Valehtelu

Tämä on jatkokertomuksen 11. ja viimeinen osa.
***
Mennan isä oli kuulostanut yllättyneeltä, kun Lasse soitti poliisilta saamaansa numeroon ja esitteli itsensä Mennan miesystäväksi. Puhelu oli lyhyt, eikä Lasse oikeastaan tiennyt, mitä olisi sanonut tuntemattomalle ihmiselle, joka ei myöskään vaikuttanut kovi innokkaalta puhumaan. Isä kertoi kuitenkin Mennan olevan edelleen sairaalassa, psykiatrisella osastolla.

- Taisi olla Menna jättänyt lääkkeensä ottamatta, mutta nyt on se asia hoidossa, isä oli sanonut. - Kyllä siellä voi mennä käymään, on sen pää jo sen verran seljennyt, että varmaan pystyy jotain juttelemaan.

Sen enempiä selityksiä Lasse ei saanut, mutta tämäkin riitti herättämään kysymyksiä. Kuinka paljon hän oikeastaan tiesi Mennasta? Ilmeisesti hyvin vähän. Sairaalassa Mennan luona käyminen alkoi tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta, mutta kaipa hänen olisi tartuttava härkää sarvista, jotta saisi selvyyden siitä, mitä oikein tapahtui.

Menna lepäsi sängyssä puoli-istuvassa asennossa ja katseli jonnekin Lassen ohitse. Lasse pani merkille, että hänen kätensä tärisivät, kun hän alkoi kertoa, mitä pari päivää sitten oli tapahtunut.

- Minä aloin voida taas huonosti, kun lähdin lentokentältä. Minua pyörrytti ja oksetti niin, että oli pakko pysähtyä ja päästä ulos autosta. En muista aivan kaikkea, mutta jätin auton jollekin parkkipaikalle ja lähdin kävelemään. Olin kuulemma mennyt kirkkoon ja nukahtanut sinne, ja sitten minut tuotiin sairaalaan.
- Isäsi puhui jostain lääkkeistä. Mitä hän oikein tarkoitti? Oletko sinä sairas?
- Ei se ole mitään vakavaa, Menna sanoi vilkaisten Lassea nopeasti. - En minä ota lääkkeitä säännöllisesti, vain kun on tarvetta.
- Mutta mistä oikein on kysymys?
- Ei tämä johdu siitä. Töissä oli parilla ihmisellä aika ärhäkkää mahatautia. Luulen, että sain tartunnan, mutta se alkaa nyt olla jo ohi.
- Ei kai psykiatriselle osastolle joudu mahataudin takia, Lasse yritti saada Mennaa kertomaan, mistä oikein oli kyse.
- Psykiatriselle? Eihän toki. Muualla oli varmaan täyttä, Menna selitti. - Tai sitten lääkäri vain ylireagoi, kun vanhempani epäilemättä puhuivat kaikenlaista. Saisivat jo vihdoinkin lopettaa sen holhoamisen. Se on aivan turhaa.

Lasse oli hämmentynyt. Keskustelu Mennan kanssa ei tuntunut johtavan minnekään. Sama se, miten hän asiaa kysyi, Menna ei suostunut kertomaan mitään lääkityksestä, joka hänellä ilmeisesti oli. Lasse toivotti pikaista paranemista ja lähti Mennan luota. Huoneen ovella vastaan tuli vanhempi pariskunta, jonka nainen nappasi kiinni Lassen käsivarresta.

- Sinäkö se olet se mies joka meille soitti? Kuulepas, nyt on parasta, että me juttelemme vähän, nainen aloitti ja kääntyi sitten miestään kohti. - Mene sinä, Matti, jo Mennan luokse niin minä tulen hetken päästä.

Nainen talutti Lassen käytävällä olevien tuolien luo ja viittasi häntä istumaan.

- Minä olen Mennan äiti, ja olen nyt hyvin huolestunut tyttärestäni. Tällaista ei saisi päästä tapahtumaan, mutta näyttää siltä, että Menna yritti taas vaihteeksi lähteä omille teilleen puhumatta minulle ja isälleen mitään. Meille oli ikävä yllätys kuulla tällä tavalla, että Mennalla on miesystävä. Ei hän ole meille mitään sinusta puhunut. Kuule, jos sinä poika parka tietäisit, millaiseen sotkuun olet pääsi pistänyt, niin olisit varmaan lähtenyt karkuun jo ajat sitten. Ja parasta taitaa kyllä olla, että jätät nyt Mennan rauhaan, että saadaan asiat taas jonkinlaiseen kuntoon. Eihän siitä tule mitään, jos joku mies tulee ja sekoittaa Mennan asiat näin pahasti.
- Enhän minä Mennan asioita... yritti Lasse sanoa väliin, mutta nainen hiljensi hänet kohottamalla kätensä.
- Kuule, ei tässä nyt mitkään selitykset auta. Me olemme Matin kanssa tehneet aina parhaamme suojellaksemme Mennaa vääränlaisilta ihmisiltä, mutta kun kaikkeen emme mekään pysty. Et kai sinä ole antanut Mennalle mitään huumeita? Se selviää varmasti testeissä, ja sinua ei kyllä mikään auta, jos niistä löytyy jotain. Sen minä voin luvata. Kyllä ne teini-iän kokeilut olivat jo aivan liikaa, ja sen jälkeen me emme ole uskaltaneet jättää Mennaa oman onnensa nojaan. Ties mihin olisi tyttö joutunut, jos me emme olisi kaikkeamme tehneet. Että varoitan vaan sinua! Pysy kaukana Mennasta!

Nainen nousi ylös ja lähti kävelemään reippaasti kohti Mennan huonetta. Ovella hän vielä vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei Lasse tullut perässä. Lasse oli entistä hämmentyneempi. Mitä Mennan äiti oikein oli sanonut? Huumeita? Vääränlaisia ihmisiä? Oliko Menna valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta jotakin olennaista itsestään?

Lasse lähti kävelemään kohti hissiä. Täältä piti päästä pois, mitä nopeammin, sen parempi. Häntä ahdisti, mutta etäisyyden Mennan huoneeseen kasvaessa hän alkoi vähitellen tuntea myös helpotusta. Mennan äiti oli ajanut hänet pois ja tehnyt päätöksen hänen puolestaan.

Tässä oli ulospääsy. Lasse käveli taakseen katsomatta kohti parkkipaikalla odottavaa vuokra-autoa.

Etikka

Tämä on jatkokertomuksen osa 10.
***
Lasse otti lentokentältä taksin. Matkalle poliisiasemalle tuli kyllä hintaa, mutta hän ei jaksanut lähteä köröttelemään bussilla, jota olisi myös pitänyt vaihtaa varmaan pariinkin kertaan, eikä hän ollut varma, millä bussilla sinne olisi päässyt. Mitä pikemmin asiat saisi hoidettua, sen parempi. Ja poliisiaseman jälkeen seuraava osoite olisi vakuutusyhtiö. Kun Lasse arvioi tilannetta, häntä alkoi epäilyttää, suostuisiko vakuutusyhtiö korvaamaan mitään autosta, joka oli annettu lainaksi, sitten varastettu ja lopulta romuttunut kolarissa tukkirekan kanssa.

Jos hän ei olisi lainannut autoa Mennalle, kaikki olisi hyvin. Ja ne Mennan etiäiset, jotka olivat saaneet hänetkin huolestumaan, kun hän näki Mennan kauhun. Ei olisi pitänyt kuunnella Mennaa. Tai oikeastaan olisi ollut parempi, jos Menna olisi pitänyt näkynsä omana tietonaan. Kuka järkevä ihminen nykyään johonkin etiäisiin uskoo? Täyttä hölynpölyä.

Mennan kohtalo painoi kuitenkin myös Lassen mieltä. Mennasta ei ollut edelleenkään kuulunut mitään, ja kun Lasse oli vielä aamulla soittanut Mennan numeroon, puhelu oli mennyt taas suoraan vastaajaan. Jotakin oli tapahtunut, mutta Lasse ei osannut kuvitella mitä. Kaikki tuntui juuri nyt niin sekavalta.

Poliisiasemalla Lasse ohjattiin odotustilaan, kun hän oli selittänyt asiansa. Väkeä kulki edestakaisin ja aikaa kului. Eilisillan puhelujen jälkeen Lasse oli kuitenkin päättänyt lähteä hotellihuoneestaan baariin. Häntä oli ahdistanut istua yksin, ja hotellin baari oli tuntunut hyvältä ajatukselta. Siellä olikin ollut jonkin verran ihmisiä, mutta Lasse oli päätynyt istumaan yksin baaritiskillä tilaten viskin toisensa perään. Viskillä oli sellainen ominaisuus, että sen paha maku katosi, kun sitä joi tarpeeksi.

Tänään viskinjuominen tuntui kuitenkin huonolta idealta, kun päätä särki ja ohi kulkevien ihmisten haju sai hänet voimaan pahoin. Lassen viereen istui viisissäkymmenissä olevaa mies, jonka vaatteista lähti tympeä lian ja hien haju, johon sekoittui myös etikkaa. Lasse muisti, miten äiti oli hänen lapsuudessaan liottanut isän työpaitoja etikkavedessä ennen pesua. Oli kuin tämä mies olisi tehnyt saman mutta unohtanut sitten pestä liotetun vaatteen.

Lasse nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kuin jaloitellakseen ja istuutui sitten kauemmas etikkapaitaisesta miehestä. Hän oli juuri ottanut kännykän käteensä kun kuuli nimeään kutsuttavan.

Poliisi, jonka huoneeseen Lasse ohjattiin, oli saman, jonka kanssa hän oli puhunut puhelimessa. Mies katsahti häntä tutkivasti, kun Lasse ojensi kätensä tervehtiäkseen.

- Teitä kuullaan nyt ensisijaisesti asianomistajana ajoneuvon luvattoman käyttöönoton epäilyssä, poliisi aloitti. - Lisäksi minulla on muutama kysymys Menna Jokelaan liittyen. Menna on löytynyt, mutta häntä ei ole hänen tämänhetkisen terveydentilansa takia voitu vielä kuulla.
- Tämänhetkisen terveydentilansa... Lasse ei oikein ymmärtänyt kuulemaansa. - Onko Menna loukkaantunut?
- Niin... Hän vaikuttaa olevan fyysisesti kunnossa mutta on sairaalassa tarkkailtavana. En valitettavasti voi antaa tarkempia tietoja, joten lienee parasta, että puhutte vaikkapa hänen vanhempiensa kanssa, jotka lienevät jo käyneet sairaalassa Mennan luona. He pyysivät minua antamaan tämän puhelinnumeron teille.

