Katse eteenpäin

Kyllä broilerinkasvatus käy työstä, se täytyy sanoa. Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen hallinnollinen sesonkiaika, joka vaatii melkoisesti paperinpyörittelyä. Siis aivan kirjaimellisesti. Ihmettelen, miksei kukaan ole keksinyt siirtyä paperi-papereista sähköiseen hallintoon niiden asioiden kohdalla, jossa A4-saastetta suorastaan pyörii jaloissa. Ongelmana ei ole se, etteikö voisi. Kyllä aivan varmasti voisi, jos haluttaisiin.

Broilerit tuntuvat olevan tyytymättömiä ja jotkut jopa eksyksissä, suuntaa vaikka. Näitä yksilöitä sitten paimennetaan takaisin ruotuun ja rauhoitellaan, että kyllä se siitä, noki nyt vaan niitä siemeniä, joita eteesi kannetaan. Ruokintavastaaviakin voisi olla hyvä vähän ohjeistaa, mutten ole aivan varma, miten ystävällisiin vinkkeihin suhtaudutaan, jos ne tulevat minun taholtani. Minä kun kuitenkin työskentelen konttorin puolella.

Edelläkerrotusta huolimatta viihdyn töissä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projektille löytyi jatkoa niin, että melkeinpä voisi sanoa, ettei loppua näy. Mikäänhän ei ole ikuista, mutta nyt on turvattu voi leivän päälle hyväksi toviksi eteenpäin.

Mitä sitten minun luonteestani kertoo se, että mietin jo jatkoa, seuraavaa askelta johonkin suuntaan. Ja palautan mieleenne, mitä juuri pääsin sanomasta: viihdyn töissä. Siitä huolimatta pieni ääni takaraivossa kuiskuttelee, että urakehitys olisi tavoittelemisen arvoinen juttu. Käytännössä aivan liian pian ei pidä lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Se antaisi todennäköisesti epävakaan kuvan meikäläisestä - etten muka osaa pysyä aloillani. Kyllä minä osaan, mutten ehkä kuitenkaan moninaisia vuosia, jos mitään kehitystä ei tapahdu. Tylsistyn, nimittäin.

Kieltämättä seuraavaa porrasta tähyillessä pitää muistaa se, että sellaista tähyilee varmasti moni muukin. Eikä niitä portaita ilmaannu näköpiiriin jatkuvasti.

Täällä ollaan!

Mieleeni tuli yhtäkkiä, etten ole poikennut täällä aikoihin. Että olisi jo varmaan aika antaa jotain elonmerkkejä, ellen sitten pistä pillejä kokonaan pussiin. Mutta hengissä siis ollaan edelleen, jos joku asiaa on sattunut pohtimaan. Tai sitten pätee sanonta poissa silmistä, poissa mielestä.


Mutta joo... Broilerinkasvattamosta taisin mainita joskus muinoin, ja nyt sitten tosiaan olen niissä hommissa. Ollut jo jonkin aikaa. Vähän erilaista työtä kuin entisessä paikassa ja hyvä niin. Viihdyn. Katsotaan nyt sitten kauanko tässä paikassa lopulta olen, koska kyseessä on projekti, joka ehkä jatkuu määräajan jälkeen, ehkä ei. Ei näistä ikinä tiedä. Mutta on tässä nyt ainakin muutamaksi kuukaudeksi jotain järkevää tekemistä.


Broilereista ei tällä kertaa sen enempää, kun en tuolla varsinaisen kasvattamon puolella jatkuvasti käy niitä ihmettelemässä. Joskus joku tosin eksyy tänne konttorin puolelle, ja sitten ihmetellään, että mitähän se haluaa.


Jo perinteeksi muodostunut syysväsymys on taas valloillaan. Huomasin sen tässä eräänä päivänä, kun meinasin nukahtaa istualtani keskellä päivää. Väsy ei liity työhön vaan valon puutteeseen, mutta kieltämättä se, että nykyään hiukan aiempaa pidemmän työmatkan takia lähtemään liikenteeseen aikaisemmin ja tulen vastaavasti myös kotiin myöhemmin, vie myös tehoja pois.


