Liian positiivinen?

Meillä on ollut tässä samassa talossa jonkin aikaa naapuri, jonka jutut ja tekemiset jotenkin saavat minut miettimään, että millaisessa tilanteessa hän oikein elää.

Kyseessä on ihan mukava ihminen. Äärettömän sosiaalinen - itse asiassa hiukan liian sosiaalinen minun makuuni - keski-ikäinen nainen, joka tyttärineen joutui nyt muuttamaan vuokraamastaan asunnosta, kun omistaja tarvitsee sen käyttöönsä.

Nainen suunnitteli vielä muutama kuukausi sitten ostavansa asuntonsa, koska arveli, ettei omistajalla ole sille käyttöä. Matkassa oli ainoastaan se mutka, että hän ei voinut saada asuntolainaa, koska hänellä ei ole vakinaista työpaikkaa. Tosin suunnitelmana oli kyllä hankkia vakinaistaminen. Siinä pienehkönä hidasteena on, että naisella ei ole työhönsä muodollista pätevyyttä, jota ilman vakinaistaminen taitaa olla aika vaikeaa. Kuulemma hän opiskelee työn ohessa jotakin, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka sen muodollisen pätevyyden toisi.

Siippa on ollut apuna kantamassa huonekaluja sekä vanhan että uuden asunnon päässä. Siipan mielestä naisen uusi asunto on murju. Nainen itse sanoo olevansa tosi tyytyväinen, kun löysi niin kivan asunnon.

Naisella tuntuu olevan aina sata rautaa tulessa ja suunnitelmia uusista projekteista vieläkin enemmän. Naisen teinitytär on rauhallisen ja vähän syrjäänvetäytyvän oloinen, ja vaikuttaa suhtautuvan äitinsä vauhdikkaaseen menoon hyvin tyynesti. Äiti on boheemi taiteilijatyyppi, tytär taitaa olla fatalisti.

En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun puheet ja havaittavissa oleva todellisuus eivät täysin kohtaa. Ehkä nainen vain on niin positiivisesti ajetteleva, että näkee tulevaisuuden ruusunpunaisena, vaikka reunaehdot eivät täyty. Ehkä hän elää kuplassa.

Eihän asia tietenkään minulle kuulu. Kunhan tässä ihmettelen maailman menoa, kun ei muutakaan tekemistä ole keskellä yötä.

Jos lusikalla annetaan jne.

Esiteinillä - melkein jo teinillä - oli kaveri mukana viikonlopunvietossa. Kaksi samanikäistä pitää aika tehokkasti seuraa toisilleen, ja aikuisten huoleksi jää lähinnä muonitus sekä pienimuotoinen peräänkatsominen.

Siippa on siinä vakaassa käsityksessä, että eksänsä ei vaadi esiteiniltä yhtään mitään ja käsittelee tätä pikkulapsena. Lapsen mieltä ei saa millään tavalla pahoittaa, kuulemma.

Kieltämättä tietyt pikkujutut korostuvat, kuin ruokapöydässä istuu kaksi samanikäistä, ja se vieras esiteini-ikäinen ei makaa lautasensa päällä, syö valittamatta kaikkea tarjolla olevaa, myös vihanneksia, ei visko "syötäväksi kelpaamattomia" paloja pois lautaseltaan, ei röyhtäile, ei esittele suunsa sisältöä eikä edes piereskele.

Lapsi oppii sellaisia asioita, mitä hänelle opetetaan, muistelen lukeneeni jostakin kasvatustieteellisestä opuksesta. Ehkäpä siippa on oikeassa eksänsä suhteen.

Tip, tip, tip

Kaikessa rauhassa istuin keittiön pöydän ääressä (netissä tietenkin roikuin), kun tiskialtaan suunnasta alkoi kuulua, kuinka vesi tippui. Sitten kuului oikein lorahdus ja minun piti tarkistaa, että ei kai se hana ole jäänyt hitusen verran auki. Ei ainakaan vaikuttanut siltä.

Tippumatonta hanaa katsellessani, jostain läheltä alkoi taas kuulua, kuinka vesipisarat tipahtelivat. Pelästyin, että tiskikoneen vesiletku vuotaa. Ei vuotanut, mutta tipahtelun ääni jatkui.

Satuin sitten vilkaisemaan lattialle ja huomasin lätäkön. Työpöydältä tippui vettä lattialle, koska työpöydällä oli kohtalaisen kokoinen lammikko. Mistä se siihen oli ilmestynyt, on minulle täysi arvoitus.

Katto ei näytä vuotavan. Vesihana ei käänny työpöydän päälle, joten sieltäkään ei vesi liene peräisin. Jos se olisi ollut kissanpissaa, sen olisi paljastanut haju. Muita järjellisiä veden lähteitä en keksi.

Ehkä meillä sitten kummittelee, ja kummitus pitää vesileikeistä. Ymmärtäisi nyt kuitenkin, että asia tuli selväksi. Ei tarvi loiskia enempää. En jaksa eikä huvita.

Calzone

Siippa vietti tänään vapaapäivää. Jo aamupäivällä sain töihin puhelinsoiton, kun siippa oli alkanut miettiä ruuanlaittoa. Harkitsi pastan tekemistä alusta lähtien.

En innostunut ajatuksesta. Ensinnäkään siippa ei ole koskaan tehnyt pastaa, joten jos sille tielle lähdettäisiin, odotettavissa olisi useampi puhelinsoitto keittiöstä, jossa ihmeteltäisiin, missä meillä on jauhoja, vettä - älä laita vettä, vaan munia - no missä niitä munia sitten on, mitä muuta tarvitaan, miten taikinan saa irti sormista, miten sen saa ohueksi levyksi ja suikaleiksi, miksi se keitettäessä liimautuu yhteen klönttiin. Ja lopulta tuloksena olisi megalomaaninen sotku keittiössä. Neuvoin unohtamaan pastanteon vetoamalla siihen, että se on tosi, tosi vaikeaa.

Seuraava idea oli tehdä pizzaa. Joo, kuulostaa paremmalta, sitä siippa on tehnyt ennenkin. Hetken päästä uusi puhelinsoitto ja tiedustelu, että mitä aineksia pizzapohjaan tulee ja paljonko. Ja onko meillä hiivaa. Huokaisin ja kehotin ostamaan vehnäjauhoja ja hiivaa. Siippa pohdiskeli, paljonko jauhoja tarvitaan taikinaan, josta syntyisi kaksi calzone-pizzaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Siippa mietti edelleen, pitäisikö sitten ehkä tehdä taikina netistä löytyneen reseptin mukaan. Erinomainen ajatus! Teepä niin!

Töistä kotiin tultuani minua kiellettiin nauramasta, kun tulen keittiöön. Kysyin, olisiko sopivampaa itkeä, ja menin tarkastelemaan tilannetta. Pellillä odotti kuin odottikin paistamista vaille valmis calzone ja toinen oli pöydällä siipan miettiessä, miten sen saa siitä irti. En kyllä ymmärrä, miten sillä jauhomäärällä, joka oli pöydälle kaadettu, on mahdollista, että taikina tarttuu alustaan, mutta näköjään sekin on mahdollista.

Muuten keittiössä vallitsi hävityksen kauhistus. Jauhoja tosiaankin oli pöydällä runsaasti. Sen lisäksi pizzan teossa oli tarvittu huomattava määrä kippoja, kuppoja, vateja, lautasia ja erilaisia työkaluja. Ja tietenkin paistinpannu. Huokaisin. Olisin ottanut valokuvankin, mutta siippa kielsi.

Pizzat menivät uuniin, ja komensin siippaa siivouspuuhiin. Sovimme työnjaosta: hän siivoaa jauhot ja minä laitan astiakokoelman tiskikoneeseen. Siinä siivoillessa siippa kertoili saaneensa muutamankin ahaa-elämyksen kokkaillessaan. Ilman jauhoja taikina tarttuu tosi pahasti pöytään. Liian ohueksi kaulittu taikinaa repeilee, kun sitä taittaa ja siirtää. Liika täyte tekee myös calzonen hankalasti käsiteltäväksi. Jep, ihan hyviä huomioita.

Lopputulos oli ihan syötävä, ja annos niin suuri, että pizzaa taidetaan syödä vielä yöpalaksi tänään sekä aamupalaksi ja lounaaksi huomenna.

eroakaikistavelvoitteista.fi

Onpas tuota hiljaiseloa kestänyt, kun on ollut muuta tekemistä hiukan enemmän kuin tarpeeksi. Nyt kuitenkin suivaannuin erinäisistä lukemistani uutisista siinä määrin, että pitää oikein päästä sanomaan asiasta ääneen.


Nämä armeijastaeroajat nimittäin. Ihmiset, jotka saavat äkillisen inspiraation haluta sivariin, kun puolustusvoimat on ilmoittanut ottavansa kaikkiin reserviläisiin yhteyttä.


Mitähän nämä uussivarit kuvittelevat tekevänsä mahdollisen kriisin puhjetessa? Istuvat kaikessa rauhassa kotona? Vaiko peräti lähtevät ulkomaille? Enpä usko.