Poliisi ojensi Lasselle paperin, jossa oli nimi ja kännykkänumero.

Lasse vastaili poliisin esittämiin kysymyksiin yrittäen pitää ajatuksensa kasassa. Hän kertoi sen, minkä tiesi, mutta hän tuntui tietävän niin vähän. Hän oli pohtinut, pitäisikö hänen kertoa myös Mennan etiäisistä ja niiden osuudesta tapahtumien kulkuun, mutta päätti sitten olla sanomatta niistä mitään. Etiäiset kuulostaisivat varmaan liian omituiselta. Se sai riittää, että Menna oli tarjoutunut ajamaan hänet lentokentälle ja oli alkanut voida pahoin matkan aikana. Silloin ainakin pysyttiin varmoissa, turvallisissa faktoissa.

Kun edellisen päivän tapahtumat oli käyty läpi, poliisi otti puheeksi naisen, joka oli törmännyt Lasse autolla tukkirekkaan. Tämä oli edelleen tajuton, mutta hänet oli tunnistettu sormenjälkien perusteella poliisin tutuksi. Mennan löytymispaikan lähistöllä olevan valvontakameran kuvista oli myös saatu hieman lisätietoja, joiden perusteella oli aihetta epäillä, että auto oli anastettu eräältä pysäköintipaikalta, jonne Menna oli sen jättänyt. Hän oli jättänyt laukkunsa kännyköineen ja lompakoineen autoon, ja ilmeisesti myös auton avain oli jäänyt autoon.

Lassen päänsärky tuntui pahenevan, kun hän viimein nousi tuolista ja kätteli poliisin hyvästiksi. Minne nyt? Kotiin oli matkaa ja bussi oli tässä tilanteessa ainoa järkevä vaihtoehto. Sairaalaan Mennaa katsomaan Lasse ei kuitenkaan jaksaisi lähteä. Olo ei ollut sellainen, että hän kykenisi kohtaamaan Mennan, jonka asiat eivät poliisin puheista päätellen olleet aivan kunnossa. Muutenkin olisi varmaan parempi soittaa ensin tämän vanhemmille kuullakseen, mikä häntä sairaalassa odotti.

Kuu

Tämä on jatkokertomuksen osa 9.
***
Suntion kutsumat poliisit haastattelivat kirkosta löytynyttä naista, joka tuntui olevan epävarma siitä, mitä oli tapahtunut. Hän muisti ajaneensa autoa ja tulleensa huonovointiseksi. Sitä, miten hän oli päätynyt nukkumaan kirkon penkille ilmeisesti useammaksi tunniksi, hän ei muistanut. Nimekseen nainen sanoi Menna, mutta sukunimeä poliisit eivät onnistuneet saamaan selville.

Matkalla sairaalaan päivystykseen Menna katseli taivaalla näkyvää kuuta. Tihkusade oli loppunut ja pilvet olivat lähes kadonneet. Kuu oli kalpea ja pyöreä, ja tuntui seuraavan autoa, ja Mennasta tuntui, että se yritti puhua hänelle. Hän ei vain kuullut, mitä se halusi sanoa. Kun kuu katosi näkyvistä, Mennasta tuntui, että hän vajosi takaisin pimeään, josta kuu oli hetkeksi vetänyt hänet ylös.

Toinen poliiseista oli  ilmoittanut poliisikeskukseen heidän vievän kirkosta löytynyttä, sekavaa naista sairaalaan tutkittavaksi. Ei henkilöpapereita eikä kännykkää. Etunimi Menna, ei ole pystynyt kertomaan sukunimeään. Ikä arviolta 35-40 vuotta. Tummat, lyhyet hiukset. Ruskeat silmät. Keskimittainen ja hoikka. Siistit, säänmukaiset vaatteet. Keskus kirjasi tiedot.

Muutaman minuutin kuluttua, poliisiauton saapuessa sairaalan pihaan, keskus otti yhteyttä. Aiemmin päivällä tapahtuneeseen onnettomuuteen ja mahdolliseen ajoneuvon anastukseen liittyen etsittiin 37-vuotiasta Menna Jokelaa, josta viimeinen havainto oli Helsinki-Vantaalla hieman ennen puolta päivää. Häntä ei tässä vaiheessa epäilty rikkomuksesta vaan haluttiin kuulla todistajana.

- Taisi sitten selvitä tämän rouvan henkilöllisyys, totesi keskuksen kanssa puhunut poliisi.
- Ainakin tuntomerkit sopivat hyvin, vastasi hänen työparinsa, joka istui kuljettajan paikalla.
- Varmuus taidetaan kuitenkin saada vasta, kun on otettu yhteyttä omaisiin. Meinaan kun ei tämä taida itse pystyä tässä tilassa vahvistamaan asiaa.

Poliisien sairaalaan tuoma nainen, joka edelleen valitti huimausta ja eikä näyttänyt pystyvän kohdistamaan katsettaan, vietiin saman tien tutkittavaksi. Pikahuumetestin mukaan nainen ei ollut huumeiden vaikutuksen alainen eikä verestä löytynyt myöskään alkoholia, joten hänet otettiin osastolle tarkkailtavaksi.

Menna näki sumuverhon läpi, miten hoitajat riisuivat vaatteet passiivisesti käskyjä tottelevalta naiselta ja pukivat hänet sairaalan vaaleanpunaiseen yöpukuun. Nainen näytti jotenkin tutulta. Kun nainen asettui makaamaan sänkyyn, Menna tunsi huimauksen aallon, joka heitti hänet sumuverhon läpi hänen näkemänsä naisen tilalle sänkyyn.

Kirkko

Tämä on jatkokertomuksen osa 8.
***
Lasse otti edelleen soivan puhelimen käteensä. Soittaja oli sama poliisi kuin aikaisemminkin.

- Meillä on nyt uusia tietoja, jotka ovat sen laatuisia, että ajattelin olevan parasta soittaa saman tien.

Lassea kylmäsi. Mikä muu voisi olla noin kiireellistä kuin että Mennan asiat olivat todella huonosti. Hän ei osannut sanoa mitään, odotti vain, että poliisi jatkaisi puhumista.

- Niin... Tämä Menna Jokela. Väestörekisteristä löytyi kaksi sen nimistä henkilöä. Toinen asuu Pohjois-Suomessa, joten oletan että teidän naisystävänne on tämä Pusulassa asuva. Pitääkö tämä paikkansa?
- Kyllä, Menna asuu Pusulassa. Ettekö siis ole vielä ottaneet yhteyttä hänen perheeseensä? Lasse kysyi.
- Emme ole pystyneet varmistamaan henkilöllisyyttä riittävällä varmuudella, poliisi vastasi. - Voitteko myös vahvistaa, että tämä mainittu naisystävänne on 37-vuotias?
- Sekin pitää paikkansa, Lasse vastasi alkaen epäillä, että asiassa oli jotakin, jota poliisi ei kertonut hänelle. - Mennalla oli synttärit pari viikkoa sitten.
- Aivan, aivan... poliisi myönteli. - Näiden tietojen valossa näyttää nyt siltä, että nainen, joka ajoi autoanne sen joutuessa onnettomuuteen, ei olekaan Menna Jokela. Tämä onnettomuuspaikalta sairaalaan viety nainen on selvästi nuorempi kuin 37-vuotias. Arvioisin, että noin parikymppisestä henkilöstä on kyse.

Lassesta tuntui, että hän ei ymmärtänyt mitään. Menna joutui onnettomuuteen, mutta se ei ollutkaan Menna, vaan joku muu. Varmasti joku muu. Menna näytti sen ikäiseltä kuin oikeasti olikin. Ei häntä voinut erehtyä luulemaan parikymppiseksi.

- Niin, minun pitää nyt vielä kysyä paria asiaa, jatkoi poliisi. - Onko teillä tietoa, mitä suunnitelmia Mennalla oli täksi päiväksi? Tai olisiko hän voinut lainata autoa eteenpäin jollekin ystävälleen?

Lasse kertoi, mitä Menna oli suunnitellut tekevänsä vietyään hänet lentokentälle. Menna ei ollut maininnut aikovansa tavata ketään ystäväänsä, eikä se, että hän olisi antanut auton jonkun muun käyttöön, varsinkaan kysymättä Lasselta, tuntunut todennäköiseltä. Menna oli vastuuntuntoinen, sellaisen kuvan Lasse oli hänestä saanut.

- Tässä on tietenkin myös sellainen mahdollisuus, että auto on varastettu, totesi poliisi kuunneltuaan Lassen kertomuksen. - Milloin muuten olette ollut viimeksi yhteydessä Mennaan?

Lasse kertoi Mennan viestistä ja yrityksistään soittaa hänelle sen saatuaan. Mennasta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt viestin nähtävästi Lassen ollessa lentokoneessa kännykkä suljettuna. Poliisi toisti vielä lupauksensa olla yhteydessä seuraavana päivänä, ja pyysi Lassea ilmoittamaan pikimmiten, mikäli kuulisi jotain Mennasta.

Puhelun loputtua Lasse valitsi Mennan numeron. Puhelin ei hälyttänyt ollenkaan, vaan puhelu ohjautui suoraan vastaajaan, jonne Lasse jätti viestin. Menna, missä sinä oikein olet? Mitä on tapahtunut? Soita minulle, jos saat tämän viestin.

- -
Suntio katseli naista, jonka hän oli löytänyt nukkumasta kirkon penkistä. Nainen näytti edelleen sekavalta, vaikka oli ollut hereillä jo puolisen tuntia. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja suntio arveli tunnistavansa heikon oksennuksen lemun. Nainen oli valittanut huimausta noustuaan istumaan suntion herätettyä hänet.

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun joku humalainen tai huumetokkurassa oleva on kävellyt sisään, suntio ajatteli. Minkäs sille mahtaa, kun ovi on päätetty tiekirkon nimissä pitää auki kaikelle kansalle tulla ja mennä mielensä mukaan. Eihän yksi opas ehdi millään pitää silmällä kaikkea, jos kirkkoon sattuu useampi vieras kerrallaan.

Mitä tällekin naiselle nyt pitäisi tehdä? Poliisi vai ambulanssi vai taksiko pitäisi tilata? Vaatteet ovat siistit, mutta muuten ei kaikki näytä olevan aivan kohdallaan. Ei näytä olevan laukkua mukana, eikä nainen löytänyt taskuistaankaan mitään, kun niitä kaiveli. Ei kännykkää, ei rahapussia, ei edes avaimia. Ehkä olisi varminta soittaa poliisit paikalle.

