista ja informatiivisesta sisällöstä - siitä kiitos musikaaliekspertti Siiri Liitiälle!

Niin hieno kun Notre Damen kellonsoittaja visuaalisesti olikin niin jotenkin tarina ei koskettanut minua mitenkään erityisesti. Joo, onnetonta ja yksinäistä on Quasimodon elämä ankaran isännän Frollon kanssa, ja ihanaa kun siihen tulee vähän valoa Esmeraldan myötä. Mutta en liikuttunut, tarina ei uinut liiveihini ja ravistellut minua. Voimakkain tunne oli inho Frolloa kohtaan. Esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä näiden ihmisten kohtalot jättivät minut haaleaksi. Paitsi toki Frollon kohtalo sai minut ilakoimaan - paha saa palkkansa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Helsingin kaupunginteatteri 30.8.2018

No nyt on Helsingin kaupunginteatteri osunut kultasuoneen! Vihjauksia Kinky Bootsin erinomaisuudesta olen saanut lukea somesta jo monta kuukautta, ja koeyleisön palaute tuntui olevan enemmän kuin ylistävää. Silti menin ensi-iltaan aika tyhjältä pöydältä. Leffan, mihin tämä musikaali perustuu, ostin jostain divarista useita vuosia sitten ja tykkäsin.

Mutta en ollut lainkaan valmistautunut tähän upeaan pyöritykseen ja elämän moninaisuutta ylistävään hurrikaaniin mikä pyöräytti sukat jaloista HKT:n päänäyttämöllä! Huh huh! Ohjaaja Samuel Harjanne on todellakin kypsynyt ja kehittynyt, ja lopputuloksena on saumattoman svengaava ja ihan kansainväliset kriteerit täyttävä musikaali. Mahtavaa!!

Ensi-iltayleisöä parhaimmissaan ja ohjaaja Samuel Harjanne keskellä

Ensi-illassa yleisössä bongattiin kymmeniä hehkuvia drag queeneja, ja lavalla lisää. Tavallaan aika kiehtovaa sekin, että drag on tullut salonkikelpoiseksi koko perheen viihteeksi tässä viime vuosina. Hyvä niin. Ihmiskunnan monimuotoisuutta, itsensä ja muiden hyväksymistä sekä rakkautta julistaa myös Kinky Boots! Harvey Fiersteinin kynäilemässä tarinassa nyt ei ole mitään järin omaperäistä, mutta se on hyvä ja se kantaa. Ja ennenkaikkea kun on näin hyvä tekijätiimi niin mikä tahansa onnistuu.

Kinky Boots on kertomus isistä ja pojista, odotuksista ja pettymyksistä, hyväksynnästä ja syrjinnästä. Charlie on hiipuvan kenkätehtaan perijä, josta isänsä halusi jatkajaa toiminnalleen, vaikka Price & Sonsin kengät eivät enää käykään kaupaksi entiseen malliin. Charlie haluaa kuitenkin elämältään muuta ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen luodakseen uraa kiinteistönvälityksessä. Isän kuoltua hän kuitenkin joutuu palaamaan Northamptoniin, irtisanomaan konkurssikypsän kenkätehtaan henkilöstön. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin - drag queen Lolan muodossa. Odottamaton kohtaaminen saattaa miehet yhteen ja puolivahingossa päätetään pelastaa putiikki uudella kenkämallistolla: kinky boots by Lola! Korkosaappaita miehille. Monen kommelluksen, suhdekiemuran, ja epäonnistumisen jälkeen tapahtumat saavat onnellisen lopun. Matkan varrella joutuu useampikin henkilö käymään läpi kipupisteitään ja menneisyyttään, hyväksymään erilaisia ihmisiä mutta ennenkaikkea hyväksymään itsensä.

Vaikka Charlie onkin tässä oikeastaan päähenkilö, ja Petrus Kähkönen tekee huikean upean roolin tässä, ehkä yhden uransa parhaimmista, niin silti show'n varastaa Lola! En käsitä missä tämän esittäjä Lauri Mikkola on luurannut (musiikkihommissa enimmäkseen) mutta tässä on sellainen jättipotti että oksat pois! Kun Lola purjehtii esille koko komeudessaan ensimmäistä kertaa en liene ainoa joka meinaa tipahtaa tuoliltaan. Mikä karisma, ja ennenkaikkea mikä ääni! Huikea ääniala ja aivan mykistävä suoritus kaikkinensa. Lola on myrskyyn verrattava voima, joka pyyhkäisee niin Charlien kuin koko kenkäntehtaan porukan kumoon. Mikkola on upea, upea Lola, mutta häneltä löytyy taitoa ja osaamista tulkita myös Lolan toista puolta eli nyrkkeilijävalmentajaisäänsä uhmannutta Simonia. Charlien ja Simonin ankeassa vessassa käymä keskustelu on täynnä tunnetta. Kinky Boots kannattaa nähdä ihan jo pelkästään Mikkolan takia.