Ei tässä nyt kuitenkaan ollut tarkoitus alkaa valittaa, koska asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, ja minusta tuntuu, että tulevaisuudenkin osalta tilanne on parempi kuin aikoihin. Ikuinen optimisti. Ai minäkö? No, ehken ikuinen, mutta aina joskus.


Tätä kirjoittamistakin voisi alkaa taas viritellä, kun viime aikoina on tuntunut, että jotain puuttuu. Jos vaikka saisi vähän ryhtiä arkipäiväänkin niin, etten työpäivän jälkeen vain jämähtäisi sohvalle odottamaan nukkumaanmenoaikaa.


Plaa, plaa, plaa... Olipa taas painavaa asiaa sanottavana.

Ihastunut huokaus

Olenko maininnut, että saimme uuden naapurin talven aikana? Valitettavasti ei kuitenkaan heti tuohon seinän taakse Kiljusten perheen tilalle mutta samaan taloon kuitenkin.

Täytyy sanoa, että ainakin tähänastinen vaikutelma on oikein positiivinen, vaikka en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan tähän päälle nelikymppiseen naiseen ja hänen teinityttäreensä. En ole epäsosiaalinen eikä ilmeisesti naapurikaan, mutta koska sattuneesta syystä olen istunut aika tiiviisti neljän seinän sisällä nenä kirjassa, niin eipä ole edes vahingossa törmäilty kuin ihan pari kertaa.

Reipas ensivaikutelma syntyi, kun uusi naapuri kantoi tavaroita sisälle asuntoon. Isompien mööpelien kanssa oli pari apumiestä, mutta muuten homma näytti hoituvan ihan omin käsin ja vieläpä reipasta vauhtia ja hymyssä suin. Apuakaan ei kuulemma pienempien tavaroiden kanssa tarvittu, kun sitä tarjosimme.

Ja tänään suorastaan huokailin ihastuksesta, kun naapuri ryhtyi raivaamaan takapihan perällä olevaa viimevuotista heinikkoa. Ensin ruohonleikkurilla kaikki silpuksi ja sitten harava käteen. Myös teinitytär oli apuna heiluttamassa haravaa.

Se, miksi olen nyt niin positiivisesti otettu uuden naapurin toimista on, että asunnon edellinen asukas vaikutti olevan täysin uusavuton, jolta ei onnistunut lumenluonti eikä nurmikon leikkaaminen. Entinen asukas myös suurinpiirtein juoksi pakoon, kun näki naapurin lähestyvän. Tämä uusi on ainakin tähänastisen vaikutelman perusteella entisen vastakohta.

En minä nyt sentään vielä laskeskele saavani naapurista uutta bestistä, mutta onhan se rivitalossa asuessa mukavaa, kun naapuritkin tekevät osansa yleisen viihtyvyyden ja ympäristön siisteyden puolesta.

Takapuoleen sattuu

Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.

Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.

Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.

Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.

Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.

Jotain mätää Tanskanmaalla, epäilee Kätevä Emäntä

Marttakärpäsen purema on levinnyt tännekin, ja Kätevä Emäntä jatkaa keittiön kaappien raivausta. Eilen kaivelin pakastinta ja tein löytöjä. Jauhelihaa. Aika paljon. Lienee ollut tarjousjauheliha kyseessä, kun sitä on pitänyt kantaa kotiin jopa useampaan otteeseen, vaikka ennestäänkin on ollut vastaavaa tuotetta pakastimessa.

No, otin sitten pari kiloa jauhelihaa sulamaan, ja tänään töistä tullessa ryhdyin kokkailemaan. Jauhelihastahan voi tehdä vaikka mitä, mutta päätin ottaa suurtalouslinjan ja tehdä kahta eri ruokaa. Ensin isohko vuoallinen lasagnea. Sitten pellillinen lihapullia. Lasagnea oli tarjolla tänään ja saattaapa olla huomennakin, mutta loput ajattelin pakastaa annosrasioissa. Lihapullat menevät suoraan pakastimeen. Valmista ruokaa on nälän yllättäessä yksinkertaisempaa napata sulamaan kuin jäistä jauhelihakönttiä.