Pamaus

Tämä on jatkokertomuksen osa 7.
***
Lasse katseli minibaarin sisältöä. Suolapähkinöitä, limsaa, olutta, konjakkia, viskiä. Hänellä oli tavallaan nälkä, mutta ajatus lautasellisesta ruokaa oli kuitenkin vastenmielinen. Tuskin hän pystyisi syömään mitään sellaista mutta ehkä pähkinöitä ja limsaa. Jotenkin olisi pakko selvitä huomiseen asti. Aamulla olisi vielä lyhyt palaveri, josta hän ehkä pystyisi laistamaan, vaikka oikeastaan hänen pitäisi kyllä mennä sinne. Tätä diiliä oli pohjustettu pitkään.

Lasse ojensi kätensä ja valitsi viskipullon. Hänellä ei olisi varaa hankkia krapulaa aamuksi, mutta eihän sitä yhdestä pienestä pullollisesta saisi. Hän avasi pullon ja kaatoi sisällön lasiin.Viski ei ollut hänen suosikkijuomaansa, mutta se lämmitti. Lasi oli pian tyhjä, ja Lasse meni uudelleen tarkastelemaan minibaaria. Konjakkipullon korkki rasahti auetessaan. Tällä kertaa Lasse ei viitsinyt kaataa juomaa lasiin, vaan maisteli konjakkia suoraan pullosta.

Hän asettui sängylle puolimakaavaan asentoon ja otti tv:n kaukosäätimen käteensä. Jollakin tavalla pitäisi nyt kuluttaa aikaa. Nukkumiseen oli liian aikaista. Konjakkipullo oli vielä puolillaan ja Lasse otti pienen hörpyn ja hetken päästä toisen. Pullo oli tyhjä, ja Lasse sulki silmänsä.

Hän yritti ajatella jotakin muuta kuin Mennaa, joka makasi sairaalassa teho-osastolla. Vai olikohan hän leikkaussalissa? Poliisi ei ollut kertonut, kuinka pahasti Menna oli loukkaantunut. Töölön sairaalaanko hänet oli viety? Lasse yritti muistaa, mitä poliisi oli sanonut. Voisiko sinne soittaa ja kysyä, mikä on tilanne?

Lasse otti kännykkänsä ja etsi netistä Töölön sairaalan puhelinnumeron. Puheli hälytti monta kertaa, ennen kuin kukaan vastasi. Lasse esitteli itsensä ja kysyi, voisiko hän saada tietoja Menna Jokelasta, joka oli ollut tänään auto-onnettomuudessa. Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tiukalta, kun hän pahoitteli, ettei voinut antaa potilastietoja. Ei, hän ei voinut edes vahvistaa, oliko Menna sairaalassa. Lähimpiin omaisiin on varmasti oltu yhteydessä, nainen sanoi. Jospa soittaisitte heille.

Lasse lopetti puhelun. Mistä hän saisi tietoa, kun sairaalasta ei kerrottu mitään eikä hän tuntenut Mennan vanhempia? Hän ei itse asiassa edes tiennyt heidän nimiään niin, että olisi voinut etsiä puhelinnumeroa. Ilmeisesti piti vain odottaa, että poliisi soittaisi uudelleen huomenna, niin kuin oli luvannut. Mitään muuta ei kai voinut tehdä.

Minibaarissa oli kaksi oluttölkkiä. Lasse avasi toisen ja asettui uudelleen sängylle. Toisen tölkin hän asetti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Ei tällaista tilannetta täysin selvin päin kestäisi. Ensimmäinen oluttölkki tyhjeni nopeasti, ja Lasse avasi toisen. Tv oli äänettömällä. Lasse tuijotti ruutua, jossa näytti olevan menossa jokin visailuohjelma. Hän tyhjensi toisenkin oluttölkin ja sulki silmänsä, tölkki vielä kädessä.

Silmien eteen avautui maantie, joka näkyi auton tuulilasin läpi. Vauhti oli kova ja kiihtyi koko ajan. Nopeusmittari näytti jo kahtasataa, mutta auton vauhti ei hiljentynyt, vaikka Lasse painoi jarrua kaikin voimin. Kaukana edessä näkyi jotakin suurta ja hitaasti liikkuvaa, joka lähestyi vähitellen. Sen muoto alkoi selkeytyä. Se oli valtavan kokoinen tukkirekka, niin suuri, että se täytti koko tien leveyden. Lasse tajusi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, jos hän ei pystyisi väistämään. Hän käänsi ohjauspyörää, pyöritti sitä monta kierrosta ympäsi, mutta auto jatkoi matkaansa suoraan. Tukkirekka oli jo niin lähellä ja se oli niin suuri, että se näytti vyöryvän päälle. Rekan äänimerkki huusi tauotta. Lasse nosti kätensä suojakseen, kun rekka törmäsi hänen autoonsa valtavan pamauksen kera.

Lasse havahtui hereille sydän hakaten. Häneltä kului pari sekuntia hahmottaa, että hän makasi sängyssä, ei autonromussa. Oluttölkki oli pudonnut hänen kädestään lattialle. Yöpöydällä oleva kännykkä soi itsepintaisesti.

Pahuus

Tämä on jatkokertomuksen osa 6.
***
Lassen kännykkä soi. Numero oli outo. Menna ei ollut soittanut, eikä Lassellakaan ollut ollut aikaa yrittää uudelleen muutamaan tuntiin. Tämäkin oli varmaan lehtimyyjä. Vastaisiko vai ei? Ei jaksa, ei nyt. Lasse laski puhelimen hotellihuoneen pöydälle ja alkoi riisua vaatteitaan. Suihku ja vaatteiden vaihto ennen kuin piti lähteä asiakkaan tarjoamalle päivälliselle.

Vesi valui pitkin Lassen vartaloa. Hän tunsi, miten se lämmitti, sai veren kiertämään varpaissa. Kokoustilassa oli ollut kylmä. Oli tehnyt mieli pukea takki päälle, mutta se olisi varmaan näyttänyt mielenosoitukselta olosuhteita vastaan. Kun neuvoteltiin sopimuksesta, piti olla diplomaattinen, ei saanut antaa negatiivista kuvaa itsestään ja sen myötä työnantajasta.

Puhelin soi, kun Lasse oli juuri tullut suihkusta. Hän kuivasi itseään pikaisesti ja kietaisi pyyhkeen ympärilleen ennen kuin meni kännykän luo. Taas sama numero. Ei tästä soittajasta ilmeisesti pääse eroon muuten kuin vastaamalla. Lasse hämmästyi, kun soittaja esitteli itsensä poliisiksi.

- Puhunko nyt Lasse Marttisen kanssa? kysyi soittaja.
- Kyllä...
- Asia koskee autoa, Ford Focusta, jonka rekisterinumero on ATT-425. Ajoneuvorekisterin mukaan olette auton omistaja. Pitäähän tämä paikkansa?
- Kyllä, se on minun autoni, Lasse vahvisti ihmetellen, mistä nyt oikein oli kyse.
- Tämä kyseinen auto oli tänään osallisena onnettomuudessa. Osaatteko sanoa, kuka autoa ajoi?

Lasse oli entistä enemmän ymmällään. Oliko Menna ajanut jonkun päälle ja paennut onnettomuuspaikalta? Ei kyllä kuulostanut Mennan tapaiselta, mutta toisaalta mistä sitä koskaan tietää, miten joku reagoi paniikissa. Eikä hän loppujen lopuksi tuntenut Mennaa vielä niin perinpohjin.

- Tuota... Auto on tällä hetkellä lainassa naisystävälläni. Menna Jokela on hänen nimensä. Mitä oikein on tapahtunut?
- Minulla on nyt valitettavasti ikäviä uutisia kerrottavana, aloitti poliisi. - Auto törmäsi tukkirekkaan ja romuttui aika pahasti. Kuljettaja on viety sairaalaan. Minulla ei ole hänen tilastaan vielä tarkempaa tietoa, mutta hän ei ollut tajuissaan, kun hänet irrotettiin autosta. Hänen henkilöllisyystodistuksensa ja muut henkilökohtaiset esineet ovat ilmeisesti edelleen autossa niin, ettemme ole päässeet niihin vielä käsiksi, joten jouduin nyt valitettavasti selvittämään hänen henkilöllisyyttään soittamalla teille, auton omistajalle.

Lasse istui sängyn laidalle eikä tiennyt mitä sanoa. Ei tämä voinut olla totta, ei tällaista voinut tapahtua. Ei hänelle. Ei Mennalle. Etiäinen. Helvetin etiäinen. Se oli kaiken pahan alku ja juuri, onnettomuuden aiheuttaja. Etiäinen oli silkkaa pahuutta, mustaa, pimeää pahuutta.

- Minulla olisi vielä pari kysymystä, jatkoi poliisi. - Ymmärsinkö oikein, että te ette ole Menna Jokelan puoliso ja siten lähin omainen?
- Me vain seurustelemme, Lasse joutui pakottamaan itsensä keskittymään puheluun. - Emme asu yhdessä. Lähin omainen on varmaan hänen äitinsä tai isänsä. En ole kyllä koskaan tavannut heitä eikä minulla ole yhteystietoja tai mitään.
- Teidän ei tarvitse huolehtia lähiomaisten tavoittamisesta. Me hoidamme kyllä sen asian. Olemme myös teihin yhteydessä huomenna. Oikeastaan olisi parasta jos voisitte tulla käymään poliisiasemalla, niin saisimme tehtyä vähän paperitöitä.
- Olen työmatkalla Kuusamossa ja tarkoitus oli palata huomenna. Lentoni lähtee täältä puoli kymmeneltä. Vai pitäisikö minun katsoa, jos pääsen nopeammin junalla Oulusta?
- Ei tässä meidän puoleltamme ole sellainen kiire. Voitte hyvin lentää, niin kuin oli tarkoitus. Olen teihin yhteydessä huomisaamuna.

Lasse istui puhelun jälkeen typertyneenä sängyn laidalla, vain pyyhe lanteillaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kello oli jo niin paljon, että yöjunaan Oulusta hän tuskin enää ehtisi. Ilmeisesti oli pakko odottaa huomiseen.

Puhelin soi taas. Työkaveri, jonka kanssa Lasse oli matkalla, oli valmis lähtemään hotellin baariin odottamaan, että isännät tulisivat sovitusti noutamaan heidät päivälliselle. Lasse selosti tilanteen lyhyesti. Hän jättäisi tämän illan väliin. Hän ei nyt pystynyt olemaan sosiaalinen. Mielessä oli liikaa ikäviä asioita.

