Tampereen teatterin suursatsaus Notre Damen kellonsoittaja kannattaa nähdä siis pelkästään jo lavastuksen takia! Disney-musikaaleja esitetään tänä syksynä muuallakin Suomessa, ja mikäs siinä, kyllä niitä mahtuu. En ole nähnyt tätä versiota ennen, vaikka samannimisen musiikkinäytelmän olenkin. Siinä oli Carlos Sedanon musiikki (Nokian työväen teatterissa talvella 2012-13) mutta tämä on hyvin erilainen teos. En ole siis myöskään nähnyt piirrettyä Disney-leffaa. Victor Hugon alkuperäinen tarina lienee monille tuttu, koska erilaista tulkintoja on vuosien varrella tehty lukuisia. Kaiken keskiössä on keskiaikainen Pariisi ja erityisesti upea Notre Damen katedraali. Siellä valtaa pitää arkkidiakoni Frollo ja tämän kirkon tornissa majaileva suojattu, rujo Quasimodo. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu kaunis Esmeralda. Ja koska kirkonmies ei tätä saa omakseen niin hän päättää polttaa tämän noitana. Oikeastana aika synkkä tarina, ja loppukaan ei ole musikaaliversiossa onnellinen. Ihan syystä teatterilla on suositusikä 12. Enpä pidä sitä lainkaan liiotteluna.
Armoitetun musikaalisuomentajan Mikko Koivusalon käännös Stephen Schwartzin sanoihin ja Peter Parnellin librettoon kuulostaa korvaan ihan hyvältä. Mutta musiikki sitävastoin ei. Alan Menkenin sävellykset kuulostavat korviini kaikki latteilta ja samankaltaisilta. Martin Segerstrålen johtama iso bändi soittaa kyllä hyvin, mutta ainutkaan biisi ei jää mieleen. On duettoja ja balladeja ja vaikka mitä, mutta en lämpene musiikille lainkaan. Huono piirre musikaalissa tämä. Parasta antia on kuoron laulamat kirkkomusiikin oloiset osiot.
Georg Malvius on ohjannut Tampereen teatterille lukuisia menestysmusikaaleja ja hittihän tämäkin varmaan tulee olemaan. Varsinkin isot joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, ja tykkään siitä miten hienosti koko lavaa hyödynnetään, myös korkeussuunnassa.
Casting on kyllä mallikelpoista. Esityksen kirkkain tähti on ilman muuta tämän teoksen myötä HKT:ssä pitkän kiinnityksensä päättänyt Petrus Kähkönen. Niin hienoja isoja musikaalirooleja Petrus on viime aikoina tehnyt että uskaltautui sitten freelanceriksi. Onnea meille pirkanmaalaisille, että saamme ihailla häntä ensin tässä, ja ensi syksynä sitten TTT:n Kinky Bootsissa, tutussa roolissa. No mutta. Petruksen Quasimodo on ketterä, notkea, sympaattinen ja hänellä on ÄÄNI. Joka kestää ja kestää. Quasimodolla on myös rujoudestaan huolimatta huikea karisma, ja siitä kiitos Petrukselle. Todella taitavasti hän tuo Quasimodon rajoitteet esille: muille puhuessaan tämä on epäselvä mongertaja mutta omassa valtakunnassaan ja kivipatsaiden kanssa jutellessaan ei ole mitään puheongelmia. Tämä rooli on lisävahvistus sille että Petrus on yksi Suomen parhaista musikaaliesiintyjistä.
Jos on Quasimodo symppis, niin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) on niin vastenmielinen niljake että mieleni teki pompahtaa katsomosta lavalle kuristamaan tämä hyypiö. Kyllä silloin hahmo muuttuu eläväksi kun se aiheuttaa tämmöisiä reaktioita katsojassa! Kiimassaan kiemurteleva kirkonmies aiheuttaa inhon ja ällötyksen puistatuksia. Mutta hieno ääni on miehellä! Kolmas miespääosa on kapteeni Phoebus (Lari Halme) joka on itsekeskeinen ja vähän pompöösi, eli rooli sopii Halmeelle kuin nenä päähän. Niin vaan hänkin retkahtaa, näiden kahden muun miehen ohella. Ja vieläpä samaan naiseen eli kauniiseen mustalaistyttö-Esmeraldaan (Josefin Silén). Siinä missä kirkonmiehen hullaantuminen on omistushaluista ja kaikennielevää ja Quasimodo kaipaa enemmän ehkä kuuntelijaa ja ystävää, niin Phoebus ihastuu romanttisesti. Ja Esmeraldan ansiosta kasvaa hieman ihmisenäkin. Josefin Silén on ihanan raikas, säteilevä ja kaunisääninen uusi musikaalitähti ja Esmeraldan rooli on kuin luotu hänelle. Tykkäsin!
Antti Lang on vauhdikas mustalaisporukan pomo Clopin ja Arttu Ratinen Phoebuksen sotilaskaveri, molemmat ihan onnistuneita roolitöitä. Neljä Quasimodon kaveria eli kivipatsasta (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen) ovat sympaattisia ja tsemppaavia, ja kerrassaan valloittavia. Ja sitten on iiiiiso joukko muita, tuikitärkeä ensemble ja vielä Suomen teatteriopiston opiskelijoitakin joukko. Ja kamarikuoro Tampere Cappellan porukkaa.
Henkeäsalpaavan hienon lavastuksen lisäksi kiitosta pitää antaa myös Emma Cairnsin pukusuunnittelulle (värikkäät mustalaisten puvut ovat upeat!) ja Jonna Lindströmille viimeisen päälle onnistuneesta kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelusta. Kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Koko esitys on kyllä visuaalisesti häikäisevää katsottavaa. Myös Raimo Salmen valot luovat omaa magiaansa lavalle ja taitavasti tehdyt Heikki Järvisen videot täydentävät hienon teatterielämyksen.
Erityismaininta käsiohjelman kiinnostavista haastatteluista ja informatiivisesta sisällöstä - siitä kiitos musikaaliekspertti Siiri Liitiälle!
Niin hieno kun Notre Damen kellonsoittaja visuaalisesti olikin niin jotenkin tarina ei koskettanut minua mitenkään erityisesti. Joo, onnetonta ja yksinäistä on Quasimodon elämä ankaran isännän Frollon kanssa, ja ihanaa kun siihen tulee vähän valoa Esmeraldan myötä. Mutta en liikuttunut, tarina ei uinut liiveihini ja ravistellut minua. Voimakkain tunne oli inho Frolloa kohtaan. Esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä näiden ihmisten kohtalot jättivät minut haaleaksi. Paitsi toki Frollon kohtalo sai minut ilakoimaan - paha saa palkkansa.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