Kuvitellaanpa, mitä tapahtuu, jos tulee kriisi. Veikkaisin, että ensinnäkin rajat suljetaan, jotta kuka tahansa ei pääse maahan "laillista" tietä. Tuskinpa terveitä, työikäisiä Suomen kansalaisia myöskään noin vain päästetään pois maasta. Tämä koskee paitsi miehiä, ase- tai siviilipalveluksesta riippumatta, myös naisia, jotka eivät ole suorittaneet minkäänlaista palvelusta. Ne, jotka eivät ole asevelvollisia, voidaan velvoittaa osallistumaan yhteiskunnan ylläpitämiseen muunlaisessa palveluksessa.


Sivarit siis on vapautettu asepalveluksesta, ei muista tehtävistä, joita valtiovalta varmasti heille keksii. Tehtävät tuskin ovat samaa luokkaa kuin rauhan aikana siviilipalvelustaan suorittavilla. Make 32 v. ei päädy kirjastoapulaiseksi tai vanhainkotiin mummoja hauskuttamaan. Sen sijaan Make 32 v. saattaa löytää itsensä kaivamasta pommitusten uhreja esille raunioista tai sammuttamasta tulipaloja.


Valitettavasti nykyaikainen sodankäynti on sellaista, että sotaa ei käydä ainoastaan rintamalla. Sota tunkee kaikkialle, jokaisen olohuoneeseen muutenkin kuin telkkariuutisten välityksellä. Sanooko Make 32 v. silloin, että "hei, mä olen sivari, pysykää poissa mun tontilta pommeinenne"?


Muuten olen sitä mieltä. että sivistyneessä yhteiskunnassa rauhan aikana pitää olla mahdollisuus valita varusmiespalveluksen ja siviilipalveluksen väliltä ilman sen kummempia perusteluja. Toivoisin kuitenkin, että aikuisilla ihmisillä olisi hiukan realistisempi näkemys siitä, mitä siviilipalvelus kriisin aikana tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita, kuin mitä erilaisilta kommenttipalstoilta käy ilmi.

Viikonlopun siivousurakka

Meidän huusholli on ihan samassa siivossa kuin ennenkin, mutta esiteinin läppäri, pelihelvetin tyyssija, koki puhdistumisen.

Esiteini, melkein teini, ihmetteli, kun kone päivitti ties mitä ties kuinka kauan eikä päästänyt häntä pelaamaan. Kysyttäessä selvisi myös, että kone on hidas ja kaikenmaailman mainokset välkkyvät, kun sinne tänne klikkailee. Siitähän siipan korvissa alkoivat hälytyskellot soida, ja hän päätti vilkaista jälkikasvunsa rakkainta leikkikalua vähän tarkemmin. Mainittakoon, että esiteinin läppäri käy meillä vain satunnaisesti, ja päävastuu sen ylläpidosta ei kuulu siipalle vaan esiteinin äidille.

Kävi ilmi, että koneelle on joskus muinoin asennettu jonkinlainen varsin alkeellinen virussuoja. Kävi myös ilmi, että automaattinen skannaus oli pois päältä, ja lokitietojen mukaan koneen tiedostot oli viimeksi skannattu haittaohjelmien varalta jossain vaiheessa viime syksyä. No, skannaus käyntiin ja odottamaan lopputulosta.

Prosessi kesti ja kesti, taisi mennä kolme tuntia ja vielä toisetkin saman verran. Viruksia löytyi noin ziljoona ja siihen päälle kaikki muut haittaohjelmat. Siippa latasi netistä toisen ohjelman ja antoi senkin skannata. Siivottavaa löytyi vielä lisää. Latasipa vielä kolmannen ja neljännenkin, ja jokaisella skannauskerralla löytyi jotain uutta. Onneksi roskan määrä alkoi kuitenkin silminnähden vähentyä.

Esiteinin kanssa käytiin keskustelua viruksista ja siellä täällä surffailusta ja epämääräisten linkkien klikkailusta. Keskustelua kuunnellessani totesin, että esiteini saattaa olla pelinörtti, mutta nörttiys ei ulotu yleisen tietokone-tietoturva-mitäsaajaeisaaklikata-tietouden puolelle pätkän vertaa. Kävi myös ilmi, että äidin luottokortilla, äidin tietäen, on maksettu peliostoksia koneella, jonka suojaukset ovat todella olemattomat.

Kun jossain vaiheessa väläytettiin uhkakuvaa, että koko kone ehkä joudutaan asentamaan uudelleen kaiken sille kertyneen roskan vuoksi, esiteini alkoi parkua, että ei saa missään tapauksessa kirjautua ulos mistään, kun hän ei tiedä tai muista salasanoja. No, salasanathan saa yleensä palautettua melko helposti käyttäjäprofiiliin rekisteröidyn sähköpostin kautta. Mutta kas, lähes jopa paikassa on käytetty äidin sähköpostia. Äidin vanhaa sähköpostia, ihan tarkkaan ottaen. Sitä, joka ei enää ole voimassa. Lisäkeskustelu paljasti, että esiteinillä on omakin sähköpostiosoite, jonka salasanaa hän tosin ei edes tiedä, koska äiti on sen luonut ja jättänyt kertomatta salasanan.

Esiteinin konetta siivotessaan siippa kirosi alimpaan helvettiin eksänsä tietotekniset kyvyt ja valveutuneisuuden tason. Siivousprosessin aikana esiteini itse, silloin kun ei parkunut koneen vierellä mahdollisesti menetettäviä pelituloksia, keskittyi ottamaan selfieitä.

Minulla olisi aika monta kommenttia siivousoperaation aikana ilmitulleista asioista, mukaan lukien vanhempien vastuu vaikka läppäri kuinka olisi lapsen ikioma, mutta taitaa olla parempi, että jätän sanomatta. Ehkä arvaatte muutenkin.

Mies kokkaa

Puhelin soi ollessani matkalla töistä kotiin. Siippa soittaa.
S: Mitä tarvitaan lihapulliin?
B: No... Jauhelihaa nyt ainakin. Miten niin?
S: Ajattelin, että syödään tänään lihapullia.
B: Ai? No, mikäs siinä. Ne ei kyllä ole mitään pikaruokaa, joten jos sulla on jo nälkä, niin joudut odottamaan jonkin aikaa ennen kuin saan ne valmiiksi.
S: Et sinä vaan minä.
B: Niin mitä?
S: Minä teen lihapullia. Sano nyt mitä täältä kaupasta pitää ostaa.
B: Ethän sä ole koskaan tehnyt lihapullia. Ainakaan minun tietääkseni. Googlasitko reseptin vai...?
S: Ei mitään reseptejä tarvita. Sano nyt vaan, mitä pitää ostaa.
B: Eh... No tuota... Jauhelihaa vaikka puolisen kiloa ja munia. Kaikki muut ainekset pitäisi löytyä kotoa.
S: Mihin niitä munia tarvitaan?
B: Ne sitovat jauhelihaa, että se pysyy kasassa.
S: Mitä muuta? Eikös niihin tule jotain jauhoja? Ajattelin, että sekoitan jauhelihaan jauhoja ja valkosipulia ja ei kai siihen sitten paljon muuta tarvita.
B: Korppujauhoja! Ei tavallisia jauhoja. Ja ne pitää sekoittaa nesteeseen ja antaa turvota hetki ja...
S: No mä sekoittelen sopivan määrän korppujauhoja jauhelihaan. Ja ruokaöljyä myös.
B: Ei kun sekoita korppujauhot vaikka ruokakermaan. Sitä on jääkaapissa. Ja sekoita mausteet myös joukkoon ja pari kananmunaa voit myös lisätä siihen samaan, ja sitten sotket sen seoksen jauhelihaan.
S: Mä ajattelin, että sekoitan ne korppujauhot jauhelihaan ja sitten heittelen sinne jotain mausteita mukaan. Tai lähinnä valkosipulia.
B: Kuule, ihan ystävällisenä neuvona ja oman kokemuksen perusteella sanon, että sekoita kaikki muut ainekset ensin yhteen ja sitten lisäät ne jauhelihaan. Sekoita sormilla kaikki yhteen. Se on yksinkertaisinta. Ja muista pestä kädet! Korppujauhoja, ruokakermaa, pari munaa, mausteita.
S: Joo... Kyllä tästä hyvä tulee.

Vartti myöhemmin puhelin soi uudelleen.
S: Missä meillä on korppujauhoja?
B: Keittiön laatikossa, muistaakseni ihan laatikon perällä.
S: Mikä näistä on korppujauhoja?
B: Siinä paketin kyljessä lukee korppujauho.
S: Mannaryyni, käviskö ne?
B: K o r p p u j a u h o.
S: mutinaa... Korppujauho. Jes!

Kotiin saapuessani lihapullat ovat pellillä odottamassa uuniin pääsyä.
S: Kuule, mitäs nyt?
B: 225 astetta ja 15 minuuttia.
S: Just niin.
B: Mitäs mausteita laitoit niihin?
S: Viisi kynttä valkosipulia.
B: Mitä muuta?
S: Ei muuta.
B: Eikö suolaa?
S: Ei. Olisiko pitänyt?
B: No... Kyllä niihin yleensä vähän suolaakin laitetaan.
S: Ai jaa. No jos mä ripottelen tähän päälle aika reilusti, niin eikös se sitten imeydy sisään.
B: Ei se kyllä taida imeytyä. Tulee vaan suolakuori. Anna olla, lisätään sitten suolaa lautasella.