Lattari

Tämä on jatkokertomuksen osa 5.
***
Tukkirekan kuljettaja jarrutti nähdessään hirven keskellä tietä. Välimatkaa oli hirven onneksi riittävästi ja se ehti jolkotella metsän puolelle ennen kuin rekka oli sillä kohdalla, jossa se hetki sitten oli seissyt. Kuljettaja ehti jo huokaista helpotuksesta ennen kuin vilkaisi sivupeiliin.

Perävaunu oli kääntynyt hieman sivuttain jarrutuksen voimasta ja luisui hallitsemattoman näköisesti keskellä tietä. Kuljettaja kirosi. Vauhtia oli hiukan liikaa ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä. Edessä olevassa mutkassa tuli vastaan henkilöauto ja heti sen perässä toinen. Etummaisen auton kuljettaja jarrutti nähdessään vastaan luisuvan tukkirekan perävaunuineen. Auto ehti liukua jonkin matkaa, ennen kuin perässä tuleva henkilöauto, jonka kuljettaja ei ehtinyt reagoida mitenkään, törmäsi sen perään. Tukkirekan kuljettaja yritti vielä suoristaa perävaunua, mutta ne pari sekuntia, jotka hänellä oli aikaa ennen törmäystä, eivät riittäneet.

Etummainen auto törmäsi perävaunun  keskelle, nokka vaunun alle ja jäi kiinni. Taaimmainen auto törmäsi uudelleen etummaiseen ja lennähti sitten ojaan kierähtäen katolleen. Rekka jatkoi vielä matkaansa viitisenkymmentä metriä ennen kuin sen vauhti pysähtyi. Kuin ihmeen kaupalla rekka pysyi tiellä. Rekan kuljettaja puristi ohjauspyörää rystyset valkoisina, pulssi lähellä kahtasataa.

Kolarin äänet olivat kiinnittäneet lähellä tietä olevan talon asukkaiden huomion. Iäkäs pariskunta siunaili ikkunasta näkyviä autonromuja hetken, ennen kuin nainen keksi käskeä miehensä soittaa hätänumeroon.

Ensimmäinen poliisiauto oli paikalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen saapuivat paloauto ja ambulanssi. Vaikka liikenne tiellä oli hiljaista, onnettomuuspaikan molemmin puolin alkoi pian kertyä autoja, jotka eivät päässeet sen ohitse.

Rekan kuljettaja oli fyysisesti kunnossa mutta shokissa eikä ollut kyennyt tulemaan ulos ohjaamosta omin neuvoin. Henkilöautojen kuljettajien, jotka molemmat olivat olleet yksin liikkeellä, tilanne näytti vakavammalta. Ojaan katolleen päätyneen auton ovi vaati työkaluja auetakseen, minkä jälkeen tajuissaan olevaa mutta kipuja valittavaa kuljettajaa voitiin varovasti alkaa siirtää ulos.

Puoliksi rekan perävaunun alla olevan auton kuljettaja oli pahemmin jumissa, ja pelastusmiehistö alkoi leikata auton kylkeä auki saadakseen tajuttoman, lauenneeseen turvatyynyyn nojaavan kuljettajan ulos. Auton tuulilasi oli painunut sisälle ja ohjauspyörä vääntynyt pois normaalista asennostaan. Jostain autonromun uumenista kuului kuljettajan kännykän soittoääni, lattarisävelmä. Kännykkä soi vielä uudelleen parinkymmenen minuutin kuluttua. Hetki sen jälkeen kuului tekstiviestin merkkiääni.

Vastavuoroisuus

Tämä on jatkokertomuksen osa 4.
***
Kuusamon kone rullasi kohti kiitoradan päätä, kun Lasse hätkähti. Aivan kuin Menna olisi istunut hänen vieressään ja sanonut hänen nimensä. Omituinen tunne, joka kesti vain pienen hetken. Lassen oli pakko nostaa katseensa papereistaan ja vilkaista sivulleen. Kyllä hän tiesi, ettei Menna istunut siinä, mutta hänen piti kuitenkin tarkistaa.

Tunne meni ohi saman tien, ja Lasse hymähti. Nytkö hän sitten muka alkoi saada etiäisiä. Oliko se jotain tarttuvaa? Sehän se vasta erikoista olisikin, jos hän esiintyisi Mennan etiäisissä ja Menna vastavuoroisesti hänen.

Lentokentällä Menna puristi edelleen kännykkäänsä ja mietti, mitä tehdä. Lasseen ei enää saanut yhteyttä ennen kuin kone olisi laskeutunut Kuusamoon.

Menna valitsi Lassen numeron ja näpytteli tekstiviestin. Soita mulle heti, kun saat tämän viestin. Ei kai tässä oikein muuta voinut tehdä paitsi ottaa auto ja lähteä kotiin päin. Ajatus Ikeassa käymisestä ei enää houkutellut. Sinne voisi mennä joskus toiste, kun olo oli parempi. Menna vilkaisi kelloa. Menisi yli tunti, ennen kuin Lasse soittaisi. Siihen mennessä hän olisi jo kotona.

Auton kojelaudassa oleva lämpömittari näytti kahta lämpöastetta, kun Menna ajoi ulos lentoaseman parkkihallista. Taivaalta tihutti vettä. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että tuulilasinpyyhkimet aktoivoituivat pari, kolme kertaa minuutissa. Menna avasi radion. Säätiedotuksessa luvattiin sään kylmenevän iltaa kohti.


Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lasse kytki puhelimensa päälle kävellessään lentokoneesta kohti terminaalirakennusta. Kännykkä piippasi. Viesti Mennalta, soita heti. Lasse päätti soittaa pikaisesti saman tien. Hän ei nyt ehtisi puhua paria sanaa enempää, koska asiakkaan piti olla vastassa kentällä, ja työasiat vaativat nyt huomionsa. Menna ei vastannut, vaikka puhelin hälytti kunnes puhelu ohjautui vastaajaan.

Lasse yritti soittaa vielä uudelleen saavuttuaan asiakkaan konttorille. Ei edelleenkään vastausta. Hän jätti vastaajaan viestin, jossa kertoi menevänsä nyt kokoukseen. Soitan, kun tulee sopiva tauko. Voi mennä tunti, puolitoista.

Puolen tunnin kuluttua Lasse vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä vastaamattomia puheluita.

Voima

Tämä on jatkokertomuksen osa 3.
***
Menna oli tullut aikaisin töihin ja puolet työpäivästä oli käytännössä jo takana, kun Lasse saapui sovitusti hakemaan hänet töistä. Matkaa lentokentälle oli lähes tunnin verran ja Lassen ajaessa suhteellisen hiljaisen liikenteen lomassa Mennalla ja Lassella oli hyvää aikaa jutella niitä näitä.

Mennalla oli nyt jo paljon rauhallisempi olo kuin eilen, ja hän mietti, oliko pelästynyt sittenkin aivan turhan takia. Oli kai sekin mahdollista, että etiäinen ei toteutunutkaan. Varmasti niin oli käynyt monta kertaa. Menna yritti muistella etiäisiä, jotka eivät olleet toteutuneet. Yhtään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. On varmasti vain loogista muistaa nimenomaan ne, jotka olivat toteutuneet eikä päinvastoin, hän yritti vakuutella itselleen. Rinnan ympärillä alkoi tuntua painetta aivan kuin joku olisi vetänyt yhä kireämmälle korsettia, joka esti häntä hengittämästä kunnolla.

- Tekeekö sinun pahaa? kysyi Lasse huomattuaan, että Menna oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja näytti haukkovan henkeään. - Hansikaslokerossa on salmiakkia. Se auttaa matkapahoinvointiin. Ja pian tulee huoltoasema, jolla voidaan pysähtyä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Meillä on tässä ihan hyvin aikaa pitää viiden minuutin tauko.

Mennasta tuntui kuin hänen tosiaan tekisi mieli oksentaa. Ehkä tämä olikin vain matkapahoinvointia. Hän löysi salmiakkirasian ja ravisti käteensä kolme pastillia. Käsi tärisi niin, että hänen piti sulkea pastillit nyrkkinsä sisään jotta ei olisi pudottanut niitä.

- Laita ne nyt vaan suuhusi, niin pahoinvointi helpottuu, Lasse neuvoi vierestä. Menna näytti niin huonovointiselta, että Lassea alkoi epäilyttää, pystyisikö Menna ajamaan kotiin lentokentältä. Huoltoasema oli jo seuraavan mutkan takana, sinne piti kyllä nyt pysähtyä.

Kun auto kaartoi huoltoaseman pihaan, Menna mutisi jotain vessasta ja juoksi sisään asemalle heti, kun Lasse oli pysäköinyt auton. Naistenvessa oli tyhjä. Menna syöksyi perimmäiseen koppiin ja kumartui wc-pöntön ylle. Oksennus tuli heti. Pelkkää sappinestettä, joka maistui pahalta ja jota alkoi valua ulos myös sierainten kautta.

Kun oksennus loppui, Menna yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Tästä piti nyt jotenkin selvitä eteenpäin. Ei saanut pyörtyä. Hän veti vessan ja meni käsienpesualtaalle, niisti nenänsä ja huuhteli suunsa. Oikeastaan koko kasvot piti pestä, hän totesi vilkaistessaan peiliin. Kaikki oksennuksen rippeet pois. Punaisille silmille ei voinut mitään.

Lasse katseli iltapäivälehtien lööppejä Jaffa-pullo kädessään, kun Menna tuli vessasta. Menna pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan, jotta Lasse ei huomaisi mitään erityistä. Olivathan hänen silmänsä edelleen punaiset ja varmaan hengityskin haisi sappinesteiltä, sinne ei nyt voinut mitään, mutta muuten Lassen pitäisi nyt uskoa, että hänen olonsa oli jo parempi, että kaikki oli ihan kunnossa. Menna tunsi, miten voima virtasi takaisin häneen joka sisäänhengityksellä, johon hän keskittyi.

- Olen pahoillani tästä, mutta enköhän minä nyt kestä taas lentokentälle asti, Menna sanoi yrittäen näyttää reippaalta. - Lupaan, etten oksenna autoosi.

Lasse ojensi Jaffa-pullon Mennalle sanomatta mitään. Outo nainen. Ensin aivan tavallisen oloinen ja sitten yhtäkkiä ne jutut etiäisistä ja onnettomuudesta. Ja nyt kaikki näytti taas tavalliselta. Mitä nyt tämä äkillinen pahoinvointikohtaus taas yllätti, mutta eihän sille tietenkään mitään voi, jos kärsii matkapahoinvoinnista. Matkaa piti nyt jatkaa, jotta hän ei myöhästyisi lennolta, mutta ehkä näistä asioista pitäisi puhua vakavasti, kun hän oli palannut työmatkalta.