Viime viikolla kokkailin punajuuriohrattoa ohrasuurimopussin lopuista. Kyllä niihin kaappeihin vähitellen tulee tyhjää tilaa, mutta aika paljon saa vielä keksiä ruokia, joihin kuluttaa erityisesti kuiva-aineita ja pakasteita.

Töissä on taas vaihteeksi sellainen tunnelma, että jotain mätää Tanskanmaalla kuvaa hyvinkin tilannetta. Nyt ei vaan ihan tarkkaan tiedetä, että millaista se mätä on, mutta sen olemassaolo vaikuttaa selvältä.

Pikkupomo eli lähin esimies palasi lomalta eilen eikä vaikuta ollenkaan rentoutuneelta. Tänä aamuna töihin tullessa havaitsin pari kollegaa ulkona, talon nurkan takana ilmiselvästi salaisuuksia vaihtamassa. Koska olen parantumattoman utelias ihminen, menin kysymään, millaisista salaisuuksista puhutaan. No pikkupomostahan siellä juteltiin. Ei mikään yllätys, koska minäkin olin havaitsevinani jonkinlaisia negatiivisia värähtelyjä, kun pomo ei vastannut tervehdykseen ja käyttäytyi muutenkin kuin olisin ollut ilmaa. Toiset sen sijaan olivat saaneet kontaktin. Ja haukut aivan olemattomista asioista.

Kahden päivän tarkkailun jälkeen vaihdoimme kollegoiden kanssa taas pari ajatusta, sillä vaikka pikkupomolla on omat oikkunsa, tällainen jatkuva qb-tyyppinen käytös ei ole kuitenkaan hänelle ominaista. Ainakaan tähän asti se ei ole ollut. Jonkinlainen henkilökohtainen ongelma lienee kyseessä, ja sen aiheuttamaa stressiä pikkupomo nähtävästi katsoo sopivaksi purkaa alaisiinsa. Pianhan tässä alkavat stressaantumaan muutkin.

Taas ihmetellään erinäisiä asioita

Tällä viikolla on taas vaihteeksi tehty jotain hyödyllistä, uusittu takapihan nurmikkoa. Flunssa alkoi onneksi hellittää niin, että saatoin osallistua mullan kärräämiseen. Miehen motivoiminen tällaiseen projektiin vaatii aina jonkin verran panostusta ja perusteluja, miksi asia pitää hoitaa juuri nyt. Miehen mielestä lomalla ei kuulu tehdä töitä, ei varsinkaan kärrätä multaa. Hetken keskustelun jälkeen mies taipui uskomaan, että tämä asia on parasta hoitaa pois alta nyt lomalla, koska kun työt taas alkavat meillä molemmilla, ei sitä aikaa sitten enää olekaan, ja hetken päästä tulee jo syksy ja sade ja sitten on liian myöhäistä.

Mies suostui mutta alkoi sitten voivotella, että häneltä kuluu koko viikko tähän projektiin. Siis aivan liian kauan. Valistin miestä, että kyllä minullakin on aikomus osallistua työhön, joten ei siihen todellakaan koko viikkoa tarvitse kuluttaa. Mies vaikutti hämmästyneeltä, mutta totesi sitten, että kaipa se onnistuu lyhyemmässäkin ajassa. Minä sain tästä taas aihetta ihmetellä - en tosin ääneen - että millaisten kermaperseiden kanssa siippa oikein on ennen minua aikaansa kuluttanut, sillä vastaava olettamus tuntuu tulevan automaattisesti miehen ajatuksiin tällaisissa tilanteissa. Olemme me jo niin kauan olleet yhdessä ja ennenkin fyysistä työskentelyä edellyttäviä projekteja tehneet, että luulisin miehen jo vähitellen oppineen minunkin osallistuvan ja jopa ilman eri käskyä. 