Mutta lukuisia muitakin syitä tästä tykkäämiseen on, eikä niitä tarvitse mitenkään hakemalla hakea. Kari Arffmanin ja Hanna Kailan suomennos on nokkela ja toimiva. Hieno 12-henkinen orkesteri johdossaan maestro Eeva Kontu soittelee Cyndi Lauperin säveltämää musiikkia svengaavasti. Ainoa pieni harmi koko esityksessä oli se, ettei bändiä näkynyt loppukiitoksissa lavalla. Ehkä siihen oli joku hyvä syy. Musiikki itsessään ei ole sellaista musikaalimusiikkia joka jäisi korvamatoina soimaan päähän. Ainakaan minulle. Mutta kiva sitä on kuunnella. Puvustusvelho Tuomas Lampinen on päässyt taas toteuttamaan itseään kunnolla. Jos jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalin vaatteet olivat lumoavia katseltavia, niin nyt ollaan astetta glamöroosimmeissa tunnelmissa. Kirsikkana kakun päälle toinen toistaan upeammat saappaat, herran jestas. Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin olen aika heikkona miehiin korkokengissä, tai oikeastaan vielä enemmän korkeakorkoisissa saappaissa. Ja nyt on tarjolla miehiä saappaissa, koko rahan edestä. Kyllä, tykkäsin!

Lisäksi olen hyvin vaikuttunut William Ilesin komeista valoista. Varsinkin punaiset valot tehtaan tanssikohtauksessa olivat häikäisevät, sekä neonvalot että muut. Eikä Peter Ahlqvistin lavastuksessakaan mitään vikaa ole. Hieman nuhruinen kenkätehdas muuntautuu parilla simppelillä lavastuksen siirtelyllä nyrkkeilykehästä yökerhoon. Se kontrasti vanhan tehdaskiinteistön ja säihkyvän showmaailman välillä on suuri. Gunilla Olsson-Karlsson on laatinut näyttävät koreografiat niin Lolan Enkeleille kuin muullekin porukalle.

Niin, ne Lolan Enkelit. Ansaitsevat ihan huikeat ylistyslaulut ja ehkäpä pienet piruetitkin kunniakseen. Kuusi kuumaa ja kamalan letkeälanteista ja notkeaa enkeliä laulaa, tanssii ja saa kaikkien katsojien (niin lavalla kuin katsomossa) päät ihan pyörälle. Huh huh. Iso kiitos Anton Engström, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg ja ennenkaikkea aina valloittava Paavo Kääriäinen. Vähän meinasi pakara- ja säärikateus iskeä itselle. Kyllä taisi monta katsojaa mennä ihan lankaan, ainakin jos kommenteista voi mitään päätellä ("oliko ne muka oikeesti kaikki miehiä, ei varmasti ollut"). Henri Karjalainen on siis onnistunut naamioinnin ja kampausten suunnittelussa sataprosenttisesti.

Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään muutakin talenttia kosolti. Anna Victoria Ericsson on hersyvän hauska ja raikas Lauren, kenkätehtaan tyttö joka rakastuukin yhtäkkisesti lapsuudenkaveriinsa Charlieen. Raili Raitala on Charlien ärsyttävä ja itsekeskeinen tyttöystävä Nicola. Tehtaan symppis työnjohtaja George (Joachim Wigelius) on sovitteleva voima. Ja sitten on Don (Tero Koponen), tuo ärhäkkä perusduunarijamppa joka kaikessa konservatiivisuudessaankin pystyy näkemään valon. Sanna Saarijärvi ja Laura Alajääski tehtaan topakoina naisina toivat kivaa lisäväriä lavalle.

Kinky Boots on myös ihana ylistyslaulu kengälle ja sen korolle! Harvassa esityksessä kengät saavat omia aplodejaan, mutta tässä saa. Ja missään en muista nähneeni yhtä tyrmistyttävän hienoa liukuhihnakohtausta kun tässä!

Ensi-iltayleisö oli ihan huikeaa. Sen lisäksi että hyvin moni muukin kuin drag-queenisto oli pukeutunut asianmukaisella tavalla, niin eläytyminen, väliaplodit, ja yleinen innostus oli ihanaa katsottavaa ja kuultavaa. Seisovista aplodeista ei meinannut tulla millään loppua. Esiintyjät näyttivät kyllä melkoisen ilahtuneilta ja jopa hieman pöllämystyneiltä suosiosta. Väliaikanimikkoleivos oli pinkki ja makea, tyyliin sopien.

Helsingin kaupunginteatterin kaunis iltavalaistus esityksen jälkeen

Kinky Boots voisi mennä mauttomuudenkin puolella, mutta siitä ei kyllä ole pelkoa tällä kertaa. Sen sijaan se ylistää tasa-arvoa, elämää, erilaisuutta, rakkautta, kauniita vaatteita (ja kauniita miehiä), käsityötä ja ystävyyttä. Ja kenkiä! Ehdottomasti yksi syksyn must-see esityksistä! Syksyn lipuista on myyty jo ennen ensi-iltaa yli puolet, eli kannattaa kiiruhtaa. On se sen väärtti. Tämä musikaali on rakkauden asialla!


Esityskuvien copyright Mirka Kleemola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.