Menna saattoi Lassen lähtöaulaan, ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Pahoinvointi oli tiessään. Hän ajaisi takaisin huomenna noutamaan Lassen, ja sitten he voisivat viettää loppupäivän yhdessä. Voisin laittaa jotain hyvää ruokaa, suunnitteli Menna mielessään. Punaviiniä ja kynttilöitä, romanttinen ilta.

- May the force be with you, toivotti Menna hyvästiksi Lasselle pieni hymy suupielessään.
- Hassu nainen, hymähti Lasse ja kumartui antamaan suukon Mennalle.

Lasse lähti kohti turvatarkastusta ja Menna päätti käydä pikaisesti kahvilla ennen kuin lähtisi ajamaan takaisin. Maha tuntui niin tyhjältä oksentamisen jälkeen, että voisi olla hyvä myös syödä jotain pientä. Sitten jaksaisi keskittyä ajamiseen paremmin.

Menna istui kahvilassa puoliksi syöty korvapuusti kädessään ja lattelasi pöydällä edessään, kun etiäinen tuli. Nopea välähdys, josta ei saanut mitään tarkempaa selvää. Vain savua. Uusi välähdys, hidastettuna liikkuvia palomiehiä. Menna tunsi itsensä täysin rauhalliseksi. Ei paniikkia, ei kyyneleitä. Vain tietoisuus siitä, että hänen piti varoittaa Lassea. Heti.

Menna kaivoi kännykän esille ja valitsi Lassen numeron. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Lasse oli jo sulkenut puhelimensa. Puristava tunne palasi Mennan rinnan ympärille.

Yhdessä

Tämä on jatkokertomuksen osa 2.
***
- Kuusamoon, sanoi Menna. - Autollako?

- Lentokoneella, vastasi Lasse. - Sinne on niin pitkä matka, että autolla menisi pari päivää pelkkiin matkoihin. 

Menna mietti näkemäänsä etiäistä. Lento-onnettomuudesta siinä ei ollut kyse, siitä hän oli varma. Tai melko varma. Mutta yksi asia tuntui hänestä aivan varmalta. Hän ei itse ollut osallisena siinä, mitä oli nähnyt. 

- Onko Kuusamon kentältä pitkä matka kaupunkiin? kysyi Menna.

- Ei minun tietääkseni, Lasse vastasi. - En ole käynyt siellä koskaan, mutta asiakas puhui viiden minuutin automatkasta kentältä heille. Lupasivat tulla noutamaan meidät.

- Ehkä se ei ollut sitten Kuusamossa, Menna mietti puoliääneen. - Entäs täällä päässä? Miten aiot mennä Vantaalle?

- Autolla kai. Se on nopeinta, ja pääsen sitten taas helposti kotiin takaisin tullessa. Toinen vaihtoehto on bussi, mutta se kestää niin kauan, kun ei ole suoraa yhteyttä vaan pitää vaihtaa autoa.

Menna tunsi helpotusta. Nyt hän tiesi, miten hän voisi pelastaa Lassen. Heidän piti vain pysyä yhdessä se aika, jolloin riski oli suurin.

- Lasse, rakas, minä voisin ajaa sinut kentälle ja noutaa sitten tietenkin myös ylihuomenna.

Menna pakotti itsensä hymyilemään puhuessaan Lasselle. Hän oli huomannut, että Lasse tunsi olonsa epämukavaksi, kun hän kertoi etiäisestään. Nyt piti vakuuttaa Lasse siitä, että kaikki oli kuitenkin hyvin ja verhota pelastusoperaatio joksikin ihan muuksi. Menna tarttui Lassen käteen.

- Itse asiassa olin ajatellut kysyä, jos saisin lainata autoasi. Minun pitäisi käydä Ikeassa ostoksilla. Kun nyt olet joka tapauksessa pari päivää poissa, niin et edes tarvitse sitä, ja minä voisin sitten saman tien hoitaa pari muutakin asiaa, kun pääsisin liikkumaan helpommin. Täytän tietenkin tankin lainan palkaksi.

Menna oli ennenkin lainannut Lassen autoa, joten pyyntö kuulosti Lassesta aivan viattomalta. Näytti siltä, että Mennan ajatukset olivat jo mukavammissa asioissa. Se oli hyvä. 

- Lento on kyllä itse asiassa vasta puolilta päivin, mutta jos voit olla pari tuntia pois töistä kesken päivän, niin sopiihan se. Eikä sinun niitä bensoja tarvitse maksaa, et sinä kuitenkaan niin paljon aja, Lasse vastasi.

- Minullahan on joustava työaika ja saldo vaikka kuinka monta tuntia plussalla, Menna vastasi hymyillen nyt jo ilman pakkoa. - Itse asiassa voin sillä samalla reissulla poiketa Ikeassa. Siellä on varmasti päiväsaikaan paljon vähemmän ihmisiä kuin illalla ja mukavampi shoppailla. 

Mennan olo tuntui huojentuneelta. Tämä oli varmasti hyvä suunnitelma. Lasselle ei voinut tapahtua mitään ikävää, kun hän olisi yhdessä Mennan kanssa. Ja muutenkin olisi mukava päästä toivottamaan Lasselle hyvää matkaa vielä huomenna. Ikeankaan suhteen Menna ei ollut edes valehdellut, vaan sinne piti todellakin päästä tekemään vähän hankintoja. Kun Menna ajatteli huomista, siitä olikin tulossa oikein mukava päivä. Paljon parempi, kuin vielä hetki sitten oli tuntunut.

Kaukainen

Tämä on jatkokertomuksen osa 1.
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?

Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.

- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.

Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.

- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.

Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.

- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.

- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?

- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...

Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.

- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!

Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.

Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.

- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.

Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.

- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...

Miksi mikään ei huvita?

Prinsessa istui makuukamarinsa ikkunalaudalla katsellen ulkona avautuvaa maisemaa. Korkean tornin huipulla olevasta kamarista näkyi kumpuja ja laaksoja silmän kantamattomiin, mutta prinsessa huokasi ikävystyneenä, sillä hän oli katsellut samaa maisemaa niin monta kertaa, että osasi ulkoa jokaisen yksityiskohdan.

Prinsessa piteli toisessa kädessään värttinää, jonka hän oli ottanut esille tarkoituksenaan kehrätä kultalankaa kirjontatyötään varten. Sitten hän oli kuitenkin istahtanut ajatuksissaan ikkunalaudalle ja unohtanut värttinän. Häntä ei huvittanut kehrätä eikä häntä oikeastaan huvittanut tehdä kirjontatyötäkään. Mutta kaikkein vähiten häntä huvitti katsella kumpuilevaa maisemaa, jossa jokainen ruohonkorsi ja puunlehti oli täydellisesti omalla paikallaan.

Kuningattaren mukaan prinsessan piti osata kehrätä ja kirjoa. Muuten saattaisi käydä niin, että prinssi valkoisella ratsullaan jäisi tulematta tähän linnaan ja menisi sen sijaan kosimaan naapurimaan prinsessaa, joka oli maankuulu taidostaan kehrätä ohuen ohutta kultalankaa. Prinsessa huokasi syvään muistaessaan kuningattaren sanat, sillä ajatus prinssistä ikävystytti häntä. Hän ei ollut vielä tähän päivään mennessä tavannut prinssiä, jonka seurassa häntä olisi huvittanut viettää viittä minuuttia kauemmin.

Oveen koputettiin. Prinsessa huokaisi, sillä hän tiesi, että ovella oli palvelustyttö, joka toi hänelle teetä ja leivoksia kuten joka päivä tähän aikaan. Palvelustyttä astui sisään ja asetti teekannun ja kupin sekä leivoslautasen pienelle pöydälle millintarkasti samaan asentoon kuin aina. Prinsessa vilkaisi leivoslautasta. Suklaaleivos, mansikkaleivos ja kermaleivos. Hänelle oli tuotu samat kolme leivosta joka päivä niin kauan kuin hän saattoi muistaa.

Prinsessa näykki mansikkaleivosta ja joi hiukan teetä. Mansikkaleivos maistui samalta kuin aina ennenkin, ja kun prinsessa tarkemmin ajatteli asiaa, hän ei oikeastaan edes pitänyt mansikkaleivoksesta. Ei hän sen puoleen pitänyt suklaaleivoksesta tai kermaleivoksestakaan, mutta suklaan tai kermavaahdon syöminen ei huvittanut häntä tänään.

"Miksi mikään ei huvita minua?", mietti prinsessa ja mutristi tyytymättömänä suutaan.

Prinsessa meni istumaan takaisin ikkunalaudalle ja katsoi alas ikkunasta. Ikkunan alla kasvoi suuri puu, joka peitti maan näkyvistä lehvästöllään. Prinsessa ei tiennyt, mitä puun alla oli, sillä hän ei ollut koskaan käynyt tässä osassa linnanpihaa. Sinne ei prinsessoilla ole mitään syytä mennä, oli kuningatar sanonut painokkaasti jo monta vuotta sitten, kun pikkuprinsessa olisi halunnut lähteä seikkailemaan.

Ulkoa kuului metsästystorven ääni, jota säesti koirien haukunta. Kuningas seurueineen oli palaamassa metsästysretkeltä. Prinsessa alkoi täyhyillä ääneen suuntaan nähdäkseen, mitä saalista kuningas oli saanut. Hän kurkotti ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin ja kurkotti hiukan vielä niin kauas kuin pystyi, ja juuri kun hän sai metsästysseurueen näkyviinsä, hän menetti tasapainonsa.

Prinsessa putosi suoraan puun lehvästöön, kiepahteli alemmas oksa oksalta ja lopulta tömähti maahan keskelle karsinaa, jossa oli emakko porsaineen. Prinsessa oli niin yllättynyt kokemuksestaan, ettei huomannut kiljaista tai edes pyörtyä, vaikka prinsessojen epäilemättä olisi pitänyt toimia niin tällaisessa tilanteessa.

Porsaat olivat pelästyneet putoavaa prinsessaa ja kipittäneet turvaan emakon luokse. Kun prinsessa vain istui hiljaa paikallaan mutalätäkössä, hän ei enää vaikuttanut vaaralliselta, ja uteliain porsaista uskaltautui lähemmäs. Se tökkäsi kärsällään prinsessan jalkaa, ja prinsessa havahtui todellisuuteen. Prinsessa katsoi porsasta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Oi!", henkäisi prinsessa. "Miten mielenkiintoista!"