Vartin uunissaolon jälkeen.
B: Eiköhän ne nyt ole kypsiä.
S: Ei kai ne nyt vielä.
B: Kyllä ne nyt on. Ota vaan ulos uunista.
S: Miksei ne ole tummempia? Kyllä niitä pitää vielä paistaa.
B: Ne ovat ihan riittävän tummia. Kyllä vartti riittää, tiedän kokemuksesta. Liika paistaminen kuivaa.

Tuli niistä sitten ihan syötäviä, vaikka hiukan piti lisätä suolaa. Aika tiiviin näköistä tavaraa, joten epäilen siipan säästelleen mausteiden lisäksi myös korppujauhoissa ja ruokakermassa. 

Katse eteenpäin

Kyllä broilerinkasvatus käy työstä, se täytyy sanoa. Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen hallinnollinen sesonkiaika, joka vaatii melkoisesti paperinpyörittelyä. Siis aivan kirjaimellisesti. Ihmettelen, miksei kukaan ole keksinyt siirtyä paperi-papereista sähköiseen hallintoon niiden asioiden kohdalla, jossa A4-saastetta suorastaan pyörii jaloissa. Ongelmana ei ole se, etteikö voisi. Kyllä aivan varmasti voisi, jos haluttaisiin.

Broilerit tuntuvat olevan tyytymättömiä ja jotkut jopa eksyksissä, suuntaa vaikka. Näitä yksilöitä sitten paimennetaan takaisin ruotuun ja rauhoitellaan, että kyllä se siitä, noki nyt vaan niitä siemeniä, joita eteesi kannetaan. Ruokintavastaaviakin voisi olla hyvä vähän ohjeistaa, mutten ole aivan varma, miten ystävällisiin vinkkeihin suhtaudutaan, jos ne tulevat minun taholtani. Minä kun kuitenkin työskentelen konttorin puolella.

Edelläkerrotusta huolimatta viihdyn töissä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projektille löytyi jatkoa niin, että melkeinpä voisi sanoa, ettei loppua näy. Mikäänhän ei ole ikuista, mutta nyt on turvattu voi leivän päälle hyväksi toviksi eteenpäin.

Mitä sitten minun luonteestani kertoo se, että mietin jo jatkoa, seuraavaa askelta johonkin suuntaan. Ja palautan mieleenne, mitä juuri pääsin sanomasta: viihdyn töissä. Siitä huolimatta pieni ääni takaraivossa kuiskuttelee, että urakehitys olisi tavoittelemisen arvoinen juttu. Käytännössä aivan liian pian ei pidä lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Se antaisi todennäköisesti epävakaan kuvan meikäläisestä - etten muka osaa pysyä aloillani. Kyllä minä osaan, mutten ehkä kuitenkaan moninaisia vuosia, jos mitään kehitystä ei tapahdu. Tylsistyn, nimittäin.

Kieltämättä seuraavaa porrasta tähyillessä pitää muistaa se, että sellaista tähyilee varmasti moni muukin. Eikä niitä portaita ilmaannu näköpiiriin jatkuvasti.

Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.

Valehtelu

Tämä on jatkokertomuksen 11. ja viimeinen osa.
***
Mennan isä oli kuulostanut yllättyneeltä, kun Lasse soitti poliisilta saamaansa numeroon ja esitteli itsensä Mennan miesystäväksi. Puhelu oli lyhyt, eikä Lasse oikeastaan tiennyt, mitä olisi sanonut tuntemattomalle ihmiselle, joka ei myöskään vaikuttanut kovi innokkaalta puhumaan. Isä kertoi kuitenkin Mennan olevan edelleen sairaalassa, psykiatrisella osastolla.

- Taisi olla Menna jättänyt lääkkeensä ottamatta, mutta nyt on se asia hoidossa, isä oli sanonut. - Kyllä siellä voi mennä käymään, on sen pää jo sen verran seljennyt, että varmaan pystyy jotain juttelemaan.

Sen enempiä selityksiä Lasse ei saanut, mutta tämäkin riitti herättämään kysymyksiä. Kuinka paljon hän oikeastaan tiesi Mennasta? Ilmeisesti hyvin vähän. Sairaalassa Mennan luona käyminen alkoi tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta, mutta kaipa hänen olisi tartuttava härkää sarvista, jotta saisi selvyyden siitä, mitä oikein tapahtui.

Menna lepäsi sängyssä puoli-istuvassa asennossa ja katseli jonnekin Lassen ohitse. Lasse pani merkille, että hänen kätensä tärisivät, kun hän alkoi kertoa, mitä pari päivää sitten oli tapahtunut.

- Minä aloin voida taas huonosti, kun lähdin lentokentältä. Minua pyörrytti ja oksetti niin, että oli pakko pysähtyä ja päästä ulos autosta. En muista aivan kaikkea, mutta jätin auton jollekin parkkipaikalle ja lähdin kävelemään. Olin kuulemma mennyt kirkkoon ja nukahtanut sinne, ja sitten minut tuotiin sairaalaan.
- Isäsi puhui jostain lääkkeistä. Mitä hän oikein tarkoitti? Oletko sinä sairas?
- Ei se ole mitään vakavaa, Menna sanoi vilkaisten Lassea nopeasti. - En minä ota lääkkeitä säännöllisesti, vain kun on tarvetta.
- Mutta mistä oikein on kysymys?
- Ei tämä johdu siitä. Töissä oli parilla ihmisellä aika ärhäkkää mahatautia. Luulen, että sain tartunnan, mutta se alkaa nyt olla jo ohi.
- Ei kai psykiatriselle osastolle joudu mahataudin takia, Lasse yritti saada Mennaa kertomaan, mistä oikein oli kyse.
- Psykiatriselle? Eihän toki. Muualla oli varmaan täyttä, Menna selitti. - Tai sitten lääkäri vain ylireagoi, kun vanhempani epäilemättä puhuivat kaikenlaista. Saisivat jo vihdoinkin lopettaa sen holhoamisen. Se on aivan turhaa.

Lasse oli hämmentynyt. Keskustelu Mennan kanssa ei tuntunut johtavan minnekään. Sama se, miten hän asiaa kysyi, Menna ei suostunut kertomaan mitään lääkityksestä, joka hänellä ilmeisesti oli. Lasse toivotti pikaista paranemista ja lähti Mennan luota. Huoneen ovella vastaan tuli vanhempi pariskunta, jonka nainen nappasi kiinni Lassen käsivarresta.

- Sinäkö se olet se mies joka meille soitti? Kuulepas, nyt on parasta, että me juttelemme vähän, nainen aloitti ja kääntyi sitten miestään kohti. - Mene sinä, Matti, jo Mennan luokse niin minä tulen hetken päästä.

Nainen talutti Lassen käytävällä olevien tuolien luo ja viittasi häntä istumaan.

- Minä olen Mennan äiti, ja olen nyt hyvin huolestunut tyttärestäni. Tällaista ei saisi päästä tapahtumaan, mutta näyttää siltä, että Menna yritti taas vaihteeksi lähteä omille teilleen puhumatta minulle ja isälleen mitään. Meille oli ikävä yllätys kuulla tällä tavalla, että Mennalla on miesystävä. Ei hän ole meille mitään sinusta puhunut. Kuule, jos sinä poika parka tietäisit, millaiseen sotkuun olet pääsi pistänyt, niin olisit varmaan lähtenyt karkuun jo ajat sitten. Ja parasta taitaa kyllä olla, että jätät nyt Mennan rauhaan, että saadaan asiat taas jonkinlaiseen kuntoon. Eihän siitä tule mitään, jos joku mies tulee ja sekoittaa Mennan asiat näin pahasti.
- Enhän minä Mennan asioita... yritti Lasse sanoa väliin, mutta nainen hiljensi hänet kohottamalla kätensä.
- Kuule, ei tässä nyt mitkään selitykset auta. Me olemme Matin kanssa tehneet aina parhaamme suojellaksemme Mennaa vääränlaisilta ihmisiltä, mutta kun kaikkeen emme mekään pysty. Et kai sinä ole antanut Mennalle mitään huumeita? Se selviää varmasti testeissä, ja sinua ei kyllä mikään auta, jos niistä löytyy jotain. Sen minä voin luvata. Kyllä ne teini-iän kokeilut olivat jo aivan liikaa, ja sen jälkeen me emme ole uskaltaneet jättää Mennaa oman onnensa nojaan. Ties mihin olisi tyttö joutunut, jos me emme olisi kaikkeamme tehneet. Että varoitan vaan sinua! Pysy kaukana Mennasta!

Nainen nousi ylös ja lähti kävelemään reippaasti kohti Mennan huonetta. Ovella hän vielä vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei Lasse tullut perässä. Lasse oli entistä hämmentyneempi. Mitä Mennan äiti oikein oli sanonut? Huumeita? Vääränlaisia ihmisiä? Oliko Menna valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta jotakin olennaista itsestään?

Lasse lähti kävelemään kohti hissiä. Täältä piti päästä pois, mitä nopeammin, sen parempi. Häntä ahdisti, mutta etäisyyden Mennan huoneeseen kasvaessa hän alkoi vähitellen tuntea myös helpotusta. Mennan äiti oli ajanut hänet pois ja tehnyt päätöksen hänen puolestaan.