Mullat on nyt levitelty takapihalle ja tiivistetty. Kastelin multaa kevyesti, jotta se ei ehdi kuivahtaa liikaa huomiseen mennessä ja lennähtää pois jonkin satunnaisen tuulenpuuskan mukana. Sitten päätin saapastella vasta kastellun multakentän yli. Virhe! Ei siitä saa kävellä! Märkä multa eli mutahan tarttuu saappaisiin! Oikein ihmettelin itseäni, että miten en tajunnut asiaa. Kaikkihan sen tietävät. Kyllä minäkin sen tiedän. En vain ole aktiivisesti ajatellut tällaista asiaa sitten lapsuuden, jolloin mudassa käveltiin jotta se tarttuisi saappaisiin. Ilmeisesti olen erkaantunut jo liian kauas lapsuudesta ja tämän tyyppisten asioiden ymmärtämisestä.

Pihalla kasvaa siellä täällä metsämansikoita, joita olen viimeiset pari viikkoa käynyt poimimassa päivittäin. Saalis tuntuu kasvavan päivä päivältä, vaikka osa mansikoista hävisikin nurmikon uusimisen myötä. Tänään keräsin kourallisen ja aloin mielessäni harmitella, että minulla on liian pieni koura. Sitten tuli taas jonkinlainen flashback lapsuudesta ja hoksasin, että metsämansikoitahan kuuluu pujottaa heinään. Huoh... Olen selvästikin tullut liian vanhaksi ymmärtääkseni tällaistakaan yksinkertaista asiaa ajoissa, mutten kuitenkaan ole niin vanha, että lapsuusmuistot alkaisivat palautua uudelleen mieleen kristallinkirkkaampina kuin eilisen tapahtumat. 

Bella Italia

Päivä on kuuma, 

sinistäkin sinisempi Välimeri 

välkkyy auringon säteiden heijastuessa 

veden pinnasta. 

Valkoinen hiekka polttaa jalkoja, 

rannan vesi viilentää, 

merituuli vilvoittaa. 

Oliivipuiden lehvästö 

on harmaanvihreä, 

ruoho niiden alla 

on kuivunut keltaiseksi. 

Iltapäivällä 

kaupungin kadut ovat hiljaiset. 

Illansuussa 

ne täyttyvät taas ihmisistä, 

jotka syövät gelatoa. 

Pyhimys muurin syvennyksessä 

katselee ihmisvirtaa 

vuosisatojen viisaus kivisillä kasvoillaan. 

Aurinko painuu mereen.

Ilta pimenee.

Bella Italia

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kotona taas...

Viikko etelässä on lusittu. Viikko ilman rannekelloa, mikä oli miehelle uusi ja outo tilanne. Siis minun rannekellottomuuteni, ei hänen, ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyyteni kellonajasta. Joutui raukka kaivamaan kännykän taskustaan, jos jostakin syystä halusi tietää ajan.

En myöskään nähnyt lämpömittaria koko aikana, minkä takia en raportoi lämpöasteista. Sen voin kuitenkin todeta, että niitä oli riittävästi, jotta saatoin kuljeskella kevyessä sinisessä kesämekossa jäätelöä syöden. Varsinkin viikon loppupuolella se oli oikein passeli asu yhdistettynä aurinkovoiteeseen. Jostakin syystä kyseinen mekko näytti keräävän huomiota, ihan positiivista sellaista, ja vastaantulijat saattoivat toivottaa hyvää päivää. Loogisesti päättelin, että aurinkolasit silmillä vaikutin varmaankin filmitähdeltä, joka lomailee incognito.

Vaa'alla en ole tohtinut vielä käydä kotiin palattua. Sen verran paikallisia herkkuja tuli nautittua sekä aamiaiseksi, lounaaksi että päivälliseksi. Tosin kun kyseessä on terveellinen välimerellinen ruoka, ei kai sen syömisestä pidä huolissaan olla. Eihän?