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Rantakasvin antamaan aiheeseen "Miksi mikään ei huvita?".

Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 

- - - 

Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.

- - -

-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 

- - -

Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 

- - -

Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?

- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

Pappa

Vanha mies makasi vuoteessaan dementiaosastolla, kuten oli maannut jo neljä vuotta, ei puhunut vierailijoille, itsekseen vain satunnaisesti höpisi jotakin, jota hoitajat kiireessään eivät yleensä sen kummemmin ehtineet kuunnella. Joku hoitajista oli kuitenkin antanut hänelle lempinimeksi Pappa, sillä vanhus oli varsin lempeän näköinen ja muistutti hoitajan omaa, jo ammoin kuollutta pappaa. Ja Pappana hänet tunnettiin hoitajien keskuudessa silloin, kun ei vieraita ollut kuulemassa.

- Huomenta, Pappa! Täällä olisi aamupalaa, kauravelliä on tarjolla tänään, tervehti hoitaja Pappaa huoneeseen tullessaan ja käänsi pöytälevyn sängyn päälle ja asetti sille puurolautasen.

Pappa ei vastannut, eikä hoitaja siitä yllättynyt. Hän otti lusikkaan velliä ja alkoi maanitella Pappaa avaamaan suunsa. Pappaa ei kiinnostanut syöminen. Hoitaja alkoi hyräillä laulua, jonka oli kuullut radiosta töihin tullessaan, sillä laulaminen yleensä sai Papan suun avautumaan niin, että sinne saattoi lykätä lusikallisen. Kappale oli mikälie Jori Malmstenin merimieslaulu, sillä tänään sattui olemaan Malmstenin satakymmenvuotispäivä ja se oli huomioitu aamun ohjelmassa. Hoitaja tapaili laulun sanoja ja alkoi laulaa vähän kovempaa, että Pappa kuulisi ja reagoisi toivotulla tavalla

- Niin puhaltaa tuuli ja joutsen senkun lentää, kuului yhtäkkiä Papan suusta. Hoitaja yllättyi niin, että herkesi laulamasta.
- Missä sitä niin tuulee ja joutsenet lentää?, hän kysäisi.
- Luovutan vahdin kapteeniluutnantille. Eikä saa sitten koskea purjeisiin ensimmäisen tunnin aikana, Pappa jatkoi.
- Seilaamassako se Pappa onkin?, ihmetteli hoitaja ääneen.
- Pidä kurssi kohti Azoreita ja vahdi kadettia, Pappa antoi lisäohjeita. - Kadetti navigoi. Hyvin näkyy tähdet tänä yönä, hyvin näkyy.
- Onko se Pappa ollut merimies?, kysyi siivooja, joka oli tullut huoneeseen hetki sitten.
- En minä tiedä, vastasi hoitaja, mutta aika vanhoilta ajoilta kuulostaa tuollaiset purjejutut.
- Fokkapurje lepattaa, Pappa kuulosti mietteliäältä. - Onkos tuuli kääntymässä?
- Mutta mitä se sanoi kadetista? Jos Pappa onkin ollut laivastossa, arveli siivooja.
- Minä en niistä asioista tiedä mitään, huokaisi hoitaja ja otti taas tukevamman otteen lusikasta.
- Katsos kun minun poikani, se joka on armeijassa laivastossa, on parhaillaan koulutuspurjehduksella, Atlantilla seilaavat, ja siellä on mukana kadetteja, selitti siivooja tärkeänä.
- Mahtaako kadetit löytää Azoreille? Tähtinavigointi pitää oppia, huomautti Pappa. - Jos mennään liikaa etelään, niin päädytään Afrikkaan.
- Ei tästä syöttämisestä tule nyt yhtään mitään, kun Pappa yhtäkkiä rupesi noin juttelemaan, hoitaja sanoi kelloaan vilkaisten. Muidenkin pitäisi saada vellinsä ja tässä menikin nyt paljon enemmän aikaa kuin yleensä.
- Sääli Pappaa on hiljentää, kun kerrankin jotain juttelee, arveli siivooja, jota Papan jutut olivat alkaneet kiinnostaa.
- Suu auki, Pappa, yritti hoitaja ja tällä kertaa lusikallinen velliä pääsikin perille.

Pappa tuntui taas rauhoittuneen ja velli väheni lautaselta. Hoitaja alkoi miettiä, paljonko Papalla mahtoi olla ikää. Hän ei ollut koskaan tullut tarkistaneeksi. Pappa oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuinka vanha? Osastonhoitaja tuli huoneeseen, kun hoitaja lopetteli Papan syöttämistä, ja hoitaja mainitsi Papan jutelleen jotain purjehtimisesta. Osastonhoitaja muisteli kuulleensa Papan sukulaisilta, että tämä todellakin oli nuoruudessaan ollut laivastossa. Ennen sotia ja sota-aikana arvattavasti myös. Papan iäksi osastonhoitaja tiesi 106 vuotta.

- Taitaa olla aika ajaa Papan parta, osastonhoitaja arveli Pappaa katsellen.
- Partaa ei ajella ennen Azoreita, ilmoitti Pappa. - En minä kilpailua voita, mutta en kyllä viimeiseksikään jää.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Timo Lammen antamaan aiheeseen "Pappa".

Identtinen dilemma

Peruskoulutuskausi läheni loppuaan ja kouluttajat haastattelivat joukkueensa alokkaita, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Tarkoituksena oli keskustella siitä, miten varusmiesten koulutus jatkuu p-kauden jälkeen ja kuulla myös alokkaiden omia ajatuksia asiasta.

Alokas Metsälä TM astui sisään, sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä.

- Olkaa hyvä, kehotti yliluutnantti osoittaen tuolia ja vilkaisi papereitaan. - Metsälä, Metsälä... Timohan te olette, eikö niin?
- Teemu, herra yliluutnantti, korjasi alokas.
- Aivan, aivan... Tässähän ne teidän paperinne ovat, yliluutnantti sanoi. - Katsotaanpa nyt ensin tähänastista suoritusta.

Luutnantti, joukkueen kakkoskouluttaja, kävi läpi Metsälän P-kokeiden pisteet, ampumataitotestin ja Cooperin testin tulokset sekä totesi hänen osallistuneen kaikille marsseille ja muutkin suoritukset näyttivät olevan tehty. Vapautuspäiviä tähän mennessä oli kertynyt kolme. Ei rangaistuksia eikä ojennuksia. Numeroilla mitattuna alokkaan peruskoulutuskausi oli tähän mennessä sujunut varsin keskimääräisesti.

- Mitä te nyt itse ajattelette jatkosta? Kiinnostaako teitä jokin tietty koulutushaara? kyseli yliluutnantti.
- No, velipojan kanssa ollaan juteltu, että me voitais ruveta vaikka viestimiehiksi, tai sitten ihan kiväärimiehiksi, jos viestilinjalle ei päästä, Metsälän vastaus kuului.
- Kumpi teitä itseänne kiinnostaa enemmän? luutnantti puuttui puheeseen yrittäen saada täsmennystä.
- Me kun ajateltiin...
- Siis te itse. Jos nyt unohdetaan se velipoika hetkeksi.
- Ai minä itse vai? En mä oikein tiedä... Mutta me ollaan kyllä juteltu siitä viestilinjasta velipojan kanssa, alokas vastasi hieman hämmentyneen oloisena.
- Viestilinja siis ykkösenä ja kiväärilinja toisena toiveena, yliluutnantti huokaisi ja raapusteli merkintöjä papereihinsa. - Entäpä sitten miehistö vai johtajakoulutus? Miten suhtaudutte aliupseerikouluun? Vastustatteko vai oletteko halukas? Vai suhtaudutteko siihen neutraalisti?
- Ei me kyllä kauhean halukkaita olla, alokas vastasi. - Mutta kyllä kai me aukkiin kuitenkin mennään, jos niin käsketään. Että ei me niinku varsinaisesti vastusteta sitä.
- Olikos teillä tästä asiasta jotain henkilökohtaista mielipidettä? luutnantti kysäisi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
- Henkilökohtaista? Mitä se niinku tarkoittaa? alokas oli ymmällään.
- Että onko teillä ja veljellänne mahdollisesti eriäviä mielipiteitä asiasta, tarkensi luutnantti.
- Ei kai meillä... Kyllä me siitä juteltiin, että pitäiskö meidän mennä aukkiin, kun me ollaan mietitty poliisikoulua ja siitä saisi pisteitä, mutta sitten me tultiin siihen tulokseen, ettei me sitten ehkä kumminkaan sinne pyritä, kun meillä on kyllä muitakin suunnitelmia, pohdiskeli alokas.
- Vai niin... Merkitään tänne sitten että "ei vastusta", yliluutnantti huokaisi entistä syvempään. - Siinä olikin sitten kaikki. Voitte poistua, ja käskekää seuraava sisään saman tien.

Alokas Metsälä TM poistui ja samalla ovenavauksella sisään astui seuraava alokas, jonka nimilapussa luki "alok Metsälä TM", sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä. Hänet pyydettiin istumaan, ja keskustelu alkoi samaan tapaan kuin edellisenkin alokkaan kanssa. Ainoa ero oli, että tällä kertaa etunimeksi varmistettiin Timo. Keskustelun kulku oli jotakuinkin samanlainen kuin edellä, koulutustoivomukset täsmälleen samat, mutta pari lisäfaktaa kouluttajat saivat tältä alokkaalta selville. Alokkailla Metsälä TM ja Metsälä TM ei ollut ainoastaan täsmälleen samat tulokset kaikissa p-kaudella testatuissa asioissa vaan myös yhteinen auto ja yhteinen kännykkä.

Metsälöiden jälkeen luutnantti ja yliluutnantti pitivät kahvitauon ja pohtivat siinä samalla kaksosten tilannetta.