Tässä oli ulospääsy. Lasse käveli taakseen katsomatta kohti parkkipaikalla odottavaa vuokra-autoa.

Etikka

Tämä on jatkokertomuksen osa 10.
***
Lasse otti lentokentältä taksin. Matkalle poliisiasemalle tuli kyllä hintaa, mutta hän ei jaksanut lähteä köröttelemään bussilla, jota olisi myös pitänyt vaihtaa varmaan pariinkin kertaan, eikä hän ollut varma, millä bussilla sinne olisi päässyt. Mitä pikemmin asiat saisi hoidettua, sen parempi. Ja poliisiaseman jälkeen seuraava osoite olisi vakuutusyhtiö. Kun Lasse arvioi tilannetta, häntä alkoi epäilyttää, suostuisiko vakuutusyhtiö korvaamaan mitään autosta, joka oli annettu lainaksi, sitten varastettu ja lopulta romuttunut kolarissa tukkirekan kanssa.

Jos hän ei olisi lainannut autoa Mennalle, kaikki olisi hyvin. Ja ne Mennan etiäiset, jotka olivat saaneet hänetkin huolestumaan, kun hän näki Mennan kauhun. Ei olisi pitänyt kuunnella Mennaa. Tai oikeastaan olisi ollut parempi, jos Menna olisi pitänyt näkynsä omana tietonaan. Kuka järkevä ihminen nykyään johonkin etiäisiin uskoo? Täyttä hölynpölyä.

Mennan kohtalo painoi kuitenkin myös Lassen mieltä. Mennasta ei ollut edelleenkään kuulunut mitään, ja kun Lasse oli vielä aamulla soittanut Mennan numeroon, puhelu oli mennyt taas suoraan vastaajaan. Jotakin oli tapahtunut, mutta Lasse ei osannut kuvitella mitä. Kaikki tuntui juuri nyt niin sekavalta.

Poliisiasemalla Lasse ohjattiin odotustilaan, kun hän oli selittänyt asiansa. Väkeä kulki edestakaisin ja aikaa kului. Eilisillan puhelujen jälkeen Lasse oli kuitenkin päättänyt lähteä hotellihuoneestaan baariin. Häntä oli ahdistanut istua yksin, ja hotellin baari oli tuntunut hyvältä ajatukselta. Siellä olikin ollut jonkin verran ihmisiä, mutta Lasse oli päätynyt istumaan yksin baaritiskillä tilaten viskin toisensa perään. Viskillä oli sellainen ominaisuus, että sen paha maku katosi, kun sitä joi tarpeeksi.

Tänään viskinjuominen tuntui kuitenkin huonolta idealta, kun päätä särki ja ohi kulkevien ihmisten haju sai hänet voimaan pahoin. Lassen viereen istui viisissäkymmenissä olevaa mies, jonka vaatteista lähti tympeä lian ja hien haju, johon sekoittui myös etikkaa. Lasse muisti, miten äiti oli hänen lapsuudessaan liottanut isän työpaitoja etikkavedessä ennen pesua. Oli kuin tämä mies olisi tehnyt saman mutta unohtanut sitten pestä liotetun vaatteen.

Lasse nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kuin jaloitellakseen ja istuutui sitten kauemmas etikkapaitaisesta miehestä. Hän oli juuri ottanut kännykän käteensä kun kuuli nimeään kutsuttavan.

Poliisi, jonka huoneeseen Lasse ohjattiin, oli saman, jonka kanssa hän oli puhunut puhelimessa. Mies katsahti häntä tutkivasti, kun Lasse ojensi kätensä tervehtiäkseen.

- Teitä kuullaan nyt ensisijaisesti asianomistajana ajoneuvon luvattoman käyttöönoton epäilyssä, poliisi aloitti. - Lisäksi minulla on muutama kysymys Menna Jokelaan liittyen. Menna on löytynyt, mutta häntä ei ole hänen tämänhetkisen terveydentilansa takia voitu vielä kuulla.
- Tämänhetkisen terveydentilansa... Lasse ei oikein ymmärtänyt kuulemaansa. - Onko Menna loukkaantunut?
- Niin... Hän vaikuttaa olevan fyysisesti kunnossa mutta on sairaalassa tarkkailtavana. En valitettavasti voi antaa tarkempia tietoja, joten lienee parasta, että puhutte vaikkapa hänen vanhempiensa kanssa, jotka lienevät jo käyneet sairaalassa Mennan luona. He pyysivät minua antamaan tämän puhelinnumeron teille.

Poliisi ojensi Lasselle paperin, jossa oli nimi ja kännykkänumero.

Lasse vastaili poliisin esittämiin kysymyksiin yrittäen pitää ajatuksensa kasassa. Hän kertoi sen, minkä tiesi, mutta hän tuntui tietävän niin vähän. Hän oli pohtinut, pitäisikö hänen kertoa myös Mennan etiäisistä ja niiden osuudesta tapahtumien kulkuun, mutta päätti sitten olla sanomatta niistä mitään. Etiäiset kuulostaisivat varmaan liian omituiselta. Se sai riittää, että Menna oli tarjoutunut ajamaan hänet lentokentälle ja oli alkanut voida pahoin matkan aikana. Silloin ainakin pysyttiin varmoissa, turvallisissa faktoissa.

Kun edellisen päivän tapahtumat oli käyty läpi, poliisi otti puheeksi naisen, joka oli törmännyt Lasse autolla tukkirekkaan. Tämä oli edelleen tajuton, mutta hänet oli tunnistettu sormenjälkien perusteella poliisin tutuksi. Mennan löytymispaikan lähistöllä olevan valvontakameran kuvista oli myös saatu hieman lisätietoja, joiden perusteella oli aihetta epäillä, että auto oli anastettu eräältä pysäköintipaikalta, jonne Menna oli sen jättänyt. Hän oli jättänyt laukkunsa kännyköineen ja lompakoineen autoon, ja ilmeisesti myös auton avain oli jäänyt autoon.

Lassen päänsärky tuntui pahenevan, kun hän viimein nousi tuolista ja kätteli poliisin hyvästiksi. Minne nyt? Kotiin oli matkaa ja bussi oli tässä tilanteessa ainoa järkevä vaihtoehto. Sairaalaan Mennaa katsomaan Lasse ei kuitenkaan jaksaisi lähteä. Olo ei ollut sellainen, että hän kykenisi kohtaamaan Mennan, jonka asiat eivät poliisin puheista päätellen olleet aivan kunnossa. Muutenkin olisi varmaan parempi soittaa ensin tämän vanhemmille kuullakseen, mikä häntä sairaalassa odotti.

Kuu

Tämä on jatkokertomuksen osa 9.
***
Suntion kutsumat poliisit haastattelivat kirkosta löytynyttä naista, joka tuntui olevan epävarma siitä, mitä oli tapahtunut. Hän muisti ajaneensa autoa ja tulleensa huonovointiseksi. Sitä, miten hän oli päätynyt nukkumaan kirkon penkille ilmeisesti useammaksi tunniksi, hän ei muistanut. Nimekseen nainen sanoi Menna, mutta sukunimeä poliisit eivät onnistuneet saamaan selville.

Matkalla sairaalaan päivystykseen Menna katseli taivaalla näkyvää kuuta. Tihkusade oli loppunut ja pilvet olivat lähes kadonneet. Kuu oli kalpea ja pyöreä, ja tuntui seuraavan autoa, ja Mennasta tuntui, että se yritti puhua hänelle. Hän ei vain kuullut, mitä se halusi sanoa. Kun kuu katosi näkyvistä, Mennasta tuntui, että hän vajosi takaisin pimeään, josta kuu oli hetkeksi vetänyt hänet ylös.

Toinen poliiseista oli  ilmoittanut poliisikeskukseen heidän vievän kirkosta löytynyttä, sekavaa naista sairaalaan tutkittavaksi. Ei henkilöpapereita eikä kännykkää. Etunimi Menna, ei ole pystynyt kertomaan sukunimeään. Ikä arviolta 35-40 vuotta. Tummat, lyhyet hiukset. Ruskeat silmät. Keskimittainen ja hoikka. Siistit, säänmukaiset vaatteet. Keskus kirjasi tiedot.

Muutaman minuutin kuluttua, poliisiauton saapuessa sairaalan pihaan, keskus otti yhteyttä. Aiemmin päivällä tapahtuneeseen onnettomuuteen ja mahdolliseen ajoneuvon anastukseen liittyen etsittiin 37-vuotiasta Menna Jokelaa, josta viimeinen havainto oli Helsinki-Vantaalla hieman ennen puolta päivää. Häntä ei tässä vaiheessa epäilty rikkomuksesta vaan haluttiin kuulla todistajana.

- Taisi sitten selvitä tämän rouvan henkilöllisyys, totesi keskuksen kanssa puhunut poliisi.
- Ainakin tuntomerkit sopivat hyvin, vastasi hänen työparinsa, joka istui kuljettajan paikalla.
- Varmuus taidetaan kuitenkin saada vasta, kun on otettu yhteyttä omaisiin. Meinaan kun ei tämä taida itse pystyä tässä tilassa vahvistamaan asiaa.

Poliisien sairaalaan tuoma nainen, joka edelleen valitti huimausta ja eikä näyttänyt pystyvän kohdistamaan katsettaan, vietiin saman tien tutkittavaksi. Pikahuumetestin mukaan nainen ei ollut huumeiden vaikutuksen alainen eikä verestä löytynyt myöskään alkoholia, joten hänet otettiin osastolle tarkkailtavaksi.