Aurinkovoiteen suojakerroin 30 osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ja voin suositella käyttämääni Lumenen aurinkovoidetta. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Lumene haluaa antaa tuotteitaan testattavaksi, voin kyllä uhrautua ja ottaa ne vastaan. ;) Ennen lomaa käyty suojakerroinjupakka ratkesi niin, että bonuslapselle leviteltiin alkupäivinä samaista kerrointa ja sitten siirryttiin astetta pienempään. Tämä tapahtui hänen äitinsä siunauksella sekä sillä sivuhuomautuksella, että pääasiassa emme maanneet rannalla, jottei kukaan nyt epäile meidän leikkineen kohtalolla. Miehelle, joka ei ikinä pala eikä siksi käytä aurinkovoiteita, kelpasi myös kerroin 30 sen jälkeen, kun käsivarret olivat jostain kumman syystä ottaneet väärää väriä heti toisena lomapäivänä.

Kameraakin käytin ahkerasti, mikä kirvoitti seurueelta sen suuntaisia kommentteja, ettei jokaista kukkivaa puskaa tms. tarvitse ikuistaa. Mutta minkä minä sille voin, että jaksan aina ihastella ylisuuria pelargonioita, puun kokoisia fiikuksia ja erinäisiä muita nimettömäksi jääneitä, loistavan värisillä kukilla koreilevia pensaita, kun taas muu seurue hädin tuskin huomaa niiden olemassaolon. Sinistäkin sinisempi meri sentään tarttui myös miesten verkkokalvoihin.

Laitan muutaman valitun otoksen näytille, kunhan saan ensin hieman käytyä läpi kuvia.

Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet viikko sitten antamaani haasteeseen ja haastaneet minut kirjoittamaan! Haasteita saa edelleen antaa, jos siltä tuntuu, ja tämä koskee myös muita kuin vakiokommentoijia. Alan laatia tarinoita pienen tuumaushetken jälkeen.

Lankesin kiusaukseen

Olin viikonlopun pääkaupungin vilskeessä hurvittelemassa, niin kuin keski-ikäistyvä rouvashenkilö hurvittelee. Ja kyllä se rentoutti! Olihan minulla ihan agendakin toteutettavana, joten aivan tuuliajolla ei sentään oltu. 

Piti ensinnäkin tavata ihmisiä, joita nykyään näen aivan liian harvoin. Juorujen päivittäminen nokikkain on paljon, paljon antoisampaa kuin vaikka sähköpostilla. Ja erityisen antoisaa on tehdä se aurinkoisella terassilla trendikkäiden ihmisten keskellä istuen kuvitellen itse olevansa trendikkäämpi kuin onkaan. Miten minulla nykyään normaalisti onkin niin epätrendikäs olo??

Olin jo ennakkoon päättänyt käydä Kakkugalleriassa, jossa söin suurella nautinnolla ylläolevan kakunpalan. Se ei ollut se lankeemus, koska olin tosiaan suunnitellut näin tekeväni. Eikä sitä tee lankeemukseksi sekään, että olen edelleen kromin avustuksella suklaakatkolla, koska se katko koskee nimenomaan suklaata, ei muuta makeaa. Eikä tuossa kakussa ollut hiventäkään suklaata, joten selvisin puhtain paperein.

Agendaan kuului myös kaupoissa kiertelyä ja sillä kohtaa se lankeemus sitten tapahtui. Ei niin, että olisin sortunut ystävättären villitsemäksi ja sen seurauksena palannut kotiin kädet täynnä ostoskasseja, vaan poikkesin ihan itse, ehdoin tahdoin ja vaarat tiedostaen Marimekkoon. Ihan vain katsomaan, mitä siellä on. Höh, onko sieltä koskaan päästy ulos ilman unikkokuvioista muovikassia tai ainakin jotain takaraivoon kaihertamaan jäänyttä juttua? No ei! Eikä päästy tälläkään kertaa. 