- Mitäs me näille Metsälöille oikein tehdään? Pitäisikö ne erottaa toisistaan? Saisivat vähän itsenäistyä.
- Se olisikin ilmeisesti täysin uusi tilanne molemmille. Luuletko, että ne selviäisivät siitä?
- Ei kai ne nyt koko ikäänsä aio kylki kyljessä olla.
- Siltä se kyllä vähän kuulosti. Minä olen välillä käskenyt ne eri ryhmiin ihan tarkoituksella, mutta jotenkin ne aina ovat kuitenkin sitten päätyneet samaan ryhmään. Ja aina ne ovat pari, jos jotain tehdään parittain. Ja sitä paitsi kun kaikki tulokset ovat samat, niin millä perusteella käsket yhden yhdelle ja toisen toiselle linjalle?
- Entä muut suoritukset? Voisiko niiden perusteella tehdä jotain eroa?
- Mutta kun ei niissä ole mitään eroa. Ja jos onkin, en minä ainakaan pysty sanomaan, kumpi niistä on kumpi. Täysin identtiset naamat, eikä nimikirjaimistakaan ole apua.
- Entäs ryhmänjohtajien arviot? Kai ryhmänjohtajat osaavat ne erottaa toisistaan?
- No katsotaanpa... Metsälä TM ja Metsälä TM... Ei helvetti, nämä arviothan ovat sanasta sanaan samanlaiset!
- Ei sitten ollut apua niistäkään...
- No ei... En minä kyllä muista, että tällaista pariskuntaa olisi ennen tullut vastaan. Onhan meillä ollut kaksosia täällä ennenkin, ja pari vuotta sitten oli ne identtiset tytöt...
- Joo, ne isotissiset lettipäät!
- ...mutta eivät nekään olleet näin samanlaiset.
- Jos pidettäisiin arpajaiset?
- Kai se sitten on aika sama, arvotaanko koulutushaarat vai mennäänkö mutulla.
- Nyt mä keksin! Arvotaan toinen niistä kolmoskomppaniaan. Meiltähän lähtee sinne joka tapauksessa seitsemän taistelijaa niiden vajetta paikkaamaan.
- Tai vielä parempi, annetaan ne molemmat kolmoselle. Sitten ne ei enää ole meidän ongelma.
- Onko se ongelma, jos ne ovat täällä molemmat?
- No periaatteessa kai ei, mutta ei niitä kyllä aukkiin voi laittaa, jos ne ei pystykään toimimaan itsenäisesti.
- Ei johtajakoulutukseen, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta kyllä minua henkilökohtaisesti ihan hiukkasta enemmänkin saattaa häiritä, jos en pysty erottamaan taistelijoita toisistaan. Joten viestimiehiä niistä ei ainakaan tehdä, minä en niitä ristikseni ota. Mutta kiväärilinjalle voidaan laittaa.
- Tehdään niin. Saadaan samalla maksettua Niemiselle takaisin sen viimekertainen jäynä. Varmaan muistat vielä ne edellisen saapumiserän Espan sissit, jotka se lykkäsi meille.
- Aivan! Ja laitetaan samaan pakettiin vielä se yksi vasuri.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Na-tan antamaan haasteeseen, joka kuului seuraavasti: "ehdotan sanaksi 'kaksoset sotilasalokkaat' ja tyylilaji huumori".

Matkaradio

Kuplavolkkari kaarsi parkkipaikalle, joka aurinkoisena heinäkuun päivänä oli lähes täynnä rannalle menijöiden autoja. Seppo löysi kuitenkin vapaan paikan takarivistä, jossa ei ollut puiden luomaa varjoa. Auto olisi tulikuuma takaisin lähdettäessä, mutta saihan ikkunat auki.

Seppo ja hänen vieressään etupenkillä istunut Markku astuivat ulos autosta ja käänsivät penkkejä eteenpäin niin, että Anneli ja Terttu pääsivät myös kömpimään ulos. Tavaratilasta otettiin kannettavaksi rantavarusteet. Seurue kiipesi parkkipaikalta ylös pienen harjumaisen muodostelman päälle, josta rantaan johtavat pitkospuut alkoivat. Ravintola jäi vasemmalle, kun matka jatkui kohti dyynejä ja merta. Naiset riisuivat saman tien sandaalinsa ja jatkoivat paljain jaloin. Vastaantulijoita piti välillä väistää pois pitkospuilta ja astua pehmeään, upottavaan hiekkaan, joka poltteli jalkoja.

Tällaisella kelillä kelpasi todellakin lähteä Yyteriin nauttimaan kesästä. Merivesi oli kylmää, mutta rannassa oli pitkälle matalaa vettä, joka kyllä lämpeni auringossa. Dyynien takana ei tuntunut tuuli, mutta niiden päälle päästyä meressä näkyi pieniä laineita, jotka viistosti loiskuivat kohti rantaviivaa.

Seurue lähti rannalle saavuttuaan etsimään dyynien kainalosta sopivaa paikkaa, jossa saisi oman rauhan. Sellainen löytyi hetken etsimisen jälkeen, sillä moni muukin oli halunnut samanlaisen paikan, ja viltit levitettiin dyyninnyppylöiden välissä olevaan syvennykseen. Kylmälaukulle löytyi pieni varjopaikka dyynin kyljestä. Seppo asetti matkaradion pyyhkeistä tyhjennetyn kassin päälle, suojaan hiekalta, veti antennin ylös ja alkoi etsiä asemaa.

- Sul taitaa ol uus matkararjo, totesi Markku Sepon touhuja silmäillen.
- Juu, mää osti tämä Ruattist, ko me käytii siäl Anneli kans viime viikol, vastasi Seppo.
- Mitäs te Ruattis? Olitteko iha lomailemas vai? uteli Terttu.
- Kyl, me meinattii, et tehrää piäni lomamatka oikei ulkomail. Mentii laival Sundsvallii ja oltii siäl pari päivää vähä kattelemas ympärillemme, selvitti Seppo reteenä. Eiväthän sitä kaikki ulkomailla lomailleet, eivät edes Ruotsissa asti.
- Vai sillai. Tommone olis kyl hiano peli, ihasteli Markku radiota. - Kui paljo siit tartti tullii maksaa?
- Emmää maksanu mittää, Seppo iski silmää.
- Kui sillai? Markku ihmetteli.
- Se salakuljetti sen, Anneli vastasi Sepon puolesta. - Kyl mää sil sanoi, et mitä jos jäät kiinni, ni jourut vaik vankilaa!
- Muttei käynyt kuinkaa, ko ei ne eres vilkassukkaa meit, naureskeli Seppo. - Se on hyvä, ko Anneli o nii viattoma näköne, et kukkaa ei usko minustakkaa mittää pahhaa, ko mää Anneli kans kulje.

Hammasharja

Oli lauantai-ilta ja Mäkelän saunanpiipusta leijaili hiljalleen savua. Saunakamarissakin alkoi tuoksua vihta, kun saunan ovi aukesi ja talon hiukan alle parikymppiset tyttäret tulivat ulos saunasta. Tytöt ottivat pyyhkeensä ja alkoivat kuivata itseään. Laila asettui peilin eteen ja alkoi selvitellä hiuksiaan kammalla.

- Minä kyllä leikkaan hiukset lyhyiksi tänä kesänä. Nämä ovat aina niin takussa, että lähtee isoja tuppoja, kun kampaan hiuksia saunan jälkeen, huokaisi Laila ja kiskoi kampaa märkien hiusten läpi.
- Antaisit hiusten kuivahtaa vähän ensin, neuvoi Eeva nuorempaa siskoansa hammasharja suussa. - Mennään jo ulos vilvottelemaan, että Esko pääsee saunaan.

Tytöt siirtyivät pihakeinuun istumaan, ja Eeva huhuili veljeään saunaan, hammasharja edelleen puolihuolimattomasti suupielessä. Esko meni vuorostaan saunakamariin ja alkoi riisua vaatteitaan etsiskellen samalla hammasharjaa katsellaan. Se ei ollut paikallaan, ja Esko katsoi ulos saunakamarin ovesta keinussa istuvia siskojaan. Siellähän se hammasharja keikkui.

- Eeva, tuo se hammasharja tänne! Heti! huusi Esko harmistuneena. Aina tuo Eeva kuljetteli tavaroita pitkin poikin.
- Odota nyt vähän, niin harjaan hampaat valmiiksi, vastasi Eeva tietäen, että Esko ei jaksaisi kovin kauan odottaa hermostumatta. - Eikä Lailakaan ole vielä harjannut hampaita.

Laila päästi pienen hihityksen. Kyllä Eskon lauantaiset kiireet tiedettiin. Isoveli oli tapansa mukaan lähdössä tansseihin, ja siksi ne hampaatkin piti harjata. Jos vaikka kävisi parempi flaksi tyttöjen kanssa ja pääsisi jotakuta saatille, kun henki haisi Pepsodentille. Eihän se Esko muuten hammasharjaa pahemmin kuluttanut.

Isoäiti

Pertti puki päälleen vaatteita, jotka äiti oli antanut hänelle. Paidan napit olivat hankalat pienille sormille ja äiti tuli auttamaan niiden kiinni saamisessa. Polvihousut Pertti sai puettua itse, sillä niiden napit olivat isommat, ja olkaimet sujahtivat paikoilleen jo vanhasta tottumuksesta. Kengännauhojen sitominen oli äidin tehtävä. Elsa katsahti viisivuotiastaan arvioiden ja tarttui vielä kampaan. Kihara tukka oli vallaton, mutta kammalla ja vedellä sekin talttui sen verran, että poika oli valmis joka-aamuiseen rutiiniin.

- No niin, nyt voit mennä tervehtimään isoäitiä, Elsa sanoi kumartuen Pertin puoleen. - Muista koputtaa oveen ja odottaa, kunnes sinut käsketään sisälle.

Pertti lähti kohti peräkamaria, jossa isoäiti asui. Tähän asti äiti oli tullut hänen kanssaan, mutta nyt hän meni yksin. Viisivuotias oli jo niin iso poika, että kyllä sen piti sujua. Elsa seurasi kuitenkin vaivihkaa Pertin perässä ja tarkkaili tilannetta. Olihan tätä harjoiteltu jo pari viikkoa niin, että Elsa oli ollut Pertin mukana vain antamassa ohjeita ja muistuttamassa, mitä piti tehdä.

Pertti oli reipas miehenalku, mutta siitä huolimatta Elsaa hiukan jännitti. Miehen kotona oli erilaiset tavat kuin mihin hän oli tottunut. Elsa oli aina sinutellut vanhempiaan, eikä heillä muutenkaan ollut oltu kovin muodollisia, vaikka hyvä tavat tietenkin olivat kunniassa. Väinö, Elsan mies, taas teititteli äitiään. Kyllähän Elsa sen ymmärsi, että vanhaa ihmistä teititeltiin, ja niin hänkin tietenkin puhutteli anoppiaan, mutta se tuntui vähän oudolta, että Väinö oli jo lapsesta lähtien teititellyt vanhempiaan. Ja nyt Pertin piti myös teititellä isoäitiään.