Menna näki sumuverhon läpi, miten hoitajat riisuivat vaatteet passiivisesti käskyjä tottelevalta naiselta ja pukivat hänet sairaalan vaaleanpunaiseen yöpukuun. Nainen näytti jotenkin tutulta. Kun nainen asettui makaamaan sänkyyn, Menna tunsi huimauksen aallon, joka heitti hänet sumuverhon läpi hänen näkemänsä naisen tilalle sänkyyn.

Kirkko

Tämä on jatkokertomuksen osa 8.
***
Lasse otti edelleen soivan puhelimen käteensä. Soittaja oli sama poliisi kuin aikaisemminkin.

- Meillä on nyt uusia tietoja, jotka ovat sen laatuisia, että ajattelin olevan parasta soittaa saman tien.

Lassea kylmäsi. Mikä muu voisi olla noin kiireellistä kuin että Mennan asiat olivat todella huonosti. Hän ei osannut sanoa mitään, odotti vain, että poliisi jatkaisi puhumista.

- Niin... Tämä Menna Jokela. Väestörekisteristä löytyi kaksi sen nimistä henkilöä. Toinen asuu Pohjois-Suomessa, joten oletan että teidän naisystävänne on tämä Pusulassa asuva. Pitääkö tämä paikkansa?
- Kyllä, Menna asuu Pusulassa. Ettekö siis ole vielä ottaneet yhteyttä hänen perheeseensä? Lasse kysyi.
- Emme ole pystyneet varmistamaan henkilöllisyyttä riittävällä varmuudella, poliisi vastasi. - Voitteko myös vahvistaa, että tämä mainittu naisystävänne on 37-vuotias?
- Sekin pitää paikkansa, Lasse vastasi alkaen epäillä, että asiassa oli jotakin, jota poliisi ei kertonut hänelle. - Mennalla oli synttärit pari viikkoa sitten.
- Aivan, aivan... poliisi myönteli. - Näiden tietojen valossa näyttää nyt siltä, että nainen, joka ajoi autoanne sen joutuessa onnettomuuteen, ei olekaan Menna Jokela. Tämä onnettomuuspaikalta sairaalaan viety nainen on selvästi nuorempi kuin 37-vuotias. Arvioisin, että noin parikymppisestä henkilöstä on kyse.

Lassesta tuntui, että hän ei ymmärtänyt mitään. Menna joutui onnettomuuteen, mutta se ei ollutkaan Menna, vaan joku muu. Varmasti joku muu. Menna näytti sen ikäiseltä kuin oikeasti olikin. Ei häntä voinut erehtyä luulemaan parikymppiseksi.

- Niin, minun pitää nyt vielä kysyä paria asiaa, jatkoi poliisi. - Onko teillä tietoa, mitä suunnitelmia Mennalla oli täksi päiväksi? Tai olisiko hän voinut lainata autoa eteenpäin jollekin ystävälleen?

Lasse kertoi, mitä Menna oli suunnitellut tekevänsä vietyään hänet lentokentälle. Menna ei ollut maininnut aikovansa tavata ketään ystäväänsä, eikä se, että hän olisi antanut auton jonkun muun käyttöön, varsinkaan kysymättä Lasselta, tuntunut todennäköiseltä. Menna oli vastuuntuntoinen, sellaisen kuvan Lasse oli hänestä saanut.

- Tässä on tietenkin myös sellainen mahdollisuus, että auto on varastettu, totesi poliisi kuunneltuaan Lassen kertomuksen. - Milloin muuten olette ollut viimeksi yhteydessä Mennaan?

Lasse kertoi Mennan viestistä ja yrityksistään soittaa hänelle sen saatuaan. Mennasta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt viestin nähtävästi Lassen ollessa lentokoneessa kännykkä suljettuna. Poliisi toisti vielä lupauksensa olla yhteydessä seuraavana päivänä, ja pyysi Lassea ilmoittamaan pikimmiten, mikäli kuulisi jotain Mennasta.

Puhelun loputtua Lasse valitsi Mennan numeron. Puhelin ei hälyttänyt ollenkaan, vaan puhelu ohjautui suoraan vastaajaan, jonne Lasse jätti viestin. Menna, missä sinä oikein olet? Mitä on tapahtunut? Soita minulle, jos saat tämän viestin.

- -
Suntio katseli naista, jonka hän oli löytänyt nukkumasta kirkon penkistä. Nainen näytti edelleen sekavalta, vaikka oli ollut hereillä jo puolisen tuntia. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja suntio arveli tunnistavansa heikon oksennuksen lemun. Nainen oli valittanut huimausta noustuaan istumaan suntion herätettyä hänet.

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun joku humalainen tai huumetokkurassa oleva on kävellyt sisään, suntio ajatteli. Minkäs sille mahtaa, kun ovi on päätetty tiekirkon nimissä pitää auki kaikelle kansalle tulla ja mennä mielensä mukaan. Eihän yksi opas ehdi millään pitää silmällä kaikkea, jos kirkkoon sattuu useampi vieras kerrallaan.

Mitä tällekin naiselle nyt pitäisi tehdä? Poliisi vai ambulanssi vai taksiko pitäisi tilata? Vaatteet ovat siistit, mutta muuten ei kaikki näytä olevan aivan kohdallaan. Ei näytä olevan laukkua mukana, eikä nainen löytänyt taskuistaankaan mitään, kun niitä kaiveli. Ei kännykkää, ei rahapussia, ei edes avaimia. Ehkä olisi varminta soittaa poliisit paikalle.

Joskus ärsyttää pienetkin asiat

Tänään ruokakaupassa (joo, huomasit oikein, tarina ei jatku tänään) minua alkoi ärsyttää. Tai ihmetyttää, miten sen nyt haluaa ottaa. Syynä olivat yhden rouvashenkilön käytöstavat tai paremminkin niiden puute.

Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.

Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.

Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.

Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.

Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.

***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.

Pamaus

Tämä on jatkokertomuksen osa 7.
***
Lasse katseli minibaarin sisältöä. Suolapähkinöitä, limsaa, olutta, konjakkia, viskiä. Hänellä oli tavallaan nälkä, mutta ajatus lautasellisesta ruokaa oli kuitenkin vastenmielinen. Tuskin hän pystyisi syömään mitään sellaista mutta ehkä pähkinöitä ja limsaa. Jotenkin olisi pakko selvitä huomiseen asti. Aamulla olisi vielä lyhyt palaveri, josta hän ehkä pystyisi laistamaan, vaikka oikeastaan hänen pitäisi kyllä mennä sinne. Tätä diiliä oli pohjustettu pitkään.

Lasse ojensi kätensä ja valitsi viskipullon. Hänellä ei olisi varaa hankkia krapulaa aamuksi, mutta eihän sitä yhdestä pienestä pullollisesta saisi. Hän avasi pullon ja kaatoi sisällön lasiin.Viski ei ollut hänen suosikkijuomaansa, mutta se lämmitti. Lasi oli pian tyhjä, ja Lasse meni uudelleen tarkastelemaan minibaaria. Konjakkipullon korkki rasahti auetessaan. Tällä kertaa Lasse ei viitsinyt kaataa juomaa lasiin, vaan maisteli konjakkia suoraan pullosta.

Hän asettui sängylle puolimakaavaan asentoon ja otti tv:n kaukosäätimen käteensä. Jollakin tavalla pitäisi nyt kuluttaa aikaa. Nukkumiseen oli liian aikaista. Konjakkipullo oli vielä puolillaan ja Lasse otti pienen hörpyn ja hetken päästä toisen. Pullo oli tyhjä, ja Lasse sulki silmänsä.

Hän yritti ajatella jotakin muuta kuin Mennaa, joka makasi sairaalassa teho-osastolla. Vai olikohan hän leikkaussalissa? Poliisi ei ollut kertonut, kuinka pahasti Menna oli loukkaantunut. Töölön sairaalaanko hänet oli viety? Lasse yritti muistaa, mitä poliisi oli sanonut. Voisiko sinne soittaa ja kysyä, mikä on tilanne?

Lasse otti kännykkänsä ja etsi netistä Töölön sairaalan puhelinnumeron. Puheli hälytti monta kertaa, ennen kuin kukaan vastasi. Lasse esitteli itsensä ja kysyi, voisiko hän saada tietoja Menna Jokelasta, joka oli ollut tänään auto-onnettomuudessa. Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tiukalta, kun hän pahoitteli, ettei voinut antaa potilastietoja. Ei, hän ei voinut edes vahvistaa, oliko Menna sairaalassa. Lähimpiin omaisiin on varmasti oltu yhteydessä, nainen sanoi. Jospa soittaisitte heille.

Lasse lopetti puhelun. Mistä hän saisi tietoa, kun sairaalasta ei kerrottu mitään eikä hän tuntenut Mennan vanhempia? Hän ei itse asiassa edes tiennyt heidän nimiään niin, että olisi voinut etsiä puhelinnumeroa. Ilmeisesti piti vain odottaa, että poliisi soittaisi uudelleen huomenna, niin kuin oli luvannut. Mitään muuta ei kai voinut tehdä.