Olin aivan tuskissani kohdattuani laukun, joka suorastaan rukoili pääsyä mukanani kotiin. Yritin lähteä pois, mutta se huusi perääni, ja jouduin palaamaan takaisin. Selitin sille, että en voi ostaa sitä ja pankkikorttikin rasittuu ihan liikaa, jos sitä joutuu Marimekon kassalla vinguttamaan. Mutta mikään ei auttanut, ja lopulta jouduin myöntämään, että kai minun sitten on kerran kesässä suotava itselleni uusi laukku. Mutta vain sen kerran. Ja niin Marimekko-laukkukokoelmani sai uuden jäsenen.

Marimekon kassahenkilö muuten teititteli minua, ja se kieltämättä lisäsi sitä keski-ikäistyvän rouvashenkilön tunnetta. Jatkoin matkaa unikkokassi heiluen ja Marimekko-laukkukokoelman vanhempi jäsen kainalossa Nansoon, jossa teitittely jatkui. Hyvä sentään, etteivät rouvaksi puhutelleet. Sieltä kykenin sentään selviytymään ulos ilman repsahduksia, vaikka se jonkin verran henkistä itseään sormille läpsimistä vaatikin. 

Aktiivisunnuntai

Onneksi tänään paistoi aurinko, niin ei tarvinnut istua sisällä surffaamassa koko päivää. Totta kai sitäkin olen tehnyt. Mihin seepra raidoistaan pääsisi... Tänään olen kuitenkin ollut ahkera ja tehnyt vaikka mitä! *taputtaa itseään selkään*

Ensin tartuin härkää sarvista ja pesin ikkunat. Enhän minä sitä ollut suunnitellutkaan kuin vasta noin (ainakin) kuukauden ajan. Tylsää hommaa, mutta nyt se on tehty, ja ikkunoista näkee taas ulos. Kissojen tassun- ja nenänjälkiä oli siellä täällä, kun on ikkunoista seurattu ulkomaailman tapahtumia. Joskus ulkona on jotain niin jännää, että melkein mennään lasin läpi, mutta minä, vaivainen ihminen, en näe mitään, vaikka kuinka yrittäisin katsoa. 

Sitten siirryin takapihalle, istutin yhden puskan siirrettyäni ensin toisen kasvin puskan tieltä toiseen paikkaan. Kitkin ja kuopsuttelin. Siinä meni huomaamatta pari tuntia. 

Sitten siirryin sisätiloihin kokkaamaan. Tänään oli kevyen ruuan päivä, sillä en jaksanut alkaa vääntää mitään aikaavievää. Kun miehen mieltymyksiä ei tarvinnut huomioida, tarjolle ilmestyi salaattia ja paahdettua ruisleipää. Olen joskus napannut varhaiskaalisalaatin ohjeen jostakin blogista, ja se on niin hyvää, että melkein jäi kuva ottamatta syömisen kiireessä. 

Salaattiin tulee:

• yksi varhaiskaali
• purkillinen kermaviiliä
• n. 1 dl tuoretta tilliä hienonnettuna
• 1 rkl sinappia
• puolikkaan sitruunan mehu
• kovaksi keitetty kananmuna hienonnettuna

Varhaiskaali (vanha, tiivis kaalinpää ei käy) pilkotaan sopiviksi suikaleiksi. Kaikki muut ainekset sekoitetaan keskenään kastikkeeksi. Kaalisuikaleet ja kastike sekoitetaan yhteen. Helppoa ja nopeaa, ja sopii raikkaana hyvin vaikkapa grilliruuan lisäkkeeksi.

Kevyttä ateriaa tasapainottamaan tein vielä raparperipiirakan, josta piti oikein ottaa kuva todisteeksi, kun nykyään tulee leivottua mitään niin harvoin. Pidän leipomisesta, mutta jotenkin aika menee aina kaikkeen muuhun. Raparperit eivät edelleenkään ole omalta pihalta vaan kaupasta. Olen seurannut takapihan raparperin kasvua, ja kyllä siitä vielä tänä kesänä saadaan piirakka tai parikin vaikkei siitä kovin isoa pehkoa taida tulla. Istutin raparperin vasta viime vuonna, joten suurempi sato on toivottavasti odotettavissa tulevina kesinä.