Pertti koputti isoäidin kamarin oveen ja ojensi jo kätensä ylöspäin kohti ovenkahvaa kunnes muisti äidin ohjeet. Kamarista kuului keinutuolin narahdus ja isoäidin ääni, joka käski sisään. Pertti avasi oven ja astui kynnyksen yli.

- Hyvää huomenta, isoäiti, kuuli Elsa kirkkaan lapsenäänen sanovan ja näki, miten Pertti ojensi kätensä isoäidille ja kumarsi.
- Hyvää huomenta, vastasi isoäiti. - Suljepa ovi ja tule sitten istumaan tähän jakkaralle.

Pertti teki työtä käskettyä ja Elsa saattoi huokaista helpotuksesta. Sehän meni hyvin. Isoäiti oli niin tarkka siitä, että lapset - ja aikuisetkin - kävivät toivottamassa hyvää huomenta joka aamu. Kun muodollisuudet oli hoidettu, isoäiti saattoi pyytää vierasta istumaan ja juttelemaan hetkeksi.

Elsa palasi keittiöön ja alkoi alustaa taikinaa. Hän oli sytyttänyt tulen leivinuuniin jo aamuvarhaisella, kun Pertti vielä nukkui ja Väinökin vasta teki lähtöä talliin. Muutaman minuutin kuluttua isoäidin kamarin ovi kävi ja Pertti ilmestyi keittiöön käärepaperissa oleva karamelli kädessään.

- Katso äiti! Isoäiti antoi minulle karamellin, näytti Pertti silmät loistaen.
- Muistitko sinä kiittää?, kysyi Elsa. Juttelutuokio oli näköjään sujunut hyvin.
- Muistin, vastasi Pertti.
- Hyvä! Laitetaanpa se karamelli tänne kaapin päälle odottamaan sunnuntaita, Elsa sanoi laittaen Pertin saaman herkun parempaan talteen. - Saat sen sitten, kun tulemme kirkosta.

Pelastaja

Ulko-ovi avattiin ja suljettiin jälleen sisääntulijan perässä. Hanna kuuli keittiöön, miten muovikassin sisältö kilahti, kun tulija laski sen lattialle. Kengät lensivät nurkkaan ja askeleet jatkoivat matkaansa. Muovikassi kilahti uudelleen, tällä kertaa olohuoneessa.

- Isä, isä! Mä olen lentokone! Surrurrur! Lennätä mua!
- Ei isä nyt jaksa, isä on väsynyt. Mene äitis luo.
- Isä, katso kun mä lennän!
- Mene nyt penska siitä muualle, ennen kuin multa palaa hihat!

Hanna huokaisi ja kutsui Lauria, joka tallusteli keittiöön pettyneen näköisenä. Hän silitti pojan hiuksia ja katsoi kelloa. Ruoka alkoi olla valmista, ja ruuan jälkeen olisikin jo pian Laurin nukkumaanmenoaika. Hanna laittoi lautaset ja juomalasit pöytään, otti veitset ja haarukat laatikosta, maitotölkin jääkaapista. Hän nosti Laurin valmiiksi istumaan omalle tuolilleen ja meni sitten olohuoneen ovelle. Juha istui sohvalla, jalat sohvapöydällä, kaukosäädin toisessa ja olutpullo toisessa kädessä.

- Ruoka on valmista, sanoi Hanna.
- Mä syön täällä. Matsi alkaa juuri nyt, murahti Juha Hannaan katsomatta. - Tuotko mulle lautasen tänne. Ja korkinavaajan. Minne helvettiin sä olet sen taas siivonnut?
- Tulisit nyt syömään meidän kanssa keittiöön, pyysi Hanna toivoen mielessään, että ensimmäinen olutpullo korkattaisiin vasta ruuan jälkeen.
- Taasko sä alat nalkuttaa? On se helvetti, kun heti alkaa naputus, kun mä pääsen kotiin.
- En mä nalkuta. Mä vain kysyin, jos sä söisit mun ja Laurin kanssa.
- Vittu mä en jaksa sua! Mä oon painanut töitä koko viikon ja sä et tiedä, millainen stressi mulla on nyt päällä. Mun on pakko saada relata, ja sä et yhtään auta asiaa.

Juhasta tuntui, että hänen päänsä halkeaisi pian, jos Hanna jatkaisi tuota jokaperjantaista valitusvirttä. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Pakko saada olutta ja äkkiä. Juha tunnusteli kädellään sohvatyynyjen väliä ja löysi korkinavaajan. Pullo sihahti, kun hän avasi sen ja heitti korkin pöydälle. Jo ensimmäinen kulaus pullosta tuntui rauhoittavan mutta ei vielä riittävästi. Hän joi lisää, kunnes pullo oli lähes tyhjä.

- Ei mulla ole edes nälkä, Juha sanoi vilkaisten Hannaa, joka seisoi edelleen ovella. - Syökää te Laurin kanssa kahdestaan.

Hanna kääntyi ja palasi keittiöön, jossa Lauri leikki haarukan kanssa kilistellen sillä lautasta. Hän otti perunoita kattilasta ja alkoi kuoria niitä itselleen ja lapselle.

Juha korkkasi uuden pullon ja nosti sen huulilleen. Mertaranta selosti peliä, ja Juha sääti äänen voimakkaammalle. Hän joi toisen pullollisen ja kolmannen ja neljännen. Keittiön äänet alkoivat vähitellen häipyä taustalle ja niiden sijaan Juha tunsi, kuinka hän alkoi kellua kuin pehmeässä pilvessä. Pilvi kuljetti hänet pois harmaasta arjesta ja stressistä kohti pelastusta, jossa ei ollut nalkuttavaa vaimoa ja kitisevää pikkulasta.

Hanna tuli katsomaan olohuoneen ovelle kylvetettyään Laurin ja pantuaan hänet nukkumaan. Juha makasi sohvalla kuorsaten, kaukosäädin edelleen toisessa kädessä. Pöydällä oli kokoelma tyhjiä pulloja. Hannan ei tarvinnut laskea niitä, silmämääräisesti arvioiden niitä oli riittävästi, jotta Juha ei tulisi häiritsemään häntä tai Lauria ennen aamua. Pelastava sammuminen. Hanna meni Laurin huoneeseen, jonne hän oli pedannut itselleen vuoteen patjalle Laurin sängyn viereen, ja lukitsi oven perässään. Varmuuden vuoksi.

Puutarha

Marja-Leena katseli kahvilassa istuvia ihmisiä hieman jännittyneenä. Treffit oli sovittu tänne ja hän oli päättänyt saapua paikalle viisi minuuttia ennen määräaikaa, jottei missään nimessä olisi myöhässä. Toisaalta silloin ei myöskään tarvitsisi odotella kovin kauan. Kunhan se mies vain olisi ajallaan paikalla. Parhaassa tapauksessa hän voisi vielä harkita paikalle ilmestymistään, jos onnistuisi tunnistamaan miehen ennen kuin tämä kiinnittäisi huomionsa häneen.

Tuolla näytti istuvan mies, joka muistutti jossain määrin Marja-Leenan saamaa kuvaa. Hänen pulssinsa kohosi äkkiä, ja mieleen tuli ajatus juosta pakoon. Ei se mies mitenkään ikävältä näyttänyt, päin vastoin, mutta Marja-Leena sai äkillisen paniikin. Hän vetäytyi pylvään taakse piiloon ajattelemaan ja rauhoittumaan. Kyllä nyt oli kuitenkin otettava härkää sarvista. Marja-Leena käveli pöydän luo, jossa istui yksinään tummahiuksinen, silmälasipäinen mies.

- Anteeksi... Oletkohan sinä Seppo? kysyi Marja-Leena yrittäen hymyillä näyttämättä liian innokkaalta.
- Kyllä ja sinä olet sitten varmaankin Marja-Leena, vastasi mies luoden häneen nopean mutta arvioivan katseen.

Marja-Leenalle tuli äkkiä olo, että mies yritti riisua hänet katseellaan. No, riisukoon sitten, hän hymähti mielessään. Ainakin puin seksikkäät alusvaatteet tänään. Eikä mies oikeasti näe mitään muuta kuin sen, mikä on kaikkien näkyvillä.

Seppo vaikutti mukavalta ja sosiaaliselta, ja keskustelu lähti heti vauhtiin. Marja-Leena oli positiivisesti yllättynyt, sillä nettideittailua harrastava ystävätär oli varoittanut häntä siitä, että treffeillä saattaa kohdata jotakin aivan muuta kuin mitä deitti-ilmoituksessa oli annettu ymmärtää. Mutta tämä mies vaikutti olevan jotakuinkin sitä, mitä oli luvannutkin.

Keskustelu kääntyi kesäsuunnitelmiin, ja Marja-Leena kertoi odottavansa jo innolla puutarhanhoitoa. Hän mainitsi suunnitelmistaan perustaa tänä kesänä uusi kukkamaa, jossa olisi paljon värikkäitä ja eri aikaan kukkivia kukkia. Seppo vaikutti yhtäkkiä hyvin kiinnostuneelta hänen suunnitelmastaan.

- Puutarhanhoito on ehdottomasti yksi minun suosikkiharrastuksistani, Seppo sanoi.
- Niinkö? Marja-Leena yllättyi, sillä mies oli kertonut asuvansa kerrostalossa. - Onko sinulla kesämökki ja siellä puutarha? Tai siirtolapuutarhapalsta?
- Ei kumpaakaan, mies vastasi katsellen Marja-Leenaa, josta näytti kuin hän olisi iskenyt silmää.
- Ai... No voihan sitä pienen puutarhan laittaa parvekkeellekin, arveli Marja-Leena.
- Minulla on vain ranskalainen parveke talon varjopuolella, mies sanoi. - Mutta en anna sen häiritä. Kyllähän sinä tiedät, että puutarhaa voi hoitaa missä vain. Tuoksuva puutarha on minun erityinen suosikkini, siihen voin paneutua milloin tahansa.
- Niinkö...?

Marja-Leena mietti, mitä Seppo oikein mahtoi tarkoittaa. Mies ei tunnustanut omistavansa pienintäkään maatilkkua, ilmeisesti ei edes parvekelaatikkoa, mutta väitti silti harrastavansa puutarhanhoitoa. Ja mitä ihmettä oli tuo puhe tuoksuvasta puutarhasta? Ei mutta, tarkoittiko hän...? Marja-Leenan aivot alkoivat vähitellen raksuttaa. Hyvänen aika! Ei tässä tainnutkaan olla kyse varsinaisesta puutarhanhoidosta vaan jostakin aivan muusta. Marja-Leena tunsi, miten hänen poskiaan alkoi yhtäkkiä kuumottaa.