Minibaarissa oli kaksi oluttölkkiä. Lasse avasi toisen ja asettui uudelleen sängylle. Toisen tölkin hän asetti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Ei tällaista tilannetta täysin selvin päin kestäisi. Ensimmäinen oluttölkki tyhjeni nopeasti, ja Lasse avasi toisen. Tv oli äänettömällä. Lasse tuijotti ruutua, jossa näytti olevan menossa jokin visailuohjelma. Hän tyhjensi toisenkin oluttölkin ja sulki silmänsä, tölkki vielä kädessä.

Silmien eteen avautui maantie, joka näkyi auton tuulilasin läpi. Vauhti oli kova ja kiihtyi koko ajan. Nopeusmittari näytti jo kahtasataa, mutta auton vauhti ei hiljentynyt, vaikka Lasse painoi jarrua kaikin voimin. Kaukana edessä näkyi jotakin suurta ja hitaasti liikkuvaa, joka lähestyi vähitellen. Sen muoto alkoi selkeytyä. Se oli valtavan kokoinen tukkirekka, niin suuri, että se täytti koko tien leveyden. Lasse tajusi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, jos hän ei pystyisi väistämään. Hän käänsi ohjauspyörää, pyöritti sitä monta kierrosta ympäsi, mutta auto jatkoi matkaansa suoraan. Tukkirekka oli jo niin lähellä ja se oli niin suuri, että se näytti vyöryvän päälle. Rekan äänimerkki huusi tauotta. Lasse nosti kätensä suojakseen, kun rekka törmäsi hänen autoonsa valtavan pamauksen kera.

Lasse havahtui hereille sydän hakaten. Häneltä kului pari sekuntia hahmottaa, että hän makasi sängyssä, ei autonromussa. Oluttölkki oli pudonnut hänen kädestään lattialle. Yöpöydällä oleva kännykkä soi itsepintaisesti.

Pahuus

Tämä on jatkokertomuksen osa 6.
***
Lassen kännykkä soi. Numero oli outo. Menna ei ollut soittanut, eikä Lassellakaan ollut ollut aikaa yrittää uudelleen muutamaan tuntiin. Tämäkin oli varmaan lehtimyyjä. Vastaisiko vai ei? Ei jaksa, ei nyt. Lasse laski puhelimen hotellihuoneen pöydälle ja alkoi riisua vaatteitaan. Suihku ja vaatteiden vaihto ennen kuin piti lähteä asiakkaan tarjoamalle päivälliselle.

Vesi valui pitkin Lassen vartaloa. Hän tunsi, miten se lämmitti, sai veren kiertämään varpaissa. Kokoustilassa oli ollut kylmä. Oli tehnyt mieli pukea takki päälle, mutta se olisi varmaan näyttänyt mielenosoitukselta olosuhteita vastaan. Kun neuvoteltiin sopimuksesta, piti olla diplomaattinen, ei saanut antaa negatiivista kuvaa itsestään ja sen myötä työnantajasta.

Puhelin soi, kun Lasse oli juuri tullut suihkusta. Hän kuivasi itseään pikaisesti ja kietaisi pyyhkeen ympärilleen ennen kuin meni kännykän luo. Taas sama numero. Ei tästä soittajasta ilmeisesti pääse eroon muuten kuin vastaamalla. Lasse hämmästyi, kun soittaja esitteli itsensä poliisiksi.

- Puhunko nyt Lasse Marttisen kanssa? kysyi soittaja.
- Kyllä...
- Asia koskee autoa, Ford Focusta, jonka rekisterinumero on ATT-425. Ajoneuvorekisterin mukaan olette auton omistaja. Pitäähän tämä paikkansa?
- Kyllä, se on minun autoni, Lasse vahvisti ihmetellen, mistä nyt oikein oli kyse.
- Tämä kyseinen auto oli tänään osallisena onnettomuudessa. Osaatteko sanoa, kuka autoa ajoi?

Lasse oli entistä enemmän ymmällään. Oliko Menna ajanut jonkun päälle ja paennut onnettomuuspaikalta? Ei kyllä kuulostanut Mennan tapaiselta, mutta toisaalta mistä sitä koskaan tietää, miten joku reagoi paniikissa. Eikä hän loppujen lopuksi tuntenut Mennaa vielä niin perinpohjin.

- Tuota... Auto on tällä hetkellä lainassa naisystävälläni. Menna Jokela on hänen nimensä. Mitä oikein on tapahtunut?
- Minulla on nyt valitettavasti ikäviä uutisia kerrottavana, aloitti poliisi. - Auto törmäsi tukkirekkaan ja romuttui aika pahasti. Kuljettaja on viety sairaalaan. Minulla ei ole hänen tilastaan vielä tarkempaa tietoa, mutta hän ei ollut tajuissaan, kun hänet irrotettiin autosta. Hänen henkilöllisyystodistuksensa ja muut henkilökohtaiset esineet ovat ilmeisesti edelleen autossa niin, ettemme ole päässeet niihin vielä käsiksi, joten jouduin nyt valitettavasti selvittämään hänen henkilöllisyyttään soittamalla teille, auton omistajalle.

Lasse istui sängyn laidalle eikä tiennyt mitä sanoa. Ei tämä voinut olla totta, ei tällaista voinut tapahtua. Ei hänelle. Ei Mennalle. Etiäinen. Helvetin etiäinen. Se oli kaiken pahan alku ja juuri, onnettomuuden aiheuttaja. Etiäinen oli silkkaa pahuutta, mustaa, pimeää pahuutta.

- Minulla olisi vielä pari kysymystä, jatkoi poliisi. - Ymmärsinkö oikein, että te ette ole Menna Jokelan puoliso ja siten lähin omainen?
- Me vain seurustelemme, Lasse joutui pakottamaan itsensä keskittymään puheluun. - Emme asu yhdessä. Lähin omainen on varmaan hänen äitinsä tai isänsä. En ole kyllä koskaan tavannut heitä eikä minulla ole yhteystietoja tai mitään.
- Teidän ei tarvitse huolehtia lähiomaisten tavoittamisesta. Me hoidamme kyllä sen asian. Olemme myös teihin yhteydessä huomenna. Oikeastaan olisi parasta jos voisitte tulla käymään poliisiasemalla, niin saisimme tehtyä vähän paperitöitä.
- Olen työmatkalla Kuusamossa ja tarkoitus oli palata huomenna. Lentoni lähtee täältä puoli kymmeneltä. Vai pitäisikö minun katsoa, jos pääsen nopeammin junalla Oulusta?
- Ei tässä meidän puoleltamme ole sellainen kiire. Voitte hyvin lentää, niin kuin oli tarkoitus. Olen teihin yhteydessä huomisaamuna.

Lasse istui puhelun jälkeen typertyneenä sängyn laidalla, vain pyyhe lanteillaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kello oli jo niin paljon, että yöjunaan Oulusta hän tuskin enää ehtisi. Ilmeisesti oli pakko odottaa huomiseen.

Puhelin soi taas. Työkaveri, jonka kanssa Lasse oli matkalla, oli valmis lähtemään hotellin baariin odottamaan, että isännät tulisivat sovitusti noutamaan heidät päivälliselle. Lasse selosti tilanteen lyhyesti. Hän jättäisi tämän illan väliin. Hän ei nyt pystynyt olemaan sosiaalinen. Mielessä oli liikaa ikäviä asioita.

Lattari

Tämä on jatkokertomuksen osa 5.
***
Tukkirekan kuljettaja jarrutti nähdessään hirven keskellä tietä. Välimatkaa oli hirven onneksi riittävästi ja se ehti jolkotella metsän puolelle ennen kuin rekka oli sillä kohdalla, jossa se hetki sitten oli seissyt. Kuljettaja ehti jo huokaista helpotuksesta ennen kuin vilkaisi sivupeiliin.

Perävaunu oli kääntynyt hieman sivuttain jarrutuksen voimasta ja luisui hallitsemattoman näköisesti keskellä tietä. Kuljettaja kirosi. Vauhtia oli hiukan liikaa ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä. Edessä olevassa mutkassa tuli vastaan henkilöauto ja heti sen perässä toinen. Etummaisen auton kuljettaja jarrutti nähdessään vastaan luisuvan tukkirekan perävaunuineen. Auto ehti liukua jonkin matkaa, ennen kuin perässä tuleva henkilöauto, jonka kuljettaja ei ehtinyt reagoida mitenkään, törmäsi sen perään. Tukkirekan kuljettaja yritti vielä suoristaa perävaunua, mutta ne pari sekuntia, jotka hänellä oli aikaa ennen törmäystä, eivät riittäneet.

Etummainen auto törmäsi perävaunun  keskelle, nokka vaunun alle ja jäi kiinni. Taaimmainen auto törmäsi uudelleen etummaiseen ja lennähti sitten ojaan kierähtäen katolleen. Rekka jatkoi vielä matkaansa viitisenkymmentä metriä ennen kuin sen vauhti pysähtyi. Kuin ihmeen kaupalla rekka pysyi tiellä. Rekan kuljettaja puristi ohjauspyörää rystyset valkoisina, pulssi lähellä kahtasataa.

Kolarin äänet olivat kiinnittäneet lähellä tietä olevan talon asukkaiden huomion. Iäkäs pariskunta siunaili ikkunasta näkyviä autonromuja hetken, ennen kuin nainen keksi käskeä miehensä soittaa hätänumeroon.

Ensimmäinen poliisiauto oli paikalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen saapuivat paloauto ja ambulanssi. Vaikka liikenne tiellä oli hiljaista, onnettomuuspaikan molemmin puolin alkoi pian kertyä autoja, jotka eivät päässeet sen ohitse.

Rekan kuljettaja oli fyysisesti kunnossa mutta shokissa eikä ollut kyennyt tulemaan ulos ohjaamosta omin neuvoin. Henkilöautojen kuljettajien, jotka molemmat olivat olleet yksin liikkeellä, tilanne näytti vakavammalta. Ojaan katolleen päätyneen auton ovi vaati työkaluja auetakseen, minkä jälkeen tajuissaan olevaa mutta kipuja valittavaa kuljettajaa voitiin varovasti alkaa siirtää ulos.

Puoliksi rekan perävaunun alla olevan auton kuljettaja oli pahemmin jumissa, ja pelastusmiehistö alkoi leikata auton kylkeä auki saadakseen tajuttoman, lauenneeseen turvatyynyyn nojaavan kuljettajan ulos. Auton tuulilasi oli painunut sisälle ja ohjauspyörä vääntynyt pois normaalista asennostaan. Jostain autonromun uumenista kuului kuljettajan kännykän soittoääni, lattarisävelmä. Kännykkä soi vielä uudelleen parinkymmenen minuutin kuluttua. Hetki sen jälkeen kuului tekstiviestin merkkiääni.

Tänään luetaan, ei kirjoiteta

Töissä on kiirettä niin, että parina viime päivänä on pitänyt jäädä oikein ylitöihin. Aivotoiminta kotiin tullessa on ollut niin taantunutta, että tarina päivässä on jäänyt kirjoittamatta. Mennan ja Lasse kohtalosta huolestuneille kuitenkin tiedoksi ja lohdutukseksi, että se tarina saa kyllä jatkoa vielä tämän viikon aikana, kunhan tästä vähän piristyn.

Vaikka kirjoittaminen on jäissä, koska mielikuvitus ei lennä väsyneenä, lukeminen sentään onnistuu. Käsissä on tällä hetkellä Khaled Hosseinin kirja Ja vuoret kaikuivat, jota on vaikea laskea käsistä. En ole aikaisemmin lukenut Hosseinin kirjoja. Joskus yritin katsella Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjasta tehtyä elokuvaa, mutten päässyt alkuminuutteja pidemmälle, ja ehkä sen takia en ole tullut tarttuneeksi kirjoihinkaan. Mutta nyt, kun satuin saamaan Ja vuoret kaikuivat käteeni tekemättä itse mitään asian hyväksi, luulen, että minun pitää lukea muutkin Hosseinin kirjat.

Tarina on rakennettu yhdeksän kertojan varaan, jotka kukin tuovat mukaan oman näkökulmansa ja elämänkohtalonsa. Kertomukset kietoutuvat yhteen, yhden perheen ympärille. Keskushenkilönä on tytär, joka joutuu eroon perheestään jo varhaislapsuudessaan.

Tarinat alkavat 1940-luvulta ja ulottuvat nykypäivään. Maantieteelliset lonkerot versovat Afganistanista Pariisiin ja Kaliforniaan. En voi sanoa entuudestaan tietäneeni juuri mitään Afganistanin historiasta 1980-lukua varhaisemmalta ajalta, joten siinäkin mielessä aikaisempiin vuosikymmeniin ulottuvat kertojien muistelut avaavat täysin uusia näkökulmia maahan ja aikakauteen, jossa ei ollut sotaa, kaaosta ja talibaneja.

Sen sijaan eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu ja ihmisten pyrkimys selviytyä ovat vuosikymmenestä riippumattomia.

Suosittelen kirjaa!

Vastavuoroisuus

Tämä on jatkokertomuksen osa 4.
***
Kuusamon kone rullasi kohti kiitoradan päätä, kun Lasse hätkähti. Aivan kuin Menna olisi istunut hänen vieressään ja sanonut hänen nimensä. Omituinen tunne, joka kesti vain pienen hetken. Lassen oli pakko nostaa katseensa papereistaan ja vilkaista sivulleen. Kyllä hän tiesi, ettei Menna istunut siinä, mutta hänen piti kuitenkin tarkistaa.

Tunne meni ohi saman tien, ja Lasse hymähti. Nytkö hän sitten muka alkoi saada etiäisiä. Oliko se jotain tarttuvaa? Sehän se vasta erikoista olisikin, jos hän esiintyisi Mennan etiäisissä ja Menna vastavuoroisesti hänen.

Lentokentällä Menna puristi edelleen kännykkäänsä ja mietti, mitä tehdä. Lasseen ei enää saanut yhteyttä ennen kuin kone olisi laskeutunut Kuusamoon.

Menna valitsi Lassen numeron ja näpytteli tekstiviestin. Soita mulle heti, kun saat tämän viestin. Ei kai tässä oikein muuta voinut tehdä paitsi ottaa auto ja lähteä kotiin päin. Ajatus Ikeassa käymisestä ei enää houkutellut. Sinne voisi mennä joskus toiste, kun olo oli parempi. Menna vilkaisi kelloa. Menisi yli tunti, ennen kuin Lasse soittaisi. Siihen mennessä hän olisi jo kotona.

Auton kojelaudassa oleva lämpömittari näytti kahta lämpöastetta, kun Menna ajoi ulos lentoaseman parkkihallista. Taivaalta tihutti vettä. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että tuulilasinpyyhkimet aktoivoituivat pari, kolme kertaa minuutissa. Menna avasi radion. Säätiedotuksessa luvattiin sään kylmenevän iltaa kohti.


Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lasse kytki puhelimensa päälle kävellessään lentokoneesta kohti terminaalirakennusta. Kännykkä piippasi. Viesti Mennalta, soita heti. Lasse päätti soittaa pikaisesti saman tien. Hän ei nyt ehtisi puhua paria sanaa enempää, koska asiakkaan piti olla vastassa kentällä, ja työasiat vaativat nyt huomionsa. Menna ei vastannut, vaikka puhelin hälytti kunnes puhelu ohjautui vastaajaan.

Lasse yritti soittaa vielä uudelleen saavuttuaan asiakkaan konttorille. Ei edelleenkään vastausta. Hän jätti vastaajaan viestin, jossa kertoi menevänsä nyt kokoukseen. Soitan, kun tulee sopiva tauko. Voi mennä tunti, puolitoista.

Puolen tunnin kuluttua Lasse vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä vastaamattomia puheluita.

Voima

Tämä on jatkokertomuksen osa 3.
***
Menna oli tullut aikaisin töihin ja puolet työpäivästä oli käytännössä jo takana, kun Lasse saapui sovitusti hakemaan hänet töistä. Matkaa lentokentälle oli lähes tunnin verran ja Lassen ajaessa suhteellisen hiljaisen liikenteen lomassa Mennalla ja Lassella oli hyvää aikaa jutella niitä näitä.

Mennalla oli nyt jo paljon rauhallisempi olo kuin eilen, ja hän mietti, oliko pelästynyt sittenkin aivan turhan takia. Oli kai sekin mahdollista, että etiäinen ei toteutunutkaan. Varmasti niin oli käynyt monta kertaa. Menna yritti muistella etiäisiä, jotka eivät olleet toteutuneet. Yhtään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. On varmasti vain loogista muistaa nimenomaan ne, jotka olivat toteutuneet eikä päinvastoin, hän yritti vakuutella itselleen. Rinnan ympärillä alkoi tuntua painetta aivan kuin joku olisi vetänyt yhä kireämmälle korsettia, joka esti häntä hengittämästä kunnolla.

- Tekeekö sinun pahaa? kysyi Lasse huomattuaan, että Menna oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja näytti haukkovan henkeään. - Hansikaslokerossa on salmiakkia. Se auttaa matkapahoinvointiin. Ja pian tulee huoltoasema, jolla voidaan pysähtyä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Meillä on tässä ihan hyvin aikaa pitää viiden minuutin tauko.

Mennasta tuntui kuin hänen tosiaan tekisi mieli oksentaa. Ehkä tämä olikin vain matkapahoinvointia. Hän löysi salmiakkirasian ja ravisti käteensä kolme pastillia. Käsi tärisi niin, että hänen piti sulkea pastillit nyrkkinsä sisään jotta ei olisi pudottanut niitä.

- Laita ne nyt vaan suuhusi, niin pahoinvointi helpottuu, Lasse neuvoi vierestä. Menna näytti niin huonovointiselta, että Lassea alkoi epäilyttää, pystyisikö Menna ajamaan kotiin lentokentältä. Huoltoasema oli jo seuraavan mutkan takana, sinne piti kyllä nyt pysähtyä.

Kun auto kaartoi huoltoaseman pihaan, Menna mutisi jotain vessasta ja juoksi sisään asemalle heti, kun Lasse oli pysäköinyt auton. Naistenvessa oli tyhjä. Menna syöksyi perimmäiseen koppiin ja kumartui wc-pöntön ylle. Oksennus tuli heti. Pelkkää sappinestettä, joka maistui pahalta ja jota alkoi valua ulos myös sierainten kautta.

Kun oksennus loppui, Menna yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Tästä piti nyt jotenkin selvitä eteenpäin. Ei saanut pyörtyä. Hän veti vessan ja meni käsienpesualtaalle, niisti nenänsä ja huuhteli suunsa. Oikeastaan koko kasvot piti pestä, hän totesi vilkaistessaan peiliin. Kaikki oksennuksen rippeet pois. Punaisille silmille ei voinut mitään.

Lasse katseli iltapäivälehtien lööppejä Jaffa-pullo kädessään, kun Menna tuli vessasta. Menna pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan, jotta Lasse ei huomaisi mitään erityistä. Olivathan hänen silmänsä edelleen punaiset ja varmaan hengityskin haisi sappinesteiltä, sinne ei nyt voinut mitään, mutta muuten Lassen pitäisi nyt uskoa, että hänen olonsa oli jo parempi, että kaikki oli ihan kunnossa. Menna tunsi, miten voima virtasi takaisin häneen joka sisäänhengityksellä, johon hän keskittyi.

- Olen pahoillani tästä, mutta enköhän minä nyt kestä taas lentokentälle asti, Menna sanoi yrittäen näyttää reippaalta. - Lupaan, etten oksenna autoosi.

Lasse ojensi Jaffa-pullon Mennalle sanomatta mitään. Outo nainen. Ensin aivan tavallisen oloinen ja sitten yhtäkkiä ne jutut etiäisistä ja onnettomuudesta. Ja nyt kaikki näytti taas tavalliselta. Mitä nyt tämä äkillinen pahoinvointikohtaus taas yllätti, mutta eihän sille tietenkään mitään voi, jos kärsii matkapahoinvoinnista. Matkaa piti nyt jatkaa, jotta hän ei myöhästyisi lennolta, mutta ehkä näistä asioista pitäisi puhua vakavasti, kun hän oli palannut työmatkalta.

Menna saattoi Lassen lähtöaulaan, ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Pahoinvointi oli tiessään. Hän ajaisi takaisin huomenna noutamaan Lassen, ja sitten he voisivat viettää loppupäivän yhdessä. Voisin laittaa jotain hyvää ruokaa, suunnitteli Menna mielessään. Punaviiniä ja kynttilöitä, romanttinen ilta.

- May the force be with you, toivotti Menna hyvästiksi Lasselle pieni hymy suupielessään.
- Hassu nainen, hymähti Lasse ja kumartui antamaan suukon Mennalle.

Lasse lähti kohti turvatarkastusta ja Menna päätti käydä pikaisesti kahvilla ennen kuin lähtisi ajamaan takaisin. Maha tuntui niin tyhjältä oksentamisen jälkeen, että voisi olla hyvä myös syödä jotain pientä. Sitten jaksaisi keskittyä ajamiseen paremmin.

Menna istui kahvilassa puoliksi syöty korvapuusti kädessään ja lattelasi pöydällä edessään, kun etiäinen tuli. Nopea välähdys, josta ei saanut mitään tarkempaa selvää. Vain savua. Uusi välähdys, hidastettuna liikkuvia palomiehiä. Menna tunsi itsensä täysin rauhalliseksi. Ei paniikkia, ei kyyneleitä. Vain tietoisuus siitä, että hänen piti varoittaa Lassea. Heti.

Menna kaivoi kännykän esille ja valitsi Lassen numeron. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Lasse oli jo sulkenut puhelimensa. Puristava tunne palasi Mennan rinnan ympärille.

Yhdessä

Tämä on jatkokertomuksen osa 2.
***
- Kuusamoon, sanoi Menna. - Autollako?

- Lentokoneella, vastasi Lasse. - Sinne on niin pitkä matka, että autolla menisi pari päivää pelkkiin matkoihin. 

Menna mietti näkemäänsä etiäistä. Lento-onnettomuudesta siinä ei ollut kyse, siitä hän oli varma. Tai melko varma. Mutta yksi asia tuntui hänestä aivan varmalta. Hän ei itse ollut osallisena siinä, mitä oli nähnyt. 

- Onko Kuusamon kentältä pitkä matka kaupunkiin? kysyi Menna.

- Ei minun tietääkseni, Lasse vastasi. - En ole käynyt siellä koskaan, mutta asiakas puhui viiden minuutin automatkasta kentältä heille. Lupasivat tulla noutamaan meidät.

- Ehkä se ei ollut sitten Kuusamossa, Menna mietti puoliääneen. - Entäs täällä päässä? Miten aiot mennä Vantaalle?

- Autolla kai. Se on nopeinta, ja pääsen sitten taas helposti kotiin takaisin tullessa. Toinen vaihtoehto on bussi, mutta se kestää niin kauan, kun ei ole suoraa yhteyttä vaan pitää vaihtaa autoa.

Menna tunsi helpotusta. Nyt hän tiesi, miten hän voisi pelastaa Lassen. Heidän piti vain pysyä yhdessä se aika, jolloin riski oli suurin.

- Lasse, rakas, minä voisin ajaa sinut kentälle ja noutaa sitten tietenkin myös ylihuomenna.

Menna pakotti itsensä hymyilemään puhuessaan Lasselle. Hän oli huomannut, että Lasse tunsi olonsa epämukavaksi, kun hän kertoi etiäisestään. Nyt piti vakuuttaa Lasse siitä, että kaikki oli kuitenkin hyvin ja verhota pelastusoperaatio joksikin ihan muuksi. Menna tarttui Lassen käteen.

- Itse asiassa olin ajatellut kysyä, jos saisin lainata autoasi. Minun pitäisi käydä Ikeassa ostoksilla. Kun nyt olet joka tapauksessa pari päivää poissa, niin et edes tarvitse sitä, ja minä voisin sitten saman tien hoitaa pari muutakin asiaa, kun pääsisin liikkumaan helpommin. Täytän tietenkin tankin lainan palkaksi.

Menna oli ennenkin lainannut Lassen autoa, joten pyyntö kuulosti Lassesta aivan viattomalta. Näytti siltä, että Mennan ajatukset olivat jo mukavammissa asioissa. Se oli hyvä. 

- Lento on kyllä itse asiassa vasta puolilta päivin, mutta jos voit olla pari tuntia pois töistä kesken päivän, niin sopiihan se. Eikä sinun niitä bensoja tarvitse maksaa, et sinä kuitenkaan niin paljon aja, Lasse vastasi.

- Minullahan on joustava työaika ja saldo vaikka kuinka monta tuntia plussalla, Menna vastasi hymyillen nyt jo ilman pakkoa. - Itse asiassa voin sillä samalla reissulla poiketa Ikeassa. Siellä on varmasti päiväsaikaan paljon vähemmän ihmisiä kuin illalla ja mukavampi shoppailla. 

Mennan olo tuntui huojentuneelta. Tämä oli varmasti hyvä suunnitelma. Lasselle ei voinut tapahtua mitään ikävää, kun hän olisi yhdessä Mennan kanssa. Ja muutenkin olisi mukava päästä toivottamaan Lasselle hyvää matkaa vielä huomenna. Ikeankaan suhteen Menna ei ollut edes valehdellut, vaan sinne piti todellakin päästä tekemään vähän hankintoja. Kun Menna ajatteli huomista, siitä olikin tulossa oikein mukava päivä. Paljon parempi, kuin vielä hetki sitten oli tuntunut.

Kaukainen

Tämä on jatkokertomuksen osa 1.
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?

Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.

- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.

Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.

- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.

Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.

- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.

- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?

- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...

Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.

- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!

Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.

Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.

- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.

Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.

- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...

Uudenvuodenlupaukset

Vuonna 2015

• Liikun enemmän. Syksyn mittaan liikkuminen on jäänyt retuperälle, kun töissäkäyminen on vienyt kaiken energian.
• Syön vähemmän suklaata ja sen sijaan vaikka enemmän hedelmiä. Ylimääräisestä energiansaannistasta voi ihan hyvin karsia.
• Pudotan painoa 3-5 kiloa. (Liittyy kahteen edelliseen kohtaan.) En ole ylipainoinen, mutta jos trendi on ylöspäin, asialle saattaisi olla hyvä tehdä jotain.
• Yritän organisoida työajan ulkopuolisen aikani hiukan paremmin enkä jätä asioita odottamaan tarkemmin määrittelemätöntä, ns. sopivaa hetkeä, joka ehkä koittaa joskus tulevaisuudessa. Jos vaikka saisi sitten jotain järkevääkin joskus tehtyä.
• Kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni, erityisesti ihmisten ilmoille lähtiessä mutta myös kotona. 
• Olen sosiaalisempi vaikka ihan näön vuoksi siitäkin huolimatta, vaikka ympärillä olevien jutut eivät jaksaisi aina kiinnostaa. 
• Teen käsitöitä, askartelen, leivon yms. sen sijaan, että vain puhun siitä, miten pitäisi tehdä jotain. Tämän ei tarvitse olla päivittäistä, mutta jos edes viikoittain tartun toimeen ja nysvään jotain pientä, niin hyvä.
• Kirjoitan enemmän. En välttämättä kaikkea tähän blogiin, mutta jonnekin. Monipuolisesti ja uutta kokeillen.

Olisikohan tuossa riittävästi? Ainakin näin alkuun. Jos kaikki lupaukset on toteutettu kesään mennessä, teen uusia lupauksia loppuvuodella.

Että lycka till sitten vaan itselleni.

Mites te muut?